Olen elänyt reilu 2 vuotta mieheni kanssa tällä hetkellä asumiserossa. Meillä on vuoden ikäinen lapsi. Huomasin suhteen alussa miehessa itsekästä käytöstä ja seuraavana hän oli taas se sama ihan mies mihin rakastuin. En välittänyt silloin niistä itsekkyys oikuista joten jatkoin elämääni hänen kanssaan. Muutimme yhteen ja huomasin että hänen menonsa on välillä kun innostuu niin kaiksita tärkeimmät eikä niiden esteenä voi olla mikään. Joten istuin melkeen joka ilta yksinäni miehen menessään omissa menoissaan. Sitten jossain vaiheessa se kiinnostus lakkaa ja on semmoisia löhöily Viikkoja. Tulin raskaaksi ja halusin lapseni oli miestä sitten tai ei. kaikki paha vasta alkoi. Mieheni hylkäs mut henkisellätasolla heti hänella alkoi olemaan enemmän näitä itsekkäitä aikoja ja silloin sanoillaan ja teoillaan sai mun elämän sekaisin olin itse väsynyt ja en uskonut enään että ikinä nousen siitä kuopasta. hän sanoi ettei rakasta ja on vain lapsen takia suhteessa. muutaman päivän päästä hän sanoi taas rakastavansa ja olevansa todella onnellinen. Hänellä on myös raha ongelmia eikä osaa käyttää rahaa. velkaa on enemmän kun omaisuutta ja luotto tiedot mennyt. Ostelee kaikkea mitä ei tarvitse ja koko ajan tili nollilla. kun lapsemme syntyi hän päätti ottaa etäisyyttä ja lähti kolmeksi viikoksi miettimään ei soitellut kenellekkään. hänestä huolestui myös hänen perheensä. Kaikkiin kysymyksiin mitä häneltä kysyttiin hän vastasi en mä tiedä. hän ei tiedä miksi elää, hän ei tiedä rakastaako lastaan. sitten hän yht äkkiä heräsi ja yritti korjailla meidän välejä jotka saatiin taas kuntoon. oli aikoja kun kaikki meni hyvin hän alkoi katselemaan omaa asuntoa meille kunnes taas yks kaks ei halua elää meijän kanssa ja haluaa olla yksin. Ja seuraavana viikolla taas asiat hyvin. erosimme hiljattain. Olin niin väsynyt pienen lapsen kanssa niihin sekaviin oloihin joten muutin pois. mieheni oli pitkään vihainen ei liikkunut kotoontaan muuhun kun töihin. istui koneella vaan. Ei tavannut lastaan koska ei kiinnostanut. Sitä kesti 2 kk kunnes soitti ja sanoi että hakee apua omiin ongemiin ja haluaa meidät takaisin. Annoin mahollisuuden muuttua ja hakea apua ja odottamaan. 3kk on kulunut ja hänen apunsa hän on hankkinut sosiaalityön tekijältä joka on ohjanut hänet psykiatrille johon hän ei ole mennyt. Hän sanoi kuukausi sitten että rakastaa meitä todella paljon ja eilen sanoi ei tiedä rakastaako. Sanoin hänelle että nyt pidetään pien paussi ja mietitään mitä tehään. En itse jaksa tämmoista elämää epätietoisuudessa ja missä minua ei pidetä missään arvossa. Olen yrittänyt olla mieheni tukena mutta en jaksa enään. Haluan lapselleni parhaan mahollisen lapsuuden ja minusta tuntuu että meidän on parempi ilman miestäni. Tappelumme on yltynyt useesti väkivaltaan jossa lapsi on ollut vieressä ja nähnyt kaiken. Mieheni sanoi että hänessä ei ole mitään vikaa että mä oon liian tiukkis ja mun on relattava. En tiiä miten relata kun Toinen on kun tuuli viiri joskus on kaikki hyvin ja meno päällä on hankittava uutta ja saatava uutta hetken päästä kaik on toisin ja hän on niin masentunut eikä halua mitään muuta kun olla yksinään. tänään hän sanoi minulle että enkö voi jättää häntä rauhaan... Normaalisti oltiin päivällä viestejä lähetelty ja nyt tommonen... multa itseltä menee aina yö unet mietin asioita ja miten selviin. Joskus kadun että annoin hänelle mahollisuuden korjata tilanne.. Voiko tässä ole kyse sairaudesta kaksisuuntainen mielialahäiriö? onko jollain mitään samaa viittavaa kokemusta vai olenko ihan väärällä polulla? haluaisin auttaa edes vähän miestäni pääsemään eteenpäin. vaikka erottaisikin. kiitos että jaksoit lukea viestini :) kiitos.
Apuja kaivataan
minävaan87
7413
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Mun mielestäni kyseessä voisi olla hyvinkin kakssuuntaisesta mielialahäiriöstä. Mulla takana pitkä suhde ja niin, että asuttiin koko ajan erillään, mutta silti exäni oli välillä viikonkin ottamatta yhteyttä/vastaamatta puhelimeen ilman edeltävää riitaa. Se oli henkisesti todella raskasta, kun en tiennyt missä mennään ja miksi hän käyttäytyi niin ailahtelevasti mua kohtaan, vaikka olin hänen elämänsä suurin rakkaus hyvinä aikoina. Vuosi sitten vasta saatiin diagnoosi kakssuuntaisesta. Hän myös alkoholisoitui pahasti viimeisten vuosien aikana. Luottamus katosi täysin kaikkien temppujen ja valheiden jälkeen. Jaksamista sulle!
pitäisiköhän sinun nyt alkaa keskittyä itsesi ja lapsesi elämään, koska toiseen et voi vaikuttaa, etkä häntä muuttaa. hän joko muuttuu tai sitten ei. hoida teidän kahden eli sinun ja lapsesi asiat kuntoon, äläkä mieti miestäsi/ ex-miestä tai sitä, mitä hän mahtaa tehdä. miehesi käänteiden pohtiminen aiheuttaa sinulle vain lisää stressiä- hyväksy hänet sellaisena kuin hän on. älä kuitenkaan alistu kynnysmatoksi tai hyväksy minkälaista kohtelua tahansa hänen taholtaan. jos ja kun suhteessanne on myös fyysistä väkivaltaa, olisi ehkä parasta päästää irti tässä vaiheessa ja keskittyä siihen, mitä sinulla ja lapsellasi on. jos miehesi haluaa päästä eroon väkivaltaisesta käytöksestä, on se mahdollista esim. jussityön tai lyömättömän linjan kautta. jos haluat edelleen jatkaa miehesi kanssa, sinun pitää hyväksyä hänet sellaisena kuin hän on, vikoineen kaikkineen. ja tiedostaa se, että väkivalta on suhteessanne jatkossakin läsnä, mikäli hän ei hae apua. tai sitten voit keskittyä elämääsi lapsen kanssa, hän tarvitsee sinua.
Mun mies oli aivan ihana, kunnes sitten suhteen alussa ja lasten tultua maailmaan havaitsi, ettei voikaan olla suhteen keskipiste.
Samalla tavalla riskinottoa taloudellisesti, ja välillä tahtoo ja välillä ei.
Välillä niin maassa, että töistä tulee ahdistus ja uhka kun astuu sisään ovesta.
Sit kun parempi päivä, on kuin aurinko. Joka menee hetkessä pilveen.
Yritti masentuneena itsaria, joka sekin oli, kappas vaan, mun vika.. hehe.
Jolloin lääkäri sitten , pidettyään ukkoani miltei kk:n pakkohoidossa, antoi dg: kaksisuuntainen mielialahäiriö.Lisäksi aito narsisti.
Oli väkivaltainen ja vaikea, on edelleen. Raittius astui mukaan kuvaan kun lähdin karkuun enkä luvannut palata ennenkuin syö antabusta.
On oman puheensa mukaan pysynyt raittiina, mut takeitahan ei ole. Ja maanisdepressiivisen puheet ovat pääosin pötyä, joten siihenkin on sitten totuttava ,ettei oikeaa totuutta saa koskaan tietää.
ja ne laskut ! on se kumma, että ukko on 55, mut ne laskut on edelleen vaiheessa, ja jos en hoitais, niin vaiheeseen myös jäis.
Suku ja ystävät menettäneet kiinnostuksensa koko mieheen, kokevat, ettei ole vaivan arvoinen kun on kuten kuvasit, tuuliviiri.
Olen 25 vuotisen avion aikana kokenut mm. postraumaattisen stressireaktion, itsariyrityksistään johtuen.
Toi sama kaava toistuu kaikilla noilla ihmisillä: päihteitä, riskinottoa, tunteettomuutta, taipumusta ylikontrollointiin, ja draamaa ,sitä riittää.
joten jos nyt edes pohdit onko mahkuja, niin kerron,että tää kaikki tapahtui siitä huolimatta, että on ollut pakkohoidossa ja pakkolääkityksellä.
Siinä mielessä en ottaisi takaisin, ei nää tiedä, mitä ne haluaa, yhtenä hetkenä yhtä, ja taas toisena hetkenä toista.
Väkivalta taas on niin vakava uhka, että sitä ei saa olla yhtään, koska nää ihmiset on niin reaktiivisia, että saatat päätyä sairaalaan tai vielä pahempaa.
Sinuna, kun vielä on teillä lyhyt yhdessäolo, älä ota takaisin, ja hanki oma, riippumaton elämä, ehkä myös lähestymiskielto. Jos jossain vaiheessa on mahdollista saada lääkärinlausunto, hakisin yksinhuoltajuutta mielenterveydellisiin seikkoihin vedoten, ja sitähän maanis-depressiivisyys on, vakava mielenterveydellinen häiriö jossa on vaaraksi sekä itselleen että toisille = myös sun lapsi !
Jaksa, pohdi, äläkä tunne sääliä, se ei kannata, kun on muitakin mahdollisuuksia.
Löytyy muitakin , parempia isäehdokkaita sun lapselles !
Hohhoijaa... eli siis kaikki kaksisuuntaisesta mielialahäiriötä sairastavat (hox!hox! sairastavat!) ovat siis huonoja puolisoita? Ei millään pahalla mutta tekstisi on todella raakaa yleistämistä ja pelottelua.. tiedät varmaan että tähän sairauteen mahtuu monenmoinen kirjo eriasteisia oireita.
Mutta ap:lle sanoisin näin, että älä ota miestä takaisin ennen kuin hän on mennyt hoitoon ja mielentila on saatu hallintaan. Jollet jaksa etkä halua odottaa niin älä odota, sinullakin on valinnan vapaus tehdä niin mikä on Sinulle itsellesi ja lapsellesi parhaaksi.
Jos mies ei mene hoitoon tai ei sitoudu hoitoon, ei suhteellanne ole onnellista tulevaisuutta. Tila menee vain pahemmaksi ajan kanssa vaikka välissä saattaisikin olla vaikka vuosi että on tasaista. Bibo on sairaus johon ei ole ihmeparannusta, mutta tila voidaan saada vakaaksi. Täydellisestä parantumisesta en ole koskaan kuullutkaan vaan tämän sairauden kanssa pitää jaksaa elää joka päivä loppuelämän ajan.
Itsellä dg. bibo epävakaa persoonallisuushäiriö ja tiedän mistä puhun. Minulla on kolme lasta ja mies ja suhde on onneksi(!) pysynyt kasassa vaikeidenkin aikojen lävitse. Tällä hetkellä oireet ovat hallinnassa kohtuullisesti ja olen itse oppinut "tunnistamaan" vaaran merkit. Jos miehelläsi todella on bibo (voi minun mielestä kuvaamasi perusteella olla myös esim. epävakaa persoonallisuushäiriö joka on hyvin samankaltainen) tulee tiestä pitkä ja raskas molemmille. Mutta kuka ei rakkaansa puolesta tekisi mitä tahansa. Kaikkea hyvää toivon Sinulle, kävi miten tahansa.
Mulla on selvä linja oon päättänyt etten jaksa enään yrittää ja en ole yhteyttäkään nyt hetkeen pitänyt. Mutta minuu ärsyttää kun jossain mun sisällä kalvaa huoli siitä miten hän pärjää. Ja todella paha mieli kun lapseni ei ole ansainnut tuommoista isää joka pelleilee toisen tunteillaan. Siinä vaiheessa jos hänelle todetaan selvä syy hänen käytökseen ymmärrän sen mutta nyt viel kun mittää ei oo niin pidän sitä erittäin itsekkäänä käytöksenä että hän haluaa olla lapsen isä ja mun mies sillon kun asiat on hyvin ja hän on innostunut jostain asiasta. hetken päästä ei halua nähdäkkään meitä. :S alkanut on ottaa ihan omille voimille. Olen ystävilleni puhunut ja mietin itsekkin joka ilta miksi hän ei anna mun joskus olla onnellinen ja että mulla olis hyvä. Aina minä ajattelen että kunhan hänella ja lapsellani on hyvä niin on pääasia.. kumpa saisin sen pienen äänen sisältäni pois että pääsisin eteenpäin.
T. viestin aloittaja
Miehesi käytökselle voi olla muitakin selityksiä aina ei kannata olettaa pahinta. Käyttääkö lääkkeitä, alkoholia huumeita ?
Pahin vaihtoehto on tuo kaksisuuntainen mielialahäiriö. Silloin on hirveän hyvä juttu itsesi ja lapsesi kannalta, että et ole sitoutunut taloudellisesti ja muutenkaan mieheen.
Mutta eipä tuo nyt muutenkaan vaikuta sellaiselta rakentavalta suhteelta, jossa lapsen olisi hyvä kasvaa, vaikka miehelläsi ei tätä sairautta olisikaan.
Silloin kun miehelläni on asiat ns. "hyvin" niin koko perheellä on hyvä olla. haluaisin juuri sen miehen takaisin joka välittää. tälläkin hetkellä hänellä on menossa masennusta 3vk jo. ei olla pahemmin oltu yhteyksissä kun häntä ei kiinnosta. Silloinkuin hänellä on kaikki ok hän on valmis menemään lääkeriin puhumaan asioista silloin kun masentaa hän ei tarvitse apua. hän ei käytä lääkkeitä eikä huumeita. Alkoholia kohtuudella. Mutta aina mitä olen miettinyt koko meiti yhes olon aikana hän ei juo viinaa. ei drinkkeijä ei booleja ei mitää. vaan kaljaa tai lonkeroa. koskaan en oo saanut selvitystä minkä takia näin on.