työttömyys

että jos ei ihmisellä oo mitään järkevää tekemistä (yleensä työ tai opiskelut), niin sitä masentuu helposti. Täytän kesällä 31 ja työttömänä ollu viime syksystä ja sitä ennen töissä vaan 9 kuukauttaa ja sitä ennen paskasti menneet opiskelut ja hermoromahdus (keskivaikea masennus lääkitys terapia).
Ilman lääkkeitä ollut jo 3 vuotta. Työ teki musta ihmisen. Nyt vaan oon. Töitä oon etsinyt suht aktiivisesti ja muutamassa haastattelussakin ollut, mutta kun ei niin ei.
Eihän tämä tälläinen ole ihmisen elämää, mutta toivon, että jossain vaiheessa löytyis edes joku työ tai päämäärä, jota kohti kulkea. Toivon kovasti, että tänään työnantaja soittaisi, että saan sen työn, jota hain, edes kesäksi, edes yhdeksi kuukaudeksi, jotta tuntisi itsensä taas ihmiseksi.

Itsemurha on pyörinyt täälläkin, kun sitä silloin useampi vuosi sitten tuli yritettyä. Jos todella haluaisin jättää kaiken, niin onnistuisin kyllä. Elämässäni on kuitenkin ihmisiä, joita ajattelen. Miksi minulla olisi oikeus pilata ehkä heidänkin elämänsä lopettamalla omani? Äidillä ainakin on jo tarpeeksi murheita mahtunut elämäänsä ja oma lähtemiseni voisi olla viimeinen niitti. Olen tukenut äitiä, että lopettaisi ylenmääräisen ryyppäämisen ja se on alkanutkin mennä aika hyvin.
Mikä antaisi minulle oikeuden nyt pilata toisen hyvä olo? Ei mikään. Ja kuinka läpinäkyvä käytökseni onkaan, kun hän näkee nykyään minun pahan oloni. On vaikea myöntää kenellekään, että päähän ei mahdu muuta kuin pimeys, joka ottaa valtaansa niin äkkiä.
Jokaiselle päivälle joutuu etsimään syyn elää. Toistaiseksi on riittänyt ihmiset, jotka varmasti minusta välittävät ja koira, joka on jo kerran minut pelastanut kuolemalta vain olemalla vieressäni.

Ehkä sen verran uskonnollinenkin olen, että ajattelen elämälläni olevan tarkoitus, enhän muutoin olisi olemassa. Taidan taas mennä tuonne ulos pimeään kävelemään. Ainakin se on parempi kuin jäädä tähän koneen ääreen tuijottamaan muiden elämiä.

Täytän pian 50. Viimeksi olen ollut palkkatöissä kymmenen vuotta sitten.Alkuun olin päivärahalla, välillä kursseja, harjoitteluja, työelämään valmennusta, ties mitä. Viisi vuotta sitten loppui työmarkkinatkikin, syynä puolion tulot. Tuki muuttuu tarveharkintaiseksi kun päivät tulevat täyteen. Puolison tulojen ei tarvitse olla mitenkään suuret, laskennallisesti pärjää vähälläkin. Eli vähällä on pärjätty nyt viisi vuotta.

Tympäännyin työkkäriin, en ole käynyt siellä vuosiin pompotettavana. Oli terveysongelmia, Viinakin on maistunut. Koitin käydä A.klinikalla. Lopetin sen, kun sain vain uskonnollista AA-propagandaa, riippuu kai kenen kanssa joutuu asioimaan.

Menin vuosi sitten terkkariin kun vitutti armottomasti. Lekuri kuunteli aikansa, antoi jonkun mielenterveyshoitajan numeron, ei kirjoittanut unilääkkeitä, vaikka pyysin. Noh, se hoitsu oli ihan bimbo, se siitä.

Tässä on nyt sellainen ongrlma, että en pidä yleensäkään ihmisistä, välttelen niiyä. Eli olen käytännössä erakko.
Eilen riitelin juovuksissa vaimon kanssa, harvinaista sinällään, mutta nyt on karsea morkkis.

Tuleehan sitä itsemurhaa välillä ajateltua. Päissään sen ehkä sitten tekee, jos tekee.

Olen syvästi tympääntynyt viranomaisiin, lääkäreihin, just kaikkiin, joilta on yrittänyt apua saada. Pitäisi mennä yksityiselle, jos vaikka saisi jotain pillereitä.Viina auttaa aikansa, mulla se ei enää auta. Juon usen ja aina oikestaan vitutukseen. Ja kuluuhan siinä aikakin rattoisammin.

NIIn. Sulla ikä puolellasi.Hiillosta työkkäriä. Niitten pitää tilastojensa takia järkätä just kuesseja, tukitöitä jne. aina on teoreettisesti mahdollista päästä jopa töihinkin.

Kuuden tunnin päästä aukeaa Alko. Vien tyhjät tölkit ja ostan pullon viinaa. Kuluupahan maanantai ja jos vaikka pääsisi nukkumaan.