Olisin erittäin kiitollinen, jos saisin palautetta, kritiikkiä tai ihan mitä vaan rakentavaa alla olevasta tekstistä. En saanut millään keksittyä otsikkoa, mutta ei välitetä siitä. ;>
Lulu oli näköjään taas matkalla naapuriin. Se koikkelehti yllättävän nopeasti neljällä koivella häntä heiluen. Me vilkaistiin toisiamme ohimennen, tästä oli tullut rutiininomainen tapa. Lulu oli valkoinen, lihava sekarotuinen koira. Äiti yritti saada sitä laihtumaan, mutta tuloksetta, sillä Lulu kävi lähes joka päivä naapurissa mun mummoni luona ruokailemassa. Äitinini ei tiennyt tästä, sillä mulla ja Lululla oli sopimus. Se sai vetää kuonoonsa mummon sapuskaa niin paljon, kuin tahtoi, ja minä sain rauhassa nauttia joka päiväisen tupakkani. Vaikka olinkin jo täysi-ikäinen ja vapaa tekemään mitä huvitti, äiti oli sitä mieltä, että sen katon alla asuessa yhtäkään tupakkaa ei polteta ja sillä sipuli. Lulu tiesi, että kielisin heti äidille sen rasvapitoisista mummolavierailuista, jos se ilmiantaisi mun sauhuttelut. Se oli kerran paljastanut minut itseteossa, eikä toista kertaa tulisi. Mutta Lulu oli fiksu koiraksi, joten luotin siihen. Ja mitä mummoon tuli, se piti äitiäni tiukkapipoisena nipottajana. Mummon mielestä koiralla pitää kyllä olla lihaa luiden ympärillä. Minä vähän luulen, että mummo on kyllä kohta saavuttanut tämän tavoitteensa Lulun suhteen. Ja varmaan vähän enemmänkin.
Lulu meni menojaan ja minä sytytin tupakan. Kävelin postilaatikolta kotitietä pitkin kotiin. Aurinko porotti täydeltä taivaalta ja kengät hiosti. Matkalla kirosin mielessäni; tänään oli torstai, minun pitäisi käyttää mummoa asioilla. Tietenkin mun olisi pitänyt silloin puoli vuotta sitten arvata, että tähän on jokin koira haudattuna, kun mummo suostui maksamaan ajokorttini napisematta. Nykyään minun pitää kuskailla sitä koko ajan ties minne ompelupiireihin ja jumppiin ja sen sellaisiin. Aina, kun yritän kieltäytyä, se hymyilee enemmän ja vähemmän kauniin tekaririvistön saattelemana ja vetoaa siihen, kuka maksoi autokoulun.
Kotona ei ole ketään. Päätän suorittaa velvollisuuteni heti ja soitan mummolle. Minusta tuntuu siltä, että mummo on todennäköisesti vahdannut puhelimen ääressä koko päivän odottaen soittoani, sillä kännykkä tuskin kerkeää hälyttää, kun mummo on jo langan toisessa päässä
Lulu oli näköjään taas matkalla naapuriin. Se koikkelehti yllättävän nopeasti neljällä koivella häntä heiluen. Me vilkaistiin toisiamme ohimennen, tästä oli tullut rutiininomainen tapa. Lulu oli valkoinen, lihava sekarotuinen koira. Äiti yritti saada sitä laihtumaan, mutta tuloksetta, sillä Lulu kävi lähes joka päivä naapurissa mun mummoni luona ruokailemassa. Äitinini ei tiennyt tästä, sillä mulla ja Lululla oli sopimus. Se sai vetää kuonoonsa mummon sapuskaa niin paljon, kuin tahtoi, ja minä sain rauhassa nauttia joka päiväisen tupakkani. Vaikka olinkin jo täysi-ikäinen ja vapaa tekemään mitä huvitti, äiti oli sitä mieltä, että sen katon alla asuessa yhtäkään tupakkaa ei polteta ja sillä sipuli. Lulu tiesi, että kielisin heti äidille sen rasvapitoisista mummolavierailuista, jos se ilmiantaisi mun sauhuttelut. Se oli kerran paljastanut minut itseteossa, eikä toista kertaa tulisi. Mutta Lulu oli fiksu koiraksi, joten luotin siihen. Ja mitä mummoon tuli, se piti äitiäni tiukkapipoisena nipottajana. Mummon mielestä koiralla pitää kyllä olla lihaa luiden ympärillä. Minä vähän luulen, että mummo on kyllä kohta saavuttanut tämän tavoitteensa Lulun suhteen. Ja varmaan vähän enemmänkin.
Lulu meni menojaan ja minä sytytin tupakan. Kävelin postilaatikolta kotitietä pitkin kotiin. Aurinko porotti täydeltä taivaalta ja kengät hiosti. Matkalla kirosin mielessäni; tänään oli torstai, minun pitäisi käyttää mummoa asioilla. Tietenkin mun olisi pitänyt silloin puoli vuotta sitten arvata, että tähän on jokin koira haudattuna, kun mummo suostui maksamaan ajokorttini napisematta. Nykyään minun pitää kuskailla sitä koko ajan ties minne ompelupiireihin ja jumppiin ja sen sellaisiin. Aina, kun yritän kieltäytyä, se hymyilee enemmän ja vähemmän kauniin tekaririvistön saattelemana ja vetoaa siihen, kuka maksoi autokoulun.
Kotona ei ole ketään. Päätän suorittaa velvollisuuteni heti ja soitan mummolle. Minusta tuntuu siltä, että mummo on todennäköisesti vahdannut puhelimen ääressä koko päivän odottaen soittoani, sillä kännykkä tuskin kerkeää hälyttää, kun mummo on jo langan toisessa päässä
Vastaukset 7
Vanhimmat
"Liisa puhelimessa."
"No Iita tässä moi. Ootkos jo valmiina?"
"Kah, oonhan mie vartona täällä pitkän tovin."
"No mie tuun kohta sinne."
"Parempi olisi. Oot aina myöhässä, ihan samanlainen kuin äitiskin." mummo tiuskaisi. Se ei ollut oikeastaan koskaan pitänyt miniästään, ja äidin mukaan tunne oli molemminpuolinen. Toisinaan mietin, miten äiti on jaksanutkin nämä vuodet anoppiaan. Mummo osasi olla hankala halutessaan.
"Joo joo. Hei hei nyt, nähään kohta." sanoin ja suljin puhelimen ennen kuin mummo kerkesi sanoa mitään väliin.
Ajoin mummon pihaan. Mummo asui vanhassa, ruskeassa rivitalossa. Pihamaa oli oikein viihtyisä, jos sattui olemaan yli 80-vuotias. Siellä ei ollut juurikaan mitään, muutama vaivainen pensas ja ränsistynyt penkki. Ei siis mitään aktiviteetteja lapsiperheille, naapurustossa asuikin pelkkiä eläkeläisiä. Lulu makasi rappusilla ja haukahti tuloni merkiksi muutaman kerran. Mummo tuli tälläytyneenä sisältä ja lyllersi hitaan varmasti autolle. Se istahti etupenkille, ja etovan hajuveden tuoksu pelmahti autoon. Minä kysyin, olisiko mummolla kenties treffit tiedossa, kun oli kerta hiukset laitettu (ne viimeiset haituvat, mitkä olivat jäljellä, mutta en tietenkään sanonut sitä mummolle) ja uutta hajuvettäkin. Ei kuulemma ollut.
"No saa kai sitä nyt ihminen kerran elämässään nätiltä näyttää kauppareissulla." mummo vastasi.
"Saa saa. Mutta mietin vaan, että jos hankkisit jonkun siipan seuraksi eläkepäiville. Mielellään jonkun ajokykyisen."
Mummon suu meni viivaksi ja se katsoi minua silmät sirrillään.
"Yritätkö sie vihjata, että minä oon riesaks?"
"En, kun..." yritin korjata sanomaani ja mietin, että miksi, sillä sehän piti paikkaansa.
"Älä siinä haasta joutavia. Viaton mummoraukka jätetään yksin oman onnensa nojaan homehtumaan neljän seinän sisälle, kyllä mie tiiän, niin työ ajattelette."
Olin hiljaa ja keskityin ajamiseen, ja se ärsytti mummoa. Se odotti, että alkaisin säälimään sitä ja paapomaan ja vaikka mitä. Mummo oli juuri sellainen. Se rakasti uida säälissä, mutta me olimme jo tottuneet sen valituksiin, eikä kukaan jaksanut enää reagoida niihin mitenkään.
"Noh, mitä sille siskolles kuuluu? Eipä oo sekään miun luona käynyt pitkään aikaan." mummo kysyi ihan tavan vuoksi. Tiesin, ettei sitä kiinnostanut siskoni asiat pätkääkään ja ajattelinkin ärsyttää mummoa vielä vähän lisää.
"Seurustelee edelleen sen yhen Nooran kanssa. Kohta niillä taitaa tulla puolivuotispäivä. Koulua käy, eipä sille juuri muuta kai. Tekee harjoittelua jollain päiväkodilla."
Mummo mulkaisi minua pahasti, ja tästä tiesin, että rakas siskoni ja tämän muija olivat loistavia puheenaiheita mummon ärsyttämiseen.
Iisa on minun kaksoissiskoni, melkein paras kaverikin. Ei meitä kyllä juurikaan kaksosiksi ikinä tunnisteta. Iisa on urheilullinen ja fiksu. Minä olen laiska ja tyhmä. Tai en vaan osaa käyttää päätäni oikeasssa paikassa oikeaan aikaan, niin kuin äiti aina lohduttaa minua. Edellisten lisäksi Iisa on sosiaalinen, iloinen ja aina niin (helvetin) kiltti kaikille. Minä olen piikittelevä, ärsyttävä, kyyninen ja vaikeasti lähestyttävä. Iisa on aina ollut se meidän perheen edustustyttö. Tosin, joidenkin sukulaisten silmissä Iisan pisteet laskivat, kun tämä ulostautui kaapista vuosi sitten. Mummo kuuluu ehdottomasti tähän porukkaan. Minä tiesin Iisasta ja sen kuvioista jo paljon aiemmin kuin muut. Me oltiin yläasteikäisinä soutelemassa mökillä eräänä kauniina kesäpäivänä. Yritin lypsää tietoa irti Iisasta ja kyselin tämän mahdollisista ihastuksista. Asia taisi olla sille arka ja hankala. Aloin kyllästyä siskoni ympäripyöreään "En tiiä." -muminaan ja paukaisin homokysymykseni sille päin näköä. Sain vastaukseksi hiljaisen nyökkäyksen. Minä nyökkäsin takaisin. Iisa oli aina ollut mulle se tärkein.
Mummon helpotukseksi oltiin jo kaupan pihassa, ja aihe "Iisa ja tyttöystävä" sai nyt jäädä. Tuskin olin kerennyt autoa sammuttaa, kun mummo viipotti jo kaupan ovella. Mennessään se huusi jotain alennuskahveista. Ahaa, siksi sillä oli niin monta kassia mukana. Ja minä tietysti saisin taas niitä kaiken maailman kahveja selkä vääränä kantaa.
Seurasin mummoa kauppaan. Se oli leipäosastolla kippaamassa näkkäriä kärryihin. Näköjään ärsytyskiintiöni ei ollut vieläkään täynnä, joten oli pakko hieman kiusata viatonta mummoraukkaa.
"Mitä sie näkkärillä, sullahan on tekohampaat? Vai käykö sulla joku vieras?" kysyin kovaan ääneen.
Mummo punastui. En ollut ikinä nähnyt mummoa punastuneena. Ei sopinut sille.
"Elä sie nyt louskuta taas leukojas siinä, mokomakin kakara."
"Ahaa, sulla on siis joku pappa kierroksessa?" jatkoin voitonriemuisena.
Mummo tuhahteli, heitti toisenkin näkkäripaketin kärryyn ja jatkoi matkaansa. Huusin mummolle odottavani kassoilla. Mummo on kyllä ihana, pakko myöntää.
Aavistukseni olivat käyneet toteen. Kahvia riittäisi varmaan seuraavalle vuosituhannellekin. Pakkasin ostoksia kassalla mummon apuna. Luulin, että vanhukset syövät kuin hiiret. Tai sitten minun mummoni oli tämän suhteen suuri poikkeus. Ruokaa oli valtavasti. Ei pieni naisihminen voisi millään jaksaa syödä näin paljon. Ja huomasin myös sen, ettei pieni naisihminen jaksa kantaa ruokamääräänsä. Jotenkin mummo oli keplotellut mulle kannettavaksi neljä kassia, ja itse se tietenkin jäi sattumalta ilman mitään kannettavaa. Miksei Iisa ikinä hoida näitä hommia? Sehän se tässä on vahva urheilija, enkä minä.
Päästiin vihdoin istumaan autoon. Olen laittamassa turvavyötä kiinni, kun mummo rupeaa rapistelemaan taskujaan. Mulla kiilui jo setelin kuvat silmissä, olin ihan varma, että mummo muistaisi minun avuliaisuuttani jotenkin. Ja kyllähän se muistikin. Se kaivoi takin taskustaan pinkin Barbie -tikkarin ja työnsi sen mulle. Nyt oli nähtävästi sen vuoro nauraa mulle.
"Ootko tosissas?" kysyin mummolta huvittuneena.
"Yhtä tosissas kuin sie koulunkäynnistäsi. Isäs kertoi, että opiskelus on aika retuperällä nykyisin."
En ollut enää kovinkaan huvittunut. En ollut ikinä huvittunut, jos puheenaiheena oli koulu ja opiskelu. Pänttääminen ei ollut minun juttuni.
"That's not my a cup of tea." tokaisin mummolle. Siinä riittäisi sille mietittävää loppuautomatkaksi. Tulisieluinen karjalaisnainen ei ymmärrä sanakaan englantia, good for me. Mummo näyttää pähkäilevän äskeistä sanontaani, mutta se sanookin:
"Ihan oikeasti Iita. Et sie voi rakentaa tulevaisuuttas tuolla tavalla. Notkumalla vaan. Lukiota ei oo enää paljoa jäljellä, kyllä sie selviit sen. Ota nyt vinkistä vaari!"
Olen vähän aikaa hiljaa. Nämä ovat niitä kiusallisia hetkiä. Ohitan sen hymisemällä tikkari suussa jotain epämääräistä. Sitten mulla välähtääkin:
"Samat sulle." ja vinkkasin mummolle silmää. Se leikkii viilipyttyä, eikä ole kuulevinaankaan. Mummo näköjään käyttää samaa ignooraustaktiikkaa, kuin minäkin. Pointsit sille.
Mummo rämppää autoradion nappuloita kieli poskella ja koittaa saada vekottimeen ääntä. Teknologia ja mummo ovat vinha yhdistelmä. Vähän niin kuin lihapulla ja vaahtokarkki. Tai yö ja päivä. Toistensa vastakohtia siis. Syksyllä mummo sai koko rivitalon töllöt sekaisin asentaessaan (tai oikeastaan "asentaessaan") digiboksia omaan telkkariinsa. Me ei vielä tänäänkään tiedetä, kuinka se sai sen kaaoksen aikaan. Meidän mummo roikkumassa katolla antennin varassa kertoo varmaan jotain. Mutta ehkä ei enempää nyt siitä.
"Nämä tämmöset rakkineet on ihan hyödyttömiä. Ei tästä ees uutisia kuule!" mummo narisee ja vääntelee nappuloita.
"Anna, kun minä laitan sen..." sanoin ja olin nostamassa kättä kohti radion nappia.
"Elä sie nyt sotke siinä, kyllä mie tämän päälle saan. Keskity sie siihen ajamiseen vaan." mummo valisti ja sohaisi minua kylkeen varsin kohtalokkaalla tavalla. Eikö mummo ymmärtänyt, että ajamiseen keskittyminen voi olla vaikeaa, jos toinen mellastaa ja tökkii kuskia kylkeen? Ilmeisesti ei. Eihän se ollut ikinä ajanut autolla. Luojan kiitos, onneksi ei.
Minä kiljahdan ja hypähdän refleksinomaisesti ilmaan mummon tökkimisen seurauksena. Menetän hallinnan, ja auto heittelehtii puolelta toiselle. Vauhtia oli paljon, ihan liikaakin. Opel pyörähtää 360 astetta ympäri. Mummo huutaa, kuin kanalta katkaistaisiin kaulaa. Tällä välillä mulle on tullut ajatuksia pää täyteen. Miksi mummo on viimeisin ihminen, jonka näen ennen kuolemaani? Ruokinkohan akvaarion kalat ennen lähtöä? Onkohan mulla testamenttia? Missähän Iisa mahtaa olla? Miksi meidän piti juuri tänään lähteä kauppaan? Miksi helvetissä mummo tuli siihen sähläämään?!
Onnettomuus ei päätykään kuolemaan, vaan ojaan. Kuluu muutamia sekunteja, kun uskallan avata silmäni. Mummo näyttää olevan kunnossa, minäkin suurinpiirtein. Niskaan jomottaa, mutta en jaksa ajatella sitä juuri nyt. Minä jätän kiroavan mummon autoon ja kömmin itse kaarasta ulos. Opel näyttää olevan keulasta rutussa, mutta eiköhän sen saa fiksattua. Toivottavasti tai tähän loppui mummon kyyditykset.
Istahdan lähimmälle kivelle ja haron hiuksiani kulmat vähintään yhtä rutussa, kuin autossanikin.
"Pitäis varmaan soittaa isälle, että tulee traktorilla nostamaan auton ojasta." huudan mummolle, joka kaivautuu autosta ulos. Kaivan taskustani kännykkää, ja käsi osuukin johonkin tahmeaan. Barbie -tikkari! Pistän tikkarin automaattisesti suuhuni ja unohdan koko kännykän. Mummo on päässyt autosta ulos ja kiroaa minun huonoja ajotaitojani. Muistutan siitä, että kuka tuli häiritsemään.
"No, ei tämä nyt riitelemällä parane." mummo sanoo ja potkaisee autonrengasta. Oikean jalan kenkä lennähtää keskelle tietä, ja mummo manaa taas. Hymyilen mummolle ja kengälle vähän aikaa, mutta katse kohdistuu taas rusinaa muistuttavaan Opeliin ja hymy hyytyy.
Mummo hyppelehtii hakemaan toisen kenkänsä, ja minä nassutan tikkaria.
"Hermosauhuthan tässä tarviis. Onko tupakkaa?" mummo kysyy yllättäen ja istuutuu kivelle viereeni.
"Täh?" saan sanottua ja meinaan vetäistä tikkarin henkeeni suuresta ihmetyksestäni.
"Kuulit kyllä. Niin, onko?"
"Öööh. Joo." sanon vieläkin silmät lautasen kokoisina. Kaivan askin ja sytkärin taskusta ja ojennan ne mummolle, kuin kiltti pyhäkoululainen. Mummo murahtaa, jonka tulkitsen kiitokseksi. Se sytyttää tupakan, kuin vanha tekijä. Oho, mummostahan paljastuu uusia puolia. Se heittää vehkeet mulle takaisin, ja sujautan ne takaisin taskuuni.
"Eikö pala?" mummo kysyy ja vetää henkoset.
"Ei, oon ihan tikkarilinjalla nyt." vastaan tikkaria intensiivisesti imien.
"No, ihan hyvä juttu."
Siinä me istuttiin ojassa kivellä hiljaa tuijottamassa rusikoitua autoa. Mummo veteli syöpäkäärylettä antaumuksella ja minä lipitin sitä tikkaria. Joku varmaan sanoisi, kuin kaksi marjaa, mutta ei nyt sentään.
Oli yllättävän hyvä olla, jollakin tavalla rento fiilis. Aurinko laski ja taivas oli punertava. Se tietäisi sadetta huomiselle. Eli olisi parempi, jos auton saisi vielä tänään hinattua pois. Muistan taas isän ja olen kaivamassa kännykkää taskusta, kunnes minut taas keskeytetään. Tällä kertaa keskeyttäjä ei ole tahmea tikkari, vaan Iisa. Iisa! Iisa polkee pyörällä ja polkee vielä kahta kovemmin huomattuaan meidät kököttävän kivellä. Ilmeisesti se on tulossa uimasta, uimalasit näkyy olevan otsalla ja reppu selässä. Sisko jarruttaa meidän kohdalla. Se tollottaa meitä keskellä tietä pyörän selässä noin puoli minuuttia hiljaa, kunnes saa suunsa avattua.
"Herra Jumala! Siis mitä hemmettiä...?" Iisa saa vihdoin kysyttyä ja aukoo suutaan, kuin kala kuivalla maalla.
"Me mummon kans vähän hengaillaan ja vietetään torstai-iltaa raikkaassa ulkoilmassa." otan tikkarin suusta pois ja vastaan tyynen rauhallisella äänellä.
"Ei kun oikeesti hei? Ootteko kunnossa?" Iisa kysyy hätääntyneellä äänellä ja katsoo vuoroin minua, mummoa, autoa ja taas minua. Iisa viskaa pyöränsä tienlaitaan ja tulee meidän luokse.
"Elämämme kunnossa." mummo vastaa rauhallisena ja jo hymy suupielessä.
Iisa ehtii istuutua meidän viereen kivelle, kunnes minä ja mummo räjähdetään hervottomaan nauruun. En oikein tiedä, mille me nauretaan, mutta ei kai se haittaa.
Iisa katsoo meitä silmät melkein irronneena silmäkuopistaan. Sen hämmästynyt ilme kestää jonkin aikaa, mutta pian senkin pokka pettää.
"On mulla suku." Iisa tokaisee ja hekottaa meidän välissä.
Mummo on saanut perusilmeen kasvoilleen ja pummii taas multa tupakkaa. Viskaan tupakat sille, ja alta aikayksikön sillä käryää jo huulessa.
"Hyvä suku onkin." mummo sanoo ja virnistää. Iisan ilme on taas näkemisen arvoinen.
Siinä me kolmenkopla sitten istuttiin. Hemmetti, eihän tätä usko äitikään.
Ehdin lukea vain ensimmäisen ja muut silmäilin jotenkuten, täytyy palata paremmalla ajalla. Ensivaikutelmani on, että kiinnostavaa tekstiä ja sekä henkilöitä, kielenkäyttö myös sujuu.
Tulipa hyvä fiilis palautteesta!
Hei, mäkin luin vain pari ekaa pätkää. Kehityskelpoista tekstiä. Pidin esim tästä lauseesta:
"Äitinini ei tiennyt tästä, sillä mulla ja Lululla oli sopimus. Se sai vetää kuonoonsa mummon sapuskaa niin paljon, kuin tahtoi, ja minä sain rauhassa nauttia joka päiväisen tupakkani." Jotenkin suloinen ajatus.
Muutenkin tuntui, ettet kirjoita vain stereotyyppien, esim. vanha mummo -tyypin kautta, vaan mummollakin oli muita piirteitä kuin vain vanhuus. Mummo esimerkiksi halusi meikata kauppaan ja piti omaa tytärtään nipottajana, vaikka vanhuksia saatetaan usein pitää nipottavina. Hyvä, hahmot ovat aika eläviä.
Kannattaa ainakin tsekata vielä nuo verbien aikamuodot. Nyt sulla vaihtuu vahingossa imperfekti preesensiksi ja takaisin.