Monet kärsivät huonosta itsetunnosta siksi, koska väittävät olevansa rumia ja tyhmiä. Minä voin sanoa ihan suoraan olevani hyvännäköinen nuori nainen, joka on myös kohtalaisen fiksu ja omistaa hyvän huumorintajun. Siitä huolimatta olen todella epävarma ja ujosteleva henkilö.
Olen aivan onneton sosiaalisissa suhteissa. Mietin liikaa, mitä toinen ajattelee, en osaa avautua ja lähestyä ihmisiä. Kestää pitkään, ennen kuin voin jutella kellekään luontevasti ja epävarmuuteni paistaa joka asiassa:
-Koulussa minulla on viime aikoina ollut kavereita (peruskoulussa ei ollut, eikä aina lukiossakaan). Mietin, voinko mennä "kavereitteni" seuraan, vai jäänkö yksin istumaan. Uskallanko liittyä seuraan, jos heidän kanssaan istuu joku ulkopuolinen? Haluavatko he minun istuvan heidän luokseen, vai ajatteleeko se "ulkopuolinen", että olen idiootti? Saatan jäädä yksin istumaan jonnekin lähistölle.
-Mitä jos kaverini ei halua, että tulen juuri sillä hetkellä juttelemaan hänelle? Uskallanko mennä? Luuleeko hän, että olen joku ärsyttävä roikkuja ja perässähiihtäjä, jos hakeudun aina hänen seuraansa?
-Olen yleensä vähäpuheinen, koska pelkään pölöttäväni liikaa ja typeriä (osaan olla myös puhelias tuttujen ihmisten seurassa, kun en enää mieti tarkkaan jokaista sanomistani. Monet koulutut yllättyisivät, jos näkisivät, millainen olen kotona perheen ja joidenkin sukulaisten parissa.)
-Vieraampien ihmisten seurassa mietin todella tarkkaan, mitä sanon ja yleensä en sano juuri mitään, koska pelkään loukkaavani tai pahoittavani toisen mielen jollakin sanomisellani.
Kukaan ei pidä minua kiinnostavana, vaikka olen varmasti yhtä kiinnostava siinä missä muutkin. En vain uskalla antaa itsestäni juuri mitään tai ainakin se vie todella paljon aikaa. Olen varmaankin liian mysteeri ja ihmiset kyllästyvät minuun.
En uskalla pyytää ihmisiä mihinkään, eikä minuakaan pyydetä minnekään, enkä varmasti itse kutsuisi itseäni koulukavereiden luo tai mukaan jonnekin, joten vapaa-ajat vietän aina yksin tietokoneen äärellä.
Minusta tuntuu, että minulla olisi annettavaa, mutta esim. kauneuteni menee täysin hukkaan, kun näytän aina epävarmalta ja sehän rumentaa ihmistä. Ajatukseni ja hyvät juttuni menevät ihan hukkaan, kun en saa jaettua niitä muille ihmisille (ellei nettifoorumeita lasketa). Nuoruuteni menee hukkaan, kun en koskaan tee kiinnostavia asioita vapaa-ajallani, koska yksin on vaikea lähteä minnekään.
En ole koskaan seurustellut, vaikka huomaan ihmisten katsovan minua kiinnostuneena ja olisin varmaankin hyvä tyttöystävä jollekulle. En vain osaa näyttää luonteeni puolesta niin kiinnostavalta, että kukaan haluaisi tutustua paremmin. Olen vain koulussa se kamalan hiljainen "ihan kiva" hyvänpäiväntuttu suurimmalle osalle.
Varmaankin vanhana harmittelen, kun en tehnyt mitään hauskaa ja nauttinut poikien huomiosta nuorena, mutta on todella hankalaa yrittää päästä epävarmuudesta eroon.
Olen aivan onneton sosiaalisissa suhteissa. Mietin liikaa, mitä toinen ajattelee, en osaa avautua ja lähestyä ihmisiä. Kestää pitkään, ennen kuin voin jutella kellekään luontevasti ja epävarmuuteni paistaa joka asiassa:
-Koulussa minulla on viime aikoina ollut kavereita (peruskoulussa ei ollut, eikä aina lukiossakaan). Mietin, voinko mennä "kavereitteni" seuraan, vai jäänkö yksin istumaan. Uskallanko liittyä seuraan, jos heidän kanssaan istuu joku ulkopuolinen? Haluavatko he minun istuvan heidän luokseen, vai ajatteleeko se "ulkopuolinen", että olen idiootti? Saatan jäädä yksin istumaan jonnekin lähistölle.
-Mitä jos kaverini ei halua, että tulen juuri sillä hetkellä juttelemaan hänelle? Uskallanko mennä? Luuleeko hän, että olen joku ärsyttävä roikkuja ja perässähiihtäjä, jos hakeudun aina hänen seuraansa?
-Olen yleensä vähäpuheinen, koska pelkään pölöttäväni liikaa ja typeriä (osaan olla myös puhelias tuttujen ihmisten seurassa, kun en enää mieti tarkkaan jokaista sanomistani. Monet koulutut yllättyisivät, jos näkisivät, millainen olen kotona perheen ja joidenkin sukulaisten parissa.)
-Vieraampien ihmisten seurassa mietin todella tarkkaan, mitä sanon ja yleensä en sano juuri mitään, koska pelkään loukkaavani tai pahoittavani toisen mielen jollakin sanomisellani.
Kukaan ei pidä minua kiinnostavana, vaikka olen varmasti yhtä kiinnostava siinä missä muutkin. En vain uskalla antaa itsestäni juuri mitään tai ainakin se vie todella paljon aikaa. Olen varmaankin liian mysteeri ja ihmiset kyllästyvät minuun.
En uskalla pyytää ihmisiä mihinkään, eikä minuakaan pyydetä minnekään, enkä varmasti itse kutsuisi itseäni koulukavereiden luo tai mukaan jonnekin, joten vapaa-ajat vietän aina yksin tietokoneen äärellä.
Minusta tuntuu, että minulla olisi annettavaa, mutta esim. kauneuteni menee täysin hukkaan, kun näytän aina epävarmalta ja sehän rumentaa ihmistä. Ajatukseni ja hyvät juttuni menevät ihan hukkaan, kun en saa jaettua niitä muille ihmisille (ellei nettifoorumeita lasketa). Nuoruuteni menee hukkaan, kun en koskaan tee kiinnostavia asioita vapaa-ajallani, koska yksin on vaikea lähteä minnekään.
En ole koskaan seurustellut, vaikka huomaan ihmisten katsovan minua kiinnostuneena ja olisin varmaankin hyvä tyttöystävä jollekulle. En vain osaa näyttää luonteeni puolesta niin kiinnostavalta, että kukaan haluaisi tutustua paremmin. Olen vain koulussa se kamalan hiljainen "ihan kiva" hyvänpäiväntuttu suurimmalle osalle.
Varmaankin vanhana harmittelen, kun en tehnyt mitään hauskaa ja nauttinut poikien huomiosta nuorena, mutta on todella hankalaa yrittää päästä epävarmuudesta eroon.
Vastaukset 24
Vanhimmat
Luulin otsikosta että joku on nostanut viime kesänä kirjoittamani ketjun pintaan.
http://keskustelu.suomi24.fi/node/8331114
Muakin on hyvännäköseksi naiset aina väittäneet ja usein on sellanen olo, että menen hukkaan.
Heh, sori, en tietoisesti valinnut samaa otsikkoa. :D
Et saa anteeksi ellet lähe kahville :)
Kai minustakin olisi joku hyvän miehen saanut vähällä vaivalla... vaan hukkaan menin. Ei ole kivaa, mutta eipä juuri valittamistakaan - mitään sanomatonta: yhtä tyhjän kanssa. Ei se ole minun vikani, se on mun ongelmani; ja jonkun joka jäi ilman, ehkä, - se on kai mun vikani...
Joo, onhan tuo ikävää. Eihän se ujous ulkonäköä katso.
Itse kait olen aika paskan näköinen mies noin päälle päin tai ei sellainen joka saisi naisten sydämet jyskyttämään joten kaikki huumorini, juttuni jne. menevät vähän kuin hukkaan.
Tietysti on tuttuja joiden kanssa niitä voi jakaa mutta ei se ole sama asia kuin toista sukupuolta olevan kumppanin kanssa.
Sulle ei oikein muuta voi sanoa kuin yritä parhaasi aktivoidu ihmisten suuntaan. Osa varmasti kokee jos olet kauniskin niin sinut ehkä sillä tavoin ihmisiä ehkä vältteleväksi ylpeyttäsi.
Jostakin olet kiinnostava, jostakin et. Se on otettava sinun itse selvää kenestä.
Vau..toi viesti vois olla mun kirjottama. Olen kanssa nuori ja monesti tosi nätiksi kehuttu nainen, ja tiedän itsekin että olen, nätti ja hyväkroppainen. Mutta luonteeni takia en pärjää yhtään sosiaalisessa elämässä. Kunnon kavereita ei ole olleenkaan, vain niitä hyvänpäivän tuttuja joille hymyillään ja moikataan mutta todellisuudessa ei välitetä paskaakaan.
Todellakin tuntuu että ruumiini, ajatukseni, kauneuteni ja ujouden alla piilevä mukava luonteeni menevät täysin hukkaan, ja ihan pian huomaan olevani kurttuinen ja harmaa mummo ja tajuan etten yhtään kerennyt nauttia elämästä epävarmuuteni takia.
Vietän myös kaiken vapaa-ajan yksin. Koneella, telkkarin edessä, kokeisiin lukien, urheillen, shoppaillen jne. Pidän huolta ulkonäöstäni koska se on ainoa mitä minulla on. Ja siitäkään ei ole iloa kun olen niin ujo että kaikki ihastumiset kaatuvat siihen etten uskalla tutustua kehenkään. Silloin tällöin kävelen yksin kaupungilla ja katselen kateellisena hauskaa pitäviä isoja kaveriporukoita ja tyttöjä, joilla on oma kulta käsipuolessa. Pelkään, että en itse ikinä tule olemaan samanlainen; Normaali ihminen, jolla on ihmissuhteita.
Itsekin olin ujo ja hiljainen, kun pelkäsin satuttavani toisia, tai vielä enemmän että mua satuttettaisiin.
Pidin itseäni jopa aika tyhmänä, kun koulumenestys ei ollut hääppöstä, kun kaikki aika meni itsensä suojeluun, ja pelkäsin suorastaan olla koulussa. Turpaankin tuli joka lukukaudella, peruskoulussa, ja opettajat paskaakaan välittivät. Olin ihan varma että tällaista luuseria nyt kukaan fiksu kaunis nainen haluaisi.
Ensimmäinen ammattikoulunikin meni tosi surkeasti, koska sama meno jatkui sielläkin, ja toki syytä itsessänikin kun ei huvittanut opiskelukaan.
No sitten pääsin töihin ja elämäni muuttui lähes kokonaan. Olin toki reilusti työkavereitani nuorempi, mut musta tykättiin, ja itse tykkäsin olla töissä. No opittuani työni, tietenkin itsetunto kohentui, eikä haitannut ajanjaksokaan, jolloin olin ainut miespuolinen koko flafkassa. No pakkososiaalisoitumiseni, sitten tuotti tulosta, ja huomasin että luonne se on joka ratkaisee, kumppanin löytymisessä. Ja sain kauneiman ikinä tapaamani naisen (tytön), eikä pahkatumisellani ollut rajaa. No se suhde sitten aikanaan kaatui siihen kun kaikki puolitutkin yrittivät riistää häntä multa, ja suhde siten oli mahdoton, mut ah niin ihana, niin kauan kuin kesti. vieläkin ko naisen kanssa halataan kun tavataan, samoin kun tytön äidinkin kanssa, vaikka siitä on kulunut jo 20v. Ja molemmat ollaan naimisissa tahoilamme, ja perhettäkin on.
vaimoni on ihana, samoin lapset, en enää aina edes muista kuinka hirveää elämä oli aikanaan.
jatko-opinnoissani olin luokan paras poika, ja toiseksiparas koko ryhmästä. olin vierustoverini kanssa luokan keskipiste, ja keksittiin kaikkea kivaa, myös vapaa-ajalle. Hyvää siinä kärsimyksissä oli se että opin empatiaa, ja sen että hiljaiset pitää saada mukaan, vaikka väkisin. Sellainen käytös tietty lisää *kysyntää ja hyväksyntää, joten ei se paska nuoruus mennyt hukkaan.
Ei ole oleellista mitä muut ajattelevat, vaan mitä itse itsestään ajattelee. Jos päättää että on hyvätyyppi, niin muutkin voivat niin ajatella, mut jos päättää olla luuseri, niin muutkin niin ajattelevat. Joten kannattaa riskeerata, voitot on moninkertaiset tappioon verattuna.
Sama vika täällä, lähdetkö mun kanssa treffeille? [email protected]
Harmin paikka, tosiaan. Tiedän miltä sinusta tuntuu, tai no niin paljon varmaan kuin se on mahdollista. Mulla on vähän samantyylistä onkelmaa ollut ja on vähä vieläkin. Tuollaisesta tilanteesta on oikeasti vaikea ja hankala nousta vaikka olisikin vaikka kuinka paljon tahtoa. En nyt sitte tiiä, mutta auttaa jos ensiksi hankkii ystäviä esim netin välityksellä, jotta itsetunto nousisi ja yleinen mieliala olisi mahdollisimman positiivinen. Siitä sitten kannattaa mennä semmosten puolituttujen kanssa hengailemaan, varsinkin jos he istuvat yksin jossain koulussa tms. Vaikka nyt ei kauheesti juttu lähde luistamaan heti, kannattaa jatkaa vain. Tällä tavalla itsekin olen saanut koulusta huomattavan määrän ihmisiä joiden luokse voi mennä juttelemaan kaikkea randomia.
Mutta tosiaan suosittelen tutustumaan ihimisiin ensiksi vaikka internetin välityksellä, se luo positiivista mieltä joka kyllä heijastuu sitten myös muuhunkin elämään.
-Mwwp
Tiinasofia, Tuo on varmasti monen ihmisen ongelma jotka ennenpitkää pahimmassa tapauksessa muutaman ****pään kohtaamisen jälkeen uskovat todella olevansa jotenkin rumia/vajaita. Itsellekin tuli nuorempana sellaisia ajatuksia kun olen yhä hiljainen/ujo vieraassa seurassa, mutta nyt vuosien kuluttua en pelkää enää niitä tilanteita joissa joutuu kohtaamaan montakin vierasta ihmistä saati kun joudun työn puolesta paljon asiakkaiden kanssa tekemisiin joista osa on hankalia jne. Minun henk. koht pelastukseni noihin ajatuksiin oli sukulaisen yksinkertaiset sanat joskus taannoin, "muista aina ettei sinua ole kuin yksi kappale, *****:n muut ihmiset ja heidän mielipiteensä" suorasukainen sukulaiseni ei siis tarkoittanut olla epäkunnioittava muita kohtaan vaan että pelko muita kohtaan loppuisi. pitää paikkansa että muilla ihmisillä ei ole mitään valtaa sinuun eikä he voi sinua syödä. helpommin tietysti sanottu kuin tehty, itsellä meni aikaa ennenkuin todella pelko helpotti. huomasin silloin myöskin erään erittäin huvittavan piirteen paljon puhuvissa ihmisissä, heillä ei ollut oikeastaan mitään järkevää sanottavaa, tyhjän nyhjäystä ja tikusta asiaa ja huomasin myöskin ettei mua edes kiinnostanut keskustella heidän kanssaan :) tietynlainen ylimielisyys on hyvästä, huomaat jossakin vaiheessa ettei sinua enää pelota vaikkei olisikaan mielekäs sosiaalinen kohtaaminen :)
ryhdy kusipääksi niin saat tuhat kaveria. Minä olen mieluummin yksin kuin kusipää. Olen saanut niin tarpeeksieni ihmisten selkäänpuukottamisesta. Vitun luusereita kaikki. Koulukiusatut on pahimpia, koska niillä on huono itsetunto ja kostavat sitä myöhemmässä elämässä läheisilleen.
Tiina-Sofia
Olen jo keski-ikäinen mies, mutta nuo ongelmat vaikuttavat hyvin tutuilta. Paitsi, että päätin päästä niistä eroon. Huomasin, että minä itsehän suljin itseni näkymättömään häkkiin ihmispelossani. Minä itse olin itseni suurin kriitikko. Sitten oikeastaan lähinnä vaan päätin ETTEN AIO OLLA ENÄÄ OMAN ITSENI PAHIN KRIITIKKO. Kyllä muut ihmiset osaavat hoitaa sen puolen tarvittaessa. Jos lipsautan työporukassa jotain sanomattoman tyhmää, niin huomaan harmittelevani tietty muutaman sekunnin asiaa, mutta sitten ANNAN ITSELLENI ANTEEKSI. Tuskin niitä sanoja kukaan enää hetken päästä muistaa.
Yksi tärkeä neuvo itselleni on, että ÄLÄ AJATTELE! No tämä tuntuu tietysti vähän hurjalta käskyltä. Mutta tällä tarkoitan, etten juuri ajattele etukäteen, että voinko mennä töissä kahvipöytään, jos joku tietty tyyppi on siellä tai voinko sanoa jotain jollekin ihmiselle vaikka bussijonossa. Olen huomannut, että ylipäänsä melkein mikä tahansa (neutraali tai positiivinen) kommentti jollekkin vieraalle ihmiselle on näyttänyt ilahduttavan ainakin jollain tasolla. Harvaa "turha" läpänheitto on tuntunut haittaavan.
Ota vaikka jokapäiväiseksi mantrakseni lause "KIELTÄYDYN OLEMASTA ITSENI PAHIN KRIITIKKO!".
Toivotan sinulle hyvää kevättä!
Ehkä se poikien huomio ei ole sen arvoista, että vaivaat sillä päätäsi, kypsyttele itseäsi ja ajatuksiasi rauhassa, ehdit vielä nauttia huomiosta. Ajattele, täti yli 40 tuntee paljon samanlaisia fiiliksiä. Maailma on kummallinen paikka ja niin sinä ja minä ja kaikki muutkin herkkiä olentoja kaikki. Onnea.
Aloittajan viesti oli melkein kuin itseni kirjoittamaa. :) Tiedän olevani kaunis, ei varmaan muuten miespuoliset perässä niin kovasti roikkuis. Muutenkin saan paljon kehuja, mutta eivät ne oikein tavallaan tunnu miltään. Usein mietin että mitä helvetin hyötyä on kauniista ulkonäöstä, kun sisimmässään kumminkin on todella epävarma itsestään eikä itse usko että on kaunis. Kun katson peiliin, ajattelen että kappas, näytän ihan hyvältä. Saman tien kun menen ovesta ulos, alkaa se hiusten harominen kun tuntuu etteivät ne ole hyvin. Tekee mieli katsoa peiliin ettei vain meikit ole levähtäneet tai mikään nolo roska naamassa.
Olen muutenkin ihan neuroottinen ulkonäön suhteen kun jonnekin saan itseni raahattua (harvoin). Tosin nykyään olen kai niin masentunut omaan tilanteeseeni, etten jaksa edes hiuksia harjata. Poikaystävä yrittää iskostaa päähäni että olen todella luonnonkaunis ja blaablaa. Tavallaan hetken uskonkin, mutta silti en kykene olemaan oma itseni ilman meikkiä vaikkapa. Voin mennä ulos hirveän näköisenä, mutta sitten myös näytän siltä että haluan kadota maan alle.
Nyt kun olen valmistunut ja työtön, olen ihan syrjäytynyt. Itseasiassa kun mietin tarkemmin, olen aina ollut kummallinen kotihiiri koska kärsin niin huonosta itsetunnosta. Ihan pienenäkin itkin yksinäisyyttäni. Tunnen olevani vaikea ihminen. En ole tavannut kuin yhden ihmisen elämäni aikana, jonka kanssa mulla on samanlaisia ajatuksia ja joka ymmärtää mua. Noh, onneksi sentään yksi. Mua vaan lähinnä nolottaa kun en jaksa enää kenenkään muun seuraa kuin poikaystävän. Olen niin pirun väsynyt selittämään itseäni ja näyttelemään että on hyvä päivä, vaikka sisimmässäni tuntuu että tukehdun. Kukaan ei halua tutustua ihmiseen jolla ei ole iloa. Luultavasti kaikki luulevat mua ilkeäksi. Haluisin ystäviä, mutta ketään ei tunnu kiinnostavan mun seura. Olen niin kilttikin että mua syytetään milloin mistäkin, enkä osaa laittaa vastaan. Vitun ärsyttävää suoraan sanottuna. Tyttöjen kanssa en osaa olla. Jään lähestulkoon aina ulkopuoliseksi, en kai sitten osaa olla sellainen ilkeä kaakattava kana. Kukaan ei tunnu arvostavan rehellistä ja luotettavaa ihmistä joka on kiltti ja rauhallinen ja ystävällinen. Välillä tuntuu että oikeasti pitäis olla pirun ilkeä että täällä pärjää. Miesten kanssa viihdyn kyllä, mutta usein huomaan että ne kaverisuhteet on perustunut sille että sais pillua. Siitä tulee todella paska ja tyhjä olo, kun on oikeasti luullut että toinen on miltei ystävä.
Tässä se elämä sitten vissiin menee masiksessa ja itkemisessä. Muut tuolla ulkona juoksentelee ilosena varsinkin kun on ihana KESÄ. Mua se lähinnä ahdistaa. Kesällähän on outoa olla sisällä. Sen takia olen aina kalpea kuin lakana. Mistä ihmeestä kaikki muut repii ne kaikki kaverinsa ja ystävänsä, miten ne saa ittensä näyttämään niin itsevarmoilta vaikka ulkoista kauneutta ei oliskaan. Ehkä enemmän sillä on väliä mitä tuntee olevansa. Hyvällä ulkonäöllä ei tässä tilanteessa tee paskaakaan.
Ovatpa naiset kuinka yksinäisiä / huonoitsetuntoisia tahansa niin aina se poikaystävä löytyy. On se väärin että naisilla kaikki on elämässä helpompaa, yksinäisyyskin.
Aika samanlaisia ajatuksia ja kokemuksia minullakin. Olen kuitenkin objektiivisestikin ottaen ruma (tai korkeintaan "keskiverto": niinä muutamina hassuina kertoina kun olen johonkin kotoa lähtenyt on aina joku ihan ok muija joka kerta tullut jotain kiehnäämään, vaikka en itse ole tehnyt mitään...), joten kaikki ei todellakaan ole omaa kuvitelmaani. Tuskin tulen koskaan pääsemään yli tästä ulkonäön ja muiden seikkojen aiheuttamasta lähestymispelosta, miksi en varmaan koskaan tule seurustelemaan.
Ja toiseen vastaukseen: olen samaa mieltä siitä, että tietyssä määrin naiset VOIVAT SAADA vähän anteeksi ujouden yms. suhteen. Esim. ujoa tyttöä saattaa joku mies tulla pyytämään treffeille, mutta päinvastaisen skenaarion toteutuminen on ilman huikeaa ulkonäköä ja onnea aika epätodennäköistä Suomessa (vai?). Mutta ei se ero nyt mielestäni niin dramaattinen ole. Eron ehkä hyvänpuoleisen näköisten ujojen ja yksinäisten naisten/tyttöjen eduksi, mutta heikomman ulkonäön naiset kärsivät samalla tavalla kuin miehet. Nämä vain omia mielipiteitäni.
Minustakin tuntuu, että olen mennyt hukkaan, mutta nyt ei ole enää mitään tehtävissä
Haluaisitko komeen ja ujon 21v miehen s-posti osoitteen, Olisi kiva jutella.
Itsellä vähän samanlaisia tuntemuksia. [email protected]
Mulla on vähän saman moinen tilanne paitsi, että olen miespuolinen.
No ok, en itse tunne itseäni mitenkään komeaksi ja olen erittäin epävarma itsestäni. Vaan muut väittävät minua komeaksi, fiksuksi yms.
Ulospäin olen kyllä sosiaalinen ja moni saa ehkä minusta väärän kuvan. Harva tietää, ettei minulla ole juurikaan ystäviä.
En vaan osaa kysyä ketään minnekkään. Olen muiden ihmisten seurassa vaivautunut, vaikka se ei päälle päin näy. En koskaan uskalla ehdottaa mitään/pyytää ketään mihinkään.
En tykkää olla huomion keskipisteenä, mutta silti tuntuu että olisi kivaa jos joku huomaisi.
Harrastan paljon kaikennäköistä. Tykkään tehdä asioita yksin, koska silloin ei kukaan arvostele tekemisiäni.
Työttömäksi jääminen on ollut myöskin paha takaisku. Nyt on paljon luppoaikaa ja mun ujoudella ja huonolla itsetunnolla ei helposti työllistytä.
olen onnellinen, että olet edes kaunis.
Kuvittele mitä olisi olla samassa tilanteessa ja vielä ihan sikaruma!
:(
Niimpä, nyt hän voi katsella itseään peilistä ja huokailla "kuinka kaunis olenkaan"... Ei käy aika pitkäksi.
Mene siihen aikaan ruokalaan syömään, kun siellä on vielä tyhjiä pöytiä, juuri ennen suurinta ruuhkaa. Syö rauhassa ja ota vielä kahvit. Siinä vaiheessa ruokala täyttyy, pöydät käyvät vähiin ja puolitutut änkevät pöytääsi kysyen, onko tässä vapaata. Siitä on hyvä alkaa höpöttämään. Pöytään tulevan on kohteliasta huomioida pöydässä jo aikaisemmin ollut, kun kerran on seurasi itse valinnut :D
Ensin voit vaikka useamman kerran itse änkeä isompaan seurueeseen tuttujesi seuraan ruuhka-aikana ja syödä hiljaa, kuunnellen "osallistuen" toisten juttuja. Jos tällä porukalla on "vakipöytä", sinne vaan. Näin muutut vähitellen "tyypiksi, jota ei oikeastaan tunne, mutta jonka seurassa voi syödä, koska on ennenkin syönyt."
Äläkä turhaan pohdiskele tuollaisia, että haluaako ne sinut siihen pöytään ja mitä ne sinusta ajattelee.
Eivät ihmiset ajattele muuta, kuin omaa napaansa. Kaikkesta mukavin on sujuvasti kuunteleva ihminen, joka sallii toisen höpötellä rauhassa sellaisia juttuja, jotka tuovat ko. henkilön edullisessa valossa esille. Salli toisen laveasti ja useasti kertoa sinulle, missä hän on hyvä, kuuntele häntä tarkkaavaisesti ja anna positiivista palautetta, niin muutut hetkessä hyväksi tyypiksi, jolla on "small talk" hallussa. Tai kysy jostain heidän projektistaan, taikka viritä keskustelu oppiaineesta, jossa tiedät kaverin olevan mestari ja anna hänen päteä sielunsa kyllyydestä! Kaverille jää sinusta muisto, että olipa siinä pöydässä mielenkiintoiset keskustelut.
Kaikki kaipaavat vahvistusta omalle itselleen, vähän päänsilitystä, vähän kehuja, huomiota ja tsemppiä - yhtä lailla, kuin sinä. Muista tämä, niin ei tarvitse yksin syödä.
Tämä ei tarkoita päätöntä ihastelua, eikä läpinäkyvää kehuskelua eikä lattiamatoksi asettautumista, vaan ihan vain sitä, että on innoissaan kaverin projekteista, haluaa tietää niistä ja suhtautuu niihin kannustavasti ja positiivisesti. Siirtää katseen pois omasta itsestään, kohti ulkomaailmaa.
Kaikki, ihan kaikki, kokevat samoja epävarmuuden tuntoja, kuin sinä - joissain määrin. Eikö se olisikin ihanaa, että joku olisi huomannut, kuinka erityinen olet, kuinka persoonallinen ja fiksu, kuinka olet onnistunut jossain ja haluaisi tietää lisää, sallisi sinun vaatimattomasti kuvailla, kuinka taitava olet, sallisi sinun loistaa hetken? Anna toiselle tämä kokemus, niin olet hyvä tyyppi!
Hyvät tyypit, jotka tukevat meitä positiivisesti, halutaan nähdä fiksuina, mielenkiintoisina ja älykkäinä - sillä juuri sellaisethan ymmärtävät omaa erityislaatuisuuttamme ja kuuluvat hengenheimolaisiimme ;D
Voi huhhuh.. Miten voikaan tulla sellanen fiilis, ku ite ois ton kirjottanu.. Kaikki. SIIS IHAN KAIKKI. Suoraan kuin mun elämästä.. Sillä erotuksella että itse oon miehenalku (17v).. Kaipaan kipeesti itelleni tyttökaveria.. Haluun elämääni enemmän sisältöä. On mulla kavereitakin jonkun verran, jotenkin on vaan olo että oon ns. "varakaveri", eli minun seura kelpaa, jos parempaa ei ole tarjolla.
Samat fiilikset. Olen 31-vuotias komea mies, jolta on alkanut lähteä tukka päästä ja joka ei ole seurustellut tai pitänyt hauskaa koskaan. Tuntuu ihan hirveältä ajatella, että missasin 20-30 ikävuodet kokonaan.
Sain niin heikon kasvatuksen, etten oppinut pitämään itsestäni ollenkaan. Se on pääsyynä tähän. Olen pitkäaikaistyötön ja näen harvoja kavereitani muutaman kerran vuodessa. Voi mennä kuukausia, että en näe ketään muuta kuin kaupan kassan. Kauniit naiset hymyilevät minulle joskus kaupungilla, mutta en minä osaa niihin tilaisuuksiin tarttua, kun ei ole mitään sanomista. Mitäpä annettavaa minulla edes olisi. Kolmekymppinen halvassa vuokrayksiössä asuva, joka on yhtä pitkällä elämässä kuin juuri AMK:sta valmistunut 23-vuotias.
Haluaisin vain, että minulla olisi rahaa lähteä maailmalle vaikka vuodeksi. Sieltä voisi saada perspektiiviä elämään. Toki yksinäisyys reissussa olisi varmasti pahinta ikinä ja tällaisella sulkeutuneella kummajaisella voi olla vaikeuksia selviytyä turistina yksin...