Auttakaa

Apua tarvitseva(ko)? kirjoitti:

Haluaisin saada apua masennukseen, mutta miten? Kerron tarinani nyt tänne, ainakin kirjoittaminen helpottaa. Olen 19-vuotias nuori nainen. Äitini ja isäni erosivat minun ollessani vajaan vuoden ikäinen. Lapsuuteni vietin äidin kanssa vieraillen isän luona silloin tällöin. En juurikaan muista lapsuudestani huikeita kohokohtia tai ilon aiheita. Äitini käytti paljon alkoholia, sen muistan ja usein heräsin yöllä siihen, että äitini oli lähtenyt kapakkaan ja jättänyt minulle lapun, jota en osannut edes lukea. Isän luota minulta jäi hyvät muistot ja äidinkin kasvatus oli omalla tavallaan ihanaa. Asuin elämästäni 9 vuotta pohjoisessa kunnes äitini sai opiskelupaikan Helsingistä ja muutimme etelään. Äitikin pidättäytyi alkoholista lähes kokonaan. Olin tietenkin innoissani muutosta pääkaupunkiseudulle, mutta sisarukset jäivät pohjoiseen asumaan. Olivat juuri siinä iässä, jolloin kavereista luopuminen tuntui hankalalta. Veljeni jäi asumaan mummon luokse ja siskoni isän luokse. Muutto Helsinkiin sujui mutkitta ja sain heti uusia ystäviä koulusta. Muutama vuosi muuton jälkeen äiti alkoi yllättäen juoda taas runsaasti, enkä ymmärtänyt miksi. Äitini "lähetti" minut takaisin pohjoiseen sanoen minulle, että se on minulle "lomamatka". Odotin lähtöä innoissani kun tiesin, että pääsen tapaamaan jälleen sukulaisia. Pohjoiseen saapuessani äitini ei enää vastannut puhelimeen ja ensimmäinen paniikki iski ja epätietoisuus: Mitä äidille on tapahtunut? Äiti ei vastannut moneen päivään ja pelkäsin jo, että äiti on menettänyt henkensä. Saimme sittemmin äitiin yhteyden ja saimme kuulla, että äidillä on sairaus, joka vaatii hoitoa. Palasin takaisin äidin luokse Helsinkiin. Vuoden kestävän hoidon jälkeen elämämme alkoi taas sujua ja äiti jälleen pidättäytyi alkoholista muutamiksi vuosiksi kokonaan. Meillä oli onnellinen äiti-tytär suhde. Täytin 14 ja se olikin elämäni yksi rankimmista vuosista. Syyskuussa -05 isäni kuoli yllättäin sydänkohtaukseen. Olimme isän kanssa läheisiä, vaikka asuimmekin eri paikkakunnilla. Tapasimme lomilla ja soittelimme päivittäin. En tiedä, masennuinko silloin, mutta elämäni suistui pahasti raiteiltaan. En ehkä tunnistanut sitä masennukseksi tai en käsitellyt asiaa riittävän hyvin. Jatkoin elämää. Pian isän kuoleman jälkeen äitini tapasi miehen, josta tulikin hänen nykyinen aviomiehensä. Muutimmekin piakkoin yhteiseen asuntoon miehen kanssa. Olin onnellinen äidin puolesta. Muutimme yhteiseen asuntoon kaikki kolme ja elämä alkoi taas sujua. Pian äidin naimisiinmenon jälkeen äitini tuli raskaaksi, mutta teki abortin. Äiti masentui abortin jälkeen ja abortista oli kulunut muutama kuukausi, kun äiti ensimmäisen kerran yritti itsemurhaa unilääkkeillä. Olin itse paikalla soittamassa ambulanssia ja jälleen elämäni suistui raiteiltaan. Äitini selvisi hengissä ja tunsin helpotusta. Äitini sairastui vakavaan masennukseen johon hänellä on nykyään lääkitys. Elimme hiljaiseloa ja tuimme äitiä kaikessa missä pystyimme, mutta se ei riittänyt. Äitini alkoi juoda miehensä kanssa ja juominen on koko ajan vain lisääntynyt. Uusi itsemurhayritys tapahtui jouluna -09. Mutta kas kummaa, se ei tuntunut enää missään? En tuntenut surua, en itkenyt, en ahdistunut se ei tuntunut miltään. Ainoa ajatus oli, että olen kyllästynyt tähän paskaan. Opiskelen viimeistä vuotta sosiaali-ja terveysalaa ja se onkin nykyään ainoa sisältö elämässäni. Nykyään tunnen oloni ahdistuneeksi joka ikinen päivä. Elämä ei tunnu miltään. Mietin yhä enemmän lapsuuttani ja nuoruuttani ja olen tullut siihen tulokseen, että nyt ne kaikki tapahtuneet asiat kasaantuvat niskaan ja minä muserrun. Nukun hyvin, ehkä vähän liiankin hyvin. Päivässä tunteja nukkumisesta kertyy 13h ja loput tunnit vuorokaudesta istun koulun penkillä. Minulla on ystäviä, mutta niihinkään en enää jaksa juurikaan pitää yhteyttä. Enkä jaksa enää kirjoittaakaan, mutta haluaisin apua, mutta kun en tiedä miten? Mihin minun täytyy soittaa ja ottaa yhteyttä?

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä