Hypomaanisen ihmisen kanssa ei tunnu tietävän missä mennään ikinä, jatkuvassa pelossa saa elää. Tässä tekstissä voi vähän olla preesens ja imperfekti sekaisin, mutta niin on kaikki muukin elämä tämän tiimoilla.
Depressiokautena itketään ja kerjätään hoitoa, ymmärrystä, vannotaan rakkautta ja kaivataan turvaa. Ihminen on silloin tosi säälittävä, jolloin huoleni kasvoi ja en voinutkaan muuta kuin paapoa. Laittaa kaikki ruoat, siivota, nukkua yhdessä kippurassa päikkäreitä halaten ja silitellen, vakuutella kaiken muuttuvan paremmaksi.
Sitten on seesteisempää arkea, ihan tavallista elämää, jolloin molemmilla on hyvä olla. Paitsi että minä laitan edelleenkin kaiken syömisen, hoidan kauppareissut. Siihen vain ajauduttiin, kun olen näissä hommissa paljon parempi. Mutta se oli ihan ok, pidän kokkailusta. Pidän siitäkin kun laittamaani ruokaa kehutaan. Joskus hän kehui, hymyili ja sanoi että on onnekas kun hänellä on näin hyvä mies. Olet hyvä mies, se jäi kaikumaan päähäni kun hän sanoi sen viimeksi viime viikolla. Se sai oloni turvalliseksi ja hyväksi, minua arvostettiin hänen taholtaan.
Kunnes mania alkaa nousta. Yhtäkkiä tyttöystäväni alkaa pitämään itseään superkauniina, rohkeana ja havaitsen hänen käytöksensä muuttuvan. Kun illalla sanon lähteväni omalle asunnolleni yöksi, hän ei sano kuten tavallisesti sanoisi "jäisit tänne", vaan "joo". Seuraavana päivänä hän kertoo menneensä kapakkaan. On ollut ties missä seurassa. Tavannut jonkun, ihastunut häneen, päättää jättää minut. Niin ihastunut, sori mä en voi tunteilleni mitään, hyvää jatkoa sulle!
Ihastus ei kuitenkaan ole oikeasti hänestä kiinnostunut, jonka jälkeen alkaa itku ja rakkauden vannominen minulle. Itsemurhalla uhkailu ja käsienviiltely, listakaupalla rauhoittavia naamariin. Kuskaan hänet vertavuotavana sairaalaan, suuttuu ja mongertaa eikun haluan että olet minun kanssa kotona, haet pitsaa ja katsotaan telkkaria. Ei helvetti.
Sairaalassa otetaan osastolle. Lähettää tekstiviestejä ja soittelee, pyytää käymään. Selittää että kamalinta on se kun tavallaan herää ja tajuaa mitä on tehnyt ja miten loukannut. Oikeastihan hän rakastaa minua...
Mitäpä tässä uskoa? Sama kaava hieman varioiden on käyty useasti lävitse. Viimeisin oli nöyryyttävin kokemus kaikista. Nyt vasta todella kyseenalaistan hänen tunteidensa vannottelut minua kohtaan. Hyvin vakuuttavaa se välillä on. Varsinkin silloin, kun ei ole mania eikä depressio. Silloinhan hän saattaa jopa soittaa äidilleen ja kehua miten hyvin meillä menee.
Mutta koskaan sitä onnea ei kestä kauan. Hermot menevät, kun jatkuvassa pelossa joutuu elämään. Ei uskalla luvata ystävilleenkään mitään tapaamista kahta päivää kauemmalle. Ei voi tietää mikä jo seuraavana päivänä odottaa. Kurjuuden syöveri vai kehen hän ihastuu seuraavaksi, taasko johonkin tuttavaani!
En tiedä mitä tehdä. Minun tekee kovasti mieli olla jatkamatta mitään kanssakäymistä hänen kanssaan, mutta sekin pelottaa. Oudosti pelkään yksinäisyyttä, mitä en koskaan pelännyt ennen häneen tutustumistani. Samalla tiedostan, että en voi koskaan olla onnellinen hänen kanssaan kuin pienissä pätkissä kerrallaan. Silti on vaikea päästää irti. Mutta mitä jos hän paranisikin kunnolla ja jos hänen vakuuttelunsa ovatkin se totuus, kaikki muu hölmöily vain sairauden aikaansaamaa. Mutta ne loukkaukset, hän hylkää minut silloin kun siltä tuntuu ajattelematta kovinkaan paljoa. Ja saattaa mennä sänkyyn kenen kanssa vaan.
Raivostuttaa olla tavallaan jumissa tälläisen sopan kanssa. Jos törmäisin mukavaan ja nättiin naiseen yhtäkkiä, voisin myös ihastua. En siksi että minulla olis mania, vaan siksi että muistelen ihastumisen tunteen olevan yhtä vyöryvän mukaansatempaava, kun mania ilmeisesti näyttää olevan. Minkätakia minulla ei enää ole ollut puoleentoista vuoteen oikeutta tuohon tunteeseen?
Depressiokautena itketään ja kerjätään hoitoa, ymmärrystä, vannotaan rakkautta ja kaivataan turvaa. Ihminen on silloin tosi säälittävä, jolloin huoleni kasvoi ja en voinutkaan muuta kuin paapoa. Laittaa kaikki ruoat, siivota, nukkua yhdessä kippurassa päikkäreitä halaten ja silitellen, vakuutella kaiken muuttuvan paremmaksi.
Sitten on seesteisempää arkea, ihan tavallista elämää, jolloin molemmilla on hyvä olla. Paitsi että minä laitan edelleenkin kaiken syömisen, hoidan kauppareissut. Siihen vain ajauduttiin, kun olen näissä hommissa paljon parempi. Mutta se oli ihan ok, pidän kokkailusta. Pidän siitäkin kun laittamaani ruokaa kehutaan. Joskus hän kehui, hymyili ja sanoi että on onnekas kun hänellä on näin hyvä mies. Olet hyvä mies, se jäi kaikumaan päähäni kun hän sanoi sen viimeksi viime viikolla. Se sai oloni turvalliseksi ja hyväksi, minua arvostettiin hänen taholtaan.
Kunnes mania alkaa nousta. Yhtäkkiä tyttöystäväni alkaa pitämään itseään superkauniina, rohkeana ja havaitsen hänen käytöksensä muuttuvan. Kun illalla sanon lähteväni omalle asunnolleni yöksi, hän ei sano kuten tavallisesti sanoisi "jäisit tänne", vaan "joo". Seuraavana päivänä hän kertoo menneensä kapakkaan. On ollut ties missä seurassa. Tavannut jonkun, ihastunut häneen, päättää jättää minut. Niin ihastunut, sori mä en voi tunteilleni mitään, hyvää jatkoa sulle!
Ihastus ei kuitenkaan ole oikeasti hänestä kiinnostunut, jonka jälkeen alkaa itku ja rakkauden vannominen minulle. Itsemurhalla uhkailu ja käsienviiltely, listakaupalla rauhoittavia naamariin. Kuskaan hänet vertavuotavana sairaalaan, suuttuu ja mongertaa eikun haluan että olet minun kanssa kotona, haet pitsaa ja katsotaan telkkaria. Ei helvetti.
Sairaalassa otetaan osastolle. Lähettää tekstiviestejä ja soittelee, pyytää käymään. Selittää että kamalinta on se kun tavallaan herää ja tajuaa mitä on tehnyt ja miten loukannut. Oikeastihan hän rakastaa minua...
Mitäpä tässä uskoa? Sama kaava hieman varioiden on käyty useasti lävitse. Viimeisin oli nöyryyttävin kokemus kaikista. Nyt vasta todella kyseenalaistan hänen tunteidensa vannottelut minua kohtaan. Hyvin vakuuttavaa se välillä on. Varsinkin silloin, kun ei ole mania eikä depressio. Silloinhan hän saattaa jopa soittaa äidilleen ja kehua miten hyvin meillä menee.
Mutta koskaan sitä onnea ei kestä kauan. Hermot menevät, kun jatkuvassa pelossa joutuu elämään. Ei uskalla luvata ystävilleenkään mitään tapaamista kahta päivää kauemmalle. Ei voi tietää mikä jo seuraavana päivänä odottaa. Kurjuuden syöveri vai kehen hän ihastuu seuraavaksi, taasko johonkin tuttavaani!
En tiedä mitä tehdä. Minun tekee kovasti mieli olla jatkamatta mitään kanssakäymistä hänen kanssaan, mutta sekin pelottaa. Oudosti pelkään yksinäisyyttä, mitä en koskaan pelännyt ennen häneen tutustumistani. Samalla tiedostan, että en voi koskaan olla onnellinen hänen kanssaan kuin pienissä pätkissä kerrallaan. Silti on vaikea päästää irti. Mutta mitä jos hän paranisikin kunnolla ja jos hänen vakuuttelunsa ovatkin se totuus, kaikki muu hölmöily vain sairauden aikaansaamaa. Mutta ne loukkaukset, hän hylkää minut silloin kun siltä tuntuu ajattelematta kovinkaan paljoa. Ja saattaa mennä sänkyyn kenen kanssa vaan.
Raivostuttaa olla tavallaan jumissa tälläisen sopan kanssa. Jos törmäisin mukavaan ja nättiin naiseen yhtäkkiä, voisin myös ihastua. En siksi että minulla olis mania, vaan siksi että muistelen ihastumisen tunteen olevan yhtä vyöryvän mukaansatempaava, kun mania ilmeisesti näyttää olevan. Minkätakia minulla ei enää ole ollut puoleentoista vuoteen oikeutta tuohon tunteeseen?
Vastaukset 9
Vanhimmat
hei,
jos olet nuorhko vielä eikä teillä ole yhteisiä lapsia, kannattaa sinun häipyä kuvioista nopeasti. tämä kuulostaa tylyltä, mutta niin se on. Hänellä on ikävä kyllä sairaus, joka tulee olemaan pysyvästi hänen ominaisuutensa. Vanhemmiten tilanne voi kärjistyä pahemmaksikin. Kysymys: Oletko valmis elämäsi aikana esim. 50..100 kertaa kuvaamasi kaltaiseen ero-itemurha uhaksiin, jopa niin että teillä olisi omia lapsia? Varmaan olisi kivaa lapsillekin. eroamien on aina raskasta mutta oman terveytesi tähden lähde kun vielä voit. Permpiakin naisia löytyy varmasti.
Kylmä fakta: Jos hän tekee itseleen jotakin , se on hänen syynsä ja päätöksensä - ei sinun, sinä et ole päävastuussa hänen elämästään. Uhkailkoon mitä lystää. Mielisairaiden kanssa seurustelu ei ole järkevää jos aikoo perheen perustaa.
ei ole lapsia. Alle 30-v. Kaikki tuo kuulostaa hyvin järkevältä mitä kirjoitit. Ehkäpä minä siksi tänne tekstin veivasin, että saisin kuulla jotain tuon suuntaista. Ettei minulla olisi niin paha olla, jos laittaisin pillit pussiin.
Kuulostaa aivan kumppanini ex-naiselta. Hän ei tosin mitään rakkautta vannonut, juoksi viikonloput vaan ihastumassa milloin kehenkin retkuun. Sitten kun nämä eivät hänestä panon päälle enää välittäneet, itkettiin mascarat silmistä. Joku päivä oli kulunut 3 itsariyrityksen merkeissä. Miehelleni tuli asiasta paljon vahinkoa ja vuosikausien velkakierre, kun exä ryttäsi miehen auton junan eteen. Eroon ei mieheni meinannut naisesta päästä, koska pelkäsi tämän rikollisten ystävien kostavan, jos mies laittaa siivellä elävän naisen kävelemään. Piti katsella huoraamiset ja senkin että nainen varasti mieheltäni tavaraa poikaystävälleen... Mies hoiti naisen 2 riehuvaa koiraa, kun ei naista kiinnostanut. Yksi naisen poikaystävistä yritti tappaa mieheni. (Joka ei sitten olisi mieheni nyt jos olisi onnistunut. :P)
Ei se minullakaan ole aina latvapuoli kondiksessa, mutta ainakaan en laita kumppaniani läpi helvetin, tuhoa hänen omaisuuttaan ja huoraa. Eikä hänen tarvitse huolehtia minun huushollistani (emme asu yhdessä).
Kuinkahan paljon suhteenne riippuu syyllisyydentunteistasi, eli että jos et auta, nainen päätyy hautaan... Hänhän voi tehdä ihan mitä lystää jo nytkin, vaikka hänellä on sinut.
Et voi olla vastuussa kenenkään toisen ihmisen elämästä loputtomiin.
Näin on näppylät. Ole mies, ja ota luntusta ero, tai anna sille oikeaa rakkautta.
Juu, eipä käy kateeksi - tunnistin oman elämän tilanteeni monesta kohtaa kirjoituksestasi. Minun vaimoni ei ole onneksi pettämisissään mennyt noin pitkälle, mutta esim. sairaalaan olen häntä kuskannut pillereiden ja viinan kanssa tehtyjen itsarisekoiluiden jälkeen muistaakseni ainakin 5 kertaa ja "palvelu" on kokopäivätyötä jne. Tunteet on hyvin paljon samanmoiset kanssasi - en vaan oikein "uskalla" ottaa ohjia omiin käsiini vaikka kaikkea karseata tapahtuu tasaisin väliajoin.
Onse p..kele...Että ei lääkettä tautiin löydy?
On varmaa,että tulet kärsimään, valinta on sinun!
Ilmeisesti tyttösi on muuten ihana ja kaunis.
Moi! Pakko ottaa osaa tähän, "kokeneen viisaudella".
Ihan ensiksi, nainen on sairas ja kärsii, ja sairaita tulee auttaa. Siihen on sitten olemassa ammattilaiset, jotka antavat sopivia lääkkeitä ja terapiaa, ehkä, mutta eivät sido omaa elämäänsä sairaaseen. Toivottavasti tämä neiti "lunttu" (kauhea, miten ihmisisitä puhutaan!) saa jo hoitoa - muutenkin kuin itsariyritysten yhteydessä.
Sinä no-lo-gic, lähde sinä hakemaan elämääsi jännitystä jostain muualta. Paitsi jos rakastat tyttöä enemmän kuin elämääsi... ja muita kliseitä. Olen ollut tälläisen suhteen orja ja nisti monta vuotta, sairastuin lopulta masennukseen itse. Vieläkin on tahmaa tossujen pohjassa, vaikka elämä kunnossa. Tällaisissa suhteissa menee ihmisellä oma tunnepohja ihan sekaisin. Syntyy jokin kummallinen tunnesymbioosi: sitä menee alas ja ylös, jos ei ihan pohjalle, toisen mukana.
Muista tosiaan, bipolaarisuus on sairaus, joka ei koskaa parane.
Minä sain elää ihanan mutta lähes tappavan rakkauden maanis-depressiivisen ihmisen kanssa. Paratiisit olivat yhtä valoa, helvetti kuitenkin syvä. En kadu, se opetti elämästä jumalattomasti. Mutta parasta oli se, kun lähdin ja kestin surun... ja löysin kestävän onnen.
Mutta vielä...(terapoin tässä samalla itseänikin!). Kyllä kai ilman näitä mustia viiruja sielussa, niitä jatkuvan pelon ja pettymyksen jättämiä, elämä olisi nyt kuitenkin ainakin pinnallisesti helpompaa.
Toivon sinulle voimia !
älä anna pompotella itseäsi. Kohta sinäkin sairastut ellet ole jo. Olet jo liian riippuvainen. Mun miehelläni oli samaa eli elämä ei tiennyt koskaan suunnitella kahta päivää enempää. lähdin, hän joutui ottamaan vastuuta itse ja on pärjäillyt. minä itse olin aivan liikaa kiintynyt häneen enkä meinannut osata irrottautua hänestä.
...Kuulostipa niin tutulta...Itse olen tyttö ja olen sairastanut psykoosin. Minulla se alkoi manialla...vauhti oli hurjaa...poikaystäväni meinasi seota siinä sivussa kun minua katseli. Itse en tajunnut mitään elin aivan omassa maailmassani. Loppujen lopuksi jouduin hoitoon...siellä vietin 5 kk ja nyt olen ollut n. vuoden terveenä. Manioita tai masennuksia ei ole tullut...johtuen varmasti hyvästä lääkityksestä...sen sijaan ero tuli poikaystävästä ja se on myös helpottanut elämääni...meillä kun oli aikas ailahtelevainen ja hieman väkivaltainen suhde. Tällä hetkellä käyn työssä ja elän normaalia tasapainoista elämää. En tiedä mitä haluan sinulle kertoa...muuta kun että mieti kauanko oma mielenterveytesi kestää. Olisiko mahdollista että tyttöystäväsi lääkitys on päin persettä.
Toivon itselleni vain ja ainoastaan sitä etten enää koskaan sairastuisi...se on ollut elämäni hirvein kokemus ja pelottavakin.
Toivon sinulle voimia ja harkintaa mitä teet...älä hukuta itseäsi loppuun...