Minulla on ollut lapsuudessa ja nuoruudessa narsistinen naispuolinen ystävä, erittäin läheinen sellainen (siis jos narsistia voi koskaan läheiseksi kutsua). Olemme jonkin verran tekemisissä toistemme kanssa edelleen, mutta huomattavasti vähemmän kuin ennen. Olen kuitenkin huomannut, että käsitykseni itsestäni on pitkälti edelleen tuon narsistisen ystäväni muokkaama. Perheessäni on aina ollut lämmin ilmapiiri, rakkautta ja huolenpitoa olen saanut, samaten uskoa itseeni. Jostakin syystä kouluaikana kuitenkin ajauduin narsistin ystäväksi ja oikeastaan sen jälkeen elämäni on ollut melko synkkää. Kaikki jotka ovat narsistien uhreiksi joutuneet tietävät, että narsistin teot ja sanat, olemuskin vaikuttavat silloinkin kun hän ei ole läsnä. Omalla kohdallani se on ilmennyt nimenomaan alemmuudentunteina, huonona itsetuntona, henkisenä ja fyysisenäkin pahoinvointina. Minä olen n. kolmekymppinen nainen eikä minulla ole lapsia eikä miestä. Pelkään, että minusta tulee huono äiti, vaikka vanhempieni malli onkin ollut kannustava. Pidän muutenkin itseäni rumana ja tyhmänä välillä, huonompana kuin muut. Ennen 12 ikävuotta osasin hyvin kaikkea. Minulla oli hyvä itsetunto ja uskalsin tehdä asioita. Kun tapasin narsistin en sen jälkeen osannut yhtään mitään. Johtuen siitä, että en uskonut osaavani.
Olen aina tiennyt, että ystävyyssuhteessani on jotakin vikaa, mutta jossakin vaiheessa laitoin sen oman huonouteni piikkiin. Siitäkin huolimatta, että monet koulumme oppilaat pitivät tätä narsistiksi epäilemääni ystävää outona ja ilkeänä. Heräsin vasta muutama vuosi sitten- oikeastaan siinä vaiheessa kun elämäni alkoi olla muuten melko tasapainoista- huomaamaan, että kaikki ei ole kohdallaan. Olin aina ennen selittänyt elämäntilanteitani syyksi pahoinvointiini ja masennukseeni. Tuolloin oli pakko kuitenkin myöntää, että jotakin muuta oli elämässäni mennyt pieleen. Aloin nähdä painajaisia, rajuja sellaisia narsistista. Niiden sisältönä on ollut minun huonommuuteni ja vahva hylätyksi tulemisen pelko. Ja jostain syystä narsisti on aina saanut niissä unissa muut vakuutettua, että minä olen se ilkeä ja tyhmä osapuoli.Suhde muuten narsistiin on ollut hyvin tyypillinen. Välillä hän on niin ihanaa ja maireaa, toisinaan hän ei edes huomaa ja on tyly. Pienillä eleillä ja ilmeillä hän on saanut minut uskomaan olevani kaikkia muita tyhmempi. Henkinen väkivalta on ollut rajua. Mitätöintiä, hylkäämistä, ilkeitä sanoja, juonimisia, jotka jatkuivat n. 25 ikävuoteeni saakka.
Välillä tuntuu, että tämän asian kanssa joutuu kamppailemaan koko ikänsä. Narsistin käytös vaikuttaa vahvasti pitkään ja vaikka kuinka järjellä selittäisi, että minähän olen ihan hyvä ihminen. Olen ihan nätti, fiksu, olen tehnyt sitä ja tätä, niin nämä ajatukset eivät jätä rauhaan. Miten teillä muilla?
Olen aina tiennyt, että ystävyyssuhteessani on jotakin vikaa, mutta jossakin vaiheessa laitoin sen oman huonouteni piikkiin. Siitäkin huolimatta, että monet koulumme oppilaat pitivät tätä narsistiksi epäilemääni ystävää outona ja ilkeänä. Heräsin vasta muutama vuosi sitten- oikeastaan siinä vaiheessa kun elämäni alkoi olla muuten melko tasapainoista- huomaamaan, että kaikki ei ole kohdallaan. Olin aina ennen selittänyt elämäntilanteitani syyksi pahoinvointiini ja masennukseeni. Tuolloin oli pakko kuitenkin myöntää, että jotakin muuta oli elämässäni mennyt pieleen. Aloin nähdä painajaisia, rajuja sellaisia narsistista. Niiden sisältönä on ollut minun huonommuuteni ja vahva hylätyksi tulemisen pelko. Ja jostain syystä narsisti on aina saanut niissä unissa muut vakuutettua, että minä olen se ilkeä ja tyhmä osapuoli.Suhde muuten narsistiin on ollut hyvin tyypillinen. Välillä hän on niin ihanaa ja maireaa, toisinaan hän ei edes huomaa ja on tyly. Pienillä eleillä ja ilmeillä hän on saanut minut uskomaan olevani kaikkia muita tyhmempi. Henkinen väkivalta on ollut rajua. Mitätöintiä, hylkäämistä, ilkeitä sanoja, juonimisia, jotka jatkuivat n. 25 ikävuoteeni saakka.
Välillä tuntuu, että tämän asian kanssa joutuu kamppailemaan koko ikänsä. Narsistin käytös vaikuttaa vahvasti pitkään ja vaikka kuinka järjellä selittäisi, että minähän olen ihan hyvä ihminen. Olen ihan nätti, fiksu, olen tehnyt sitä ja tätä, niin nämä ajatukset eivät jätä rauhaan. Miten teillä muilla?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kutakuinkin noin. Isäni on narsisti, eli vuosia itsetuntooni vaikuttanut. Olen kaikella järjellä nätti, fiksu, lahjakas ja hyvin pärjännyt. Mutta en usko ansaitsevani mitään hyvää, luulen olevani tyhmempi, laiskempi, osaamattomampi ja mitä nyt näitä muita negatiivisia adjektiiveja on. En näytä huonommuuden tunnettani ulkopuolelle, mutta pelkään jatkuvasti "totuuden" paljastumista. Pelkään alitajuisesti että muut huomaavat miten huono olen, "huomasihan" isänikin. Myös seurustelusuhteissa uskon että ei kukaan voi oikeasti rakastaa minua. Enhän minä ole sellainen jota voisi rakastaa. Tiedän että hänen väitteensä eivät pidä paikkaansa, mutta silti ne jankuttavat taustalla. Ajoittain pääsen eroon niistä ja tunnen olevani yhtä hyvä kuin muutkin, mutta lähes aina kun täytyy ponnistella jonkun asian eteen, kuulen isäni ilkeät sanat. Tuntuu etten osaa, että enhän minä voi osata, minähän olen niin huono. Mikä lie tähänkin auttaisi, onhan siitä jo vuosia kun muutin kotoa. Terapiaa varmaan tarvitsisin, mutta en kuitenkaan osaisi käyttää puhelinta tai soittaa oikeaan numeroon ;)