Olen 17-vuotias tyttö.
Itken välillä päivittäin, joskus melkein koko päivän aikana paljon. Saatan mennä koulussakin vain vessaan itkemään kun en vaan jaksa katsoa muita ihmisiä ja elämää. Olen niin väsynyt ja ilkeäkin välillä. Välillä mietin itseäni myöhemmin illalla ja kauhistelen kuinka kamala olen ollut esim ystävilleni.
Toisaalta olen todella kiltti ja ymmärtäväinen. Osaan keskustella ja tarvittaessa olla aivan hiljaa ja vain tukea. Minulla on paljon ystäviä ja he pitävät (ainakin sanovat niin) minusta ja minä olen heidän mielestään lojaali ystävä ja viaton kun enkeli.
Olen ehkä muiden näkökulmasta iloinen (ehkä liiankin välillä) ja hauska jne. Joskus kuitenkin suutun taas (omasta mielestäni) liikaa ja olen ärsyttävä ja ärsytän tahallani muita: yllytän riitaan yms.
Välillä olen niin ärsyyntynyt ystäviini/läheisiini ja ärsyynnyn jokaisesta eleestä ja asiasta joita he tekevät/puhuvat. Välillä tekisi mieleni tappaa joitain, tai itseni. MUTTA EN TODELLAKAAN AIO KETÄÄN TAPPAA. EN MINÄ SIIHEN PYSTYISI, ENKÄ HALUAKKAAN!
Välillä minusta myös tuntuu että oikeasti kukaan ei pidä minusta. Että he olisivat kanssani vain säälistä tai siksi että heillä olisi joku seurana. Toisaalta tiedän todellakin että he rakastavat minua ja olen sen heiltä monesti kuullut. Mutta silti tuntuu niin mitättömältä, rumalta ja tyhmältä. Olen vain kaikille kateellinen. Olen todella epävarma itsestäni ja se vaikeuttaa elämistä, sekä sosiaalistakanssakäymistä, että opiskeluani.
Oikeasti olen varmaankin ihan kivan näköinen ja mukavakin, sillä pojatkin välillä ovat kiinnostuneita. Olen itsekin välillä heistä kiinnostunut, mutta haluaisin mielelläni hoitaa ensin oman pääni ja vasta sitten harkita seurustelua. Mutta toisaalt kaipaan todella paljon lämpöä ja ihmistä vierelleni. Olen kaksi kertaa seurustellut ennen, mutta tuntuu etten heillekkään kertonut kaikkea itsestäni (pahaa oloa yms.)
Olen niin ristiriitainen, enkä välillä tiedä yhtään mikä on oikeasti mielipiteeni ja kuka olen ja mitä ihmettä minä täällä teen ja kenen kanssa? Haluaisin saada ajatuksiani selvitettyä sillä en jaksa elää ainaisessa ihmemaassa.
Minulla on myös välillä tuntemus, etten oikeasti ole täällä ja luinkin äsken siitä artikkeleja ja keskusteluja ja sain selville, että se voisi olla joku jonka jo unohdin kyllä
Haluaisin mennä jollekin lääkärille, mutten haluaisi kertoa vanhemmilleni etteivät he huolestuisi ja pettyisi omiin kasvatuskylyihinsä. En kuitenkaan tiedä pitääkö lääkäristä maksaa (TAI NO TIETYSTI PITÄÄ. KAIKESTA PITÄÄ MAKSAA.) Minulla ei ole rahaa siihen, mutta miten sitten pääsisin sinne lääkäriin?
...Mutta jos jostain rahat saisin, niin mihin hoitoon minun kannattaisi mennä?
Itken välillä päivittäin, joskus melkein koko päivän aikana paljon. Saatan mennä koulussakin vain vessaan itkemään kun en vaan jaksa katsoa muita ihmisiä ja elämää. Olen niin väsynyt ja ilkeäkin välillä. Välillä mietin itseäni myöhemmin illalla ja kauhistelen kuinka kamala olen ollut esim ystävilleni.
Toisaalta olen todella kiltti ja ymmärtäväinen. Osaan keskustella ja tarvittaessa olla aivan hiljaa ja vain tukea. Minulla on paljon ystäviä ja he pitävät (ainakin sanovat niin) minusta ja minä olen heidän mielestään lojaali ystävä ja viaton kun enkeli.
Olen ehkä muiden näkökulmasta iloinen (ehkä liiankin välillä) ja hauska jne. Joskus kuitenkin suutun taas (omasta mielestäni) liikaa ja olen ärsyttävä ja ärsytän tahallani muita: yllytän riitaan yms.
Välillä olen niin ärsyyntynyt ystäviini/läheisiini ja ärsyynnyn jokaisesta eleestä ja asiasta joita he tekevät/puhuvat. Välillä tekisi mieleni tappaa joitain, tai itseni. MUTTA EN TODELLAKAAN AIO KETÄÄN TAPPAA. EN MINÄ SIIHEN PYSTYISI, ENKÄ HALUAKKAAN!
Välillä minusta myös tuntuu että oikeasti kukaan ei pidä minusta. Että he olisivat kanssani vain säälistä tai siksi että heillä olisi joku seurana. Toisaalta tiedän todellakin että he rakastavat minua ja olen sen heiltä monesti kuullut. Mutta silti tuntuu niin mitättömältä, rumalta ja tyhmältä. Olen vain kaikille kateellinen. Olen todella epävarma itsestäni ja se vaikeuttaa elämistä, sekä sosiaalistakanssakäymistä, että opiskeluani.
Oikeasti olen varmaankin ihan kivan näköinen ja mukavakin, sillä pojatkin välillä ovat kiinnostuneita. Olen itsekin välillä heistä kiinnostunut, mutta haluaisin mielelläni hoitaa ensin oman pääni ja vasta sitten harkita seurustelua. Mutta toisaalt kaipaan todella paljon lämpöä ja ihmistä vierelleni. Olen kaksi kertaa seurustellut ennen, mutta tuntuu etten heillekkään kertonut kaikkea itsestäni (pahaa oloa yms.)
Olen niin ristiriitainen, enkä välillä tiedä yhtään mikä on oikeasti mielipiteeni ja kuka olen ja mitä ihmettä minä täällä teen ja kenen kanssa? Haluaisin saada ajatuksiani selvitettyä sillä en jaksa elää ainaisessa ihmemaassa.
Minulla on myös välillä tuntemus, etten oikeasti ole täällä ja luinkin äsken siitä artikkeleja ja keskusteluja ja sain selville, että se voisi olla joku jonka jo unohdin kyllä
Haluaisin mennä jollekin lääkärille, mutten haluaisi kertoa vanhemmilleni etteivät he huolestuisi ja pettyisi omiin kasvatuskylyihinsä. En kuitenkaan tiedä pitääkö lääkäristä maksaa (TAI NO TIETYSTI PITÄÄ. KAIKESTA PITÄÄ MAKSAA.) Minulla ei ole rahaa siihen, mutta miten sitten pääsisin sinne lääkäriin?
...Mutta jos jostain rahat saisin, niin mihin hoitoon minun kannattaisi mennä?
Vastaukset 4
Vanhimmat
eka voisit mennä terveyskeskukseen tai sitten koulusi terveydenhoitajalle. Ne eivät maksa mitään. Jos saat lääkkeitä niin ne maksavat sitten jotain, ei tosin paljon. Mutta minusta kuulostaa että olisi ihan hyvä käydä lääkärissä. Toivottavasti saat sitten lähetteen terveyskeskuksesta eteenpäin, sitä voi aina pyytää itsekin jos sitä ei kirjoiteta. Että saisit jossain purkaa ajatuksiasi vaikka julkisella psykiatrian avopuolella tms.
voivat tuhota seksuaalisuuden ja kyvyn tuntea rakkaudentunteita. Vaiva voi jäädä pysyväksi vaikka lopettaisi lääkkeiden syönnin: http://en.wikipedia.org/wiki/PSSD
Pysy kaukana kaikista psykiatreista ja psykologeista.
http://xestia.net/testit/bdi.php
musta tuo on hyvä testi, mieti tarkkaan jokaista kysymystä ja sitä mitä oikeasti tunnet. Jos se masennuksen pisteet näyttää, niin se olisi hyvä aihe lähteä lääkäriin. Lääkäreillä on tosin huono tapa vaan antaa resepti ja sitten heihei. Jos käyt esim lukiota niin sieltä varmaan löytyy koulupsykologi, ite pääsin hyvin mielenterveydenhuollon piiriin sitä kautta.
Varmaan hyvä jollekkin puhua. Itse olen aina ollut tosi ailahtelevainen tunteiltani, mutta ilman ammattiapua olen pyristellyt eteenpäin. Kun asuin vielä kotona kävin pitkiä keskusteluja äitini kanssa. Itkuisuutta kesti pahimmillan iässä 15-22v. Sen jälkeen kaikki on käynyt helpommaksi. Ei ole enää yhtä isoja ailahduksia kumpaankaan suuntaan mielialoissa tai olen oppinut elämään niiden kanssa. Ehkä minulla (ja sinulla?) on taipumusta epävakaaseen persoonallisuuteen tai jotain vastaavaa.