Sanotaan, että huhtikuu on kuukausista armottomin, mutta nyt alkoi jo toukokuu, ja minun oloni ei kun pahenee. Alakuloa, alakuloa vain. Ja yksinäisyyttä. Miten te muut selviätte ajatuksesta, että maailmassa ei ole ketään, ei ketään toista ihmistä juuri teitä varten? Kukaan ei välitä, olenko olemassa vai en. En ole kenellekään tärkeä sillä erityisellä tavalla, tulee itsellekin mieleen, että aivan sama...Uskoakseni en ole kokonaan yhdentekevä ihminen, enkä yleensä edes näin allapäin. Musiikki on suuri lohduttajani, mutta mitä iloa siitä on, jos ei voi jakaa ajatuksiaan siitä kenenkään kanssa? Tai luonnosta, kirjoista, elämän pienistä ilonpilkahduksista. En kaipaa neuvoja, että "hanki jokin harrastus, jossa tapaat samanhenkisiä" tai "lähde ulos kodistasi" tai "toiseen ihmiseen voi törmätä silloin kun vähiten odottaa". Kaikkea tuota olen kokeillut ja kokenut. En ole ketään löytänyt, kukaan ei ole löytänyt minua. Minulla on, anteeksi vaan, tunne kuin menisin täysin hukkaan, itseltäni ja muilta. En halua pelkkää fyysistä läheisyyttä, vaan kaipaan älyllistä läsnäoloa, keskustelua, väittelyä. Minulle kai aivot ovat sitten se suurin sukupuolielin? Jep, eikä kannata ehdottaa edes treffipalstoja, on nekin kokeiltu. Siis mitä, miten, missä, kuka vai eikö kukaan?
Kevätkammoko?
Yksikkö
24312
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 24
Vanhimmat
Tähän kysymykseesi ei pysty kukaan vastaamaan. Ehkä on ehkä ei.
Kunpa voisikin taikasauvalla kopahuttaa päätäsi ja sanoa, että simsalapim pois-pois-alakuloisuus.
Mutta eihän semmonen taikasauvailu onnistuisi.
Vuodenajat vaikuttavat niin eri tavalla eri ihmisiin. Usein olen kuullut, että juuri tämä kevät on alakuloisuutta tuovaa. Itselläni kevät on inspiraatioiden aikaa ja kovin touhukasta. Keskitalvi itselleni on surkuhupaisan inho-äklö vuodenaika, hyi.
Yritin lukea ajatuksella kirjoitustasi. Siinä oli Niin paljon erilaisia asioita, jotka mietityttivät.
Kukaan toinen ihminen ei kuitenkaan voi antaa tämän kaltaisissa asioissa suurempia neuvoja.
Alakuloisuuden aikana monet asiat tuntuvat paljon suuremmilta, kuin ovatkaan. Tai niihin suhtautuu jotenkin "itsesääliväisesti". Saattaa olla, että eri tunnetilat ovat hyväkin asia, saadakseen eri näkökulmia omien ajattelujen ajattelemiseen. Ehkä halu alakuloisuudesta pois pääsemiseen saa ihmisen miettimään ja etsimään konsteja tuntemilleen epäkohtiin ja/tai elämän tilanteisiin. ? Kysymysmerkki siksi, koska nämä ovat vain omia tuumailuja ja ehkä-mahdollisesti-juttuja. :)
Omalla kohdallani tuo Jakaminen iski silmään. Asioitten ja tuntemusten jakaminen on aina ollut tärkeää. Ehkä siksi, että olen voinut ja saanut tehdä siten tosi pitkän aikaa. Se tottuminen siihen. Ja tunne, että kun jakaa jonkun ilon toisen kanssa, niin ilo kaksinkertaistuu. Tai tuntee yhteisyyttä toiseen ihmiseen, jos kumpikin tuntee samalla tavalla.
Nämä ovat niin vaikeita selittää, huomaan, että tuli tunne miksi yleensä tässä nyt naputtelenkaan :)
Kaikenkaikkiaan lähtökohta kaikkeen (mun mielestä) on omien asioitten sisäistäminen ja ajatusten "järjestäminen" ja elämäntilanteen sen hetkinen hyväksyntä. Tyytyväisyys elämään noin yleensä. Jos on tasapainossa itsensä kanssa, voi mahdollisesti helpommin tehdä suunnitelmia tai ratkaisuja tai mitä nyt kulloisellakin ihmisellä on tarves.
Toivottavasti pääset alakuloisuudestasi. Toivottavasti eteesi putkahtaakin toinen ihminen, josta saat niitä asioita joita kaipaat.
Tuohon, että "Kukaan ei välitä, olenko olemassa vai en" väitteeseen sanon, että en usko ollenkaan, että se olisi niin. Alakuloisuudessasi tuon asian olet suurentanut. Olet ihan Varmasti tärkeä ihminen monelle.
Masentuneille kevät on pahinta aikaa, koska ristiriita heräävän luonnon ja omien tuntemusten välillä on niin suuri.
Sanot, ettet halua neuvoja ihmisten pariin lähtemisestä. Sanonpa kuitenkin, ettei kukaan tule sinua sieltä kotoa hakemaan. Netissä voit keskustella mielin määrin, mutta treffipalstat eivät välttämättä ole se paras paikka.
Sanot, että sinulle aivot ovat suurin sukupuolielin. Kyllä ne ovat sitä useimmille aikuisille ihmisille, jos ei korvien välissä sytytä, niin ei sytytä muuallakaan. Tosin tämän palstan keskusteluja seuratessa tulee vähän sellainen olo, että iso osa kirjoittajista - ja nyt en tarkoita sinua - on jäänyt henkisesti murrosikäisiksi.
Onko kevätmasennus sinulle uusi ilmiö, vai onko sitä ollut ennenkin? Voisit muistella, miten olet siitä aikaisemmin selvinnyt. Jos asia on uusi ja jos olet noin 50-vuotias nainen, ilmiön taustalla voivat olla myös hormonaaliset muutokset. Tarpeettomuuden tunne voi tulla myös siitä, että mahdolliset lapset ovat muuttaneet pois kotoa ja tulevat omillaan toimeen, tai lapsettomilla siitä, että ymmärtää lastenhankinnan mahdollisuuden olevan ikuisesti menetetty.
Hyvä mielipide.
Niin, että ei täs sitten muuta :)
itseni myös aika usein merkityksettömäksi ihmiseksi. Tänä keväänä tuo tunne on tullut jotenkin enemmän pintaan ja semmoinen tyytyväisyys tähän elämään on ollut kadoksissa.
Viihdyn hyvin yksin ja olen semmoinen erakkoluonne, joka saa iloa luonnosta ja sen semmoisesta. Tänä keväänä se ilo ei olekaan noussut pintaan kuin ennen. Ehkä myös se, että olen juuri jäänyt eläkkeelle, vaikuttaa asiaan. On muutosprosessi käymässä mielen ja psyyken sopukoissa.
Aika aikaa kutakin tässäkin asiassa ja luulen löytäväni tasapainon ajan kuluessa. Aloittajalle sanoisin, että kyllä elämä meitä kannattelee....Mennään päivä kerrallaan eteenpäin. Jospa se ilo ja myös toveruus sieltä löytyisi.
Nämä ovat vain sanoja, mutta en oikein muutakaan osaa. Enkä osaa itseäni ilmaista siten kuin haluaisin.
Jos kovin alakuloiseksi itsensä tuntee ja elämänilo on kadoksissa, niin Joku syyhän siihen on.
Sinun kohdallasi olet tiedostanut, mistä mikin johtuu. Onhan se suuri asia, kun pääsee eläkkeelle ja ne tavanomaiset rutiinit muuttuvat.
Se, että jos Tietää mistä alakuloisuus johtuu, niin silloin voi ainakin yrittää ottaa "härkää sarvista kiinni" ja ryhtyä työstämään sitä omaa juttua.
Eri asia sitten, jos on yleisesti ottaen alakuloinen ja haluton ja elämä tuntuu merkityksettömältä, eikä itse keksi siihen mitään Syytä, niin silloin voisi olla hyvä asia mennä keskustelemaan esim. lääkärin kanssa.
Jo se, että edes Yrittää tehdä jotakin, voi laukaista halun tehdä vieläkin enemmän ja ehkä sitten tuleekin mieleen asioita, jotka ovat alakuloisuuden aiheuttaneet.
Mun mielestä olisi tärkeää, että ei vaivu yksinäisyyteen. Käperry sinne omaan kotiin pohtimaan "merkitsemättömyyttään". Olisi hyvä hakeutua ystävien pariin. Ja tärkeää Puhua siitä, että nyt tuntuu kurjalta tai masentaa. Erilaisia elämän muutoksia tulee kaikille ja läheskään aina ei pysty mitä-välii-systeemillä patiloida elämää eteenpäin.
Mutta jos kyse on "pienestä" alakuloisuudesta tai surusta tai haluttomuudesta tai tai.... niin voi myös ajatella, että me voimme antaa itsellemme Luvan "alakuloilla", ei tarvitse aina yrittää olla niin Valtavan voimakas ja ei elämässä tarvitse ihan Aina mennä kaikki 100%:n jetsulleen.
Kyllä mullekin niitä Paskapäiviä tulee. Risoo niin vietävästi, tai ottaa päähän, tai surettaa, tai mitä milloinkin. Ihan luonnollisia asioita. Joskus ei huvita puhua kenenkään kanssa yhtään mitään. Usein soitan ystävälleni tai mun pojalle ja ruikutan hetken puhelimessa. Kummaa voimaa sieltä "puhelinlankoja" pitkin tulee, kun ystävä avaa suunsa tai vain kuuntelee. Välillä se on toisinpäin. Minä oon se kuunteleva osapuoli.
Aloittajalle sanoisin, että on hyvä miettiä ja arvioida sen alakuloisuuden "syvyyttä". Pärjääkö sen kanssa itse vai olisko hyvä mennä lääkärille.
ajatuksia olet saanut palstalaisilta, eikä minulla ole muuta lisättävää kuin vihje lääkityksestä jos tilanne liukuu hallinnasta. Kannattaa kysyä lääkäriltä, josko löytyisi sinun lievään (?) masennukseen sopiva lääke.
Sillaksi alakulosta uudelleenheräämiseen.
Jaa, loistavasti.
Mielestäni toukokuu on vuoden paras kuukausi oli seuraa tai ei. Ainakin minä nautin elämästä sen itsensä tähden enkä kuvittele enää löytäväni ketään joka viihtyisi samojen asioiden tai ajatusten seurassa kuin minä. Ollaan erilaisia ja hyväksytään se.
vaikuttaa jotenkin ristiriitaiselta. "En ole kenellekään tärkeä sillä erityisellä tavalla..." "Uskoakseni en ole kokonaan yhdentekevä ihminen,..." "Musiikki on suuri lohduttajani..." "En kaipaa neuvoja..." ja vielä "Minulla on tunne kuin menisin täysin hukkaan, itseltäni ja muilta." Ja oikeastaan kun tarkemin ajattelen, koko lopputeksti.
Anteeksi nämä toistot, mutta mitähän oikein mahdat sitten ajatella. Jos kopassasi on kapasiteettia, pane se toimimaan, kyllä järkevä ihminen keinot keksii, vaikea niitä täältä on saada.
Olet saanut todella hyviä vastauksia.
Itse mietin joskus onko loppuelämäni tätä eli tässä mutta sitten taas tulee mieleen se että kuinka muuten haluaisin asian olevan.
Tuo ajatus ettei ketään minua varten kääntää taas ajatuksen siihen että kuinka monelle olen sanonut ei, jotka olisivat haluneet olla minua varten.
Itselle on kuitenkin tärkeää oma vapaus olla ja elää omin ajatuksin ja miettein. Ja pitää tuntea molemminpuolista mielenkiintoa toista kohtaan.
Yksinkertainen yhtälö ei todellakaan ole enää tämän ikäisen ihmisen kohdalla.
Minulla niitä tunteita tulee ja menee ja joku täällä sanoikin sen että kun on ennenkin alakulon kanssa elänyt ja siitä selvinnyt niin itse uskon aina sieltä nousevani, kun joskus sinne putoan hetkeksi.
Eräs ystäväni sanoi että sinun pitää tehdä itsestäsi magneetti joka vetää sen "oikean" luoksesi.
Ajattele että hän on tuolla jossain ja ajattelee juuri sinua, lähetä hänelle hymysi ja sano iltaisin hyvää yötä. mieti juuri häntä niin ette voi olla kohtaamatta.
Se on sellaista hauskaa ja positiivista ajattelua, ja kas hän voi olla luonasi yks kaks.
"vaan kaipaan älyllistä läsnäoloa, keskustelua, väittelyä."
Tuo ei onnistu jos aivosi on suurin sukupuolielimesi.
Luulenpa että, tämä yksi lauseeni saa sinut ajattelemaan ja pyytämään sitä isäntikkiä joka taisi unohtua.
AIvosi voivat sitten keskittyä olennaisempaan ja miehet siihen olennaisimpaan.
Aamuistasi saattaa sitten tulla, mukavan keskustelun aikaa, ei tietysti ihan heti.
:)
H.
kyllä elämä on joskus vaikeaa, mutta ehkä joku päivä tulee onni vastaan ja hymyilee.
yksin minäkin.
Mutta koko ajan tulee vastaan mahdollisuuksia, ja minä hymyilen leveästi.
Kannattaa tarttua.
nimesi Onni?
Vastaanpa tässä nyt teille kaikille samalla kertaa, en jaksa erikseen jokaiseen kirjoitukseen puuttua. Jos jonkun mielestä avaukseni oli ristiriitainen, niin kyllä ovat vastauksetkin ihan laidasta laitaan, toiset asiallisia, toiset täynnä huuhaata. Nythän on niin, että (tapasi vanha rehtorini sanoa) tämä kevätalakuloisuus ei ole mikään uusi asia minulle. Olen ollut yksinäinen jo niin kauan kuin muistan, tavalla tai toisella (vaikka olen erään ihmisen kanssa asunutkin ja kaksi lasta saanut). En usko, että on kyse hormoneistakaan, sen puoleen elämäni on tasaista ja tylsää, yllätyksetöntä. Olen työttömänä, vaan en toimettomana, eikä tämäkään asiaintila ole minulle uusi, olen ollut ennenkin samassa jamassa ja tehnyt pätkätöitä (samlla alalla tosin), mutta se on sopinut minulle hyvin. Lapset asuvat vielä kotona, joten tarpeettomuuden tunne ei johdu edes eroahdistuksesta. Ja kuten jo sanoin, tämä alakuloisuus ja yksinäisyys on pysyvää, masentunut en koe olevani - masentuneenahan menettäisin kaiken toimintatarmoni, en pääsisi sängystä ylös aamuisin, antaisin talouteni ja kotini mennä hunningolle jne. Ei, nousen joka aamu seitsemältä, olen aamuvirkku ihminen. Mutta tarkoitin avauksellani sitä, ettei minulla ole ketään, jonka kanssa jakaisin näitä arjen sattumuksia ja ajatuksiani. Ei ketään, joka olisi tukena, kun pitää vaikkapa käydä vähemmän miellyttävissä kontrollitutkimuksissa tai pitää jöötä nuorisolleni, ei kenen kainaloon iltasella käydä uutisia katsomaan und so weiter. Ymmärrättekö? Joskus vielä jaksoin uskoakin, että 'tuolla jossain' on joku minunkin kumppanikseni, mutta kyllä kai minä jo tähän ikään ehtineenä olisin hänet tavannut. Enkä ole kotiini hautautunut, joten ei minua tarvitse tulla täältä hakemaan. Voisin vaikka bussissa törmätä elämäni ihmiseen, mutta niin ei vain käy - miksei? Kaiken maailman hörhiläisiä kyllä olisi tarjolla ja niitä, joille peiton alla tapahtuva toiminta on tärkeintä. Muuten, mikä on "isäntikki"? Voisin totta kai hyväksyä osani ja ajatella, että tää on nyt tässä, ketään ei ole eikä tule, lusikka kauniisti käteen ja suu suppuun. Joku kirjoitti, että minun pitää ottaa aivoni käyttöön. No, mitäs tässä nyt juuri teen, ellen käytä kapasiteettiani ja yritä selittää teille, mitä oikeastaan tarkoitin. Mutta olkoon, lähden tästä kutomaan, silloin voin ainakin olla ajattelematta liikoja.
Onko sinulla muuta mahdollisuutta kuin tyytyä osaasi ?
Väistämättä tulee mieleen, että mikähän minussa on vikana, kun sitä 'omaa ihmistä' ei vaan löydy. Jokin vikahan minussa on oltava. Olen varmaan sitten niin epäkiinnostava, veltto ja saamaton? No, kuka milläkin tavalla on elämässään vammautunut, minä siis näin, että olen yksin. Henkinen yksinäisyys on pahempaa kuin fyysinen (onhan mulla kaksi tervettä kättä). Ei kai kukaan tosissaan usko, että jos teen itsestäni magneetin, joka vetää sen ihmiseni puoleeni, niin tapaan hänet väistämättä? Tuollainen höpötys on pikkutyttöjä varten. Eipä auta, vaikka joka kerran ulos lähtiessäni karjuisin "rakasta minua". Tai voisihan tuo auttaakin; kun valkotakkiset tulisivat minut korjaamaan pois ihmisten ilmoilta, niin voisihan niissä olla joku vapaa ja kiinnostunutkin, sopivan ikäinen. Vai?
Ethän vain odota sitä rikasta, komeaa, valkoisella ratsulla ratsastavaa?
Et vain jostain syystä pysty sitä näkemään. Lapset, terveys, työtä ja lisäksi kerrot ettet ole masentunutkaan. Siksi kirjoituksesi tuntui minusta ristiriitaiselta. Oletko varma, etä se kumppani ratkaisee kaikki ongelmasi. Koetappa miettiä mitä uusia ongelmia se toisi tullessaan. Minulla on kokemusta siitä ja vaikka ei henkilössä mitään moittimista, silti suurimmat ristiriidat tulivat lasten ja suhteen kanssa. Nyt kun tämän olen kokenut ja käsitän, päässyt siitä jopa yli, olen helpottunut kun olen tavallaan yksin. Ei ole kenen kyljessä kyhnätä muttei ole niitä hankalia ristiriitojakaan (henkisiä).
Olen hankkinut tilalle muuta, ajattelen niin, että nyt voin tehdä mitä ITSE haluan, mitä nyt tuo teini-ikäinen vähän rajoittaa. Käyn ryhmäliikunnassa (yksin tai tyttären kanssa), luen paljon, kuuntelen musiikkia, isot lapset käyvät kyläilemässä, niin ja minäkin kudon ja teen muita käsitöitä. Aina ei tarvitse tehdä MITÄÄN ja sekin ihan hyvällä omallatunnolla.
Minäkin joskus kun olen "sillä" tuulella itken ja ajattelen, voi kun olisi joku, mutta palautan itseni maan pinnalle. Kukaan ei ole aina tyytyväinen vaikka asiat olisivat kuinka hyvin, vaan elämään kuuluu myös menetys ja suru, mutta et voi olla merkityksetön ihminen koska sinulla on nuo kaikki luettelemasi asiat, jo sen vuoksi.
Tämän vuoksi kyseenalaistin kirjoituksesi. Kaikkea hyvää toivotellen,
Ne valkoisella ratsulla saapuvat kauniit, rikkaat ja rohkeat ovat nekin pikkutyttöjä varten!
No, tuosta antamastasi listasta voin pudottaa heti ainakin pois tuon sanan 'terveys', sen tarkemmin erittelemättä. Mitenkähän sinä oikein luet, kun 'työkään' ei kuulu tällä hetkellä niihin etuihin, joista voisin nauttia! Enkä todellakaan ole sitä mieltä tai odota, että elämänkumppani poistaisi kaikki ongelmani - niin sinisilmäinen en ole. Olen realisti. Sitäpaitsi saatan uskoa, että kun/jos se oikea joskus osuisi kohdalle, niin hän hyväksyisi minut ja jälkikasvuni mukisematta. Jälkikasvu ei ehkä hyväksyisi häntä, juuri tänään viimeksi kuulin lapseni suusta, ettei minulla ole elämää ollenkaan.
Ottaisin kyllä muutaman henkisen ristiriidankin kantaakseni, jos minut sitten luettaisiin edes elävien kirjoihin. En havittele mitään ikuista onnelaa, ei sellaista ole olemassakaan. Kun avoerosin lasteni isästä, vaihdoin hänet mustaan mukavaan leikkikaluun. Nytkö minun on sitten tyytyminen vain harrastuksiini...
P.S. Kaikille kirjoittaneille sanon: ihminen ON ristiriitainen.
laittaa se mietintämyssy päähän ja yrittää muuttaa elämänsä suuntaa, vain sinä itse pystyt siihen. Sen kun oivallat, olet päässyt pitkälle:) Tsemppiä !
se ei ole aina kaksinkaan. Sydämen lämpöä olisi vielä jäljellä yllin kyllin ja sydän sitä lämpöä halajaa mutta kun toinen ei ota sitä vastaan puhumattakaan, että antaisi takiaisinpäin. Toiselle ainoa yhdessäolon muoto keskustelu, ei yhtä kosketusta, ei arvostusta.
Kevät on suuri helpotus, pääsee edes pihalle touhuilemaan ja nauttimaan aikaansaannoksistaan.
Välillä tulee mieleen, että olisinpa yksinäinen. Silloin voisi olla edes toivoa paremmasta.
Sinulla sentään on mahdollisuus vaikka tunnut kaiken toivon jo heittäneenkin. Älä kuitenkaan luovuta, koskaan ei tiedä mitä huominen tuo tullessaan.
Samaa yksinäisyyttä sain minäkin kokea silloin, kun olin vielä parillinen, edes yhteisen lapsen syntyminen ei lähentänyt meitä. Sitä juuri tarkoitin, kun kirjoitin henkisestä yksinäisyydestä. Huonoista kokemuksistani en varmaankaan ole yhtään viisastunut, kun yhä haikailen uuden parinmuodostuksen perään. Ja vaikka en uskovainen olekaan, niin sanotaanhan isossa kirjassakin "...mutta minulla ei olisi rakkautta..." No, harrastukset kutsuvat - jos päivästä toiseen samanlaisina toistuvia rutiineja niin haluaa nimittää. Sanotaan että rutiinit pitävät ihmisen hengissä, mutta minun näkökulmastani ne voivat myös tappaa. Tappaa ilon, innostuksen, eteenpäin pyrkivän mielen, luovuuden. Päätän keskustelun omalta osaltani tähän. Kiitos.