Meillä on ujo ja herkkä 3-vuotias poika. Oli hoidossa 2-3vuotiaaksi ja nyt kotona, toinen lapsi syntyy kesäkuussa. Hoidossa ei uskaltanut paljon muidenkanssa leikkiä/avata suutaan, kotona aivan toisenlainen meno. Jos joku esim. yleisellä leikkipaikalla vie lelun kädestä, poika ei uskalla hakea sitä takaisin vaan antaa periksi vaikka häntä selvästi harmittaa.
On kovasti äitin perään, oikeastaan aina (perheessämme myös hyvä ja rakastava, kärsivällinen isä, mutta silti vain äiti useimmiten käy).
Esim. kerhossa käydessä (äiti mukana) poika ei uskalla jäädä toiseen huoneeseen, jos minun pitäisi käydä vessassa tms. Jännittää paljon kaikea uutta.
Millä tavoin voisin hänen oloaan helpottaa vai voisinko? On kurjaa, kun hän jännittää. Toinen lapsi syntyy kohta, joten esikoinen joutuu väkisinkin jakamaan huomion.
Niin, ja hän ei leiki yksikseen, vaan aina pitää olla aikuinen mukana, ainakin samassa tilassa, vaikka leikkikavereitakin olisi.
Ei tarkoitus olekaan lapsen luonnetta muuttaa, mutta helpottaa näitä arkipäivän asioita, jotta pojalla itsellään olisi helpompaa.
On kovasti äitin perään, oikeastaan aina (perheessämme myös hyvä ja rakastava, kärsivällinen isä, mutta silti vain äiti useimmiten käy).
Esim. kerhossa käydessä (äiti mukana) poika ei uskalla jäädä toiseen huoneeseen, jos minun pitäisi käydä vessassa tms. Jännittää paljon kaikea uutta.
Millä tavoin voisin hänen oloaan helpottaa vai voisinko? On kurjaa, kun hän jännittää. Toinen lapsi syntyy kohta, joten esikoinen joutuu väkisinkin jakamaan huomion.
Niin, ja hän ei leiki yksikseen, vaan aina pitää olla aikuinen mukana, ainakin samassa tilassa, vaikka leikkikavereitakin olisi.
Ei tarkoitus olekaan lapsen luonnetta muuttaa, mutta helpottaa näitä arkipäivän asioita, jotta pojalla itsellään olisi helpompaa.
Vastaukset 28
Vanhimmat
sama tilanne. Kakkosen kasvaminen leikkikaveriksi on selvästi rohkaissut (meillä pienempi ikäero) ja pikkusisko rohkeampana usein vetää mukaan uusiin tilanteisiin. Tietoisesti yritän etsiä hyvää leikkikaveria/kavereita lapselleni, joiden kanssa ystävystyisi ja rentoutuisi (ei ole löytynyt vielä). paljon käymme kerhoissa, lastentapahtumissa yms. nyt kun vielä voin olla mukana ja hän voi kokea olonsa turvalliseksi oudommassakin porukassa. Muuta en ole keksinyt. Vähän kyllä huolettaa miten tulee pärjäämään. Mutta monet arat ovat vuodessakin saattaneet tyystin muuttua rohkeammiksi, kunhan kasvavat.
Meillä oli sama tilanne nuorempana, nyt tyttö on jo kohta seitsemän ja reipas. Tosin tyttömme ei ole ujo, mutta tuohon kolme-neljä vuotiaaksi pelkäsi kerhoja ja oli aina äidissä kiinni. Ensin itkettiin 20 minsaa siinä yhdessä kerhossa josta päätin olla luopumatta ja sitten loput aikaa istuttiin melkein vain äidin sylissä. Ei leikkinyt myöskään yksin. Yksin leikkimisen oppimiseen meni tosi kauan n. viisi vuotiaana se alkoi sujua ja nyt leikkii hyvin yksinkin. Ja kavereiden kanssa. Uudet tilanteet tietysti vielä jännittävät esim. kouluun tutustuminen. mutta ketäpä nyt ei jännitäisi....
Uskoisin että tilanne helpottaa ajan kanssa itsestään....
Mitä huonoa on ujoudessa ja periksi antamisessa? Media,leffat ym.antavat kuvan,että ihanteellisen lapsen pitäisi olla aina joka paikan keskipiste,suunapäänä kälättämässä. Ujoudessa ei ole mitään väärää,eikä lapsessasi ole mitään vikaa. Jospa äitinä tarkastelisitkin itseäsi ja sitä myöten vaihtaisit asennettasi ja luulojasi. Myös lapsen psyykkisen kehityksen kirjallisuuden lukeminen,voisi olla sinulle paikallaan.
Meillä 2 v vuotias todella ujo ja "pelokas" poika. Vierastaa uusia paikkoja ja uusia ihmisiä. Eikä se ole mitään pientä vierastamista vaan hysteeristä huutoa. Vanhemmat ei saa kadota silmistä..ja itkien jää jopa mummilleen hoitoon. (ja ollaan kyllä viety hoitoon ja käytetty leikkipaikoissa missä paljon lapsia, ja olen perhepäivähoitaja ja vilskettä riittäää kotona) Ymmärrän miksi haluaisit tilanteen vähän helpottavan...varsinkin kun toinenkin lapsi teille tulossa. Ehkä aika tuo rohkeutta lisää ja kun hän huomaa olevankin kohta isoveli niin saattaa ollakin et hän haluaa näyttää esimerkkiä tässäkin tilanteessa reipastumalla.Joskus tulee eteen tilanteita kun joku ymmärtämätön sanoo pahasti..mm. Meille on sanottu "ettekö käytä lasta ihmisten ilmoilla"..haloo...emme me 4 seinän sisällä asu. tai " mitä te sanotte lapselle et on oppinut pelkäämään ihmisiä"...joo-o pelotellaan varmasti;)) No mut nuo ihmiset on jätettävä omaan arvoonsa. Meidän poika sattuu vaan olemaan herkkä ja ujo luonteeltaan. Entäs sitten?!
Mutta edellä mainittavalla vastauksella on pakko sanoa et ei tämä äiti ollutkaan lapsen luonnetta muuttamasssa. EIkä hän todennu et siinä ois mitään väärää tai lapsessa vikaa. Se on vaan sitä arkipäivän tilanteista helpottumista ja et lapsi ei tuntisi oloaan "kiusatuksi" vaan osaisi vähän puolustautuakin kun on lasten kanssa. Ainakaan minä en saanut tuosta sellaista kuvaa.
Mut tsemppiä elämäänne ja onnellista odotusta!
"Mitä huonoa on ujoudessa ja periksi antamisessa? "
Kysypä sitä asiaa lapselta, joka on erittäin ujo.
Kun sosiaalinen kanssakäyminen alkaa helpottaa, elämässä on yksi hankaluus vähemmän. Tutkimusten mukaan erittäin ujon lapsen rohkaiseminen lapsuudessa tuottaa hyviä tuloksia eli kenekään ei tarvitse jumittaa siihen arkuuteensa. Tänne kirjoittaneet äidit ovat kaikki oikealla tiellä. Juuri noin pitää toimia.
On tainnut kaiffari hiffata konstin, millä saa huomiota osakseen..Heh-heh! taitaa olla mustankipee, ku fatsi kiehnää mutsin kaa, eikä mutsi ota muka tärkeetä kaiffarin juttuu tosissaan. Siispä mökä-huuto -leikki käyttöön. Johan mutsi jankaa vaan mun kaa huomionsa.. Eh-heh..
Oliskohan aika niiku mutsin ja fatsin kattella omia napanöyhtiäkin, eikä vaan toisen?
Samanlaisia huolia oli minulla, kun lapseni oli pieni. Hän oli myös kovasti äitinsä perään ja vallan jähmettyi muiden lasten seurassa. En ole nähnyt niin arkaa lasta koskaan. Yritin välttää tekemästä arkuudesta numeroa, ajattelin että jos häntä ei sitten niin paljon jännittäisi. En tiedä auttoiko asiaa. Joillekin sukulaisillekin mainitsin, että ei kannata voivotella lapselle hänen arkuudestaan. Jotkut kun ihmettelivät sitä ääneen lapselle itselleen.
Kun meille syntyi toinen lapsi, niin ajan saatossa nuorempi rohkaisi vanhempaa ja kädestä pitäen vei isoveljensä mukaan leikkeihin. Sen jälkeen arkuus vähitellen hävisi. Lapseni on nyt aikuinen ja todella sosiaalinen ja hänellä on paljon ystäviä.
Viestin aloittaja kysyy millä tavoin voisi lapsen oloa helpottaa. Minusta olette tehneet jo vanhempina todella paljon, kun teillä on asenne kohdallaan. Lapsi vaistoaa sen ja hänellä on varmasti kuitenkin hyvä olla, vaikka jännittääkin. On niitäkin vanhempia jotka ärsyyntyvät lapsen arkuudesta ja rankaisevat siitä.
Hyvää jatkoa teille kohta kahden lapsen kanssa!
"Ujot" hienoja lapsia, kunnioittavat toisia ihmisiä, kuten vanhempiaan, hyvin hienotunteisia "ihmelapsia": kuten aikuistenkin hyvä muistaa; itsehillintä tuo luottamusta!
Niin ujous ei ole mikään haitta. Ujo lapsihan on todella helppo kasvattaa eli oikein unelmalapsi normaaleille vanhemmille, jotka eivät näe ujoutta sairautena. Toisten kommentteihin lapsen ujoudesta voi sanoa, että lapsi ei pidä tungettelevista ihmisistä tai meidän lapsi on oikea enkeli. On todella typerää, jos joku sukulainen menee kommentoimaan lapselle hänen ujoudestaan. Aikuisen tulee puolustaa lasta, koska tällaisten puheiden sanojat tarkoittavat, että lapsi on jotenkin viallinen, jos hän on ujo. Lapsi kyllä vaistoaa tämän asenteen, vaikka olisi 2-vuotias.
Ujot ovat usein älykkäitä ja pärjäävät hyvin koulussa. Tutkimusten mukaan ujoilla on myös parempi kyky empatiaan. He vaistoavat hyvin ihmisten tunteet. Jos 2-vuotias ei halua leikkiä muiden lasten kanssa, niin hän voi olla henkiseltä kehitykseltään korkeammalla kuin muut 2-vuotiaat. Hänelle voisi sopia muistipelit, älypelit ja kehittävämmät pelit, kun toiset vielä leikkivät hiekkalaatikolla. Vanhemmat voivat kiittää, että ovat saaneet fiksun lapsen.
Ymmärrän huolesi äitinä. Kerroit että lapsesi ollut päivähoidossa aikaisemmin, eli aloittanut silloin kun omat taidot vähissä ja turva kaikki äidillä. Ikävä kyllä juontaa lapsesi epävarmuus ja turvattomuus melko varmasti näihin aikaisempiin kokemuksiin. On hyvä että pojalla nyt mahdollisuus olla kotona kanssasi. Hän kaipaa nyt läheisyyttäsi ja yhdessäoloa vasta kun elämä tuntuu turvallisemmalta silloin muut lapset alkavat kiinnostaa ja leikit ja tekemiset. Lapsella perusturva liittyy äiti- suhteeseen siksi isä ei samalla tavalla kelpaa nyt juuri. Kun tuntuu paremmalta olen varma että isä rupeaa kiinnostamaan jopa niin ettei äiti enää kelpaa.
..antaa avuksi. Oon sellaistakin kuullut, että lapsen itkiessä on yritetty rauhoittaa antamalla vähän keskiolutta. Nämähän ovatkin marginaalisia lapsensuojelutapauksia.
Kun kuvioihin tulee toinenkin lapsi,asia vain mutkistuu,jos ensimmäisen kanssa hankalaa.Se on syytä tiedostaa.Lapsesta tuntuu samalta kuin jos sinun miehesi toisi kotiin toisen vaimon.Joutuisit jakamaan miehesi.Ehkä karkea vertaus mutta näin sen on asiantuntija sanonut.Että me ymmärtäisimme,että mustasukkaiselle lapselle on turha suuttua tai huutaa.Vauvanhoito tulee viemään kaikki aikasi ja voimasi ja sinun pitäisi vielä keskittyä ujoon ja arkaan lapseen.Vaikka joku mainitsikin syyn,miksei lapselle isä kelpaa juuri nyt(äitilapsisuhteen kehittyminen),olisi silti hyvä jättää välillä isä ja poika keskenään.Kyllä he pärjäävät.Ujous ei välttämättä katoa vaan ujo on ujo aikuisenakin.Sellaisen lapsen arkea on aika vaikea millään helpottaa.Paitsi olemalla läsnä 24h,mutta siinä ei ole mitään järkeä,lapsi tulee entistä riippuvaisemmaksi ja ahdistus kasvaa,kun perheeseen tulee lisää lapsia.Sinun täytyisi saada lapsi luottamaan itseensä.Rakkautta ja rajoja.Kannustusta ja ihailua,kun hän onnistuu jossain.Osoittamalla,että hän kelpaa sellaisenaan.Etkä myöskään itse 'roiku' lapsessasi.Niitäkin äitejä on,eivät voi päästää lasta silmistään,koska lapsi alkaa ikävöidä eikä äiti luota hoitajiin lohduttajina.
Ujous ei ole vika eikä väärin eikä siitä 'tarvitse parantua'.Mutta sinä tulet tarvitsemaan kärsivällisyyttä ja pitkämielisyyttä.Sillä tavalla parhaiten autat lastasi.Ja muista lasten ja miehen ohella hoitaa myös itseäsi.
t:murros-ikäisen erityislapsen äiti
Kahden lapsen äitinä sanoisin, että ei kannataruveta paapomaan turhaan ujoakaan lasta. Tietysti täytyy antaa turvaa ja rohkaisua kun sitä tarvitaan, mutta äidissä "roikkumiseen" ei kannata lasta totuttaa! Miksi ihmeessä otit ujon lapsen pois hoidosta, jossa hän oppisi luonnollisesti sosiaalisia taitoja ikäistensä seurassa? Se ja omat kaverit olisivat kultaakin kalliimpia kun toinen lapsenne syntyy.
Rohkeasti vain tilanteisiin, jossa lapsi joutuu harjoittelemaan taitojaan. Kehu rohkeasta toiminnasta aina kun voit. Jaksamista ja ihanaa kesää teille!
Lapses vaikuttaa piilevältä introvertilta.. olisikin tärkeää että tiedostaisit siten lapsesi synnynnäisen erilaisuuden joka ilmenee varautuneisuudessa ja eristäytymisenä muiden lastenleikeistä.. Sinun ja miehesi pitää kannustaa lastasi muttei liikaa.. lapsenne on erityisen herkkä aistimaan muiden ihmisten asenteita äänensävyjä ja loukkaantuu herkästi aiheettomasta torumisesta joka voi johtaa entistä syvemmälle omaan mieleensä ja kuoreen vetäytymiseen.. suosittelen lukemaan/hankkimaan kirjan
http://www.borders.com.au/book/hidden-gifts-of-the-introverted-child-helping-your-child-thrive-in-an-extroverted-world/673842/
Kovasti tutunkuuloista! Meillä on kolme jo liki aikuista lasta, eli olen sua vanhempi. Mutta silti, samanlaisia ajatuksia liikkui päässäni ollessani nuori äiti. Sillä erotuksella vaan, että meillä oli kaksi alle kouluikäistä seurallista lasta, jotka eivät koskaan jääneet itkemään äidin(kään) perään. Sitten tuli kolmas ja hän olikin aivan erilainen. Menin mihin tahansa, hän seurasi aina mukana. Kun lähdin johonkin, vaikka kuinka lyhyeksi ajaksi, ja lapset jäivät kiltin ja kivan isänsä kanssa, tämä nuorin huusi täysillä ja kuulemma kauan. Joka kerta. Kun jopa tuttu ja lapsille rakas mummi tuli kylään ja viipyi aina muutaman päivän, kun oli matkaa, niin pikkunen vielä kaksivuotiaana tarkkaili mummia nojatuolin takaa kaksi ensimmäistä päivää. Vieraista lapsi ei pitänyt vielä 6-vuotiaanakaan, ei lapsistakaan paitsi sisaruksiaan hän rakasti. Hän rakasti kaikkea kaunista, kukkia ja musiikkia esim. ja hellyyttä. Näin on yhä. Niin, hän on poika. Nykyisin hän on jälkikasvustamme sosiaalisin. Hänellä on paljon kavereita ja ihana tyttöystävä. Vieläkin hän halaa tavatessamme. Sisarukset ovat nykyisin hiljaisempia, varsinkin aiempi ilopilleri.
Näin se juuri on. kun lapsi saa tarvitsevansa läheisyyden varhaislapsuudessa kasvaa hänestä sosiaalinen, itsestään ja toisista välittävä aikuinen. lasta jota pyritään "karaistamaan" työntämään liian aikaisian tilanteisiin johon ei vielä ole valmis ei tästä mitenkään hyödy. On aivan normaalia ja asiaan kuuluvaa että taapero-ikäinen on kiinni äidisssä. Kun oppinut itse paremmin pärjäämään juuri äidin tuella ja avulla ei äitiä sitten enää yhtä lähellä tarvita. Jostain kummallisesta syystä tässäkin keskustelussa nähdään lapsen äidin kohdistuva avun tarve jotenkin huonona josta pitäisi saada lapsi luopumaan.
Näin se juuri on. kun lapsi saa tarvitsevansa läheisyyden varhaislapsuudessa kasvaa hänestä sosiaalinen, itsestään ja toisista välittävä aikuinen. lasta jota pyritään "karaistamaan" työntämään liian aikaisian tilanteisiin johon ei vielä ole valmis ei tästä mitenkään hyödy. On aivan normaalia ja asiaan kuuluvaa että taapero-ikäinen on kiinni äidisssä. Kun oppinut itse paremmin pärjäämään juuri äidin tuella ja avulla ei äitiä sitten enää yhtä lähellä tarvita. Jostain kummallisesta syystä tässäkin keskustelussa nähdään lapsen äidin kohdistuva avun tarve jotenkin huonona josta pitäisi saada lapsi luopumaan. Kyllä se lapsi äidin jättää kun siihen on valmis.
...vähän samoilla kantimilla. Minusta ujo ja arka ovat kaksi täysin eri asiaa ja silloin kun puhutaan arasta lapsesta on taustalla useimmiten vanhemman ja lapsen välisessä toiminnassa jotain mätää. Lapselle annetaan hänen ensimmäisinä elin vuosinaan turvallisuuden tunnetta ja luottamusta. Nykyään lapset pyritään heittämään liian moneen tilanteeseen liian monesti ja liian aikaisin. Lapsen täytyy osata luottaa ensin vanhempiinsa ennenkuin hän osaa luottaa muuhun ympäristöön. Olkaa hyvät vanhemmat lastenne kanssa ja paneutukaa heidän tarpeisiinsa niin että tunnette ne niin teidän ei tarvitse ihmetellä miksi lapsi etsii liiallista turvaa esim. äidistään. Luottakaa lapsiinne niin hekin oppivat luottaa itseensä. Liika paniikki synnyttää lapsessakin paniikin. Liika toimeliaisuus on liikaa lapselle. Miettikää nyt vaikka koiran pentua. Haluaako se mennä joka päivä eri kenneliin leikkimään vai haluaako se olla emonsa kanssa turvallisessa ympäristössä. Juu juu...tiedän että eläin ja ihminen on eri asia mutta monesti voisimme ottaa eläimistä esimerkkiä.
Omassa perheessäni ensimmäinen poika oli luultavasti kaliiberia yhtä herkkä vähintään kuin teidänkin lapsukainen. Samoin oli siskoni ekan pojan kanssa. Mutta kummassakin tapauksessa ikäänkuin luonto itse otti ajan kanssa asian hallintaan niin, että kumpikin lapsi muuttui ihan totaalisesti "itsestään" ajan kuluessa ja sitten kuin yht`äkkiä. Ja muutos tapahtui nimenomaan siten, että poikiien persoonat avautuivat nyt ikäänkuin aivan erilaisina. he ovat kumpikin olleet tuon vaiheensa jälkeen mukavia ekstroverttjä ja todella itsenäisiksiä ihmisiä. Tulevat nyt nuorina aikuisinakin kaikkien kanssa toimeen loistavasti ja tasapainoisesti. Uskaltaisin tämän perusteella sinua vain jaksamaan antaa se tarvittu huomio silloin kun lapsesi sitä kamalasti vaatii. Kyllä lapsikin pian oppii tajuamaan, että äitikin väsyy ja kiukuttelee, mutta anteeksipyynnöillä ja anteeksiantamisilla ainoastaan koko ihmiselämällä on jatkuvuutta. Ja uusi vauvelinne tuo taas uuden ilon näkökulmaa koko perheeseenne. Ole turvallisella mielellä. Lapset ovat Jumalan lahja teille siellä. Olette siis Jumalan silmäterässä.
Kannattaa huutaa hänelle, itkeä, kertoa olevansa pettynyt kun lapsi on niin uivelo, pakottaa hänet menemään yksin kysymään leikkikaveria jos jonkun kanssa leikkiä tahtoo -muussa tapauksessa saa ollakin yksin.
Näin äitini aina teki ja olen vieläkin ujo 20-vuotias.
Varmasti myös moni näistä palstan "pakko-neuvon" antajista ovat saaneet kokea omalta äidiltään samallaista kohtelua kuin Sinä. Näin me vanhempina toistamme vanhempiemme virheet siksi onkin niin tärkeää että varhaislapsuudessa saamme mahdolliusuuden olla yhdessä rakastvan ja merkitsevän aikuisen kanssa joka ymmärtää tunteemme kun emme niitä vielä itse pysty ilmaisemaan ja joka auttaa meitä kohtaamaan elämän vaikeat asiat ja ja kehittämään taidot niiden kohtaamisessa. Vain näin meistä kasvaa vuorollamme ymmärtäväisiä ja rakastavia vanhempia ja pystymme ymmärtämään miltä tuntuu olla pieni ja avuton ja jatkuvan avun tarpeessa.
Meillä oli samanlainen tilanne...olin pojan kanssa kotona peräti 4v asti kunnes sain töitä ja minua hirvitti aivan suunnattomasti laittaa poikaa päiväkotiin kun hän oli tosiaan sen 4vuotta ollut kanssani melkein 24/7h ja hän oli varsinainen äidinpoika mutta pelkoni oli aivan turhaa...Jo ensimmäisenä tarhapäivänä hän oli ajamassa minua tarhan ovesta pihalle että"mene nyt siitä". :) Poika on todella sosiaalinen eikä ole koskaan ollut mitään ongelmaa jättää häntä hoitoon yms.Hänkin on ehkä välillä turhankin kiltti eikä nosta meteliä jos joku kaveri hieman kiusaa tai vie leluja vaan hän tyytyy kohtaloonsa mutta ainakaan hän ei ole mikään riidankylväjä. :) Nyt hän on todella reipas 6v pikkumies ja kaikki pitävät hänestä tarhassa. :)
Yritän vain sanoa että kyllä kaikki ajan kanssa lutviutuu vaikka ensin näyttää siltä että lapsi on liiankin ujo ja arka.Kaikki vain ottaa aikansa! :)
pahalta se tuntuu mutta se ei vaan uskalla lähestyä muita lapsia. Voi aina rohkaista ja luulen että sinun pienestä pojasta tulee ajattelija. Kuulostat kyllä sellaiseslta äidiltä joka osaa kysyä miks et leiki muitten kanssa ja varmasti kertoo.
huoli pois. Oo tyytyväinen, että on kiltti (?) ja ujo . Toki enemmän perään katottava,mutta silti. Kyllä se siitä helpottaa. Anna mennä kahestaan iskän kanssa johonkin, mitä nyt vaan keksii, jos vähän rohkastuis. ts. varmaan annat mutta käske. "Isot pojat lähtee iskän kanssa " vetoomus auttaa. Kaikki lapset haluu olla isoja.
Lapselle tulee tarkkaan kertoa uudesta vauvasta ja kertoa,että vauva tarvii paljon äitiä. Kyllä lapselle tollasen asian ikätasoisesti selittää. Toki silti tulee mustasukkaisuutta.
Kyllä se ujous ajan oloon helpottuu.Muistakaa vain kannustaa kovasti usein kun pikkumies tekee jotain kivaa.Ajoissa mukaan vauvan odotukseen,kuuntelemalla ja kokeilemalla kuinka vauva potkii masussa ja tulee sitten kaveriksi pojalle.Kun vauva syntyy,on erittäin tärkeää että poika otetaan mukaan hoitamaan ja kehutaan kun auttaa ja annetaan niin paljon kuin mahdollista hänelle omaa aikaa ettei tule syrjityksi tulemisen tunnetta.Katsokaapa vaan kun vauva syntyy,on pikkumies reippaana kertomassa muille ihmisille että hänellä on pikkuveli tai sisko.Ei kannata kiinnittää huomiota liikaa ujouteen,vaan antaa ajan tehdä tehtävänsä.Jos siitä huomautetaan toisten ihmisten kuulleen,tlanne vain pahenee.Ei ujoudessa ole mitään väärää,ollaan vain kaikki ihmiset erilaisia.Varmaan kouluun mennessä teillä on viisas reipas pikkumies joka on saanut kasvaa turvallisessa rakastavassa perheessä.
Niin on minunkin poikani vetäytyvä, hellyttävää on joskus kuulla, kun hän sanoo, että ujostuttaa. Erosimme ex-puolisoni kanssa, mutta poikaani näen ja otan syliin usein. Juhlahetki on se, että nukahdan hänen viereensä ja kerron iltasatua. Eipä kai tuo ole vaarallista, että kotona on eri meininki kuin muiden kanssa - se varmaankin osoittaa, että lapsi on myös sosiaalinen, iloinen, tunteva, rohkea, kunhan on turvallinen olo.
Ja kun turvallinen olo pysyy, varmaankin uskallusta riittää myös myöhemmin. Kivaa on antaa sitä oloa omalle lapselle! Tsemppiä!
minulla on myöskin lapsi joka on ujo .. hän on kuopukseni joka on jo 7 vuotta
Äidin puheitten ja omien muistikuvieni perusteella olin juuri tuollainen ujo ja herkkä lapsi pienenä. Muistan seisoneeni koulurakennuksen sivustalla uskaltamatta mennä muiden lasten leikkeihin mukaan. Ensimmäisen todellisen sydänystäväni sain kolmannella luokalla. Hän oli täysin päinvastainen kuin minä, siis sellainen iloluonteinen, ystävällinen ja rohkea lapsi. Niinpä hänen "imussa" sainkin sitten turvallisesti tutustua muihinkin lapsiin. Teinivuosina olin vielä hieman ujo, mutta en niin kovasti. Nyt nuorena aikuisena olen vihdoin pääsemässä peloistani eroon. Olen huomannut itse, kuinka olen muuttunut sisäänpäinkääntyneestä lapsesta ulospäinsuuntautuneeksi aikuiseksi.
Mutta miten tukea ujoa lasta sosiaalisella rintamalla ja kasvussa ylipäätään?
Ujo lapsi tarvitsee mahdottoman paljon kannustusta, rohkaisua ja lempeää "tuuppimistakin" sosiaalisiin tilanteisiin. Ujoa lasta ei saa suojella liikaa, koska se tavallaan vaan lisää lapsen pelkoja tai ikään kuin varmistaa lapsen pelot todeksi. Ujoja lapsia pelottaa usein suuret ryhmät, kovat äänet ja aukeat tilat. Olisiko mahdollista järjestää lapselle tilanteita, joissa hän saisi leikkiä yhdessä muutaman lapsen kanssa, niin että äiti olisi näköetäisyydellä, mutta ei välttämättä samassa huoneessa tai ei ainakaan kiinnitä lapseen koko aikaisesti huomiotaan? Hiljalleen voisi näihin tilanteisiin lisätä haastetta lapselle, siis isompia ryhmäkokoja, äiti kauempana jne.
Muistakaa kannustaa ja rohkaista lasta paljon, sillä ujouteen usein liittyy myös epävarmuutta ja huonoa itsetuntoa. Ehkä kannattaa myös yrittää puhua lapsen kanssa ja yrittää selvittää, mikä lasta niin kovasti ujostuttaa ja mitä lapsi itse ajattelee tilanteesta. Lapset ovat iästään huolimatta yllättävän fiksuja ja osaavat hyvin kuvata omaa tilannettaankin, mutta joskus lamauttavat pelot voivat olla täysin turhia ja perusteettomia.
Ujosta lapsesta ei kuitenkaan kannata mahdottoman paljon huolta kantaa, koska kyllä lapsi itsekin sen aistii, jos häntä kohdellaan jollakin tapaa eri tavalla. Se saattaa vaan vahvistaa hänen käsitystään omasta viallisuudestaan/epänormaliudestaan. Sisarukset ja ystävät ovat ujolle lapselle parasta mahdollista "lääkettä", sillä he ovat lapsen tukena ja turvana, kun äiti ei ole.