Luin muutamaa muuta ketjua tältä palstalta ja mitä on tullut mieleen muualtakin, niin tuntuu siltä, että suomalainen kaunokirjallisuus ei saisi enää olla selkeää. Tekstin pitää olla monimerkityksellistä, lauseiden vaikeita, kaiken pitää olla tajunnanvirtaa tai vastaavaa.
Kirjoittajalle, joka ei sellaista kirjoita, tulevaisuus näyttää tylyltä.
Kirjoittajalle, joka ei sellaista kirjoita, tulevaisuus näyttää tylyltä.
Vastaukset 70
Vanhimmat
Eiköhän kieli löydy tarinan sisällön kautta. Toisinaan tarkastellaan monimutkaisia ilmiöitä yksinkertaistetun ja riisutun kielen kautta (Hemingway) tai monimutkaisen assosiaatioketjun kautta (Joyce). Mutta ei tämä ole niin yksinkertaista, että joko tai, kustantajan edessä...
Ei kai järjen käyttöä ole kielletty?
Kirjoittajana uskottavuutta saadakseen tässä maassa täytyy olla akateeminen,mensalainen, tai kuulua sisäpiireihin, taiteilijaperheeseen syntyminen takaa myös sileän tien.
About näiden genrejen ulkopuolelta olet kova uneksimaan. Ulkopuolisuuden tunnetta pidettiin joskus jopa lähes kirjailijuuteen kuuluvana piirteenä. Nyt siihen suhtaudutaan vihamielisesti. Paikannäyttäjiä ja olalle taputtelun sijaan olkapäästä painajia löytyy taidemaailman portinvartijoista.
He ovat usein hirvittävän kyllästyneitä surgasmitaiteeseensa, mutta mahtava rooli ja aseman tuomat edut ovat rehellisyyttä makeammat. Heidän puutarhajuhliinsa eivät sisäpiiriin kuulumattomat, varsinkaan uhkaavan lahjakkaat, taidetapaukset kuulu.
Valta ja rahanmahti syrjäyttää upean kirjoittajan. Siis tukekaa, ymmärtäkää, murtautukaa ulos fakkipiireistänne, tulkaa ihmisiksi ihmisten tasolle, nöyrtyminen ei haittaa, maahan kumartuminen ison luovuuden lahjan edessä.
Hän voi olla vähän resuinen, liekö sairauksien, kovan elämän ja hylkäämisen jäljiltä pikakelauksella paarialuokan mielenterveystapaus, siitä on helppo olla yhtä mieltä, mutta tiedät, että hänellä on se, mitä sinulla ei siinä määrin koskaan tule olemaan.
Yhtä epäonnistunut,kuin edellinen kappale on, on teidän sisäpiirikirjallisuutenne. Se ei kerro sitä, mitä muurinne, sulavan käytöksen muotoon puettu taideväkivalta tekee ihmiselle.
Kirjailija Kreetta Onkeli oli juuri Yle:n aamuTv:n haastattelussa aivan päinvastaista mieltä kuin sinä. Hän oli sitä mieltä, että taiteellisista teksteistä pyritään toimitusvaiheessa riisumaan kaikki vaikeus ja helpottaa tekstiä mahdollisimman myyväksi.
No miksi meillä on sitten kaikenmaailman Kriittiset korkeakoulut sun muut, jotka tuottavat sitä itsetarkoituksellista tajunnanvirtatekstiä.
Taikka keksimällä keksivät aihepiirejä, jotka eivät ole tästä maailmasta. Siamilaiset kaksoset ei ole tästä ainut esimerkki. Jään alla olevat miesjumalat sun muut esiintyvät näissä teksteissä.
Kiinnostaisi tietää, miten Onkeli perusteli väitettään. Oliko hänellä konkreettisia esimerkkkejä?
Itse en juurikaan kirjoita, mutta olen samaa mieltä. Suomalainen kirjallisuus yrittää epätoivoisesti tavoitella jotain, mikä jää päälle liimatuksi tekotaiteellisuudeksi. Liian haettu kryptisyys ja vaikeaselkoisuus kerronnassa vieraannuttaa lukijan.
Jos kirjaa on luettava useaan kertaan että siitä ymmärtää pienintäkään asiaa, kestää liian kauan. Kirja lentää kädestä. Työssä käyvänä ja harrastavana ihmisenä minulla ei ole aikaa tajunnanvirta/metafora tuotannolle.
Sisältö ja juoni saa olla erikoinen, outo, kummallinen ja yllättävä. Mutta sen on syytä alkaa jostain ja johtaa jonnekkin.
Onkeli ei perustellut asiaa sen koommin, mutta varmasti hänellä on itsellään asiasta kokemusta pitkän linjan kirjailijana. Olen kyllä itsekin hieman samaa mieltä hänen kanssaaan, että mielestäni Suomessa julkaistaan vain muutamaa oikeasti vaikeaselkoisesti kirjoittavaa kirjailijaa. Runot ovat vaikeaselkoisia (kuuluu tyyliin useimmiten) ja esim. Monica Fagerholmin voin myöntää kirjoittavan vaikeasti. Muita ei sitten tulekaan mieleen, muut kirjoittavat mielestäni aika selkeästi ja ehdottomasti juoni on useimmissa romaaneissa todella tärkeässä asemassa. Suomessahan myy sellainen hieman viihteellinen romaanikirjallisuus ilman kummempia kommervenkkeja; esimerkiksi realistinen dekkari tai esim. Tommy Tabermannin runous, joka on helppolukuista.
Itse henkilökohtaisesti pidän todella vaikeista teksteistä, juuri siitä Monica Fagerholmista. Tarkoittaako tämä nyt sitä, että koska makuni on vähemmistössä, vain selkeitä tekstejä pitäisi julkaista? En minäkään vastusta dekkarien ja tylsien perusromaanien julkaisemista.
Makuja on monenlaisia, eivätkä tekstit, joita itse ei ymmärrä, tai joista ei nauti, ole silti arvottomia.
Jokaiselle kirjallisuuden lajille ja tyylisuunnalle on oma tilauksensa, niin selkeälle ilmaisulle kuin vähän tulkinnallisemmallekin. Tärkeintä on, että teksti on omassa sarjassaan "selkeä".
Käsikirjoittajilla on monenlaisia ennakkokäsityksiä kirjoittamisesta ja kustannusalasta ylipäätään. Osa niistä pitää paikkansa, osa taas on silkkaa puppua.
Mielestäni selkeä ei ole yhtä kuin arjen kopiointi. Itse en jaksaisi lukea saatikka kirjoittaa ihmisten arjesta sellaisena kuin se esiintyy sivusta kuulleina junakeskusteluina tyyliin kaiva se jauhelihapaketti pakastimen oikeasta yläkulmasta ja jätä perunat puolikypsiksi. Onhan sinulla varalapaset repussa ja muista, että teillä on tänään sisäliikuntaa. Viikonlopulla mennään Liinukka-tädin luo istumaan niitten uudessa nahkapalasoffassa ja syömään kermapilvivaahtoa ja mustikkakaakkua.
Näitä kun kuuntelee vuodesta toiseen, alkaa kaivata korvatulppia tai lehmän hermoja.
Sitä vain ihmettelin, että nimenomaan Onkeli otti kantaa tekstin "vaikeuteen": häntä on tuskin pyydetty omia tekstejään selkiinnyttämään.
Kyllä se selkotekstin hienoinen halveksunta tulee esiin aika usein esimerkiksi alan harrastajien keskuudessa ja kirjoittamiskursseilla, ei se ihan pelkkää ennakkokäsitystä ole. Minulle on toistuvasti annettu palautetta tekstin liiasta selkeydestä ja simppeliydestä, mikä ei tarkoita sitä, ettei tekstini olisi persoonallista ja riittävän omintakeista (sitä se kuulemma myös on). Ei se ole myöskään sitä, että kirjoittaisin kaiken puhki: kuulemma taidan sen, että näytä, älä selitä. Mutta mutta. Siinä kerrotun alla pitäisi aina kulkea jonkun toisen tarinan. Esimerkiksi näin.
Ja korostettakoon nyt vielä, että tietty genre ei toki automaattisesti tarkoita tietynlaista tyyliä, vaikkakin esim. dekkarikirjallisuudesta kai harvemmin löytyy ns. vaikeampaa tekstiä. Eivätkä siis nuo "keksimällä keksityt aihepiirit, jotka eivät ole tästä maailmasta", välttämättä tarkoita tyylillisesti tai kielellisesti vaikeaa kerrontaa. Aika harvoin itse asiassa.
Kyllä minusta suomenkielisestä kaunokirjallisuudesta löytyy paljon kaikenlaista, ja itse myös luen mielelläni laidasta laitaan. Vaikka itse kirjoittaessani kallistunkin selvästi tuonne ns. selkeän kielen puoleen, niin mielestäni on tärkeää tutustua myös toisentyyppisiin teksteihin. Se antaa perspektiiviä omaan tyyliin, ja sen avulla pystyy paremmin perustelemaan itselleen omat valintansa ja terävöittämään omaa tyyliään haluamaansa suuntaan.
Ja edellinen oli siis tarkoitettu komppaamaan o8o8:n viestiä.
Kirjan kirjoittaa ensisijaisesti ihminen. Sillä ihmisellä pitää olla esim. sanottavaa ja lahjat siihen, että tekstin sisällöstä välittyy vahva taiteellinen ote. Tekstin toimittaja ei ole taiteilija. Tekstin toimittaja on bisneshenkilö, jonka merkitys on tuotteen kauppaaminen. Kirjailija on ihminen. Ihminen on joko vahvan taiteellisen lahjan läpivalaisema, tai sitten ei.
En puhu tekstin vaikeudesta, vaan elämän vaikeudesta ja siitä, että tässä maassa ei tueta aitoa näkemyksellistä taidetta, vaan se nähdään ihan selkeästi uhkana sille bisnesajattelulle, jota sinäkin edustat. Bisnes on bisnestä ja siitä on tehty kirjallisuuden jumala/mittari.
Taiteeseen tarvitaan henkeä ja bisneksestä henki on puhallettu pois. Kirjailijoiksi sanotaan tuote-esittelijöitä, jotka näpsäkän merkonomimaisesti tuovat myyntiin suunnitellun tuotteen toimittajalleen. Se ei ole taidetta, jonka tyhjiö tässä maassa on ja jonka tekijää ei arvosteta, vaan tavaran kaupittelua, liiketoimintaa, jonka tekijöiksi pääsevät/otetaan bisneshenkisiä sanojenkäyttäjiä, ei korkeamman taiteellisen hengen voimalla kirjoittavia ihmisiä.
Nämä suuresta hengestä ja energiasta kirjoittavat ihmiset eivät koskaan ole siellä kustantamon painokoneen äärellä esittelemässä tuotetta, vaan he kirjoittavat, minkä elossapysymistaistelultaan vain jaksavat/pystyvät. Kun sitä merkityksellistä sanottavaa on, se ei yksinkertaisesti koskaan alennu huoran tasolle ja tasoitu myyntiartikkeliksi, vaikka tässä ajassa kaikki on kaupan ja kirjallisuuden pitää sisältää se liiketoiminta.
Kaikkeen on mahdutettava kaikki taivaan ja maan väliltä, se kaupallisuus, sitä pidetään asiaankuuluvana, ihan edellytyksenä kirjalle, mutta silloin ollaan jo tekemässä liiketoimintaa, ei kirjallisuutta, jolla olisi isompi merkitys ja jotain tärkeämpää annettavaa/sanottavaa tällekin ajalle ja ihmisille.
Saadaksesi sanottavasi kirjaksi, sinun pitää olla merkonomi, ei kirjailija. Jonkun mielestä nämä eivät ole toisilleen vastakkaisia asioita ja joissakin tapauksissa eivät ehkä olekaan, mutta kun mitään muuta kirjallisuutta ei suvaita olevan olemassakaan, on selviö, että henki pakenee ja sielu katsoo suurta kirjasirkusta, jonka ytimessä loistaa kassakoneen kilinä.
Lukemalla luet toinen toistaan mainiompia tuotepaketteja milloin kenenkin terhakkaan myyntitykin koneesta laukaistuna. Kirjailijat ovat trendikkäiksi viilattuja persoonatyyppejä, joiden tekeleitä myydään yhtä muodikkaille tyhjäpäille, että heillä olisi ajatusmaailmaansa ja sisustukseensa sopivaa materiaalia todisteena siitä, että ovat kulttuuri-ihmisiä, sivistyneitä ja niin `sisällä´, etteivät he tiedäkään, että on olemassa se `ulkona´.
Siellä ulkona kulkee se ajatteleva ja tunteva kirjoittaja. Hän jonottaa sosiaaliviraston luukulla jokapäiväistä leipäänsä, lainaa kirjastosta sen nyt niin huipuksi sanotun kirjan, todetakseen, että onpa hurjan hieno myyntiartikkeli. Eikä hän ole tyhmä. Hän ei vain näe siinä kirjassa sitä sisältöä ja sanottavaa, mitä siinä sanotaan olevan. Median kissankokoisilla sivuilla se myyväksi tuotteeksi suittu mannekiini, nainen tai mies, hehkuu mainiouttaan. Ego on loputon runsaudensarvi, joka puskee, kuin Eyjafjöll tuhkaa sisuksistaan kilometrien korkuisina yskäisyinä.
Ja kaiken keskiössä on siellä sitten se kirja. Siinä kirjassa on alkuajatus siitä mistä se on lähtenyt ja mihin se johtaa. Taustatekijöinä oikeat kontaktit, asema ja saveen juntattu tukeva bisnespaalu. Myynnin sisältö on myynti ja se on sen sanoma. Ei muuta.
Ei koskaan ikinä mitään muuta, koska hän joka kirjoittaa koko sielullaan ei heilastele bisneksen kanssa. Hän kirjoittaa, koska se on hänen elämäänsä ja kokonaisvaltainen asia. Hän ei edes yritä muokata itsestään myyvää trendipelleä, koska se olisi suoraan poissa siitä mitä hän tekee, kirjoittamisesta ja sen sisällöstä.
Ajatuksillaan ja tunteillaan hän ei voi alkaa huoraamaan. Hänen sanomansa poikkeaa valtavirrasta ja kaikki mikä ei nuole lipevän liukkaan bisnesvallan kengänkärkiä, asetetaan asemaan, joka saa keski-aikaisen kidutuspyöränkin näyttämään siistiltä kapistukselta. Suolenpätkät ja roiskuva veri eivät korista sitä jatkuvasti käynnissä olevaa henkistä raiskausta, jolla tässä maassa taide eliminoidaan ja taiteilija tapetaan nälkään, perusturvan puutteeseen. Että siinä mielessä ollaan palattu aidon taiteen alkulähteille, kärsimyksen kautta, sillä erotuksella, että mesenaatti puuttuu.
Ja sitä ylläpitävät rakenteet ovat vallalla. Kaikki kirjoittaminen kategorisoidaan jo valmiiksi johonkin "sarjaan" kuuluvaksi. Selkeää, aitoa kirjoitusta, jossa lahjan valaisema kirjoittaja seisoo alastomana x-asennossa kädet taivasta kohti kurotellen ja antaa taivaan viisauden valua jäseniinsä, ei myönnetä olevan olemassakaan, koska kirjoittaja on erilainen ihminen, köyhä nainen vailla koulutusta ja asemaa yhteiskunnassa, oman sukunsakin hylkäämä, ulkopuolinen, mutta hänellä on arvokas lahja, sitä hän vaalii ja kirjoittaa sanojaan.
Bisnesvalta-ajatusmaailman sisäistämäinen ainoaksi oikeaksi totuudeksi, kirjailijajuuden ja kirjan syntymisen edellytykseksi, tuhoaa lumoavan sanataiteen. Minä kirjoitan silti. Kerjään leipää päälleni sylkevältä yhteiskunnalta ja sen kylmiltä, sydämettömiltä rahassa rypeviltä, itseään täynnä olevilta omaisuuden ja koulutuksen mahdilla elämää tuhoavilta aikalaisiltani.
Rakastelen sanoja niin kauan, kuin elämä antaa. Haluaisin kertoa niin paljon, sisältäni ihan konkreettisesti tulvii kirjainten ja sanojen muotoon puettavaa kertomusta siitä, kuinka hahmotan tätä maailmaa. Haluaisin antaa sen teille, kertoa kuinka kaiken voi nähdä toisin, että on olemassa toisiakin maailmoja tämän vallalla olevan yksisilmäisen hirviön sijaan, jonka häntä piiskaa kiukkuisesti palloamme, kun se istuu yhä isonevan rahakirstunsa päällä atrain kädessä valmiina tuhoamaan kaiken, mikä ei suostu sitä palvelemaan.
Minulla on nimi, vaikka ei sellainen nimi, miksi nimet yleensä mielletään; arvon, vallan, väkivallan naulakoiksi, kuka kukin on -pelin työkaluiksi. Minulla on ihmisen nimi, jonka voin kyllä teillekin kertoa, jos saan mahdollisuuden toteuttaa suunnitelmani. Paljon merkkejä olen laittanut liikkeelle, ehkä joku osaa ne tulkita ja ymmärtää, mitä nyt kannattaa tehdä.
Nämä viimeiset viestit ovat hyvä esimerkki siitä hölynpölystä, mitä älyköt haluavat markkinoille. Viesteistä ei saa tolkkua, mitenkähän lienee heidän tuottamansa kaunokirjallinen matsku.
Ei kirjoittaja ole sossun luukulla, vaan normaalissa päivätyössä.
Minä haluan kirjoittaa ennen kaikkea hyvän tarinan, joka luetaan kannesta kanteen. En sokopäistä ajatuksenvirtaa, jossa puolet on tuotettu puolipöhnässä tai syntymäpöhnässä kaikki se teksti.
"Sitä vain ihmettelin, että nimenomaan Onkeli otti kantaa tekstin "vaikeuteen": häntä on tuskin pyydetty omia tekstejään selkiinnyttämään."
puffaamassa kirjaansa
Kutsumus
Et ymmärrä taiteesta mitään ja jos aiot kirjoittaa jotain, niin noin negatiivista räksytystä ei kukaan ainakaan jaksa lukea. Tosin kaltaisiasi ei-taiteilijoita kyllä löytyy julkaistuna pilvin pimein. Yletä analysoinnintarpeesi ensin itseesi, ettet erehdy noin kohtalokkaasti ihmisten suhteen.
kahdelle edelliselle pukarille: eikö kirjailijan jos kenen pitäisi ymmärtää.
kirjallisuutta ovat sekä taide että ei-taide, molempia tarvitaan. näkemysten erilaisuudesta voi keskustella mutta kannattaako riidellä, ei kannata ainakaan henkilökohtaistaa.
että kustannustoimittaja katsoisi tekstiäsi ja osaisi sanoa, miksei pidä siitä, tai miksi pitää. Minä olen kirjoittaja, joka ei vielä ole julkaissutmuuta kuin pari asiatekstiä; romaani on vasta tekeillä. Sinun tekstistäsi osaan sanoa vain, että en pitänyt. En lukisi tällaista. Ehkä siksi sitä ei julkaistaisi. Kustantamot elävät tarjoamalla lukijoille jotain, jota he haluavat lukea. Eivät he ole hyväntekeväisyyslaitos itseään taiteellisina pitäville ihmisille.
Jos yrittäisin eritellä, vajavaisilla taidoillani, sanoisin ehkä, että tyylisi on vainoharhaista, tekohauskaa, teennäistä, epämääräistä. Puuttuu ajatusten tuoreus ja nasevuus. Ei synny kontaktia kirjoittajan ja lukija välillä. Kirjoittaja puhelee yksikseen, paatoksella ja itsesäälin vallassa.
Jotain tuollaista heräsi mielessä.
Olit kirjoittanut otsikkoon nimeni, mutta en ymmärrä, miten tekstisi liittyi minuun.
En ole markkinointihenkinen ihminen, joka haluaisi alistaa taiteen rahatalouden mahdin alle.
Originaalia ja persoonallista tekstiä on hurjan vähän tarjolla. Liekö syynä se, että samat henkilöt samoissa piireissä ryhminä laittavat tekstiä tiettyyn muottiin vuodesta toiseen. Kaikki on niin kliinisen säädeltyä ja kaavamaista. En oikein usko että aivan kaikki kirjailijat ovat tämän korjausrumban jälkeen tyytyväisiä lopulliseen versioon. Suomeen kaivattaisiin uusia tuulia. Uudenlaista suomalaista kirjallisuutta edustaa mielestäni Benny Markka. Hänen kirjansa ovat vielä melko tuntemattomia, mutta veikkaisin asian muuttuvan. Hänen kirjansa ovat oikeasti originaaleja tarinoita kirjoittajalta lukijalle. Niitä ei ole tehty pilkkua viilaten, vaan pääosassa on yleensä varsin vauhdikas tarina sellaisena kuin kirjailija sen on kulloinkin luonut. Hän kirjoittaa niin toimintaa kuin humoristisia kirjojakin. Herättää taatusti tunteita puoleen tai toiseen. En suosittelisi tiukkapipoisille tai pilkunkiillottajille.
Se mikä minua ärsytti aiemmissa viesteissä oli se, että kirjoittajien kuvitellaan haluavan elää kirjoittamisellaan. Tottakai useimmilla on joku muu ammatti ja kirjoitetaan siinä ohessa. Näin pienellä kielialueella.
Ei ole toisiaan poissulkevaa kirjoittaa vetävää, lukijaa mukanaan vievää tarkinaa, joka myy ja joka on samalla kaunokirjallisesti "hyvä". Mitä muuta on esimerkiksi Sofi Oksasen Puhdistus? Puhkieritelty aihe, tiedän, mutta tässä mielessä hyvä esimerkki.
Öö, siis en ole väittänytkään, ettei menestynyt teos voi olla hyvä. Kaupallinen menestys ja teoksen onnistuneisuus ovat kaksia eri asiaa myös minun mielestäni. On mahdollista, että jossakin on kirjoittaja, jota ei julkaista, vaikka hän on hyvä.
Niin ja siis miten niin kuvittelen kaikkien haluavan elävän kirjoittamisellaan? Mistä näin päättelit?
Se kirjoittamisella eläminen tulee toistuvasti esiin tämän palstan viesteistä, en nyt lähde niitä siinä mielessä lukemaan uusiksi, että osoittaisin missä ja missä viestissä sitä ajatusta on. Ja jossain todettiin vielä siitäkin, että jos ei elä kirjoittamisella, niin sitten vain sossun luukulle.
Apurahoista täällä puhutaan usein ja väitetään, että ihmiset kyttäävät niitä ja ovat toisilleen kateita, kuka saa ja kuka ei. Käsitämätöntä puuhaa.
Mielestäni kirjoittaminen ihan toisenlaisen päivätyön ohella on virkistävää, toki päivätyö häiritsee sitä jonkin verran ja aika ajoin on raskasta vetää ikäänkuin kahta työpäivää. Elämästä pitää vain sitten karsia kaikki epäolennainen, jotta kirjoittamiselle jää aikaa.
Ja mitä lopputulokseen tulee, niin kyllä mielestäni paras lopputulos on hyvä tarina. Täällä joku taisi tehdä tästä uuden aloituksenkin, jota aloitusta kukaan ei sitten jatkanut. Hyvä tarina hyvällä kielellä ilman sen kummempia kommervenkkejä ja vaikeita konstailuja, jotka menevät itsetarkoituksellisuuden puolelle. Siksi arvostan selkeää, luettavaa tekstiä, joka etenee. Sellainen tietysti myös usein myy parhaiten ja se onkin hyvä juttu. Hötteröt hattarat julkaistaan, niitä myydään sata kappaletta, kukaan ei niitä arvostele ja sitten ne painuvat unholaan.
Täysipainoinen kirjoittamiseen, tai mihin tahansa taiteeseen panostaminen paranee, kun ihminen joka tuntee itsensä taiteilijaksi saa myös keskittyä siihen, mitä tekee ja osaa.
Se, että pitääkö hänen taiteestaan joku muu/toinen on toissijainen asia. Ei kaikkien tarvitse elää Kalervo Palsan elämää, tai muutenkaan kovaa elämää ennen kuin saa jälkikäteen suitsutuksen työstään.
Kirjoituksesta, kuten elämästä yleensä, on kuohittu tunteet pois. Ihmiset kulkevat näytönsäästäjä kasvoillaan ja kirjoissa. Tunteet on älyllistetty kulloinkin vallitsevien trendien mukaisiksi, paatos esimerkiksi on kiellettyjen listalla. Pitää sanoa tietyt asiat mielessä pitäen, ei kuten itsestä tuntuu.
Tunteella maalaaminen on kriitikkojen ja heidän mieltymyksiään seuraavien kirjailijoitten toimesta ,sanattomalla sopimuksella suljettu ulkopuolelle, pois. Yllämainittiin jo, että pitää olla tietyt edellytykset, julkisuus riittää aika pitkälle, että saa kirjan julkaistua ja kehuvat arvostelut.
Mikäli osaat niiden sääntöjen mukaan analysoida asiat puhki ja kirjoittaa, saat kirjailijan tittelin. Mielestäni edelleenkään sillä ei ole mitään tekemistä taiteen kanssa ja se se vasta teeskentelyä onkin. Kyllä siinä vainoharhaiseksi tulee, jos ei mahdu siihen maailmaan, eikä oma kirjoittaminen.
Kaikkialla missä kumarretaan rahaa, se määrää sisällön. Sitä vaihtoehtoa tässä etsin ja kirjoitan enemmän suruissani, kuin edes tekohauskasti. Kun kirjasta tuli tuote, se lakkasi olemasta kirja.
Mielestäni kansalaispalkka, tai kunnollinen perustulo kaikille vapauttaisi suuren määrän luovaa energiaa, jota tässä maassa kuulemma kaivataankin. Tulossa olisi vaikka kuinka paljon, satsatkaa siihen.
Ainainen kovuus ja sillä päteminen tekee kaikkien elämästä raskasta.
Ja kirjoittaa voi muutakin, muutenkin, kuin tarinoita.
Pienet piirit opettamassa kirjoittamista ja sanelemassa kuinka kirjoitetaan oikein, on todella taiteen hengen tuhoavaa toimintaa.
Kirjoituskilpailutkin ovat jotenkin sairaita ja ne tekopyhät raatilaiset siellä tärkeilemässä, samat naamat, esittelemässä milloin mitäkin lapsuuden leikkikalua viikkolehdissä ja elitistisen ylen ohjelmarepertuaarissa.
Ette voi väittää, ettettekö olisi jo kyllästyneitä näihin yli kolmekymppisiin joka alan taitajiin, joita puskee pintaan loputtomasti, ensin näyttelijä, sitten laulaja, sitten oli jo aika kirjoittaa kirja jne Rahaa tuli ensin ovista, sitten ikkunoista. Toinen rahakirstun omistaja sitten ostaa, siellä he yhdessä pyörivät yhteisillä kokkareillaan naamat Hangonkekseinä ja räps taas kuvataan.
Tuntuuhan se negatiiviselta, että tämän sanoo, mutta helvetti soikoon, kun se on niin.
Ja joku Pirkanmaan kirjoituskilpailu tms kävithän varmasti ensin sen Oriveden opiston kunnolla loppuun, tai nait oikeisiin piireihin, ennen kuin ?
Kyseenalaistaminen kielletty = suomalainen kirjallisuus
Antaisitko esimerkin.
Tämä keskusteluhan olisi mielenkiintoista, jos mutuilun lisäksi löytyisi konkreettisia esimerkkejä.
... mielestäni Suomessa voisi olla pilvinpimein lisää näitä joka alan taitajia,
mä ainakin rakastan
renessanssi ihmisiä
juuh !
lavli................
ja kirjoita lisää Suora ilmaisu,
kivasti kirjoitat !
Esimerkkkejä voisi tulla, jos ensin määrittelet, mistä haluat niitä esimerkkejä a) väärin ymmärretystä taiteilijasta, jota kukaan ei ymmärrä ja joka ei kenenkään muun kuin omasta mielestään osaa kirjoittaa b) monitaitajakolmekymppisestä c) Pirkanmaan teini-ikäisille rajattuun kirjoituskilpailuun osallistumisesta d) jostain muusta, mistä?
Ihmiset lähtevät myös kirjallisuudesta, kun se ei ole enää kuin markkinavoimien ja niitä nuolevien mukataiteilijoitten pintaliitokenttä. Osta, myy, kouluta, kuulu piireihin, se on sitä surgasmikirjallisuutta, jolla ei ole mitään todellista vaihtoehtoa/sanottavaa ihmisille tarjota.
Ehkä on parempi että me suomalaiset toisinajattelijat emme julkaise kirjoja, haaskattavaksi hyväosaisille muovi-ihmisille, joilla ei ole enää suurempia tavoitteita, kuin omistaminen ja sen sisällä temppuilu.
viestini oli suunnattu ensisijaisesti tähän viestiin: "Kyseenalaistaminen kielletty = suomalainen kirjallisuus".
(a) väärin ymmärrettyjä taiteilijoita ja "taiteilijoita" on maailma pullollaan, tapaan heitä työssäni päivittäin, b) monitaitajia tunnen useita eri ikäluokista, c) kirjoituskilpailujakin tunnen)
tästäkin aihepiiristä olisi mukava saada esimerkkejä, niin saataisiin ihan oikeatakin keskustelua.
Kuka mielestäsi sen kansalaispalkan maksaa? Minä ja muut, jotka kirjoittavat kutakuinkin tosissaan muun ammatin ohella?
Toisaalta en vastusta kansalaispalkkaa. En haluaisi esimerkiksi työkavereiksi ihmisiä, jotka on väkisin pakotettu työhön. Vievät vain toisten aikaa ja ovat muiden riesana. Olsiin valmis maksamaan tietyn summan yhteiseen krstuun joka kuukausi siitä, että moiset "taiteilijat" pysyvät oikeista töistä pois. Kuten veroina ja muina veroluonteisina maksuina maksankin.
Mutta kansantaloudellisesti ajatus on kestämätön. Eikä sitä ole käsittääkseni ihan tosissaan millään tasolla valmisteltukaan niinkuin muita sosiaaliturvalainsäädännön uudistuksia.
Ja itse aiheeseen: ei myynnillisesti onnistunut kirjallisuus tee siitä "huonoa". Sen sijaan oikeasti huono (=hämärä, epäselvä, tekotaiteellinen) pyritään usein kuorruttamaan taiteellisuuden nimikkeellä. kermapilven alta vain paljastuu kuollut käärme tai kakkikikkare. Tai ei yhtään mitään.
Elämme todellakin voimakkaan eksytyksen aikaa, kirjailijan/taiteilijan ammattinimikkeen saadakseen täytyy läpäistä nämä julkisuuden haastattelutestit, joilla ei ole mitään tekemistä kirjoittamisen kanssa, jossa on sisältö.
Tässä ajassa kaikelle pitää voida naureskella ja et ole missään lajissa taitava, jos et persoonana ole julkisuuden hallitseva kova öykkärihahmo sisältäsi. Herkkä, arka, eristäytynyt lahjakkuus on yleisen naureskelun aihe, eikä siten akateemisten piirien sukkelasanainen lipeväkieli, joka koketeeraa kutsuilla sulavasti.
Taide kuihtuu siinä kohtaa, kun sen pitää alkaa olla ensin tuoteseloste tekijästään, siitä minkävärisiä- ja kuvioisia alushousuja tämä käyttää, syökö sushiravintolassa, vai tekeekö fonduen kotona ystävien seurassa tms täysin arvotonta.
Alistun nyt antamaan yhden esimerkin. Nokkimisjärjestys ja piireihin pääsy ovat vaatimuksia esim. siten, että kirjoittajan pitää pystyä lukemaan tekstejään mikrofoniin yleisön edessä, ennen kuin hän saa sanoa itseään kirjoittajaksi, vaikkapa runoilijaksi. Tämähän on aivan järjetöntä.
En minä halua julkisuutta missään muodossa, en halua olla sellaisen asian kanssa missään tekemisissä. En halua kuulua mihinkään piireihin, käydä kirjailijatapaamisissa, enkä kulttuurihärdelleissä. Haluan pysyä tuntemattomana ja kirjoittaa. Onko se liikaa vaadittu ?
Olen herkkä, outo ja kummallinen ihmisenä, haluan olla omassa rauhassani, kaikki muu satuttaa. Mutta kirjoittaa haluan ja käsittääkseni osaankin. Haluaisin vain tehdä sitä omassa rauhassa, omalla tavallani, tai tavattomuudellani. Julkaista salanimellä ja silti saada lukijoita.
Tämä palsta nyt on jostain syystä saanut nauttia antimistani, maistiaisia. Kuulostan jo alushameeni myyneeltä. On siinä sentään pitsiä helmassa. Kirjoitan tunteella, en tee tuotetta.
Vaikka haen sitä ehkä vanhanajan "romanttisella" kaiulla sävytettyä olomuotoa kirjoittamiseen, niin minulla on ääni, jolla on syvyyttä, pystyn aistimaan asioita menneisyydestä, tästä ajasta ja tulevasta, yhdistelemään niitä kirjoittamiseeni ja kulloiseenkin tunnetilaan, sitä sanotaan kai herkkyydeksi.
Ja sen olemassaolo lakkaa, jos on pakotettu olemaan kontakteissa, sun muissa epäolennaisuuksissa. Enkä ole erikoisuudentavoittelija, tai niin hullu, ettenkö ymmärtäisi, että vaikutan toisten silmissä vähintäänkin oudolta, kun sanon näin. Itse koen olevani taiteilija.
Ja markkinointihenkiselle sanoisin, ettei ole tarvetta kuorruttaa mitään mistään ulkoisista vaikuttimista, vain kirjoittamisen riemusta. Juuri nuo yleisesti hyväksytyt kriteerit estävät huippujen esiinpääsyn, väitän.
Voiko kirjakustantaja olla jotain muutakin, kuin huutava vaatimusmerkki ?
Voiko kirjakustantaja alistua, olla nöyrä, vaatimaton, alistunut suorastaan, ainutlaatuista löytääkseen ?
Jos on tottunut ahneuden raipaniskuihin omasta kädestä lähtevinä, voi olla vaikea muuttaa toimintatapojaan, mutta suosittelen.
Joka tekee kanssani sopimuksen näkemättä minua, ehkä koskaan. Ja koska en hallitse tietotekniikkaa, en halua touhuta minkään tiedostojen kanssa, vaan kirjoittaa vaikkapa sähköpostina tekstiä lähettämällä ja niistä posteista hän kokoaa kirjan, jonka kirjoittaja minä olen ja jolle minä annan nimen.
Täällä on joku touhunnut yöllä kymmenen sekopäistä viestiä. Jos on aikaa kirjoittaa yöllä viestejä, eikö sekin aika kannattaisi käyttää tekstintekoon?
Mitä tekemistä "piireillä" on sen kanssa, että lukee tekstiään mikrofoniin? Jos saan tekstini julki, voin sitä kyllä esitellä missä tarpeen, mutta kukkua on, että jäisin minnekään iltaa istumaan päästäkseni "piireihin".
... totta turiset Erakkokirjoittaja osittain,
minun mielestäni nämä eivät kyllä ole kuitenkana mitenkään sekopäistä viestiä, vaan näistähän tämän ketjun aiheista
hesarin kulttuurisivut
saavat oivaa matskua tämänpäiväisen valivalituspalstan jatkeeksi ja olisihan se kiva jos kulttuurisivuilla tartuttaisiin kunnolla ajankohtaisiin kirjallisiin aiheisiin.
Minua ainakin kiinnostaisi lukea.
Joo.
kirjoittajatoverillamme saattaa olla kirjoittajan uraan liittyvä kriisi menossa, kuten varmaan meillä kaikilla joskus.
... ellei olisi
puhdasta taidetta
niin mihin sitten vertaisimme.....
ja nyt kun sitten on tämä Sofi Oksanen
onnenkantamoinen
niin tiedämme mitä markkinatalous voikaan kaikkineen olla........
aaaahhhhhhhh !
... kommenttia, kriisistä kriisiin
menossa, sitähän se kaikki on...
minuakin hiukan ihmetyttää ettei oma paikallislehteni ole vieläkään arvostellut kulttuurisivuillaan
runokirjaani juokse pupu juokse.........
on se niin väärin !!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!
Mikä se on se kirjoittajan kriisi? Se ettei synny tarpeeksi laadukasta tekstiä? Eikö se ole jokapäiväinen tilanne, ei mikään erityinen kriisi?
Olen aina ihmetellyt, miksi ne tulipunaisena huutavat ketjut hiljenevät heti, kun joku kysyy asiallisesti esimerkkejä ja perusteluita. Taas kävi näin.
Vaikka se, että kustannustoimittajien käsitys kirjoittamisesta ja taiteesta on jämähtänyt kirjojenkustantamisen alkuajoille ja siitä puserrettu markkinatalouden nuolukiveksi, eli "väärinymmärretty taiteilija" -käsite, tai "moniosaaja", saippuakuplia, jotka voisi jo poksauttaa.
On todellakin olemassa kirjoittajia, jotka eivät mittaa omaa osaamistaan toisten ymmärryksellä ja niillä yleisillä kaupallisilla kriteereillä, joita pidetään itsestäänselvyyksinä. Ruodusta poikkeaminen on tälläkin palstalla heti "sekopäisyyttä" jne
Koko kirjojenjulkaisuala pitää kyseenalaistaa ja ne laaditut säännöt/lait, sekä niiden vartijat, jotka ovat kehittäneet siitä ammattinsa, ovat kadottaneet jo aikoja sitten taiteen todellisen sielun ja hengen.
Tuote on tuote, eikä se ole taidetta. Taide on vapaa.
Oletko koskaan ajatellut, että tämäkin on tavallaan julkaisemista, mitä täällä kirjoittaa ?
Ehkä kirjakustannusala tulee tarpeettomaksi, kun ihmiset saavat lukijoita muutenkin, jos agentit eivät opi kunnioittamaan ingognitona pysytteleviä kirjoittajia.
Ai niin, se raha millä elää. No sitähän varten minä täällä kustantajaa etsinkin, että saisin häneltä tukea jatkaa kirjoittamista ja sitten voisin antaa hänelle luvan julkaista tekstiäni.
Hei missä viivyt ?
Jos ei osaa kenenkään muun, kuin itsensä mielestä kirjoittaa, niin eikös se siinä tapauksessa ole aivan sama onko se itse joku sisäpiiri, yksinäinen kirjoittaja omissa oloissaan, vai kokonainen valtakunta, joka luulee olevansa hieno kirjoittaja ?
Homman idea on siis se, että ääni, hengen palo, se aidosti kiinnostava sanottava, edes jonkinlainen vaihtoehto nykyiselle markkinakonevetoiselle touhulle painetaan alas, sille käännetään selkä, sen ei haluta olevan olemassa.
Miksi kaikki kuvittelevat, että tarvitaan jonkun ulkopuolisen, jonkun toisen, jonkun "ammattilaisen" tms hyväksyntä, ennen kuin voi saada äänensä valloilleen, sen mahdollisesti tärkeän ja mullistavankin sanottavan julki ?
Minä olen olemassa ja kirjoitan, olivat muut mitä mieltä siitä tahansa, mutta tarjoan viisaalle kustantajalle ja mesenaatille mahdollisuuden alkaa tukemaan minua tuntuvasti taloudellisesti siten, ettei tarvitse käyttää yhden ihmisen rajallisia elämänvoimia- ja energioita hengissäpysymistaisteluun ja sen ajattelemiseen, vaan saan mahdollisuuden kirjoittaa vapaasti, keskittyä siihen kirjoittamiseen ja sen sisältöön.
Ei se ole liikaa pyydetty, eikä mistään pois, joillakin on rahaa kuin roskaa, mutta jos tämänkaltaiselle toiminnalle ei anneta edes mahdollisuutta, saattaa jalokivi kadota.
Taide on yleensä jotain jota kukaan ei lue vapaaehtoisesti. Tylsää ja vähemmän ymmärrettävää.
Kyllä kirjoittajalta voi odottaa, että hän sanoo sanottavansa selkeästi.
Ja tottakai kirjoittaja on jotain vasta sitten, kun joku kustantaja sen huomaa. Ei sitä ennen. Kustantajat julkaisevat paljon myös huonoja esikisia ja tosiia kirjoja ja kolmansiakin, luukisi siinä "taiteilijalla" olevan mahdollisuuksia.
http://keskustelu.suomi24.fi/node/8949273#comment-43278244
Olipa tympeä ja kaavoihin kangistunut vastaus, mutta sen etu on siinä, että se kertoo juuri osuvasti Suomen kirjallisuuden nykytilan: suorita, älä taiteile, myy älä ole mesenaatin tarpeessa.
Herra, tai rouva halki, poikki ja pinoon, se laatikon muotoinen todellisuus ehkä riittää sinulle ja kaltaisillesi, joille kirja on tuote ja kulttuuri on omistamista, mutta meille vaativimmille kirjoittajille ja lukijoille se ei riitä. Meille on olemassa tietoisuus paremmasta ja vaihtoehdosta tuolle kuvaamallesi kaupallisuuden myllykirjallisuudelle, jonka ainoa sanoma on lisää pääomaa joillekin ja muuta kirjallisuutta/taidetta ei ole olemassakaan.
Hyvä, että aistit kuitenkin tuon "mesoamisen", eli aivan tunnoton et ehkä ole sinäkään. Silti emme elä sen toivon varassa, että sinä ja kaltaisesi valmiille oppineet heräisivät tajuamaan, että se isompi viesti kulkee ihan toisilla riveillä ja sisältää elävää tekstiä todellisuudesta ja sen takaa.
Suosittelen sinua aloittamaan Naomi Kleinin Nälkäpalkalla teoksesta, koska rationaalisuus ja realismi ovat mitä ilmeisemmin sydäntäsi lähellä. Sitä kautta sinulle saattaa avautua toisenlaista näkökulmaa ja saatat saada aavistuksen siitä, mitä tämä ah niin kullankallis "mesoamiseni" voikaan osaltaan tarkoittaa.
Ja mitä vapaaehtoisuuteen ja vapauteen tulee, niin sananvapautta kannattaa koetella ja rajat on aika rikkoa, niin kirjoittajien, kuin lukijoitten ja se tulee edellyttämään tietynlaista vallankumousta niin kustannus- kuin kirjoittajapuolella.
Odotan mesenaattiani.
Odota sinä mesenaattia. Minä nostan kohtuullista kuukausipalkaa, ei tarvi menenaattia eikä mesoamista.
Ten kahta työpäivää ja odotan käsikseni valmistumista ja sen jälkeen vastauksia kustantajilta. No valmis se on ollut tietyssä mielessä jo pitkään, mutta laatu ei tyydytä.
En tiedä, mitä on kaupallinen myllykirjallisuus. On kirjoja, joita viitsii lukea ja niitä joita ei viitsi. Sillä ei ole kaupallisuuden kanssa mitään tekemistä.
Mesenaattia saa odottaa visiin vielä haudallekin. Ei kannata. parempi tehdä itse, mitä tehtävissä on.
Joku kuvittelee elävänsä tuottamalla tekstiä. Siitä sitten vaan. Ei ole meiltä työssäkäyviltä pois, vaikka mehän ne apurahat maksetaan.
Onneksi en tunne yhtään ihmistä kirjailijapiireistä, voisi olla aika erikoista porukkaa.
Korkeakirjallisuuden piirit janoavat jatkuvasti uutta ja omalaatuista korkeakirjallisuutta - hyvä kirjallisuus löytää sieltä paikkansa, usein muotonaan vaikka se tajunnanvirta. Korkeakirjallisuutta julkaisevat sekä isot että pienet kustantamot. Niistä tulee harvemmin kassamagneetteja ja R-Kioskien pokkarimenestyksiä, mutta toisaalta ne saavat "piirien" ja kriitikkojen hyväksynnän.
Suuri yleisö taas odottaa seuraavaa viihdepläjäystä. Kirjoita vaikka hyvä dekkari, romanssi, historiallinen elämänkerta tai tragikomedia ja hyvällä tuurilla rikastut. Toisaalta, teostasi ei ehkä oteta samalla tavalla vakavasti "piireissä" jos sen nähdään olevan liikaa lukijaa kosiskeleva ja itsestäänselvä.
Pointti on, että hyvä kirjallisuus kyllä tuppaa löytämään yleisönsä. Ei Suomessa sensuroida sen kummemmin korkeaa kuin matalaakaan kirjallisuutta. Eri genreillä, aiheilla ja tyylilajeilla on toki eritasoinen kysyntä joka vaihtelee trendien mukaan.
Sitä en ymmärrä, miksi jotkut kokevat pakottavaa tarvetta survoutua molempiin kategorioihin. Samaan aikaan pitäisi saada kirjoittaa avantgardea yhteiskuntakritiikkiä ilman että toimittaja koskee tekstiin sekä myydä tätä teosta sitten satoja tuhansia kappaleita ja saada "piirit" polvilleen. Mutta jos kirjoittaa kamaa, joka menee keskivertojampalta yli hilseen, on hyväksyttävä, ettei valtavirta tule ymmärtämään kirjasi nerokkuutta.
Toisaalta, jos kirjoittaa perusdekkareita eläkkeelle jäänestä rikostutkijasta jonka vaimo jätti miehen alkoholiongelman takia ja joka katselee maailman menoa itseironisen kyynisesti, ei voi vaatia, että ihmiset yhtäkkiä pitäisivät teoksiasi mullistavina.
No okei, tämä menee jo hieman ohi aiheen. :)
Mielestäni tekstiä ei voi suoraan jakaa helppoon ja vaikeaan. Rönsyilevä tajunnanvirta jossa tarina, tapahtumapaikat ja jopa hahmot jäävät toissijaiseksi, saattaa vaikuttaa korkealentoiselta, mutta voi toisaalta olla myös hyvinkin simppeliä "fiilistelyä" kuten runoudessa ja poplyriikoissa näemme. Lyhyillä, jämäkän kuvaavilla lauseilla taas voi olla lukemattomia merkityksiä. Ja tietenkin voi kirjoittaa dadaa...
"Tekotaiteellinen" on tyhjä sana, se ei tarkoita mitään. Taidetta ei voi oikeasti määritellä kuin jokainen yksilö itse omalta kohdaltaan joten unohdetaan tuollainen rimat alittava mollaaminen.
Suurin osa kirjallisuudesta heiluu taiteen ja viihteen ääripäiden välillä. Se on muodon ja sisällön symbioosi joka mielestäni (ja useimpien ihmisten, näin olen käsittänyt) tuottaa kirjallisuuden suurimmat helmet.
Toisaalta, tarina kurjassakin muodossa voi olla kiehtova (kun se kutkuttaa mielikuvitusta) ja pelkkä itsetarkoituksellinen muodolla leikkiminen nautinnollista (kun se hivelee taiteellista älyä joka meillä kaikilla on).
Luen sekä "vaikeaa" että "helppoa" kirjallisuutta. Välillä menee reippaasti yli hilseen ja välillä tuntuu, että joku pitää minua idioottina...:) En minä jaksa laittaa Virginia Woolfia ja Aku Ankkaa paremmuusjärjestykseen, jätän sellaiset filosofeille jotka ovat sopivan irtaantuneita elämästä.
Kaunokirjallisuuden on oltava hyvää jonkun mielestä, siis jos se halutaan julkaista ja vielä useampien mielestä jos sitä halutaan myydä. Jos kirjoitat hyvän kirjan, ei sillä loppujen lopuksi ole väliä, onko kieli ankaran pelkistettyä vai puiden oksien lailla ympäriinsä haarautuvaa. Jos kirjaasi ei ole vielä julkaistu, se ei vain ole ollut oikeiden ihmisten mielestä hyvä.
En edes rupea kommentoimaan näitä tällä palstalla jatkuvasi toistuvia, vainoharhaisia väitteitä kirjallisuuspiireistä. Miten ihmiset ylipäätään tietävät näistä piireistä niin paljon, jos kerran saavat niiltä pelkkää ivailua?? Suurin osa kotimaisista kirjailijoista lyö läpi kirjoittamalla eikä omaa mitään suhteita "piireihin" (sukua varmaan Illuminatille) ennen läpimurtoa. Enkä oikein jaksa uskoa, että ne "piirit" ovat niin tiukat, että ne saisivat yksittäiset tekijät muuttamaan tyyliään ja fasistisesti koulisivat ja perkkaisivat kaiken todellisen lahjakkuuden (kateellisina, tietty!) ja tuoreen ajattelun pois herkistä, köyhistä taiteilijasieluista...
Mutta kaikki taiteellinen on aina vetänyt puoleensa narsisteja kuin liekki hyönteisiä. Politiikka, bisnes, uskonto ja taide - mitä itserakkauden linnakkeita...
“ En minä jaksa laittaa Virginia Woolfia ja Aku Ankkaa paremmuusjärjestykseen, jätän sellaiset filosofeille jotka ovat sopivan irtaantuneita elämästä.”
¤
Tajunnanvirtatekstisi hyppäsi silmilleni tässä lauseessa... nohupstups!... oikein pomppasi... mutta onhan tämä toki ymmärrettävä lause kun luin uudestaan ja jätin ne ensimmäisellä kerralla lukiessani tajunnanvirtaani pölähtäneet ensivaikutelmat sikseen.
Joten eipä voi kuin kiittää elämyksellisestä lukunautinnosta,
ja kirjoita lisää !
… ja olishan se kiva jos joku filosofikin pistäisi näistä mainituista Virginia Woolfista ja Aku Ankasta tähän jotakin aiheeseen liittyvää,
...ai... mihin aiheeseen
?
... kun tähän ei ole tullut mitään lisätekstiä,
ja lukijakokemushan on sitä että peilaa tekstiä omaan historiaansa, joten meillä kaikilla
oma, siis näin koen,
ja mitä min ymmärrän selkeällä tekstillä niin harvemmin sitä lukemistani kirjoista kaipaan, oikeastaan suorastaan välttelen lukemasta sellaisia kirjoja.
Nyt kun tässä fundeeraan, niin taidan ajatella kyllä jotenkin
omalaatuisesti
?
Voisitteko laittaa tähän muutaman kirjan, joissa Teidän mielestänne on selkeä teksti niin
ajattelisin sitten taas tätä eteenpäin...
Kiitos!
... tähän kohtaan kun ajattelin että menisi viimeiseksi, olisi sitten jotenkin ollut visuaalisesti paremman näköistä ja sopeutunut lopputeksteihin.
Mutta ei...kun ei...
ja selvennykseksi vielä, että en kuunnellut tuota Shriveriä kun ei ollut mahdollista. Joo. ehkä sitten olisinkin ymmärtänyt paremmin.
Joo...
Lionel Shriver sanoi Book Show'n haastattelussa, että hän piti tietyn kirjailijan tekstistä, koska sitä lukiessaan ei tule tunne, että kirjoittaja nauttii oman 'äänensä' kuuntelemisesta. Ei nouse mieleen ajatus: "Tuopa oli kaunis virke." Sen sijaan ajattelee: "Tuo on aivan totta."
Näin minäkin haluaisin kirjoittaa.
Haastattelun voi kuunnella täältä: http://www.abc.net.au/rn/bookshow/stories/2010/2910807.htm
yeah, ymmärrän ja hyväksyn tuon täysin!!! tykkään eeva joenpellosta, mutta erään hänen kirjansa alkupuolella tuli kaikessa siinä sujuvuudessa ja sukkeluudessa tunne, että se oli jotenkin liikaa sujuva ja sukkela: itsetarkoituksellista. niinikään se yksi parin rivin pätkä jota kerran luin hotakaista toi mieleen, että kyse ei ollut kirjallisuudesta vaan sanaleikeistä.
Kirjallisuus yleensä ja Suomi ei ole poikkeus tässä, on mennyt yhä enemmän sellaiseen amerikkalaiseen happy end bestseller suuntaan, puuttuu vaan, että kaikkien kirjojen kannessa on koristeellinen puutalo, puutarha, kukkakori ja siili.
Sitten on svengaavan hyvännäköinen kirjailijankuva siellä sisäkannessa, jonka yhteydessä teksti, mistä käy ilmi, että kirjailija on elänyt mielenkiintoista elämää matkustellen, tehden sitä sun tätä jänskää, suorittanut siinä sivussa ylioppilastutkintoja, kirjallisuuden lisäksi myös muilta kirjan "aihepiiriä" hipovilta aloilta , kuten vaikkapa ydinfysiikka ja harrastaa syvänmerensukellusta.
Nykyinen asuinpaikka on sitten vetäytymistyyppinen erämaja Kanadassa, mistä käsin hän näitä suurteoksiaan meille tehtailee huippumyynneillä ja ketkä ovatkaan kirjan ostajia ja nostajia, ihan tavikset, jotka siirtyvät sieltä vaate- ja sisustusosaltolta kirjaosastolle valitsemaan sen kukkakori- ja siilikantisen pokkarin, jonka pohjaväri sointuu fuksianpunaiseen sohvaan. Niitä nostajia ehkä enemmän ovat hyväpalkkaiset, yliopiston parhaissa asemissa olevat proffat, jotka jos itse eivät niitä siilikirjoja tee, niin heidän jälkeläisensä.
Tästä mallista poiketaan harvoin ja sapluuna käy yhä ahtaammaksi. "Yllättäviä" "raikkaita" "vaikuttavia". Takakansitekstissä käydään läpi ihmisen koko tunneskaala maasta taivaaseen; niiltä seisomiltani tarkistin, ettei vain minunkin puutarhassani vipellä siili. Siili on avain johonkin suurempaan elämässä ja sen tavoitat vain ymmärtämällä kirjoittaa, kuten tämä Steve Finskimäki, tai Maribelle Toheloinen, tajuat näyttää aidon luonnonyhteyden saavuttaneelta urbaanilta flanellipaidassasi ja silmissä katse, joka kertoo, että olet harvinainen, suuri lahjakkuus, joka on kokenut jotain elämää suurempaa. Kuvattuna siellä Kanadan takamailla.
Toki kirjan sisällöstä käy ilmi, että kirjailija on maailmanmatkailun lisäksi asunut lähinnä New Yorkissa paremmissa piireissä, viettäen umpisuurkaupunkilaiselämää, jossa joku niin vastenmielinen eläin, kuin siili, herättäisi lähinnä puistatuksia ja halun pyyhkäistä servetillä cocktaillasin reunaa. Taidan jättää sen oliivin syömättä.
Se että näihin kirjanjulkaisukuvioihin liittyy sitten sitä monenmoista suhde- ym kuviota, peilausta ja poseerausta, asemaa ja hierarkiaa, että se kuuluisa lusikka suussa syntymistä, on se rakenne, jolle näitä kirjataloja pykätään. Että tervemenoa vaan kirjailijaksi, minäkin haluaisin kirjoittaa sellaisen siilikirjan, mutten edes myyränä pystyisi kaivautumaan siihen salattuun puutarhaan, jossa niitä lumoavia bestsellereitä saa tehdä.
Varsinkin, kun haluan vieläkin ensin sen mesenaatin, joka sokeasti tarttuu viestiini ja räväyttää pankkitililleni sen parisataatonnia, että voin täysin antautua ja syventyä taiteeni tekemiseen. Sillä haluan ensin ostaa asunnon tietysti, ettei tarvitse miettiä niin maallisia ja maksella vuokria.
Siis siilikirjaa on takuuvarmasti luvassa eniten tarjoavalle (tosin ihan oma näkemykseni). Ottakaapa reippaasti yhteyttä, niin saatte sen tilinumeron: [email protected].
Hej! ...hälsningar från Stockholm!
… kyllä siellä (jos täälläkin) nyt häärätään niin maan perusteellisesti, minullekin tuli taas oikein kuninkaallisen kultalusikkainen olo sitä torvisoittokuntaa kuunnellessa kun vetäisivät pätkää suvivirrestäkin, ja niin pilvetön taivas ja etenkin heidän kirsikkapuidensa ja hevoskastanjoidensa kukinta ja stadilaisiin verrattuna ylirunsaat kukertavankikertävät kukkaistutuksensa, nepäs vasta olivatkin !
Puutarhanhoito sekin hallussa heillä. Ei mitään vinksalleen nyrhittyjä orapihlaja-aitoja eikä voikukkien valtaamia savisia nurmikonlänttejä niin kuin täällä tuppaa olemaan. Kyllä kyllä, kruunut päihittää eurot… ojjoijjoijjoijjjj... vaan olipa silti hauska palata saitille,
sillä täällä näyttää sama hulvaton meno jatkuvan
ja
Suoralla vakaa luottamus
siiliin
?
… nyt en oikein ymmärrä, sillä minä olen jotenkin aina luottanut enemmän kuitenkin
töyhtöhyyppään !
... himputti !
Olisitte nyt himanen vieköön laittaneet tähän selkokielisen tekstin
siilin ja töyhtöhyypän
paremmuusjärjestyksestä !
Ja sanoo, että kyllä tässä nyt joku hiertää ja pahasti.
Siilin kanssa ei kannata alkaa tappelemaan. Se on suloinen raadonsyöjä ja on maistellut montaa metsään kuollutta suunnistajaa.... Ei, en ole väkivaltainen. Enkä kilpailuhenkinen. Sitähän kirjan julkaisu tietysti edellyttäisi tämän päivän Suomessa ja kapeakatseisuutta siinä samalla. Heti kun alat kilpailemaan, et ehdi katselemaan sivulle, vain juosta laput silmillä kohti maaliviivaa, jossa lukee myyntivoitto.
Olivat menneet sulkemaan s-postini, kun en käyttänyt sitä vähään aikaan, nyt hahmotan uuden ja ilmoitan mesenaateilleni heti, kun varmuus siitä on. Pysyn silti edelleen Lydiana tässä ketjussa.
Ilmoittelee yht.tiedot myöhemmin.
... tarkistin tietokirjasta,
siili
on itämaisen tietämyksen mukaisesti
siili = rahakirstu !
¤
HAH !!!
... että,
tiedättekö onko joku jo kirjoittanut kirjan siitä
töyhtöhyypästä
?