Tässä aika pitkä tilitys, mutta en tiiä miten tästä pääsis eteenpäin ja ei oo ketään jolle voisin kertoa kasvotusten. Olen aina osanu selviytymään yksin kaikesta pakosta. Mua kuvaillaan itsenäiseksi ja vahvaksi. Totuus on, että oon pienestä lapsesta oppinut teeskentelemään ja olen hyvä valehtelemaan. Kukaan ei oo koskaan nähny mussa epävarmuutta tai heikkoutta.
Ainut läheinen mulle on mun ukki, mutta hän kuoli. Hän välitti ja anto rahaa vaatteisiin, mutta asui kaukana musta niin näin häntä vain pari kertaa vuodessa. Kuolema tuli yhtäkkiä ja mulle shokkina,hautajaisissa kaikki sano, että sehän oli odotettavissa kun oli sitä ja tätä. Kukaan ei koskaan kertonut mulle miten huonona se oli. Aina ku puhin ukin kanssa puhelimessa kaikki oli hyvin.
Mun äitiä ei ole koskaan kiinnostanut ja sain tehdä mitä tahansa halusinki. Mun äitillä ei koskaan ollut rahaa mihinkään (vaatteisiin, joiduin usein paikkailemaan rikkinäisiä vaatteita), eikä koskaan ehtiny tehdä mun kanssa mitään, mutta baarissa pystyi istumaan joka arki-ilta ja vk.loput. Hän vihastus helposti ja meillä oli remmi aina näkyvillä esillä muistuttamassa mitä tapahtuu jos häntä ei kuunneltu. Se toimi mulla kunnes vanhenin, mutta kun olin 14v. oli viimeinen kerta ku se satutti mua fyysisesti, koska annoin samalla mitalla takaisin. Päätin, että kukaan ei satuta mua ilman, että hakkaajaa kaduttaa muhun koskemisen.
Tämän jälkeen alkoi henkinen uhkailu mm. hän luopuu musta kokonaan, soittaa sosulle, että vie mut pois, koska uskallan sanoa hänelle vastaan ja kyseenalaistamaan häntä. Varsinkin sen jälkeen ku olin 16v. äitin mies tuli mun huoneeseen keskellä yötä, alkoi koskettelemaan ja aiko tulla mun sänkyyn,aloin huutamaan niin kovaa et se ei päässy pidemmälle. Tästä en saanut puhua ku kerroin äidille, en saanut reagoida mitenkään, mutta en pystynyt edes kattoo siihen mieheen enää ilman inhoa. Ei äiti edes koskaan selittänyt tai perustellut mikä on vikana tai edes yrittänyt ilman huutoa puhua mulle.
Mulla oli oma kaveripiiri yläasteella ja aina oli jotain tekemistä, mutta luulen nyt, että he olivat vaan kavereita koska äitini osti meille juotavat. Yläasteen loputtua kaikki katos heti, mä jouduin aina soittamaan ja sopimaan illanviettoja, kerroinki heille tästä. Yks päivä päätin etten soittele heille, että he saa vaihteeksi soitella mulle. On kulunut 4 vuotta ja eipä kukaan oo soittanut... Amiksessa sama homma. Nyt olen korkeakoulussa ja näen saman kaavan toistuvan. Olen yrittänyt olla aktiivisempi, mut ketään ei kiinnosta. Kukaan ei kysy mun elämästä mitään, vaikka tiedän heistä vaikka mitä.
Poikakaverin kanssa menee huonosti. Hänen kanssaan kaikki on aina mun vikaa, kaikki asiat pitää pyöriä hänen ympärillä ja jos kerron tunteistani niin se johtaa aina kauheeseen riitaan ja sit riitaki oli taas mun vika. Jopa kun itkin ikävääni ukkiani kohtaan tuli riita. Mun poikakaveri rikkoo aina kaikki lupaukset ja velvollisuudet, siis aina! Sit se valehtelee ettei jäis kiinni niistä. Hän ei kanna vastuuta mistään. Hänen virheistä löytyy aina joku muu syylinen kun hän itse. Olen yittänyt jättää hänet lukuisat kerrat, mut hän tietää aina mihin iskee esim. mun huonoon taloudelliseen tilaan, yksinäisyyteen, ei perhettä tai kavereita, ja on estänyt mun lähtemisen fyysisellä voimalla, koska en pääse ulos ovesta kun hän on niin paljon vahvempi.
Koska olen joutunut pettymään niin usein en luota kenenkään ja en odota mitään keneltäkään. Tiedän ja toivon elämän parantuvan, mutta luulen että mun varautuneisuus tulee olemaan esteenä. Usein mietin mikä mussa on vikana kun en kelpaa kenellekään ja onko kaikki tapatuneet mun omia syitä..
Ainut läheinen mulle on mun ukki, mutta hän kuoli. Hän välitti ja anto rahaa vaatteisiin, mutta asui kaukana musta niin näin häntä vain pari kertaa vuodessa. Kuolema tuli yhtäkkiä ja mulle shokkina,hautajaisissa kaikki sano, että sehän oli odotettavissa kun oli sitä ja tätä. Kukaan ei koskaan kertonut mulle miten huonona se oli. Aina ku puhin ukin kanssa puhelimessa kaikki oli hyvin.
Mun äitiä ei ole koskaan kiinnostanut ja sain tehdä mitä tahansa halusinki. Mun äitillä ei koskaan ollut rahaa mihinkään (vaatteisiin, joiduin usein paikkailemaan rikkinäisiä vaatteita), eikä koskaan ehtiny tehdä mun kanssa mitään, mutta baarissa pystyi istumaan joka arki-ilta ja vk.loput. Hän vihastus helposti ja meillä oli remmi aina näkyvillä esillä muistuttamassa mitä tapahtuu jos häntä ei kuunneltu. Se toimi mulla kunnes vanhenin, mutta kun olin 14v. oli viimeinen kerta ku se satutti mua fyysisesti, koska annoin samalla mitalla takaisin. Päätin, että kukaan ei satuta mua ilman, että hakkaajaa kaduttaa muhun koskemisen.
Tämän jälkeen alkoi henkinen uhkailu mm. hän luopuu musta kokonaan, soittaa sosulle, että vie mut pois, koska uskallan sanoa hänelle vastaan ja kyseenalaistamaan häntä. Varsinkin sen jälkeen ku olin 16v. äitin mies tuli mun huoneeseen keskellä yötä, alkoi koskettelemaan ja aiko tulla mun sänkyyn,aloin huutamaan niin kovaa et se ei päässy pidemmälle. Tästä en saanut puhua ku kerroin äidille, en saanut reagoida mitenkään, mutta en pystynyt edes kattoo siihen mieheen enää ilman inhoa. Ei äiti edes koskaan selittänyt tai perustellut mikä on vikana tai edes yrittänyt ilman huutoa puhua mulle.
Mulla oli oma kaveripiiri yläasteella ja aina oli jotain tekemistä, mutta luulen nyt, että he olivat vaan kavereita koska äitini osti meille juotavat. Yläasteen loputtua kaikki katos heti, mä jouduin aina soittamaan ja sopimaan illanviettoja, kerroinki heille tästä. Yks päivä päätin etten soittele heille, että he saa vaihteeksi soitella mulle. On kulunut 4 vuotta ja eipä kukaan oo soittanut... Amiksessa sama homma. Nyt olen korkeakoulussa ja näen saman kaavan toistuvan. Olen yrittänyt olla aktiivisempi, mut ketään ei kiinnosta. Kukaan ei kysy mun elämästä mitään, vaikka tiedän heistä vaikka mitä.
Poikakaverin kanssa menee huonosti. Hänen kanssaan kaikki on aina mun vikaa, kaikki asiat pitää pyöriä hänen ympärillä ja jos kerron tunteistani niin se johtaa aina kauheeseen riitaan ja sit riitaki oli taas mun vika. Jopa kun itkin ikävääni ukkiani kohtaan tuli riita. Mun poikakaveri rikkoo aina kaikki lupaukset ja velvollisuudet, siis aina! Sit se valehtelee ettei jäis kiinni niistä. Hän ei kanna vastuuta mistään. Hänen virheistä löytyy aina joku muu syylinen kun hän itse. Olen yittänyt jättää hänet lukuisat kerrat, mut hän tietää aina mihin iskee esim. mun huonoon taloudelliseen tilaan, yksinäisyyteen, ei perhettä tai kavereita, ja on estänyt mun lähtemisen fyysisellä voimalla, koska en pääse ulos ovesta kun hän on niin paljon vahvempi.
Koska olen joutunut pettymään niin usein en luota kenenkään ja en odota mitään keneltäkään. Tiedän ja toivon elämän parantuvan, mutta luulen että mun varautuneisuus tulee olemaan esteenä. Usein mietin mikä mussa on vikana kun en kelpaa kenellekään ja onko kaikki tapatuneet mun omia syitä..
Vastaukset 2
Vanhimmat
Poikakaveri ei taida olla mikään kaveri sitten kerta häneen ei voi luottaa. Miksi olet sellaisen ihmisen kanssa joka kohtelee sinua nuin huonosti. Monethan joita on kohdeltu huonosti, toistavat sitä samaa että tyytyvät ihmisten seuraan, jotka tekee tätä samaa. Ajatellaan että en ansaitse parempaa, hyvä kun kelpaan edes tuolle. Nuorena luulin että olin hyvinkin onnekas kun poikakaverini ei lyönyt minua. Lähes kaiken muun pahan hän kyllä teki. Mitä jos päättäisit ettet enää makaa lattialla ja toimi kynnysmattona?
Itse opetamme ihmisille miten meitä saa kohdella. Kun suostumme huonoon kohteluun saamme, mitä tilaamme. Siitä miten lapsena äitisi kohteli sinua, et tietenkään ole vastuussa mitenkään. Aikuinen on se jonka kuuluu kohdella lasta suojelevasti ja rakastavsti tukie. ikävä kyllä kaikki ihmiset ovat jollain tapaa tunne-elämältään enempi tai vähempi vammaisia ja riippuvuudet yms menevät usein etusijalle vanhempien elämässä. Ihmisiin joutuu tässä elämässä pettymään, sen olen todennut. Omille vanhemmille ja tutuille voi antaa anteeksi kun tajuaa että hekin ovat usein uhreja. Mitä ihminen voi antaa lapselleen jos hänellä ei ole sitä? Rakkauttako jos hän ei ole itse saanut sitä kokea tai riippuvuus on kaikki kaikessa.
Koen itsekin että minusta ei olla kiinnostuneita. Olen työssä ja siellä juttelen kuulumisia jne. mutta se jää siihen. Mulle soitellaan jos on joku ongelma ja halutaan purkaa sitä mulle. Joku käy kylässä jos tarttee jotakin lainaan tms. Koetan olla siis itselleni hyvä kaveri ja koetan nauttia omast seurastani ja tehdä kaikkea kivaa. Koetan arvostaa sitä mitä minulla on sen sijaan että surisin yksinäisyyttäni. Luen, surfailen netissä ja teen itsekseni kaikenlaista. Koetan elää tätä päivää ja nyt hetkeä, en surkutella menneisyyttä. Jos et pääse kelaamasta asioita mene mielenterveystoimistoon, varaa aika ja mee puhumaan niistä.
Moi! Tosi samankaltaisia kokemuksia mulla taustalla. Kuulostaa siltä, että äidilläsi on narsistinen persoonallisuushäiriö. Suosittelen lukemaan kirjan Naamiona terve mieli, saatat käsittää mikä mm. vialla äidissäsi. Itseäni on auttanut myös kirja Virtahepo olohuoneessa.
Itselläni on ollut sairaan ilkeä mutsi, joka käytti minuun äärimmäistä henkistä väkivaltaa. Jatkuvaa moittimista, ivaa ja pilkkaa, mitätöimistä, haukkumista, raivareita pienimmästäkin syystä, usein aiheetta. Myöhemmin tuli kuvaan myös fyysinen väkivalta. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkäksi, mutten viitsi tässä mennä yksityiskohtiin.Tuttua on myös tuo nuorisokodilla uhkailu. Lopulta lähdin itse.
Kuulostaa siltä, että myös poikaystäväsi on narsistinen. Itselläni oli myös poikaystävä ja avomies, joka oli ihan samanlainen. Päihdeongelmia, väkivaltaa, henkistä ja fyysistä. Yhteistä oli myös se, etten meinannut päästä siitä millään eroon, kun se aina takertui kiinni kun halusin lopullisesti erota. Jälkikäteen kun olen miettinyt, miksi annoin kohdella itseäni niin, uskon sen johtuvan siitä, miten äitini minua kohteli. Luulin, että tämmöinen on normaalia ihmisten välistä kanssakäymistä, kaikkihan kohtelevat toisiaan näin kun kotonakin kerran oli tämmöinen meininki. Ei tiennyt paremmasta.
Tuttua myös tuo, että ihmiset eivät tajua/välitä pitää yhteyttä, jos ei itse pidä, niin suhteet katkeavat. No, tämmöiset olen päästänyt menemäänkin, koska minusta sellaiset eivät ole todellisia ystäviä saati kavereita. Olen huomannut, että harvoja kiinnostaa minun asiani, minulle kyllä niitä omia juttuja aina vuodatetaan.
Ja ei, tapahtuneet EIVÄT ole sinun syytäsi! On paljon tuommoisia sadisteja, jotka nauttivat toisen kiusaamisesta ja satuttamisesta. Itse myös pitkään kuvittelin, että vian on pakko olla minussa, mutta nyt aikuisena olen käsittänyt, että äitini on henkisesti sairas. Ja pahasti! Kuten sinunkin äitisi.
Jos haluat vaihtaa ajatuksia, voit kirjoitella minulle osoitteeseen [email protected]