En jaksa alkaa kirjoittamaan mitään esseetä mut arvoistaisin tosi paljon jos joku vois kertoo mitä mun kannatais tehä itteni kanssa.. Ok eli oon 17v. tyttö jolla on alkoholisti isä, on ollu alkoholisti koko ikäni,, ei oo väkivaltainen mutta muuttuu aina vihaiseksi ja alkaa muistella vanhoja ja alkaa syyttää mua ja mun perhettä, mä oon eniten se jolle se puhuu ku se on kännissä. Esim syyttää mua siitä etten oo parempi esim koulussa, siit et munkans on niin vaikee elää, se on jopa pari kertaa sanonu et toivois etten olis ikinä syntyny. Tästä huolimatta oon aina pitäny siitä ns huolta ku se on humalassa eli valvonu öisin siihen asti että se suostuu menee nukkumaan ja yleensä oon joutunu auttaa sen sänkyyn koska se ei oo pystyny ite kävelee tai joutunu hakemaan ämpäreitä ym huonoon oloon jne. Ja joskus koulun jälkeen ku tuun kotiin se on sammunu lattialle ni oon sillonki huolehtinu siitä (kerran sil oli menny ohimo rikki ja tulin kotiin löysin sen lattialta sammuneena naama verisenä, en tuu ikinä unohtaa sitä shokkia)
Itse asiaan eli viime vuonna huomasin et aina välillä ku oon ihan hirveen masentunu mua auttaa se että lyön itteeni jollaan esineellä, yleensä jollaan painavalla kuten vasaralla tai millä vaan joka on tarpeeks kova, johonki ruumiinosaan ,yleensä ranteeseen. Joskus ku oon ollu erityisen masentunu oon jopa ajatellu ettei mul oo mitään hätää ku mulla on tää keino. Outoa tässä on se etten tunne kipua ollenkaan ku teen tätä, vaan se tuntuu aina myöhemmin.. Tää on auttanu mua jopa sillon ku oon tuntenu itteni niin epätoivoiseks/masentuneeks etten vaan jaksais enää elää.
Nyt kuitenki viime viikolla löin itteeni vasaralla monta kertaa suoraan ranteeseen, niinku yleensä, en tuntenu ollenkaan kipua ensin mut myöhemmin alko sattuu niin paljon et kerroin äidil et kaaduin ranteelleni ja mentiin lääkäriin ja selvis et se oli murtunu. En tietenkään sanonu kellekkään mitä oikeesti tapahtu vaan sanoin kaikille et kaaduin ranteeni päälle. Mikä mussa on vikana ja miten voin ikinä ns. parantua tästä, tää juttu on ainoo asia joka auttaa mut unohtaa kaiken ahdistuksen.
Itse asiaan eli viime vuonna huomasin et aina välillä ku oon ihan hirveen masentunu mua auttaa se että lyön itteeni jollaan esineellä, yleensä jollaan painavalla kuten vasaralla tai millä vaan joka on tarpeeks kova, johonki ruumiinosaan ,yleensä ranteeseen. Joskus ku oon ollu erityisen masentunu oon jopa ajatellu ettei mul oo mitään hätää ku mulla on tää keino. Outoa tässä on se etten tunne kipua ollenkaan ku teen tätä, vaan se tuntuu aina myöhemmin.. Tää on auttanu mua jopa sillon ku oon tuntenu itteni niin epätoivoiseks/masentuneeks etten vaan jaksais enää elää.
Nyt kuitenki viime viikolla löin itteeni vasaralla monta kertaa suoraan ranteeseen, niinku yleensä, en tuntenu ollenkaan kipua ensin mut myöhemmin alko sattuu niin paljon et kerroin äidil et kaaduin ranteelleni ja mentiin lääkäriin ja selvis et se oli murtunu. En tietenkään sanonu kellekkään mitä oikeesti tapahtu vaan sanoin kaikille et kaaduin ranteeni päälle. Mikä mussa on vikana ja miten voin ikinä ns. parantua tästä, tää juttu on ainoo asia joka auttaa mut unohtaa kaiken ahdistuksen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Se ei ole sinun syysi, että isäsi on sinulle ilkeä juotuaan. Älä syytä itseäsi, toimit aivan oikein. Isäsikään EI ole oma itsensä juovuksissa, kukaan ei ole. Uskon että isäsi välittää sinusta kyllä, mutta hänellä ei ole asiat hyvin, siksi hän juo. Juomiseen on aina SYY. Sun täytyy nyt ymmärtää nämä asiat, eli kun on ongelmia, niin välit on pilalla, eli ihmissuhteet ei pelaa. Miten eteenpäin?
Olet nuori vielä, 17 vuotias. Minä olen 32v mies. Ymmärrän jotenkuten miltä tilanteesi tuntuu iässäsi. Tilanne muuttuu kun ikää tulee. Itse muutin kotoa vasta 22 vuotiaana, oma nuoruuteni oli aikamoista sekamelskaa mielenterveyden ongelmien takia, mutta selvisin niistä ja löysin vaimon, muutin kotoa.
Oletko miettinyt onko sinun mahdollista muuttaa? Onko ystäviä? Monikaan ei ole kypsä muuttamaan kotoaan noin nuorena vielä, eikä ole mikään kiirekään.
Neuvoisin sua ottamaan yhteyttä jonnekin tukipalveluun, jotta isäsi saisi hoitoa alkoholismiinsa. Aina voi soittaa ja kysyä neuvoa, netistä löytyy numeroita varmasti tähän ongelmaan. Alkoholismi on siitä ongelmallinen että alholistin kanssa on vaikea kommunikoida, se tulee ja näkyy ilmi tekstistäsi. tarvitset apua siis, joten soita ja kysy ammattilaisilta. Siitä se lähtee.
Ja sinulle vielä... ÄLÄ satuta itseäsi, vika EI ole sinussa. Tiedän että sinua ahdistaa ja tunne on niin voimakas, että koet jääväsi alakynteen perheesi keskellä ja purat sitä noihin tekoihin esim. lyömällä vasaralla itseäsi, tunnet ettet voi oikein mitään ja se masentaa, katkeroittaa mieltä. Mutta ei hätää... noita ajatuksia, tekoja tulee muillekin.
Satuttamalla itseäsi teet selväksi sen, että kaikki on käynyt henkisesti liian rankaksi sinulle.
Isäsi toimii väärin, eikä ehkä kykene itse enää ongelmastaan selviämään. Koita sinä olla vahvempi ja etsi hänelle apua ja älä enää satuta itseäsi. Tämä ei ole maailmanloppu, kaikki selviää kyllä aikanaan. On pahempiakin juttuja olemassa.
Tarvitset lohtua ja tukea. Lähetän sulle tämmöisen voimakkaan halauksen netin välityksellä ja että koet sen piristävänä ja tunnet että kyllä sä selviät tästä!
Hei!
Tulipa tekstiä, toivottavasti jaksat lukea loppuun asti.
Tarinasi kuulostaa osittain tutulta, myös minun isälläni on alkoholiongelmaa, muttei ehkä aivan noin hankalana. Juominen on tosin lisääntynyt viime vuosina. Isän puoleisessa suvussa on paljon alkoholisteja, perheellisiäkin, ja mm. serkkuni kanssa olen asioista puhunut.
Olen muuttanut jo kotoa toiselle paikkakunnalle opiskelun takia, mutta isän käyttäytyminen (mm. rähinä ja syyttely, aikaisemmin väkivaltainen käytös (lähinnä äitiäni kohtaan)) tulee vastaan lähes aina lapsuudenkodissa käydessä. Olen lukuisat kerrat auttanut häntä vessaan ja sänkyyn ja jo hänen sammuttuaan olen laittanut kylkiasentoon, jottei hän tukehtuisi oksennuksiinsa...
Tunnen osittain samaistuvani sinuun. Sinulla on varmastikin aika raskas taakka kannettavana. Ainakin minulle isä on kaikesta huolimatta rakas ja tärkeä.
Kertomasi perusteella kuulostaa, että olet masentunut. Ja itsensä vahingoittaminen on vakava oire!!! Psyykkinen kipu alkaa olla liian kovaa siedettäväksesi. Se on tosin vain minun näkemykseni. Sanon sen sillä perusteella, että itselläni on jo pitempään ollut vaikea masennus (johon liittyy isän käytöksen lisäksi myös muita tekijöitä). Minäkin vahingoitan itseäni, kun tuntuu, etten enää kestä.
Rohkaisen sinua hakemaan apua. Olisiko sinulla opiskelupaikka, jossa olisi terveydenhoitaja jonka puoleen kääntyä? Vyyhtiä voisi lähteä purkamaan sieltä ja terkkari ohjaa tarvittaessa eteenpäin. Tai sitten opiskelu-/terveyskeskuslääkäri. Itse pitkitin avun hakemista pitkään ja toipumiseni on sen takia pitkittynyt, siksi olen huolissani sinusta. Käyn terapiassa ja minulla on lääkehoito. Vasta nyt, pikkuhiljaa, minulle on alkanut avautua se, miten paljon isäni käyttäytyminen on vaikuttanut ja vaikuttaa edelleen ihmissuhteisiin (ystävät, seurustelu...) ja elämääni, sekä tiettyihin käyttäytymismalleihin. Olen kokenut terapian auttavana ja tämä minulle läheinen serkku koki niin myös. Terapiassa pystyisi purkamaan ajatuksia ja tuntojaan. Voihan apua löytyä vaikka terkkarin kanssa puhuessa. Aikaa toipuminen ja vahvistuminen vie, mutta sinnikkyys kannattaa :)
Sekkuni suositteli kirjaa Virtahepo olohuoneessa, lienetkö lukenut sen.
Toivon sinulle kovasti voimia ja rohkeutta! ... Ja vielä kerran: älä jää yksin vaan hae apua!
Hei!
Hyvä kun kirjoitit, hyvä että tahdot tehdä jotain ja haet apua jo avautumalla tänne.
Samoin kuin edellinen suosittelisin sinulle Tommy Hellstenin kirjaa virtahepo olohuoneessa, se kertoo alkoholistista perheessä.
AA-liikkellä on myös ryhmiä alkoholistien lapsille, ota heihin yhteyttä, osaavat varmasti neuvoa mitä tehdä. Voisit myöskin ottaa yhteyttä nuorisopsykiatriselle osastolle, voi olla, että sinne tarvitaan lähete. Sieltä voisit saada oman tukihenkilön/terapeutin.
Ja tietenkin, jos olet koulussa tai oppilaitoksessa, mene puhumaan terkkarin/kuraattorin/psykologin kanssa, he ohjaavat sinut eteenpäin ja antavat neuvoja.
Nyt kun olet rohkaistunut kirjoittamaan tänne jaksa vielä hieman enemmän, hae apua!
Voimia sinulle!
Mulla on ollut vähän samoja ongelmia. Mulla taas oli äiti joka joi. Sai aina kuunnella itsesäälistä känni puhetta ja se oli kamalaa. Itse piti aina yöt valvoa ja odottaa että se menee nukkumaan, ennen ei pystynyt itse nukahtaa. Ja liittyi niihin aikoihin paljon muutakin. Mä olin suurin piirtein saman ikäinen kun tuli ensimmäiset ahdistukset. Ensin vain itkin, mutta sitten tuli halu satuttaa itseään. Saatoin hakata itseäni ja joskus jopa viiltelin. En sanonu kenellekkään mitään. Valehtelin aina että kaikki on hyvin. Nyt 10 vuotta myöhemmin olen alkanut pohtia elämääni sillä kaikki ei ole ns. normaalisti. En osaa käsitellä monia asioita ja teen juttuja joissa ei ole mitään järkeä. Olen niin sanotusti eksyksissä itseni kanssa. Itsekin pitäisi varmaan hakeutua jonnekki juttelemaan ja suosittelen sitä sinullekkin. Koska jos olisin itse käsitellyt aikoinaan nuo asiat enkä vaiennut olisiko mun elämä erillaista, luulisin niin.
Täällä on tullut sinulle jo hyviä neuvoja. Itsesi vahingoittaminen on vakava oire, eli hae apua pikimiten itsellesi! Esim oppilaitoksesi terveydenhoitaja tms. voisi auttaa sinua eteenpäin. Isäsi juominen ei ole sinun syy millään tavalla, hän on sairas. Alkoholistien läheiset usein uupuvat tässä tilanteessa, kuten nyt näyttää sinulle käyneen. Itse olin jo aikuinen kun isäni alkoholismi roihahti, seurauksena mulla uupuminen ja sitä myötä terapia. Vähitellen opin laittamaan rajoja hänelle ja elämään omaa elämää hänen käyttäytymisestään huolimatta. Koska asut isäsi kanssa, tilanne on varmasti uuvittava, mistä oireesikin kertoo.
Sinun on vaan rohkaistava mielesi ja kerrottava asiasta ja itsesi vaingoittamisesta jollekin. A-A:lla on ryhmiä alkoholistien läheisille, tässä linkki yhdelle heidän nettisivulleen: http://www.al-anon.fi/cgi-bin/linnea.pl?document=etusivu - Voimia ja muista että toivoa on.
Kive nähdä että näin moni vastas.. Ja kiitos halauksesta janne- !
Vastaan noihin kysymyksiin eli joo onhan mulla kavereita ihan hyvin ja oonki tosi iloinen että on ku en muuten kyl kestäis, mut niillä on omat ongelmansa eli en voi oikeen niille puhua mistään tälläsestä. Vaan mun parhaat kaverit tietää valitettavasti ku ne on ollu meillä yötä ja mun isä on alkanu juomaan. Vaik se aina vannoo ettei jois ku tuon kavereita meille. Ja siit itseni hakkaamisesta, tää saattaa kuulostaa tyhmältä mut mä en vaan nää sitä minään hirveenä ongelmana, se on vaan mun keino vapautua jotenkin ahdistuksesta jota mä tunnen lähes aina ku oon kotona.
Ja en tiedä koko psykiatri jutusta, en ikinä tietäis edes mistä alottaa ja mitä mun pitää kertoa sitä paitsi mun isä tulis ihan hemmetin vihaseks jos se kuulis et oon menny kertoo sen ongelmista eteenpäin. Kerran ku kerroin mummille (sen äidille) ku mun piti olla niil hoidossa joskus monta vuotta sitte ja mun isä soitti mul ja selitti jotaan sekavaa ja aloin itkee ni kerroin sit sille ja mun sit mun mummi puhu sille ja sen jälkeen oli ihan hirveetä mun isä oli masentunu vaik kuin pitkään ja se oli niin vihanen mulle ettei se puhunu mulle edes kännissä.
Ja mä en voi muuttaa täl hetkellä vaikka tavallaan haluaisin. Mun äiti on töissä aamusta iltaan ja kukaan ei olis huolehtimassa mun isästä ja mä en vaan voi jättää sitä tälleen koska must on tuntunu jo monta kertaa et jollen mä olis huolehtinu siitä sillon ku se oli oikeen huonos kunnos, ni sille olis saattanu käydä tosi huonosti. Et sit ku oon käyny koulut loppuu ni ehkä asiat on paremmin ja mun äiti tajuaa et senki pitäis tehdä jotaan tälle.
Eli täst mun tekstis varmaan tajuaa et joo pohjimmillaan mä rakastan mun isää ja mä en ikinä vois lopettaa huolehtimasta siitä vaik se saaki mut ihan sairaan ahdistuneeks/surulliseks välillä mut sillon ku se ei oo kännissä se vaikuttaa ihan normaalilt isält joka rakastaa mua kanssa mut sit se juo ja kaikki kääntyy toisinpäin se on vihanen, agressiivinen (ei mua kohtaan, mut se on esim. rikkonu esineitä mun huoneessa) ja se on vaan ihan erilainen ihminen ja mä en vaan jaksais enää , oon pyytäny sitä niin monta kertaa hankkimaan apua ja se on sanonu hankkivansa sitä monta kertaa mut sit se ei oo kuitenkaan ikinä tehny mitään asian eteen.
Ja sillon ku se ei oo kännissä mä en edes halua puhuu sille koska se häpeää jotenki ja sillon mä haluun vaan elää normaalisti enkä puhua koko jutusta.
Sillon ku mä kirjotin ton edellisen viestin olin tosi huonol masentuneel tuulella, nyt mul on taas parempi olo ni tää viesti oli helpompi kirjottaa, yleensä oon hyväl tuulella koulussa ku pystyn keskittyy muihin asiohin mut sit ku tuun kotiin kaikki alkaa menee pielee ja tuun taas sellasel kamalal mielelle jos en nää missään mitään hyvii asioita vaik niitäki on.
Kiitos avusta kaikille mä en vaan tiedä et oon mä valmis puhumaan kellekään, tää koko juttu on vaan aina ollu 'salaisuus' ja mä en tiiä pystyisin mä avautuu kellekään.
Kertomasi kertoo juuri alkoholistin ja hänen läheisten elämästä ja siitä miten koko perhe sairastuu läheisriippuvuuteen. Nyt tuntuu että olet vielä siinä vaiheessa ettet näe miten vakava tilanne on. Sinulla on vastuu ensisijaisesti itsestäsi, siksi kehoitin hakemaan apua. Olet vielä lapsi eikä sinun kehityksen kannalta ole hyväksi tuo tilanne. Se on vaarallista. Tuo itsesi vaihingoittaminen muistuttaa viiltelystä.
Eli täällä on ihmisiä, itseni mukaanlukien, jotka tajuaa omakohtaisesti sen mikä alkoholismissa on kyse ja miten se sairastuttaa koko perheen ja sokeuttaa/uuvuttaa niin ettei tajua hakea apua. Ja voi olla niin että sitten kun sitä apua ehkä tajuaa hakea, sen on oman itsen kannalta myöhäistä. Voi esimerkiksi sairastua vuosien päästä psyyken sairauteen, jota ei pystytä juuri hoitamaan. Tämä on tosiasia, että on sairauksia, joiden hoitaminen on vaikeaa. Tunnen tällaisen tilanteen! Ja kun jo vahingoitat itseäsi se kertoo siitä että mielesi on järkkymässä ja olet vakavalla kehityspolulla.
En pysty sua väkisellä havahduttamaan, mutta tuo laittamani linkki alanin sivulle vois olla hyvä alku, siinä oli myös keskustelupalsta teini-ikäisille. Myös alkoholistin ainoa toivo on se, että muut eivät enää häntä mahdollista toimimaan entisellä tavalla, vaan laittavat rajat ja lopettavat vääränlaisen auttamisen. Tämä on fakta. Toivoa on, mutta se edellyttää silmien avaaamista todellisuudelle.
Toivon, että osaisin kirjoittaa sillä tavalla, että tämä ei kuulosta saarnaamiselta. Kirjoitukselle tuli jälleen melkoisesti pituutta, anteeksi.
Voi, kun kuulostaa niin tutulta... Rakastaa ja kantaa huolta vanhemmastaan, mutta samalla ei jaksaisi ja tekee kipeää, kun toinen tuhoaa itseään. Ainakin omasta mielestäni pystyn hyvin samaistumaan sinuun.
Myös meidän perheessä isän alkoholin käyttö on ollut ja on edelleen jonkinlainen tabu. Sitä on salattu, vain muutamat sukulaiset tietää ja naapurit, joiden luokse on juostu hakemaan apua. Olen yrittänyt saada isää hakemaan apua, mutta hänen mielestään minkäänlaista ongelmaa ei ole olemassakaan.
Muuttoni toiselle paikkakunnalle opiskelujen perässä oli toisaalta iso helpotus, toisaalta taas mieletön taakka ja hartioilla painava huoli. Aloin pikkuhiljaa oireilla psyykkisesti enenmmän ja enemmän. Aloin vahingoittaa itseäni lyömällä/hakkaamalla itseäni. Myöhemmin puremalla. En pystynyt enää keskittymään mihinkään, enkä kyennyt enää mihinkään. En kertonut kenellekään tilanteestani. Lopulta lähdin hakemaan lääkäriltä sairauslomaa, mutta minut lähetettiin suoraan sairaalahoitoon. Sieltä tänne on ollut pitkä ja kivinen tie ja loppua ei vielä näy. Aluksi en kertonut isän alkoholiongelmasta kenellekään, mutta lopulta siitä oli kerrottava -itseni takia. On ollut työlästä opetella olemaan välillä itsekäs. Muun muassa Isän alkoholikäytön takia olen oppinut olemaan "kiltti tyttö". On ollut pakko oppia ajattelemaan, että isä on aikuinen ja vastuussa itse itsestään, eikä hänen tilanteelleen kukaan muu voi mitään kuin hän itse. Se on ikävä tosiasia ja se ei tarkoita sitä, ettenkö lakkaisi rakastamasta ja huolehtimasta.
Oma sairastumiseni psyykkisesti raotti vähän perheessä vallinnutta salaisuuden arkkua. Asioista oli pakko alkaa puhua. Kävimme perheterapiassa muutamia kertoja. Siellä oli avattava tuntemuksiaan ja tunteitaan, jotka kukin olimme oppineet pitämään sisällämme. Opeteltiin kommunikoimaan. Tuntui, että kaikki meistä oli vailla apua ja keskustelu helpotti jokaisen perheenjäsenen oloa. Terapia kuitenkin loppui meistä riippumattomista syistä ja ollaan pikkuhiljaa palattu samaan vuosia vallinneeseen tilanteeseen. Itse olen opetellut olemaan itsenäinen, omannäköiseni ja -oloiseni yksilö. Kasvamista minulla on vielä paljon, vaikka olen ainakin ulkoisilta puitteiltani aikuinen (sisältä aika pieni lapsi).
En tarkoita, että teidän olisi mentävä terapiaan, vaan haluan ilmaista huoleni sinusta ja rohkaista sinua hakemaan apua. Toipuminen on sitä nopeampaa, mitä nopeammin sitä hakee. Oman viivyttelyni takia hoitoni on venynyt useilla vuosilla. Olet juuri aikuistumassa ja itsenäistymässä, eikä tilanteesi ainakaan helpota sitä. Näin jälkiviisaana voin sanoa, että teet vain itsellesi karhupalveluksen vaikenemalla ja pitämällä kaiken sisälläsi. Tiedän kokemuksesta, että alkoholismin sävyttämästä perhetilanteesta ei ole helppo alkaa puhumaan. En usein pysty vieläkään kertomaan tunteistani...
Vaikka sinulla on välillä ihan hyvä olla, sinulla lienee myös erittäin hankala olo. Itsen satuttaminen on erittäin vakavaa ja vaikket viiltelekään, on hakkaaminen (ja mm. juominen) rinnastettavissa siihen. Sanon vielä: hae apua! Olisiko sinulla terveydenhoitopuolella (tai esim. seurakunnassa, jos olet mukana vaikka isoistoiminnassa) jotakuta kenelle olisi mahdollisimman helppo mennä kertomaan tilanteestasi? Jos et tiedä mitä sanoa, varmasti riittä sanat, että sinun on paha olla. On hoitavan henkilön tehtävä ottaa selvää mistä kaikesta on kyse. Voisit vaikka tulostaa ensimmäisen kirjoituksesi täältä ja antaa sen hänelle. Kyllä keskustelu siitä etenee. Itsekin käytän vieläkin kirjoitustani kommunikaatiokeinona. Äläkä peittele itsesi vahigoittamista, vaikka se ehkä hävettääkin. Se antaa kuuntelijalle kuvan pahan olosi määrästä.
Ja jos tuntuu, ettet ole kuitenkaan valmis puhumaan kenellekään, etsi käsiisi edes se Tommy Hellstenin kirja!
*voimahalaus*
Ota mukaan toi alkuperänen kirjotuksesi ja anna se koulun terkkarille/psykologille tai terveyskeskuksen lääkärille luettavaks. Sitä varten ne siellä on. Sun ei tartte sanoo mitään kun annat niitten lukee. Eniten haluisin et hakisit apua/tukea itelles ja jätät isän auttamisen taka-alalle.
Itsensä satuttaminen ei oo normaalia. Sun mieli järkkyy jo etkä tosiaankaan haluu elinikäsiä psyykkisiä ongelmia kun ne voitais viel tässä vaiheessa estää. Avun kanssakin sulla tulee olee ihan tarpeeks käsiteltävää ja luultavasti parisuhteet ja muut ihmissuhteet tulee olee vaikeita. Sulle tulee sellainenkin vaihe että oot vihanen isälles. Nyt sulla on sääli ja huolehtiminen, mutta jonain päivänä ajattelet "kuinka se teki tän mulle koska en ikinä ite tekis samalla lailla sille". Se on tervettä mutta auttaa jos sulla on joku ammattilainen jolle puhua.
Et oo vastuussa isästäs. Mun alkoholisti naapuri kuoli rapppuun ja surin sitä tosi paljon. En oikeen meinannu päästä yli kun kukaan ei tuntunu välittävän hänen kuolemastaan (oma isänikin on alkoholisti ja luulen että suremiseni liittyi siihen). Sitten joku sanoi mulle että aikuiset ihmiset tietää että ne ottaa riskin joka kerta kun ne juo. Se on raakaa tekstiä, mutta totta se on. Vaikka emme kauheen tietoisesti asiaa ajattelisikaan niin totta se on että syvällä sisimmässämme tiedämme että joka kerta kun alamme ryyppäämään laitamme elämämme vaakalaudalle. Et ole vastuussa siitä että toinen tekee noin. Vähän sama kun isäsi joka ilta menisi keikkumaan talon katolle ja yrittäisit olla valmiina ottamaan hänet kiinni. Hän ottaa riskin ja ei ole reilua sua kohtaan että kulutat nuoruuttas tuollaiseen.