kuka kokenut?

Kaks koomaa koettu ja shokkeja useampia--osa liian kovan liikunnan takia, osa pitempi aikaisten flunssien takia ym. No tuntemukset mulla on olleet kouristuksen jälkeiset kivut ja nolotus. Sen jälkeen onkin taas ruvettu pitämään sokerit korkeammalla ettei taas yllätä mutta eihän sekään hyvä ole,mutta kun siitä jää kumminkin se jonkin asteinen pelko. Onneksi sen pystyy unohtamaan osittain. Minkäs teet--veitsen terällä keikkumistahan tämä on.

Kokenut olen, insuliinishokin muutaman kerran ja tuntemuksia kuukausittain.
Omat shokkini johtuivat luullakseni siitä, että en syönyt tarpeeksi ajoissa, joten insuliinia oli liikaa elimistössä. Mutta joskus tuntuu,että insuliini vaikuttaa tehokkaammin, eli vaikka kuinka syön normaalisti ja otan insul. normaalisti, verensokrut laskee ja laskee.

Viimeisin shokkini tapahtui junassa. Jossain kohdassa mieleeni tuli, että pitäis varmaan syödä, mitään normaaleja shokkituntemuksia en tuolloin tuntenut (hikoilu, näköhäiriöt, vapina).. ja seuraavan kerran tajusin olevani terv.keskuksen ensiavussa lääkärin, sair.hoitajan ja 2:n ambulanssihenkilön seurassa. Mulle oli pistetty glugakoonia, koska sokeritippaa ei oltu pystytty panemaan "riehumiseni" takia. Ja olin kuulemma puhunut ihan hassuja..mutta en kehdannut kysyä, mitä olinkaan puhunut, nolotti. Sen jälkeen hetken taas skarppasin paremmin hoidon kanssa, mutta mitään pelkoja ei jäänyt. Aina toisinaan mieleeni tulee, mitä jos verensok. laskevat liian alas esim. yöllä, enkä herää..mutta sitten taas itselleni vakuutan, että minä teen parhaani ja Jumala huolehtii loput, mitä itse en pysty.

Joo jos olette lukeneet muitakin kohtia(lantus)niin tiedätte,kun pitkään pelleillyt tän kanssa kokemusta on tullut."Tuntemuksia erinlaisia-samanlaisia kuin teilläkin ja paljon varmaan muitakin?Huomasin kun pitkään "pelleillyt"niin tuntemukset vaihdelleet puolivuosittain joskus nopeamminkin ehkä?On sekin koettu ei tuntemuksia ja sitten tajupellolle,onneksi vain kerran.Olen käsittänyt että kirjoittajat ovat enimmäkseen tyttö ihmisiä?Se on hyvä tän sukupuolen edustajat eivät paljoo pukahda.Joku pyys jonkun e-mail osoitetta että vois paremmin keskustella--antakaa se hänelle jos voitte?helpottaa sukulaisia.Kokemus paras apu-apu tietenkin tärkeä jos uutta.Jokaisella omat kokemukset-erinlaiset.

Itselläni on ollut insuliinisokkeja muutaman kerran ja hypoja useammin. Omalta kohdaltani sanoisin, että ne eivät tule "noin vain". Siis tarkoitan, että löydän kyllä aina jonkin syyn tapahtumalle.

Noita hypoja (tai hypotuntemuksia) kait tulee lähes kaikille, jos sokeritasapaino on kohtuullisen hyvä. Mutta ne eivät ole sen suurempi ongelma ainakaan itselleni, koskapa nautin heti jotain hh-pitoista, jolla pääsen matalan sokerin tuntemuksista nopeasti eroon.

Sokit on sitten toinen juttu. Tässä omalta kohdaltani muutamia syitä sokkiin:
- ravintola-aterian hiilarien väärä arviointi eli pistin liikaa pikainskaa.
- kiire töissä, jolloin en "ehtinyt" havahtua matalan sokerin tuntemuksiin ajoissa
- ravintolaillan (alkoholipitoisen - toki kohtuudella) jälkeisen aamuyön sokki, joka siis johtui alkoholin vaikutuksesta maksaan (alkoholi "syö" maksan varasokerivarastoja)
- selvästi normaalista poikkeavan liikunnan jälkeiset yöt ovat myös yksi kompastuskivi, vaikka yritänkin silloin illalla tankata normaalia enemmän.
- niin ja niinkin hassu syy, kuin piha-aidan intensiivinen maalaaminen. En malttanut lopetta ajoissa, vaan ajattelin, että meen syömään heti, kun tuon palan saan viedä tehdyksi.

Ja toki on sellaisia kertoja, joista en noin selvästi voi syytä löytää, mutta useinmiten jokin juttu tulee esille.

Diabetes mulla on ollut jo 38 vuotta ja tuosta suurimman ajan olen asunut yksin. Hypot ja sokit ovat tulleet kuvaan vasta viimevuosina, kun olen saanut pitkäaikaissokerit paremmiksi (Hba1c 10% => 7%), aikaisemmin tuttuja olivat ketoasidoosit. Mitään pelkoja tai traumoja en ole sokkien tai hypoglykemioiden vuoksi mielestäni saanut.

Mulle tuli diabetes kun olin 6v. (nyt oon 15v.) Isäni huomas sen ekana, näen sitä vähän harvemmin. Äitikin oli jo huomannu et olin janoinen ja väsynyt mut aatteli et kai se on jotain ohi menevää. Isäni sanoi et mul on jo melk. pussitkin jo silmien alla, äiti vei sairaalaan ja siel käskettiin heti lähtee isoompaan sairaalaan Poriin. Ite muistan sen ku makasin vaa sohvalla ja tuijottelin ikkunasta pihalle. sit se kun ei saannu tutkimus päivänä syödä mitään aamulla, koko päivä kuskattiin pitkin sairaalaa, piikkejä piikkejä... olin kuulemma pyörtyny ja mua oli rullatuolissakin viety. Illalla sain vaan mustikka jogurttia, tummaa leipää ja pahanmakuista teetä. Muistoja sairaalasta: sairaalan kuntosalilla kävin ja löin hoitajaa nyrkkeilyhanskalla, hämmästelin tiheää syömistä, vanhemmat kokeili suolapiikin pistämistä itteensä, tuttujen vierailuja, kummallista sairaalaruokaa, nindento pelien pelaamista (huoneessa), ravintoterapeutilla käytiin ja mä leikin koko ajan kumiruuilla joita sillä oli kirja hyllyssä ja sain lasten kirjan 'voi miten mukava päivä'. Ihan hyvä toisaalta et olin niin pieni, ei jää mitään mieletöntä katkeruutta ku ei ees muista millasta olla "normaali".