Mikä oli kauhein asia synnytyksessäsi?
Mulla se oli ehdottomasti epiduraalipuudutuksen laitto.
Pelkään piikkejä, en olisi millään sitä halunnut, kärvistelin monta tuntia, mutta supistuskipu kävi niin järkyttäväksi että oli pakko pyytää puudutusta. Ajattelin, että kohta on liian myöhäistä, jos en nyt ota.. ja pelkäsin että jos kipu muuttuu vielä kovemmaksi, en kestä/en uskalla ponnistaa!
Anestesialääkäri tuli heti kun pyysin,ja oli alansa huippu (otin jälkikäteen selvää, oli oyssin kokenein anestesialääkäri), mutta oman jännitykseni takia piikin laitossa oli ongelmia.. en pystynyt kivuilta ja peloltani pyöristämään selkääni oikein, ja piikki osui hermoon yms. lääkäri sai monta kertaa koettaa laittaa sitä..
Piikki oli ihan hirveän paksu ja sen laittaminen oli painajaista.
Mutta kun se katetri oli paikallaan, aukeni taivas ja kivut loppuivat :)
Mulla se oli ehdottomasti epiduraalipuudutuksen laitto.
Pelkään piikkejä, en olisi millään sitä halunnut, kärvistelin monta tuntia, mutta supistuskipu kävi niin järkyttäväksi että oli pakko pyytää puudutusta. Ajattelin, että kohta on liian myöhäistä, jos en nyt ota.. ja pelkäsin että jos kipu muuttuu vielä kovemmaksi, en kestä/en uskalla ponnistaa!
Anestesialääkäri tuli heti kun pyysin,ja oli alansa huippu (otin jälkikäteen selvää, oli oyssin kokenein anestesialääkäri), mutta oman jännitykseni takia piikin laitossa oli ongelmia.. en pystynyt kivuilta ja peloltani pyöristämään selkääni oikein, ja piikki osui hermoon yms. lääkäri sai monta kertaa koettaa laittaa sitä..
Piikki oli ihan hirveän paksu ja sen laittaminen oli painajaista.
Mutta kun se katetri oli paikallaan, aukeni taivas ja kivut loppuivat :)
Vastaukset 40
Vanhimmat
Mulla oli käynnistetty ja supistukset tuli heti lyhyin välein ja todella voimakkaina. Se oli suorastaan saatanallista ja niin alkukantaisen eläimellistä menoa, että ei ihan heti uudestaan. Kuusi tuntia kärsin täysiä tulevista suppareista ennen epiä, joka samoin auttoi todella hyvin.
Eli supistukset olivat kamalinta koko touhussa. Olin toivonut, että selviäisin ilman epiduraalia, mutta siinä tilanteessa en olisi voinut kuvitellakaan olevani ilman. Ja minulla piti olla korkea kipukynnys.. :)
Sitten, kun pääsi synnytyssaliin niin elämä helpotti ja sai kipulääkitystä niin ainavain parani :) Osastolla oli todella inhottavaa olla yksin yö kipujen kanssa, kun mies ei saanut jäädä kaveriksi.
kiireellisen sektion jälkeen jouduin viettämään koko yön heräämössä erossa vauvasta ja toinen äiti sai omansa viereen, kun oli paremmassa kunnossa.
Pahinta oli 3 käynnistystä kun eivät uskoneet että sektio se jokatapauksessa tehdään, itse aavistin ja sanoinkin sen, mutta he muka "tiesivät" paremmin. Ja niimpä lapseni syntyi sektiolla, onneksi terveenä.
Oli todella tuskaisaa kun oli suuri ponnistamisen tarve, mutta ponnistaminen sattui niin paljon että ei olisi millään halunnut ponnistaa. Pakkohan se oli vaan ponnistaa, että saatiin vauva ulos, mutta sattuis se vaan järkyttävän paljon! Onneksi aika kultaa muistot nopeasti :)
Kun alkoi ponnistuttaa mutta ei saanut vielä ponnistaa kun paikat ei olleet kokonaan auki.. Kaksi tuntia piti puhallella ja pidätellä, elämäni pisimmät ja kauheimmat kaksi tuntia..
Mulla syynnytys kesti kolmattavuorokautta ja toisen unettoman vuorokauden jälkeen rupesi olemaan voimat niin vähissä että sanoinkin että mulla ei oikeasti ole enää voimia ponnistaa. Onneksi kohtu otti loppu spurtin ja työnsi vaavin melkeen itse ulos.
Itse koin supistuksen melko siedettävinä, ainakin näin jälkikäteen ajateltuna =D
Kauheinta oli avautimisvaiheessa se, kun laitettiin agua rakkulat selkään selkäkipujen vuoksi.. ÄLKÄÄ MISSÄÄN NIMESSÄ NIITÄ MENKÖ OTTAAN! Mikään ei oo koskaan käynyt niin kipeää! Ihan sairasta touhua!
Ja toinen kauhea muisto oli se, kun kätilö tuli tulikuumien lämpögeelipakkauksien kanssa ja laski ne sängyn päälle, niin toinen niistä vastasi suoraan mulle paljaaseen jalkaan.. Ja sillä hetkellä en pystynyt puhumaan mitään.. Olin ihan varma että iho meni ihan rakkuloille.. Mutta ei mennytkään..
Ja kolmas ehkä kaikista kauhein hetki oli ponnistusvaiheen lopussa, kun kätilö huomasi, että vauva onkin TOSI iso.. =( aika ahdistava kokemus, kun kätilöt selvästi "säikähti" ja rupesivat kauheella tohinalla toimimaan.. Ehdin jo miettiä että nyt me molemmat varmaan kuollaan.. Mutta ei kuoltukaan =)
Niin kauheet supistukset alkoi ihan yhtäkkiä osaston suihkussa, etten meinannut päästä suihkusta pois. En ylettynyt naruun, joka olisi käynnistänyt kai jonkin hälytyksen. Pelkäsin, että jään sinne yksin synnyttämään. Ovi oli kiinni eikä käytävään varmaan kovin hyvin kuulunut kun huutelin siellä, ketään ei tullut vaikka toivoin. Sitten tuli tauko supistuksissa ja kiepsautin sen sairaalatakin päälleni ja konttasin käytävään. Konttasin hoitajien ovelle ja sanoin kai jotain "nyt rupeis oleen niitä supistuksia" (konttasin koska kipu oli niin sietämätön etten pysynyt pystyssä). Sängyllä saliin kauheeta vauhtia.
Eli siis supistukset ja myöskin yllätysperätila.
Neljä pitkää synnytystä takana. Top kymppiin pääsee ainakin se, ettei kohdunsuuni koskaan aukea kunnolla, vaan sinne jää jonkinlainen "reuna". Kahden viimeisen lapsen synnytyksessä pystyin jo itse kertomaan kätilölle, että tämän pitää painaa tämä "reuna" sormella alas niin että lapsen pää mahtuu tulemaan.
Kerran kylvyn jälkeen supistukset yltyivät niin koviksi, että melkein minäkin konttasin saliin takaisin. Hassua kyllä, silloin jopa nauratti ajatus, että konttaan kätilöitten kahvihuoneen taakse koputtelemaan että olen kylvystä palannut :)
Kerran lapsivesi oli jo vihreää. Jouduin olemaan kyljelläni, liikkumatta ja toinen reisi ylhäällä kun syntymättömästä lapsesta otettiin verikoetta ja tutkailtiin vointia. Yhtä helvettiä supistusten kourissa.
Ekan lapsen synnytyksessä epiduraali ja hirvittävä paine ponnistaa lapsi ulos, mitä piti pidätellä parisen tuntia.
Olen kiroillut, potkaissut lääkäriä, itkenyt..kerran ponnistusvaiheessa oven takaa ilmestyi iso joukko opiskelijoita yllättäen seuraamaan synnytystä. Olin antanut luvan opetukseen mutta silti tilanne yllätti täysin.
Yllättäen en ole pitänyt ponnistusta kovin pahana, vaikka onhan se hurja hetki kun kätilöt alkavat valmistella lapsen maailmaantuloa. Lamput sängyn ylle päälle, infapunalamppu lämmittämään lapsen sänkyä..ja se tunne kun aloittaa ponnistuksen ja tietää että se on mentävä läpi.
Sektiosta toipuminen ja koko synnytys. Käynnistettiin 39 1 pahan raskausmyrkytyksen takia ja 2 tunnin ponnistamisen jälkeen kiireellinen sektio. Eipä siinä vielä mitän mutta haava avattiin vielä uudelleen, kun ajattelivat että sinne jäänyt jotain. Näin lapseni vasta kolmantena päivänä kun pääsin sängystä ylös. Oli ollut keskolassa "tulehdus-epilyn" vuoksi .Jälki kivut aivan suunnattomat ja koko ajan pelko että haava repeää. Totaallinen saldo 1,5 viikkoo sairaalassa, koska itse olin niin huonossa kunnossa: tulehdus arvot pomppi yli 200 ja hemoglobiini niin alhainen että mietittiin veren antamista. Sitten päästivät vastahakoisesti kotiin, vaatien seuranta käyntiä viikonlopun jälkeen. Elämäni eka synnytys, ja kaikki pahimmat pelkoni toteutuivat. Noh, nyt minulla on maailman ihanin pieni poika, joka oli todellakin sen kaiken kivun ja kärsimyksen arvoista, ja enemmän!
supistuskivut oli järkyttäviä ennen epiduraalia ja kun vauva syntyi avotarjonnassa, niin siksi kivuliaampi kai. Välilihan leikkaus, ompeleiden laitto, ponnistus ei sattunu juuri yhtään. Silti kaikista hirveintä oli koko hommassa Baby Blues (itkuisuus, ahdistuneisuus ekat 4-8viikkoa) sekä vauvan koliikki, joka kesti tuon 2kk ikään.
Supistukset ei lähteneet käyntiin luonnostaan, joten sain tipalla niihin vauhtia. Tipan annostus kasvoi ja lopulta supistukset olivat niin kipeitä ja tiuhoja (2min välein), että en voinut keskittyä mihinkään muuhun kuin siihen kipuun..
Onneksi epiduraalin sain jo 45 minuutin päästä siitä, kun supistuksista tuli liian kipeät kestettäväksi. Oli todellakin hilkulla, etten menettänyt kontrollia tilanteessa kokonaan.. Nippa nappa pystyin keskittymään annettuihin ohjeisiin ja edes jotenkin hillitsemään kipua.
Epiduraalia laittaessa lääkäri sanoi, että "nyt voi pistää ikävästi".. Se pikku nipistys ei ollut mitään verrattuna supistusten kipuihin ja muutenkaan minulla ei ole pienintäkään neulapelkoa (nimimerkillä verenluovuttaja, tatuoitu ja muuten vain hieman masokisti..).. :)
Epiduraali oli kuin taivas ja ponnistusvaihekin tuntui yllätyksekseni jopa varsin miellyttävältä.. Supistukset tuntuivat ja painetta tuntui myös, mutta kipu oli aivan erilaista kuin tuo supistusten kipu.. Kipu tuntui jotenkin hallittavalta ja samantekevältä. Ponnistusvaiheen alkaessa minulle tuli olo, että "ei tässä ole mitään hätää, minä pystyn tähän" ja niin siinä vain kävikin, että ensikertalaiseksi ponnistusvaiheeni oli melkoisen lyhyt (8minuuttia / 3 supistusta). Välilihaa leikattiin ja sen lisäksi tuli pari nirhaumaa, joihin tikit.
Nyt synnytyksestä viikko, kävely, ulostaminen ja kevyet kotityöt (tiskaus, järjestely jne,) onnistuu normaalisti ja istuminenkin melkein. Mitään raskasta en tietty nostele ja imurointi on muutenkin normaalisti miehen heiniä. :) Rennosti otetaan luonnollisesti kunnes kropalla on ollut tarpeeksi aikaa todella parantua ja toipua; vaikka olot hyvät niin kyllä synnytys silti on ollut kuluttavaa ruumiille ja se on leponsa ansainnut. Alapäässä olevat tikit tuntuvat ennemminkin kiristäviltä kuin kipeiltä.. Liikkumisen kannalta synnytys on ollut mielestäni huomattavasti helpompi toipumisen kannalta, kuin muutama vuosi sitten läpikäymäni umpilisäkkeen poisto. Ihmeellinen on naisen vartalo, ei voi muuta sanoa.. :)
Ponnistusvaihe oli hirveä ja kauheet traumat jäi. pelottaa et uskaltaako sitä enää koskaan.. huuh. vaikka lapsi olikin ihan hyvänkokoinen, niin se ei ollut mikään helppo homma.
Minulle kaikkein pahinta ei ollut fyysinen kipu vaan henkinen tuska kun kesken pitkittneen synnytyksen sain kuulla lääkärin ultratessa, että sydämensykettä ei enään löydy. Vauva siis kuoli :(
Pahempaa aiaa en synnytyksessä voi kuvitella. kaikki maailman fyysiset kivut olisin voinut ottaa jos tuolta olisin säästynyt.
Kyllä se kaikista kauhein oli välilihanleikkaus! Se sattui niiiin perkeleeesti että huh.. vaikka ensin kätilö laittoikin puudutuspiikin, mutta se mitään auttanut. Sitäpaitsi se puudutuspiikkikin sattui aivan saatanasti!!
Aijaa, minulle ei edes ehditty puudutusta laittamaan, ja ei sattunut synnyttämisen lomassa mitenkään kamalasti :D
Jännä huomtat, miten jokainen todellakin on erilainen ja kokee asiat eri tavalla...
Itselläni ei epparin leikkaus tuntunut ollenkaan. Puudutuspiikin tunsin jotenkin, muttei sekään sattunut ollenkaan. Tosin, epiduraali vaikutti vielä ponnistusvaiheessa, joten voi olla että sekin vei kivun pois, mutten tosiaan edes huomannut haavan leikkausta.
sisätutkimukset!voi taivas se sattui!ja varsinkin siinä vaiheessa kun kätilö koitti vauvan pään tarjontaa!meinasi taju lähteä. ja sitten toipumisaika synnytyksen jälkeen on ollut tuskaa, 20 tikkiä,kohtutulehdus yms...että näin. :) niin ja 19 tuntia kovien supistusten kanssa oleminen ei ollut kivaa
mulla kanssa kaks päivää kesti synnytys. supistukset kestin vielä joten kuten mutta ponnistaminen oli kaikkein kauheeta!! epiduraalia en tuntenut ollenkaa, välilihanleikkauksesta en tuntenut muuta kun sen kuinka veri pärskahti ja tikkaus ei tuntunut ollenkaan. sain kolmannen asteen repeämän eli peräreikään asti ja sulkijalihaksia myöten. ja päälle myöskin kohtutulehdus. mutta joo se ponnistaminen oli helvettiä.kaikin puolin jjäi kuitenki hyvä maku suuhun synnytyksestä.
Se että henkilökunta ei uskonut minua. Käynnistetty synnytykseni piti heidän mukaansa kestää päiviä, supistuset eivät olleet tarpeeksi voimakkaita tai riittävän pitkiä. Kuitenkin kramppasin kauttaaltaan kun niitä tuli. En ollut avautunut tarpeeksi jotta saisin kipulääkettä.
Kärsin yksin huoneessani pari tuntia, kunnes rohkaisin mieleni ja soitin kelloa että en kestä enää. Sanokoon mitä sanovat.... kätilön tutkittua välinpitämättömästi tilannetta hän ottikin sängyn päästä kiinni ja kattovalot vaan vilkkuivat kun hän kärräsi minua synnytyssaliin. 20 min myöhemmin olin äiti.
Samankaltaista oli mullakin... supistukset tulivat heti säännöllisinä 2-4 min välein ja todella voimakkaina. Hyvin kuvailtu, että kramppasit kauttaaltaan, koska juuri niin minäkin koin ne. Kuitenkaan kätilöt eivät suostuneet edes ilokaasua antamaan, vaikka kivut olivat valtaisat, ja nimenomaan siksi, että olin kuuden tunnin ajan vain sentin auki. Vasta kun sektiolla uhkasin, niin uskoivat, että apua tarvitsin. Kaksi tuntia myöhemmin lapsi oli syntynyt, eli epiduraali auttoi rentoutumaan sen verran, että paikat avautuivat nopeasti.
Oli todella turhauttavaa kun kipuja vähäteltiin, vaikka olin valmis kuolemaan, jotta ne loppuisivat.
on tämä matka sairaalaan. Olen nopea synnyttäjä ja kahden tunnin matka sairaalaan on kidutusta. Neljännen kanssa ehdin olla huimat 9 min sairaalassa ja siitäkin 5 min hissiä odotellessä. Synnytys kesti kokonaisuudessaan 2,5 tuntia ensimmäisestä supistuksesta. Ambulanssissa pidättelin viimeiset puoli tuntia ponnistuksia. Ja mies ei ehtinyt mukaan. Nyt viidennen ja viimeisen aikaan tuli pari varaslähtöä otettua.
Kivut, ponnistamiset ym. epämiellyttäviä ja kamaliakin, mutta ekan lapsen myötä kauheinta oli oikeastaan ekat kolme kuukautta kotona. Lapsi itki paljon, piti kannella sitä ympäriinsä päivisin ja öisin. Imettäminen oli epämiellyttävää ekat 3-4 viikkoa. Ruuansulatus meni sekaisin kun hotkin ruuat eikä vessassakaan ehtinyt kunnolla käydä, lapsi huusi vaan... aaargh. Joskus tein asioita kuin robotti, ajattelin että lapsi nyt sitt huutaa, minkäs teet.
Mulla ainakin raskausaika oli ehdottomasti kamalampaa kuin itse synnytys. Selkä tuli niin kipeäksi, että loppuvaiheessa en pärjännyt ilman kipulääkkeitä ollenkaan ja joka yö heräsin neljän aikaan kun lääkkeen vaikutus loppui. Synnytyksen koin oikestaan helpotuksena, sillä pääsisin viimein kivuista eroon. Kaiken lisäksi lapsi syntyi kuukauden etuajassa, mutta täysin terveenä joten olin hyvin onnekas. Synnytys kesti 6 tuntia. Pahinta synnytyksessä oli ehdottomasti epiduraalin laitto, joka sattui aivan tajuttomasti. Kamalaa oli myös synnytyksen jälkeen kun jaloistani hävisi tunto, enkä vuorokauteen pystynyt kävelemään ja tuntui kuin kävelyn olisi joutunut opettelemaan uudestaan..
Kauheinta synnytyksessä oli lapsiveen tulon jälkeen melkein heti alkaneet voimakkaat ja lähes taukoamattomat selkäpoltot. Huusin ja konttasin :D ei kyllä silloin naurattanut. 5 tunnin päästä alkamisesta kohdunkaulanpuudutus ja epiduraali. silloin 4 cm auki ja kivut hävisi kokonaan. Tunnin päästä kätilölle sanoin että tuntuu kummalta ja kokonaan oltiin auki ja eiku ponnistamaan vaan. 10 min ponnistus ei tuntunut juuri enään miltään supistuskipujen jälkeen. esikoisen syntymä 6h 10min
Pitää ihan miettiä.. ponnistusvaihe ehkäpä, silloin tuli ajateltua että lapsiluku on täynnä, ei tätä enää, mutta ne ajatukset loppui kyllä sit kun lapsi plumpsahti ulos. pieni repeämä tuli siinäpä se, heti istuin ja viikossa ei enää tuntunut missään. Epiduraali oli ihana, en tuntenut laittoa enkä sit enää kipuakaan. Ainoo että ihoa kutitti sen takia. Ja toisen käden ranne on vieläkin tipan vuoksi kipeä, meni kait hermoon tai jotain.. Toivottavasti paranee.
Minä synnytin 3 päivää sitten, ja jo salissa vannoin, että levitän ilosanomaa helposta synnytyksestä: lääkkeet toimivat (kipupiikki ilokaasu epiduraali) eikä niiden laitto sattunut; ponnistusvaiheenkin ajan vain odotin, että milloin alkaa sattua (toki 2 viimeistä ponnistusta hiukan sattuikin).
Kauheinta oli siis etukäteen jännittäminen ja ehkä eka pissa synnytyksen jälkeen. Siinäpä ne. :) Ja kätilö vielä sanoi, että suurin osa synnytyksistä sujuu vastaavasti. Valitettavasti (näidenkin palstojen osa-ansiosta ;D) kuulemme vain ne kurjimmat tarinat (ja toki tottahan on, että niitäkin sattuu.) Omalle kohdalleni osui synnytys, josta sain antaa itselleni ihan sen papukaijamerkinkin. :)
minulla synnytys käynnistettiin kaksi päivää lasketun ajan jälkeen koska vauva oli 4500g eikä olisi mahtunut ulos alateitse jos olisi vielä paljon kasvanut. synnytys meni nopeasti 8h ja ponnistus 10min vaikka oli eka lapsi. vaikka synnytys sattui paljon niin minusta oli silti kauheinta se että joudun ulostamaan ponnistusvaiheessa, koska kätilö ei päästänyt minua vessaan koko 8 tunnin aikana. koska napanuora olisi voinut luiskahtaa ulos.
Kauhein vaihe minun synnytyksessä oli, kun jouduin sairaalaan tullessani makaamaan sängyllä supistusten kanssa sen ajan, kun otettiin supistus- ja sydänäänikäyriä. Eli joku 20 min siinä kärvistelin, eikä liikkua voinut, se oli tosi tukalaa.
Siihen saakka olin supistuskivut ihan siedettävästi kestänyt, kun sain olla kotona omassa sängyssä ja jopa automatkallakin sairaalaan, vaikka piti paikoillaan istua. Sairaalaan tullessa oli kohdunsuu 7 cm jo auki eli pahin vaihe oli jo siinä vaiheessa takana. Ja kun siitä käyrien mittauksesta pääsin synnytyssaliin ja lämpimän suihkun alle, niin taas helpottui olo ja hammasta piti purra vähemmän. Kyllä se vaan on totta, että oman kodin rauhassa mahdollisimman pitkälle olo, lämmin vesi ja liikkellä pysyminen mahdollistavat suhteellisen siedettävän synnytyksen, jos vaan muuten menee asiat myös nappiin eli ei tule komplikaatioita.
Enkä tarvinnut minkäänlaista kivunlievitystä koko aikana.
Pahinta oli pitkä avautumisvaihe ja todella kipeät supistukset. Supistukset alkoivat perjantai-illalla klo 21.30 ja kestivät aamukuuteen asti, jolloin tyssähtivät pariksi tunniksi ja alkoivat taas. Illalla kasilta tyttö vasta syntyi. Tuntui ettei supistuksilla ollut loppuvaiheessa taukoa ollenkaan enkä epiduraalia saanut.
Jepjep, nyt alko sitten kauhistuttamaan ihan tosissaan :D Tuli ajatus "eeei, tää lapsi ei tuu syntymään, en varmasti synnytä, en!" Mutta pakko kai se on.. Oikeastaan pelkään eniten sitä epiduraalipiikkiä kun näin tvssä että se on ruuvimeisselinnäkönen eikä tosiaan mikään pikkuneula.. Nooh onneksi on aikaa totutella ja rauhotella itteäni.. vasta eka kolmannes takana :)
Olenko vähän outo kun sanon ettei mikään ollut niin kauheaa että muistaisi :)
Kivut tunsin joo, epin laitto oli kaameaa, ponnistusvaihe myös, mutta mikään ei ollut kauheaa.
En minäkään muista mitään erityisen kauheana, oikeastaan synnytys oli tosi mukava, ja jo kävellessäni salista osastolle naureskelin miehelle ja kätilölle, että voin synnyttää koska tahansa uudelleen, paitsi ihan nyt heti. Ainoa ikävä muisto oli anestesialääkäri, joka oli kuin mädän sitruunan takapuolensa kautta nielaissut, sanoi epiduraalia laittaessaan, että kohta tuntuu painetta. Olisi hemmetti sanonut suoraan, että SATTUU, niin ehken olisi säpsähtänyt, kun siitäkin piti suutahtaa. Seuraavassa synnytyksessä toivon pärjääväni ilman puudutusta, niin ei tartte tuotakaan miettiä. Toisaalta olisi kiva mennä ihan luomusti, mutta toisaalta kyllä tykkäsin ilokaasusta, tuntui mukavasti vähän niin kuin pieneltä punaviinihuppelilta :).
Ponnistusvaihe, kun tuntui, että paikat repee ja lapsi ei ulos tule. Kyllä se sitten tulikin ;)
Ei siitä ponnistuksesta kuitenkaan mitään traumoja jäänyt. Synnytys on kokonaisuudessaan mahtavin kokemus ikinä :)
Omassa synnytyksessäni (ensimmäinen sain kaksoset) kauheinta oli kun ensimmäinen lapsi syntyi noin vuorokauden kuluttua supististen alusta ja oli sinertävä, koska meinasi tukehtua napanuoraan, jota ei saatu millään kaulanympäriltä pois, koska ongelma haivaittiin AIVAN liian myöhään. Toinen lapsi tuli ihan heti perään, mutta jumittui hartoista. Silloin melkein ihan samaan aikaa mun mies pyörtyi (sairastaa diabetesta). Sairaanhoitajilla oli just vuoronvaihto, mulla oli lapsi jumissa ties missä ja mun mies retkotti tajukankaaaalla lattialla. Siinä iski kyllä aikamoinen paniikki. Huom. ekavauva ei tässä vaiheessa vieläkkään hengittäny. Tuli kyllä mieleen, että kuollaan koko perhe täällä ja nyt. onneks kaikki kuitenki päätty hyvin: saatiin kaksi ihanaa tyttövauvaa Oona ja Laura ja mies lupasi laittaa /hankkia insuliini pumpun ajoissa seuraavaa synnytystä varten, jonka pitäisi olla joulukuussa. Toivottavasti silloin sujuu paremmin.
apua, täällä ollaan kovasti yrittämässä lasta saada, mutta näitä lukiessa alkaa kauhistuttamaan vaikka ei oo edes raskaana! Mutta se on kovin yksilöllistä ja koettava itse. Mutta kauhistuttaa silti!!!
Kaipa siitä selviää, kautta aikain naiset ovat siitä selvinneet...
Sitä paremmin selviää, mitä enemmän perehtyy aiheesen itse ja mieluiten hakee tietonsa muualta kuin täältä. Jos tulet raskaaksi niin käy ekana hakeen kirjastosta Aila Miettinen-Jaakkolan kirja "Nainen naiselle Luonnollinen syntymä" :)) Kaikkea hyvää jo nyt synnytyksiisi (kyllä monikossa) toivottaen.
Kauheinta.. KIPU !! voiko semmosta olla olemassa? näköjään.. ne supistuskivut sen jälkeen kun kalvot puhkastiin oli jotain aivan sietämätöntä.. eniten pelkäsin epiduraalin pistämistä mutta siinä vaiheessa vain toivoi että pistäisivät sen äkkiä!! ja sekään ei edes kunnolla auttanut... ja oli se ponnistuskipukin melkein yhtä kovaa kun se supistuskipu!! järkyttävää... en halua enää ikinä synnyttää vaikka haluankin toisen lapsen:/ nyt poistu vajaa kuukauden
Epiduraalin jälkeen ponnistukipu tuntuu pahemmalta kuin muuten. Epiduraali on puudutuksista se, joka saa luonnollisten kipua hillitsevien hormonien (endorfiinien) erityksen loppumaan.
Kalvojen puhkaisun jälkeen supistukset tuntuvat todella pahoilta, kun kipu kovenee yllättäin selvästi. Jos siis kalvojen puhkaisun voi synnytyksen aikana välttää niin hyvä juttu.