Olen 24v mies ja minulla on ollut aikaisemmin huonoja kokemuksia ihmissuhteista esim. koulukiusaamista. Olen kuitenkin melko hyvin jättänyt ne asiat taakseni, enkä niitä enää mieti. Minulla on muutama hyvä kaveri ja joitakin sellaisia hyvän päivän tuttuja, joidenka kansssa tulee juteltua silloin tällöin. Olen kaivannut uusia kavereita joidenka kanssa olisi oikesti tekemisissä ja voisi viettää yhdessä aikaa. Aloitin alkuvuodesta uuden harrastuksen (joukkuelaji). Porukka on siellä ihan mukavaa. Opiskelen yliopistossa ja olin ennen aktiivinen ainejärjestössä. Vuosi sitten jäin siitä touhusta pois, kun rupesin tuntemaan oloni ulkopuoliseksi. Nyt pelkään, että uuden harrastuksen kohdalla käy, niin että jään ulkopuoliseksi. Kyllä siellä tulee juteltua ihmisten kanssa vähän, mutta en ole vielä tutustunut kehenkään kunnolla.
Mistä johtuu, että he eivät rupea juttelemaan minun kanssani samalla tavalla kuin muiden? Miksi minulle ei tulla oma-aloitteisesti juttelemaan. Ihmiset kyllä moikkaavat, mutta siihen se jääkin. Olen sosiaalinen ja huumorintajuinen. Saattaa kuulostaa tyhmältä kysymykseltä, mutta miten saada tutustuminen käyntiin ja keskustelua aikaiseksi? Jotenkin menee helposti sormi suuhun ja tulee sellainen avuton olo, eikä tiedä miten toimia, jotta tutustuminen lähtisi käyntiin ja keskustelua syntyisi.
Pyrin olemaan itse aktiivinen ja juttelen ihmisille. Mistä kuitenkin johtuu se, että keskustelut eivät jatku, jos minä en niitä jatka? SItä myös ihmettelen, että miksi ihmiset esim. yllämainitussa harrastuksessa koskaan kysele minulta mitään tai tule juuri oma-aloitteisesti juttelemaan. Minä olen aina se, joka ylläpitää keskustelua. On myös turhauttavaa, kun huomaa, että toista ei yhtään kiinnosta jutella kanssasi tai ettei keskustelu jatku tai toinen tyyppi ei vastavuoroisesti kysele minulta mitään. Olen harrastuksen parissa ja muutenkin ihmisten parissa iloinen, sosiaalinen ja avoin, mutta silti ihmisiä ei kiinnosta tutustua minuun. Miksi näin?
Välillä on tosin juuri sellainen olo, että sosiaalisuudestani huolimatta en tiedä, mitä juttelisi tai mistä puhuisi. Mitkä ovat vähän vieraampien ihmisten kanssa hyviä keskustelunaiheita? Jotenkin joskus ei vain tiedä, mitä puhuisi. Urheilusta voin puhua, vaikka kuinka paljon ja joistain muistakin asioista. MIstä johtuu, että tuolla harrastuksessa jotkut vaan saavat keskustelua aikaiseksi ja keksivät puheenaihetta, vaikka tyhjästä. MIten itse oppisin tähän?
Mistä johtuu, että he eivät rupea juttelemaan minun kanssani samalla tavalla kuin muiden? Miksi minulle ei tulla oma-aloitteisesti juttelemaan. Ihmiset kyllä moikkaavat, mutta siihen se jääkin. Olen sosiaalinen ja huumorintajuinen. Saattaa kuulostaa tyhmältä kysymykseltä, mutta miten saada tutustuminen käyntiin ja keskustelua aikaiseksi? Jotenkin menee helposti sormi suuhun ja tulee sellainen avuton olo, eikä tiedä miten toimia, jotta tutustuminen lähtisi käyntiin ja keskustelua syntyisi.
Pyrin olemaan itse aktiivinen ja juttelen ihmisille. Mistä kuitenkin johtuu se, että keskustelut eivät jatku, jos minä en niitä jatka? SItä myös ihmettelen, että miksi ihmiset esim. yllämainitussa harrastuksessa koskaan kysele minulta mitään tai tule juuri oma-aloitteisesti juttelemaan. Minä olen aina se, joka ylläpitää keskustelua. On myös turhauttavaa, kun huomaa, että toista ei yhtään kiinnosta jutella kanssasi tai ettei keskustelu jatku tai toinen tyyppi ei vastavuoroisesti kysele minulta mitään. Olen harrastuksen parissa ja muutenkin ihmisten parissa iloinen, sosiaalinen ja avoin, mutta silti ihmisiä ei kiinnosta tutustua minuun. Miksi näin?
Välillä on tosin juuri sellainen olo, että sosiaalisuudestani huolimatta en tiedä, mitä juttelisi tai mistä puhuisi. Mitkä ovat vähän vieraampien ihmisten kanssa hyviä keskustelunaiheita? Jotenkin joskus ei vain tiedä, mitä puhuisi. Urheilusta voin puhua, vaikka kuinka paljon ja joistain muistakin asioista. MIstä johtuu, että tuolla harrastuksessa jotkut vaan saavat keskustelua aikaiseksi ja keksivät puheenaihetta, vaikka tyhjästä. MIten itse oppisin tähän?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Nähtävästi kukaan ei halua vastata sinulle edes netissä mitään..
No joo, mulla on aika samanlainen tilanne, oon pitkään kärsinyt yksinäisyydestä ja sos. pelosta, mutta nyt olen pikkuhiljaa pääsemässä yli niistä ongelmista. Ja todellakin tuo sama tunne vaivaa opiskeluelämässä ja töissä, että muilla ihmisillä ei luista juttu mun seurassa, kun taas ennen tilanne oli aivan päinvastainen.
Olen tyttö eikä minulla ole ollut koskaan hyviä ystäviä. Mistä vetoa että se johtuu siitä, etten ole omaksunut perinteisiä sukupuolirooleja tai määkinyt kuin lammas.
Toisaalta kyllä nautin enemmän jostain mielenkiintoisesta harrastuksesta kuin sosiaalisista suhteista.
aika rohkeaa sanoa yhden päivän jälkeen, ettei edes netissä kukaan halua vastata... ;)
asiaan:
itsellä on ollut usein samanlainen ongelma, ja olen miettinyt mistä moinen johtuu. yksi syy voisi olla, että monella on "kaverikiintiö täynnä". uuden kaverisuhteen perustaminen vaatii alussa tietynlaisia ponnisteluja ja vaivannäköä, ja jos omat sosiaaliset piirit vastaa omaa tarvetta puhumisen, hengaamisen, ym. kaveeramisen suhteen, voi olla ns. liian laiska "näkemään vaivaa" uusien ystävien etsimisen suhteen. useinhan sitä muuttuu asiassa kuin asiassa aktiivisemmaksi, jos itsellä on joku tarve tai asioiden nykyinen laita ei miellytä.
Olen parikymppinen nainen ja aika sama tilanne kuin sinulla ap. Olen myös saanut turpiini ihmissuhteissa monella tapaa elämän aikana, mutta koittanut aina nousta niistä vaikeuksista ja yrittää jälleen. Opiskelen nykyisin ja minulla on muutama hyväkin tuttu, joista olen tosi äärimmäisen kiitollinen, yritän myös osoittaa sen heille. Pyrin myös olemaan aktiivinen ja "helposti" lähestyttävä ihminen, mutta kun monesti törmää juuri tuohon erään jo mainitsemaan ongelmaan: ne kaverit on jo olemassa, ei ehdi tutustua uusiin ihmisiin. Onhan se lohdullinen syy, ettei johdu minusta, mutta kyllä se silti kirpaisee, kun en ylitä sitä kynnystä, että minut huomioitaisiin kaverina. Kyseltäisiin kuulumisia oma-aloitteisesti tai pyydettäisiin mukaan. Menen kyllä usein tilaisuuksiin, jotka ovat ns. kaikille opiskelijoille avoimia, jotta muut näkisivät, että kyllä, haluan mukaan. Ilmoittauduin nyt tuutoriksikin, saa nähdä, miten käy, jospa tutustuisin mukaviin ihmisiin:)
Toivon ettet sinäkään aloittaja syyttäisi itseäsi liiaksi siitä, ettet "kelpaa" tai keksi puheenaiheita. Kun noita ihmisiä seuraa, niin kyllähän porukasta erottuvat ne, jotka eivät kertakaikkiaan kykene olemaan hiljaa ja pulputtavan kaiken aikaa kaikesta, mutta suurin osa porukasta on aika hiljaista eikä keksi mitään ihmeellisyyksiä.
sanoa kumminkin että on itsessä "vika", koska useinhan nimenomaan yliopistoon siirryttäessä kukaan ei tunne ketään ja koko sosiaaliset kuviot rakennetaan alusta, toisin kuin toisen asteen laitoksiin tai yläasteelle siirryttäessä. Kuitenkin sieltäkin joukosta jotkut saavat ystäviä heti ja jotkut eivät pitkänkään ajan päästä. On se silloin itsestä kiinni, mutta se vaikuttavin tekijä taitaa olla synnynnäinen karisma eikä mitään mitä voisi itse itsessään kehittää. Ja siinäkin on sikäli uhkapeli-elementti mukana että voi myös valita olla melko mitäänsanomaton tavis, ja monet ovat sellaisia ihan defaulttina, ja sellaiset pääsevät hitaasti ja heikkotasoisesti mutta varmasti mukaan kuvioihin em. "alfojen" vanavedessä tarvitsematta tehdä tai ajatella paljon mitään, koska "alfat" tarvitsevat "seuraajia", mutta jos et omaa karismaa ei passaa yrittääkään joukosta erottumista, koska sitten jäät siitäkin sakista pois. "Tavikset" eivät kiinnostu tai jopa karttavat epäilyttävänä hyypiönä ja alfat pitävät uhkana omalle asemalleen ja yrittävät sabotoida "näkyvyyttäsi" manipuloimalla taviksia.
Itse olen miettinyt, että ihmiset ovat aika kovia toisiaan kohtaan. Huono itsetunto ja huonommuuden tunne on kuin leimana otsassa, silloin ei syvempiä kontakteja pysty luomaan. Jos tilannetta olisikin, niin tulee mokattua 'hölöttämällä' ja ei ikäänkuin osaa vetää rajaa alussa siihen miten henkilökohtaisesta asiasta voi puhua. Kai ihmiset saavat vieroitusoireita, kun pelkäävät että varmaan tuo on vinksahtanut 'hullu', kun sosiaaliset taidot eivät ole huipussaan.
Itse sorrun helposti tiettyyn rooliin, osaan olla hauskakin, mutta niin valitettavan pinnalliseksi se jää. Tuttavuuksien syventämisen taitoa ei minulla ole. Pienestä asti olen ollut tosi ujo, keskustelunaihetta en aiemmin keksinyt millään eikä se nykyäänkään ole mielipuuhaa. Varsinkin väsyneenä on turha edes yrittää loisteliaita keskustelun avauksia. Porukoihin pääseminen on melko mahdotonta. Samanhenkiset ihmiset eivät kaipaa porukkaansa poikkeavaa tai erilaista ajattelijaa. Erilaiseksi sitä tulee itsensä leimattua yksinäisenä. Kirjallisuustta pitäisi kai aiheesta lukea tai harkita terapiaa?
Olen kokenut myös, että kuuntelijaksi kelpaan, mutta vastavuoroisesti toinen osapuoli ei halua antaa minulle empatiaa tai kysyä kuulumisia. Useimmat ovat tosi itsekkäitä ja käyttävät toista vain välineenä tai roskakorina. Niin sorry, mitään kannustavia ideoita tässä ei tullut vaan omaa valitusta vähän vastaavasta tilanteesta.
Tunnen itseni aina ja kaikkialla ulkopuoliseksi oli tilanne mikä tahansa.
Huolimatta siitä että olen huomannut omaavani jonkinlaista auktoriteettiä,eli minulta tullaan kysymään neuvoja esin työpaikalla ja ne neuvot myös vastaanotetaan....
Silti en tunne sopivani aina joukkoon ,eli olisiko niin että tunne on itsessäni,ei niinkään muissa???
Olen ollut hyvinkin heikoilla henkisesti sillä olen alkoholistiperheen lapsi.Perheessä joivat molemmat vanhemmat.
Olen yrittänyt unohtaa tunteen ja juttelen ihmisten kanssa niitä näitä välittämättä mitä minusta ajatellaan.
Joskus se onnistuu ja koen tyydytystä,mutta joskus alan taas epäillä itseäni ja uskottavuuttani.
Oletan että usko omaan itseensä on avainsana.
Pitäisi pystyä poistamaan itsestään se osa joka väittää minun olevan huono tai joka väittää minulle että muut muka vieroisivat minua.
Eli löytää itsevarmuus joka ylittää epäilyn.
Sitä työstän edelleen,sillä itsessäni tiedän olevani arvokas,mutta epäilen muiden tietämystä asian suhteen.
Ehkä muut kokevat ap:n tavallaan vähän kuin pingottavan, ja sitten nuo muut joiden seuraan hakeudutaan helpommin ovat jotenkin rennompia. Jos onnistut pääsemään siihen asenteeseen,e ttä paskat miten käy, niin ehkä onnistut juttelemaan heille rennommin.
Älä mieti minkä vaikutuksen teet, vaan anna palaa vaan, ja hönkäise ulos ensimmäinen asia mikä nyt mieleen tulee joku ihan tavan normiasia mitä on tilanteeseen liittyen. Urheiluharrastuksessa luulisi että fyysinen rasitus rentouttaisi jo valmiiksi.
Tiedätkö mikä auttaa, kun koira ei suostu tulemaan kutsusta luokse? Lähde kävelemään pois päin ja ole kuin et kiinnittäisi hurttaan minkäänlaista huomiota. Sama pätee ihmisiin. Lakkaa ajattelemasta, että sinun pitää olla jotenkin erityisen aktiivinen, sosiaalinen tai ulospäinsuuntautunut ansaitaksesi muiden ihmisten huomio. Lakkaa ajattelemasta toisia ihmisiä ja tee oma juttusi, pitä pää aina pystyssä ja ryhti suorana, anna ihmisten tuntea elinvoimasi ilman sanoja. Hymyile ja puhu, mutta jätä asiat aina sen verran vajaiksi, että muiden on pakko kysyä tietääkseen enemmän. Jätä hiljaisuus hiljaisuudeksi, äläkä välitä siitä. Älä ole ensimmäisenä vastaamassa jokaiseen kysymykseen tai kommenttiin, joka ryhmässä lausutaan. Kuuntele ensin vähän toisia. ÄLÄ SANO LIIAN TYHJENTÄVÄÄ KOMMENTTIA, muuten kenellekään ei jää mitään lisättävää. Äläkä mieti niin pirusti kaikkea mitä sanot. Rentoudu ja anna kemialle aikaa toimia ja yhdistää. Aloituksesi jälkeen voisi ajatella, että olet kuin kissa pistoksissa koko ajan.
Et vain ole tarpeeksi hyvä.