hei, olen bulimikko. Sairastuin bulimiaan jokunen vuosi sitten, muttei ne oireet näin pahoja ikinä olleet. Kirjoitin ylioppilaaksi tänä keväänä ja nyt yksin vieraassa kaupungissa valmennuskurssilla. Stressi saa aina oireet vaan pahemmiksi, sen oon huomannut, mut nyt tää alkaa riistäytä käsistä. Haluan tästä eroon. Kauhea lukea niistä vaikutuksia, mitä mä itselleni aiheutan kun laiminlyön omaa terveyttä. On jotenkin niin vaikea kuitenkaan edes puhua siitä. Äiti tietää ja parhaimmille kavereille kerroin vasta äsköttäin, koska häpeän tätä sairautta. Oon luvannut itselleni että nyt kun yo-kirjotukset on alta pois, mä hoidan itseni kuntoon. Mä haluan parantua.
Siksi kysyisinkin, millä tavoin itse ootte parantuneet tästä? Mihin otitte yhteyttä, ja kuinka se koko sessio eteni?
Tahtoisin todella tietää. Kiitos jo etukäteen.
Siksi kysyisinkin, millä tavoin itse ootte parantuneet tästä? Mihin otitte yhteyttä, ja kuinka se koko sessio eteni?
Tahtoisin todella tietää. Kiitos jo etukäteen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Lääkärin kautta psykiatriselle sielt saat terapeutin ja lääkärilta masislääkkeet, muhun ei tosi paljon tehonnu,onnetonta hoitoo ja laimeet lääkkeet.
Kaikki on omasta paastä ja halusta kiinni . Jos tahto on kova parantua niin se on jo hyvä alku :)
hitsi, tää sun viesti laittoi muhun vielä isomman halun parantua. se on niin totta: kaikki on loppujen lopuksi kiinni itsestä, koska siitähän tää lähti. iso kiitos sinulle! lääkärit ei anna piikkiä tai pilleriä, mikä parantaa. ne voi vain edistää paranemisprosessia, mikä on jo pääässä.
Päätin vaan yks päivä et oksentaminen ei enää ole vaihtoehto.Ei missään tilanteessa. Siinä meni ihan kaikki asiat uuteen järjestykseen ja vaikeeta oli pitkään. Välillä tuli kyllä vielä ahmittua mutta oksentaa en saanut, siinä olin ehdoton. Joskus olin kaupassa ladannut korin täyteen herkkuja, mutta kassan kohdalla jätin korin maahan ja kävelin ulos kaupasta ostamatta mitään. Tuli niin hyvä olo että sellasta en ollu uskaltanu es odottaa! Päätin ottaa päivän kerrallaan, enkä enää ajatella "nyt on ollu jo 3 päivän tauko, olen ansainnut yhdet mässyt ja oksut perään". Joka päivä olen kauempana tuota hirveää tautia vaikka saattaa se minussa jossain määrin pysyä koko ikäni, mutta en aio enää antaa periksi enää ikinä. Minähän se itse päätän oksennanko vai en. Olen ylpeä, että yhdellä hetken mielijohteen päätöksellä, oksentamisen jälkeen, sain jätettyä päivittäiset oksentelut pois ja vieläpä ilman kenekään apua. En kyllä ollut kertunutkaan asiasta kellekään, mutta perheeni luultavasti tiesi. Tarvitaan vaan tahdonvoimaa. Jos päätät että oksentaminen ei enää ikinä missään tilanteessa ole vaihtoehto, on sinun löydettävä muita vaihtoehtoja, olipa se sitten mässäily ja siitä seuraava lihominen tai sitten mässäilyn jättäminen kokonaan tai herkkujen syöminen järkevissä määrin. Itselläni mässäilytkin jäivät melko pian ilman suurempia ponnisteluja pois, sillä huono olo oli niin sietämätön kun yöt piti valvoa maha pinkeänä. Tietysti vielä tulee välillä syötyä itsensä ähkyyn mutta en ota siitä paineita, juhlissa annan mennä mutta muuten pyrin melko terveelliseen elämään ja herkkujakin mahtuu vaikka jokaiseen päivään jos liikkuu ja niitä ei syö kuin vähän kerrallaan ja muuten terveellisesti :) Onnea sinulle paranemiseen, jos itse päätät onnistua ja olet päätöksessäsi tarpeeksi tosissasi se todellakin tulee onnistumaan! Huomaat kun alat päästä taudista eroon ettei se todellakaan ole sen arvoinen, elämä odottaa sinua tuolla ulkona ei vessanpöntössä! :) Hyvää alkavaa kesää!
Minäkin jätin entiset bulimia-tapani ihan itsekseni. En onnistunut lopettamaan niin jyrkästi kuin sinä. Keskityin syömiseen, ravintorikkaaseen ruokaan ja sen valmistamiseen olosuhteissa. Syömishäiriöön kuuluvat rituaalit alkoivat häiritä ja viedä aikaa opettelemiltani uusilta asioilta. On kyllä ollut tilanne, jossa seison kylpyhuoneessa puntaroiden oksentamisen ja täyden olon hyväksymisen välillä. Kyse on vain huonon tavan lopettamisesta. Yksinkertaista. Miettimällä syytä omaan käyttäytymiseen löytää syvempiä tarkoituksia ja voimaa.
Tärkeintä on sairauden tiedostaminen ja tunnustaminen sekä oma halu parantua siitä. Joku selviää omin voimin, joku tarvitsee apua. Olisi tosi hienoa, jos äitisi voisi tukea sinua parantumisessasi, kun kerran olet hänelle asiasta kertonut. Tai sitten lääkäri tarvittaessa.
Minä olen selviytynyt kuiville omin voimin kaksi kertaa. Mutta terve en ole, tämä sairaus kulkee minun mukana koko elämäni, niin kuin alkoholismi jollakin toisella.
Sairastuin murrosiässä ja sairastin monta vuotta. Sitten hammaslääkäri rupesi ihmettelemään hampaitteni huonoa kuntoa. Silloin säikähdin, että salaisuuteni paljastuu, ja päätin lopettaa oksentamisen. Ja onnistuin siinä. Rupesin vain seuraamaan syömistäni tosi tarkasti ja syömään tosi terveellisesti. Annoinn itselleni jopa luvan lihoa muutaman kilon, kunhan vain en oksenna. Sitä ennen olin yrittänyt lukemattomia kertoja ja aina epäonnistunut. Nyt vaan yhtäkkiä se olikin ihan helppoa. Mutta vuosien päästä aloin uudestaan ahmia ja oksentaa. Ja taas alkoi uusi paranemisen yritys. Sitä on nyt kestänyt monta vuotta. Pari kuukautta sitten menin ihan pohjalle, ja vapaa-aikani kului lähinnä siinä, että vain ahmin ja oksensin, ahmin ja oksensin. Kävin oikein kaupasta hakemassa herkkuja ahmimista ja oksentamista varten. Olin tosi masentunut ja voin niin henkisesti kuin fyysisestikin tosi huonosti. Sitten tajusin, että ei aikuisen ihmisen elämä voi olla tämmöistä, päätin tarttua elämästä kiinni, päätin tietoisesti lopettaa ja taistella siitä, että pysyn päätöksessäni. Yritin keksiä kaikkea muuta tekemistä ja hakeutua toisten ihmisten seuraan, jotta en voisi ja muistaisi ahmia ja oksentaa. Aloin kuntoilla ja tiukasti tarkkailla syömistäni. Nyt olen ollut "kuivilla" pari kuukautta ja elämä hymyilee jälleen. Ajatukset pyörivät paljon syömisen ympärillä, mutta sallin sen itselleni. Nautin siitä, kun saan vatsani täyteen terveellistä ja hyvää ruokaa. Vain sillä tavalla ei tule ahmimisen tarvetta. Jos olen nälissäni ja lipsun syömisissäni epäterveellisiin, ratkean helposti ahmimaan. Muutaman kerran on niin käynyt ja kerran jopa yritin oksentaa, mutta se ei onnistunutkaan enää ihan noin vain. Silloin päätin, että olkoot herkut mahassa, lihon jos lihon. Mutta seuraavana päivänä oli vatsa niin kipeä, että en voiniut syödä juuri mitään. Elimistöni oli taas oppinut toimimaan oikein. Nyt olen varovainen joka päivä, jotta pysyn päätöksessäni. Uskon, että kyllä tämä pikkuhiljaa helpottaa silä tavalla, että pystyn elämään normaalisti, eikä joka suupalaa tarvitse punnita terveysmittarilla. Mutta nyt ymmärrän, että koko loppuelämän kannan tätä sairautta ja joudun varomaan sen uudelleen puhkeamista.
Kyllä sinä selviät, kun oma motivaatio ja yrittämishalu on kova. Jos et osaa itse laatia terveellistä elämäntapaa, niin pyydä siihen apua, esim. juuri äidiltäsi, jos vain pystyt. Tärkeää on, että syöt oikein ja pidät itsesi kunnossa, muuten ahmimishalu iskee helposti. Ja kun tuntuu siltä, että pitäisi ruveta ahmimaan, pinnistä itsesi vaikka väkisin tekemään jotain muuta, mene vaikka ystävien seuraan, soita äidillesi tai ystävällesi, joka tietää sairaudestasi. Kunhan vaan pääset ahmimishalun yli sen kerran, niin toisenkin kerran pääset jo helpommin.
Voimia parenimiseesi!
Tässä ketjussa oli mielenkiintoisia ja asiantuntevia vastauksia. Itse olen koko elämäni jollakin tavoin kärsinyt syömishäiriöistä, pakonomaista liikuntaa, laksatiivija, syömättömyyttä, ahmintaa... Viimeisen vuoden aikana olen "oppinut" vasta oksentamaan. Tapa tuli todella salakavalasti ja oli satunnaista, edelleenkin satunnaista, mutta huomaan, että kohtauksia on alkanut tulla koko ajan useammin, viikottain ja lopulta useamman kerran viikossa. En oksenna joka päivä, mutta ns. herkkupäivän yhteydessä. Tänään vasta tajusin olevani sairaampi, kuin olen ymmärtänyt! Sain potkua ketjun viesteistä ja päätin, kuten "jj" kirjoitti, että oksentaminen ei enää ole vaihtoehto. Olen itse vastuussa paranemisesta ja en helvetissä aio elää tämän kanssa koko elämääni. Ahmimisesta voi olla hankalampi vierottua, mutta toivon, että sekin vähenee, kun poistan kaikki muut vaihtoehdot (laksatiivit, oksentamisen) ja kärsin yksinkertaisesti seurauksista.
Terveellisen elämän ja repsahtamisen väli ei ole pitkä. Vaikka kuinka olisi voinut hyvin ja ollut oksentamatta, muutama herkkukin tai juhlat saattavat romuttaa illuusion että bulimia alkaa olla takanapäin. Juhannus meni taas ahmiessa ja oksentaessa. Tuntuu että kaikki syömishäiriöiden muodot on tullut koettua. Viimeaikoina päällä on ollut ortorektinen suhtautumistapa ruokaan ja himoliikunta. Olen syönyt paljon että olisin saanut lihaksia, herkut ovat olleet pannassa. Syötyäni kaikkea paskaa juhannuksena minulle tuli olo että kasvoni ovat samantien pöhöttyneet, olen lihonut, kroppani "turmeltunut" kaikesta sokerista, alkoholista ja rasvasta. Kolmena päivänä ahmin "kapinoidakseni" omaa hirveän stressaavaa kontrolliani vastaan. Tuntui äärimmäisen vapauttavalta syödä kaikkia herkkuja mistä oli vain haaveillut oman kireän dieetin aikana. Juhannus menikin pelkässä stressissä ja itseinhossa, en pystynyt ahdistuksessa nauttimaan edes muiden seurasta. Tunsin itseni maailman huonoimmaksi ihmiseksi oksennettuani sen jälkeen kun olin tyhjentänyt vierasvarat sukulaisissa. "Taisi herkut maistua?" Tuli kommenttia.. Juu, maistui. Enpä niistä paljoa nauttinut vaan ahmin ne hirveällä vauhdilla, menin vessaan, laitoin hanan äänten peitoksi ja oksensin. Ja itkin ja häpesin ja vihasin itseäni. Se tunne on kaikista kaikista kamalin! Mutta silti, nautin syömisestä, tosin tajusin että kun minulla on se kauhea itsekuri päällä niin silloin nautin eniten elämästä. Mutta silloinkin haaveilen ruoasta ja kulutan sen pohtimiseen liikaa aikaa.
Mitä teinkään juhannuksen jälkeen? Aloitin tietenkin kuntokuurin ja paaston. Paastonnut en ole aikoihin mutta tämä on rankaisu ja tapa puhdistaa kehoni kaikeasta moskasta. Laksatiivien takia vatsa on ollut kipeä ja möyrinyt kokoajan. Päätin että ei enää oksentamista tai ahmimista. Minä en ansaitse herkun herkkua, sillä ahmin niitä. Ainoa tapa elää on suunnaton itsekontrolli, itsensä kieltäminen. Oksentamista ei saa tapahtua enää.
Tätä menoa hajotan kehoni.Kokoajan vedän jossain äärirajoilla enkä osaa enää muuta. Jos suhtaudun rennosti syömiseen, alan lappaamaan leipää monta kappaletta kurkusta alas ja kohta olenkin jo jäätelöpaketilla. Minua ei sitten enää estä mikään. Kotonakin pitää olla pitämättä herkkuja etten sorru. Olen ollut ylipainoinen, nyt hoikka ja ylipainoon en enää aio palata. Helposti palaisin jos antaisin sisäiselle ahmatilleni vallan. Mutta onko tämä oikeasti enää elämisen arvoista tämä elämä? Tiedän olevani itsekeskeinen ääliö, joka kuluttaa elämäänsä turhaan.