Huomautan nyt joillekin, ettei tämän viestin sisältö ole kovin mukavaa luettavaa, joten herkkikset älkää vaivaantuko lukemaan!
Elikkäs, minulle diagnosoitiin vähän aikaa sitten tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus. Tavallaan on helpotus, että olen vihdoin saanut syyn omaan käytökseeni ja ihmissuhteiden ongelmiin. Kun minulla on hyvä päivä, olen kuin enkeli, teen asioita ihan uudella tarmolla ja tunnen itseni aikaansaavaksi ihmiseksi. Ihan siis normi olotila. Hymyilen paljon ja nautin pienistäkin asioista. Otan kontaktia ihmisiin ja nautin heidän seurastaan. Kuitenkin, minulla on ihan olematon stressinsietokyky. Ei tarvitse olla kuin joku pienikin asia, joka alkaa v*tuttamaan, niin helvetti pääsee valloilleen. Suusta pääsee ihan kaikkea sontaa, alan saarnaamaan syyttävästi ja muutun aggressiiviseksi. Se on oikeasti pelottavaa. Ennen ihmiset, joista pidin eivät enää näytä arvoaan silmissäni. Katkaisen välit jostain olemattomista syistä.
Minulle tulee hirveitä mielikuvia päähän, että haluaisin tappaa jonkun. Uhkailen myös tappaa itseni. Etsin silloin välineitä äärimmäisen raivon vallassa, miten voisin jotenkin satuttaa itseäni. Omaan lemmikkieläimiä, ja mielessä on käynyt myös niiden tappaminen, haukun niitä ääneen ihan hirveillä sanamuodoilla esim. "v*tun tautinen kissa". Läheiseni ovat olleet hyvin huolissaan, olen saanut äitinikin itkemään käytökselläni, hän on syvästi järkyttynyt. Ja ymmärrän heitä hyvin. Puolisoni on sanonut, että pelkää minua usein. Kerran pidin veistä kädessä hänen nenän edessään. En kuitenkaan tehnyt mitään. Järkytyn oikeasti jopa itse tekemisistäni, mutten osaa katsoa itseäni muiden silmin. Minulla on Lamictal-lääkitys, mutta se ei näytä tehoavan. Lääkäri sanoi, että se auttaa vain mielialan vaihteluihin, muttei itse sairauteen.
Olen epäluuloinen uusien ihmisen kanssa, pelkään että he käyttävät tunteitani hyväksi. Mietin kokoajan, miten hölmöltä näytän ja miten höppänältä vaikutan. Siis päällimmäinen asia on se, että mielestäni näytän jotenkin vialliselta ja typerältä. Usein taas olen sisältä tyhjää, en tunne mitään. Katson netistä teloitusvideoita tuntematta mitään. Kaupassa pidän ihmisiä ilmana, katson heidän lävitseen. Sitten järkytyn, että olenko oikeasti tällainen... minähän olen hyvässä perheessä kasvanut, oikeasti hyväsydäminen ihminen! Joskus tuntuu, että kulutan energiaa niin paljon etten jaksa enään. En ymmärrä, miksen voi hallita tunteitani ja näyttää rakastamilleni ihmisille, että oikeasti rakastan ja välitän, mutta olen tällainen p*skapää, joka on menettänyt otteen elämästä jo kauan sitten. Rukoilen kuolemaani, silti ajattelen niitä, jotka välittävät minusta ja en sitten tapakaan itseäni.
Onko muita, jotka kamppailevat tämän sairauden kanssa?
Elikkäs, minulle diagnosoitiin vähän aikaa sitten tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus. Tavallaan on helpotus, että olen vihdoin saanut syyn omaan käytökseeni ja ihmissuhteiden ongelmiin. Kun minulla on hyvä päivä, olen kuin enkeli, teen asioita ihan uudella tarmolla ja tunnen itseni aikaansaavaksi ihmiseksi. Ihan siis normi olotila. Hymyilen paljon ja nautin pienistäkin asioista. Otan kontaktia ihmisiin ja nautin heidän seurastaan. Kuitenkin, minulla on ihan olematon stressinsietokyky. Ei tarvitse olla kuin joku pienikin asia, joka alkaa v*tuttamaan, niin helvetti pääsee valloilleen. Suusta pääsee ihan kaikkea sontaa, alan saarnaamaan syyttävästi ja muutun aggressiiviseksi. Se on oikeasti pelottavaa. Ennen ihmiset, joista pidin eivät enää näytä arvoaan silmissäni. Katkaisen välit jostain olemattomista syistä.
Minulle tulee hirveitä mielikuvia päähän, että haluaisin tappaa jonkun. Uhkailen myös tappaa itseni. Etsin silloin välineitä äärimmäisen raivon vallassa, miten voisin jotenkin satuttaa itseäni. Omaan lemmikkieläimiä, ja mielessä on käynyt myös niiden tappaminen, haukun niitä ääneen ihan hirveillä sanamuodoilla esim. "v*tun tautinen kissa". Läheiseni ovat olleet hyvin huolissaan, olen saanut äitinikin itkemään käytökselläni, hän on syvästi järkyttynyt. Ja ymmärrän heitä hyvin. Puolisoni on sanonut, että pelkää minua usein. Kerran pidin veistä kädessä hänen nenän edessään. En kuitenkaan tehnyt mitään. Järkytyn oikeasti jopa itse tekemisistäni, mutten osaa katsoa itseäni muiden silmin. Minulla on Lamictal-lääkitys, mutta se ei näytä tehoavan. Lääkäri sanoi, että se auttaa vain mielialan vaihteluihin, muttei itse sairauteen.
Olen epäluuloinen uusien ihmisen kanssa, pelkään että he käyttävät tunteitani hyväksi. Mietin kokoajan, miten hölmöltä näytän ja miten höppänältä vaikutan. Siis päällimmäinen asia on se, että mielestäni näytän jotenkin vialliselta ja typerältä. Usein taas olen sisältä tyhjää, en tunne mitään. Katson netistä teloitusvideoita tuntematta mitään. Kaupassa pidän ihmisiä ilmana, katson heidän lävitseen. Sitten järkytyn, että olenko oikeasti tällainen... minähän olen hyvässä perheessä kasvanut, oikeasti hyväsydäminen ihminen! Joskus tuntuu, että kulutan energiaa niin paljon etten jaksa enään. En ymmärrä, miksen voi hallita tunteitani ja näyttää rakastamilleni ihmisille, että oikeasti rakastan ja välitän, mutta olen tällainen p*skapää, joka on menettänyt otteen elämästä jo kauan sitten. Rukoilen kuolemaani, silti ajattelen niitä, jotka välittävät minusta ja en sitten tapakaan itseäni.
Onko muita, jotka kamppailevat tämän sairauden kanssa?
Vastaukset 11
Vanhimmat
En siis kamppaile tuon kanssa, mutta jäin ajattelemaan muutamaa sanomaasi asiaa! Kerrot aika hyvin mielialoistasi ja niiden vaihteluista, mutta sanot, että et osaa katsoa itseäsi muiden silmin.
Minusta sinä kyllä näet aika hyvin itsesi myös toisten silmin! Sitä paitsi se, että ajattelet itsestäsi välittäviä ihmisiä etkä sitten teekään itsaria, kertoo rakastamaan kykenevästä ihmisestä.
Olet varman tullut tunnetasolla loukatuksi tai jotain ja siitä pelkosi johtuu! Eikä minusta tuommoiset ajatukset siitä, miten hölmöltä näyttää ja miten höppänältä vaikuttaa ole mitään sairauden merkkejä. Kyllä minäkin ajattelen joskus niin!
Miksi et sano niille läheisillesi, että välität heistä ja rakastat heitä? Joskus on vain heitettävä kaikki naamiot pois ja uskallettava olla se mikä on - vaikka olisikin välillä vaikea ja hankala toisille. Jo se, että kertoo ymmärtävänsä aiheuttamansa mielipahan tekee hyvää. Se helpottaa sinua ja läheisiäsi.
Olen itse ajatellut, että voin tunnustaa rakastavani, vaikka sitten pettyisinkin, vaikka tulisinkin petetyksi, vaikka jäisin joskus yksinkin. Kukaan ei voi tietää, mitä elämä tuo tullessaan. Kuitenkin voi aina valita tavan, millä suhtautuu elämään. Voi ottaa vastoinkäymisetkin elämään kuuluvina asioina ja pettymykset myös. Mutta vaikka mitä tulisi vastaan, olisi tärkeää säilyttää itsekunnioituksensa.
Ja se on mahdollista niin, että tunnistaa tekemiään virheitä ja vääryyksiä ja kertoo niistä läheisilleen! Ja pyytää anteeksi myös!
Vai - rankaisetko sinä toisia jollain tavalla? Haluatko jotenkin, että he kärsivät? Mieti sitä!
(Siitä eläinten nimittelystä - ei se niin kauan haittaa, jos pysyt nimittelyn tasolla! Minäkin sanon kaikenlaista koiralleni. Joskus on hyvä purkaa ajatuksensa sanoiksi. On eri asia sitten toteuttaa niitä!)
menettänyt hermoni enkä edes salaa sitä mutta sitä minä olen.
kun puhun kokemuksia niin menen tunteen mukana.
ainoo että tekeemieli rikkoa tai heitellä tavaroita kun toinen ei usko.
olen menettänyt hermoni enkä koskaa salaa sitä mutta sitäminä olen.
kun puhun kokemuksia niin menen tunteen mukana.
ainoo että tekeemieli rikkoa tai heitellä tavaroita kun toinen ei usko vaikka puhun täysin totta
onkos niitä pakko heitellä?
Voihan tehdä mieli monellakin - oon minäkin semmoista ajatellut joskus raivostuessani. Mutta sitten on järki aina voittanut! Eikä enää tee ees mieli! (Olen jo siis aika vanha...)
Sellainen kognitiivinen lyhytterapiamuoto on olemassa. Se on ns. koirakoulu...Ei oo mitään tekemistä koirien kanssa muuten! Oppisiko siinä vähän hallitsemaan niitä tunteita? Taitaa muuten olla naisten ongelma tuo tunteen mukana meneminen!
heittänyt mutta monesti ajatellut..
kerran rikkonut toisen tavaroita(tiekoneen piuhoja tai fantasia kirjoja) kun tuntuu että se maallinen omaisuus on toiselle tärkeempää kuin perhe.
minulle maalinen omaisuus on tyhjän kanssa se on vaan hupia.
minusta tuntuu että suhteen myötä olen pahentanut tapoja, vaikka terveempää elämään yrittänyt.
Ymmärrän kyllä sun heittelyäsi - jos tuommoinen on tärkeysjärjestys toisella!
Mutta en usko sittenkään, että siitä on juurikaan hyötyä. Vahinkoa ja rahan menoa ja sen takia vihan vimmaa se toisessa herättää! Eikä ketään oikein voi pakottaa mihinkään. Monesti liika yrittäminen ja painostus vaan pahentaa tilannetta! Mun mieheni yltyy vain jos tuntee, että häntä pakotetaan johonkin mitä hän ei käsitä.
Tiedän sen kokemuksesta - oon ollut naimisissa 35 vuotta ja tässä on käyty läpi monenmoista. Ja yksi asia on juuri tuo perheen arvostus. Paljon on muuttunut, paljon on annettu anteeksi ja unohdettukin - vaan kyllä on upeaa, jos voidaan kehittyä ja muuttaa omaa käyttäytymistä!
Yritä muuttaa itseäsi, toista et voi koskaan muuttaa!
lähtemällä pois..
olen liian paljon antanut tälle suhteelle janyt olen antanut kampoihin kun lapset kuvioon tuli.. ennen mietin itseni tappamista.
lapsiani en laita toisijalle, en koskaan.
>>>Elikkäs, minulle diagnosoitiin vähän aikaa sitten tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus. Tavallaan on helpotus, että olen vihdoin saanut syyn omaan käytökseeni ja ihmissuhteiden ongelmiin. Kun minulla on hyvä päivä, olen kuin enkeli, teen asioita ihan uudella tarmolla ja tunnen itseni aikaansaavaksi ihmiseksi. Ihan siis normi olotila. Hymyilen paljon ja nautin pienistäkin asioista. Otan kontaktia ihmisiin ja nautin heidän seurastaan. Kuitenkin, minulla on ihan olematon stressinsietokyky. Ei tarvitse olla kuin joku pienikin asia, joka alkaa v*tuttamaan, niin helvetti pääsee valloilleen. Suusta pääsee ihan kaikkea sontaa, alan saarnaamaan syyttävästi ja muutun aggressiiviseksi. Se on oikeasti pelottavaa. Ennen ihmiset, joista pidin eivät enää näytä arvoaan silmissäni. Katkaisen välit jostain olemattomista syistä.
- minulle annettu tämä epävakaa diagnoosi myös, oli vuosi 2002 kun sain diagnoosin ollessani suljetulla osastolla hoidossa :)
Kärsin samallatavalla, ja ihnoan siksi itseäni että kohtelin omaa rakastani TODELLA huonosti , onneksi hän on antanut anteeksi koska nyt tiedän että sairauteni aiheutti tämän kaiken ... paskaa oli koko elämä, ja samalla siinä kärsivät lapsetkin varmasti,kun äiti joi ja juoksi baareissa yms. :((
Elämä voittaa! Hain apua vihdoin 8 kuukautta kestäneen masennuksen jälkeen; tai paremminkin sitä "pakotettiin" ottamaan vastaan,kyseessä jo lasten hyvinvointi ja perhe. Mies vielä asuu muualla,mutta odotan hänen palaamista jos uskaltaa vielä takaisin muuttaa luokseni.
Olen pian kolmenkymmenen ja sairastin kuusi pitlkää vuotta ep.vak.persoonallisuutta, kunnes pääsin kunnon lääkäri, joka sanoi, että se onkin paranoidinen skitsofrenia. Jotenkin helpotuin, että sain "kunnon" diagnoosin. Nyt meneillään tosi huono jakso, olen hoitokodissa, mikä on silta sairaalasta omaan asuntoon. Perjantaina tääl kävi lääkäri, mut menin ihan lukkoon, enkä pystynyt edes kertomaan, ett mulla on jatkuvia harhoja ja itsemurha-aikeita, ja olen itsetuhoinen (viiltelyä), joten se siitä-mitä mieltä olette, voinko mennä terveyskeskukseen salaa hoitokodin hlö.kunnalta, toivoisin pääseväni turvallisempaan paikkaan, mut ku harjavalta on kuulema kauhea paikka!!!
....voiko enää tyhjentävämmin sanoa helvetistä......minun helvetti on ollut samaa luokkaa......välillä minusta tuntui että kuolema pakeni minua.....jokin minun sisälläni oli kuin tuli joka ei antanut hetkenkään lepoa....
kohtasin jopa itse kuoleman ruhtinaan eli saatanan........mutta kaikesta huolimatta tiesin että jokin minua pitää elämässä......olen päässyt pois tuosta......ja mulle ilmestyi Herra Sebaot:in Kerubit ja sanoivat vyötä itsesi kuin mies ja rauhoitu sillä sinua tarvitaan.......usko itseesi ja vahvistu ja olet ollut kuin tulesta temmattu kekäle jota ihmiset pelkäsivät.......ja lopeta huutaminen ja keskity itseesi........sanon sinulle katso Raamatusta Job:n tarina älä muuta........äläkä usko mitä Herra Sebaot:n nimeen nyt puhutaan.....etsi paikka luonnosta missä viihdyt.......rauhoitut ja saat uuden elämän kipinän joka ei jätä nniinkuin ihminen helposti jättää......ole oma itsesi ja elä........!
Tiedän nuo tunteet, itsekin koin joskus halua tappaa koko perheeni, mutta onneksi tilanne meni ohi, hae apua esim mieleterveys potilaiden vertaistuesta, täältäkin varmaan löytyy kohtalotovereita,