Mikähän minussa karkoittaa ihmiset pois ympäriltäni? Olen jo ala-asteelta lähtien saanut olla melko omissa oloissani. Muutin seitsemänvuotiaana uudelle paikkakunnalle Pohjois-Savoon, ja sitä myöten uudet ympäristöt ja uudet ihmiset. Joka paikassa tunsin itseni muukalaiseksi, jopa uudessa kodissani.
Koulun aloitettuani minusta tuntui, etteivät kaverini joko ymmärtäneet juttujani tai jaksaneet muuten vain kuunnella. Minut jätettiin porukoista ulkopuolelle. Toisaalta en koskaan ymmärtänyt heidän ponileikkejään ja tarrakirjoja ja tarrojen vaihteluja. Minulla oli aina vähän omanlaiset jutut. Piirsin ja maalasin ja olin ulkona. Kantelettakin aloin soittaa opittuani itse nuotit jo ennen ekaluokkaa. Oikeastaan kellään koulukavereistani ei ollut yhteisiä harrastuksia kanssani. Jossain vaiheessa en enää kestänyt syrjimistä ja vaihdoin koulua kirkonkylän koululle, jossa aloitinkin ala-asteen viimeisen luokkani.
Ylä-asteella sain joitakin uusia tyttöjä kavereikseni joiden kanssa pyörin. Mutta edelleenkään mihinkään isompiin porukoihin minua ei kyselty. Olin itsekin aika arka menemään isoon porukkaan, ja olin enemmänkin sivustaseuraaja kuin huomion keskipiteenä. Joskus harvoin kävin ystävien luona koulun jälkeen, mutta viikonloppuina muiden päästyä sisälle ns. juomiskulttuuriin, minä olin itsekseni kotona. En olisi mihinkään sellaiseen edes päässytkään. Kotona nuoremmista sisaruksista oli aina paljon seuraa kun heidän peräänsä oli katsottava. Tunsin itseni todella masentuneeksi, ja joskus viiltelinkin itseäni. Muistan itkeneeni todella paljon. Mutta edelleenkin piirsin, maalasin, rakastin musiikkia ja kitaraakin opettelin jossain vaiheessa. Liikuin myös paljon luonnossa, sillä pitkät kävelylenkit musiikkia kuunnellen rentouttivat ja tuntuivat avartavan mieltä saaden ajatuksia pois ahdistavista koti-oloista. Siellä minulla oli rikkonainen perhe, johon en tuntenut kuuluvani vanhempieni erottua. Ihastuksia minulla kyllä tuolloin oli ja noin kolme vuotta seurustelinkin, lukion ensimmäiseen luokkaan asti.
Peruskoulun päätyttyä oli kaikille ollut jo pitkän aikaa selvää mitä he alkavat elämällään tekemään. Minä en tiennyt yhtään mikä minua kiinnostaa, joten jäin huonoilla päättötodistuksen arvosanoilla jäin oman kouluni lukioon. Sielläkin meni huonosti ja jätin sen kesken. Päätin muuttaa takaisin sinne mistä olen tullutkin.
Täällä taas asuessani en ole saanut kovinkaan paljon uusia tuttavuuksia parin vanhan lisäksi. Kouluun en päässyt, mutta olin kahdessa työpaikassa. En tiedä edelleenkään mitä haluan alkaa tekemään kun tuntuu, ettei minulle sopivaa alaa ole vielä keksittykään. Kolme vuotta miettiessä on jo mennyt ja en saa mitään aikaiseksi. Sen lisäksi masentaa se, ettei juuri kukaan entisistä koulukavereistani tunnu haluavan pitää yhteyttä. Sekin, jonka kanssa tiiviimmin olin, on katkaissut välit melkein kokonaan. Monella on jo lapsia, kaksi ammattia, ja ovat kerenneet tehdä sitä sun tätä.
Minä taas en ymmärrä miksi minulla ei ole sitä samaa intoa ja energiaa mihinkään? Motivaatio nollassa koulutuksen ja työn saralla kun en vieläkään tiedä mitä haluan. En enää innostu oikein mistään, ja olen alkanutkin viihtymään itsekseni. Suurimmaksi osaksi olen kotona, kuuntelen musiikkia koska rakastan sitä, piirrän joskus, vietän aikaa parhaan ystäväni kanssa, joka onneksi asuu vajaan kilometrin päässä. Minulla on kaksi lemmikkiäkin. Mutta silti kaikki näyttää silmissäni vain äärimmäisen surulliselta ja pohjattoman toivottomalta. Kun katson täältä kaikkea taaksepäin, näen vain sarjoittain epäonnistumisia. Olen kai onnistunut luomaan itselleni niin vahvan kuoren, että kaikki ei näy ulospäin. Näistä päänsisäisistä tuntemuksista on hyvin vaikea kertoa, koska aina joku alkaa väittämään vastaan, että "ei ne asiat nyt niin pahasti ole" ja "susta vain tuntuu siltä." Juuri sellaista kyllä se siitä-selkääntaputtelua en voi sietää. Mielummin olen hiljaa. Ei minun sisälleni ole tähän päivään mennessä nähnyt yksikään ihminen. Siellä on niin tyhjää ja pimeää, että edes tämä ympärilläni oleva tyhjyys ei ole mitään siihen verrattuna. Elämässäni on tasan kaksi asiaa jotka minua vielä pidättelevät täällä - kaksi nuorempaa sisarustani. He ovat ykkösasiat elämässäni ja pelkään, että hekin alkavat nähdä maailman niin kuin minä sen näen. Tiedän, että olen heille äärettömän tärkeä ja rakas, enkä siksi haluaisi jättää heitä tänne yksin minun jälkeeni. Eli olen täällä vain heidän takiaan. En vain tiedä kauanko jaksan enää..
Koulun aloitettuani minusta tuntui, etteivät kaverini joko ymmärtäneet juttujani tai jaksaneet muuten vain kuunnella. Minut jätettiin porukoista ulkopuolelle. Toisaalta en koskaan ymmärtänyt heidän ponileikkejään ja tarrakirjoja ja tarrojen vaihteluja. Minulla oli aina vähän omanlaiset jutut. Piirsin ja maalasin ja olin ulkona. Kantelettakin aloin soittaa opittuani itse nuotit jo ennen ekaluokkaa. Oikeastaan kellään koulukavereistani ei ollut yhteisiä harrastuksia kanssani. Jossain vaiheessa en enää kestänyt syrjimistä ja vaihdoin koulua kirkonkylän koululle, jossa aloitinkin ala-asteen viimeisen luokkani.
Ylä-asteella sain joitakin uusia tyttöjä kavereikseni joiden kanssa pyörin. Mutta edelleenkään mihinkään isompiin porukoihin minua ei kyselty. Olin itsekin aika arka menemään isoon porukkaan, ja olin enemmänkin sivustaseuraaja kuin huomion keskipiteenä. Joskus harvoin kävin ystävien luona koulun jälkeen, mutta viikonloppuina muiden päästyä sisälle ns. juomiskulttuuriin, minä olin itsekseni kotona. En olisi mihinkään sellaiseen edes päässytkään. Kotona nuoremmista sisaruksista oli aina paljon seuraa kun heidän peräänsä oli katsottava. Tunsin itseni todella masentuneeksi, ja joskus viiltelinkin itseäni. Muistan itkeneeni todella paljon. Mutta edelleenkin piirsin, maalasin, rakastin musiikkia ja kitaraakin opettelin jossain vaiheessa. Liikuin myös paljon luonnossa, sillä pitkät kävelylenkit musiikkia kuunnellen rentouttivat ja tuntuivat avartavan mieltä saaden ajatuksia pois ahdistavista koti-oloista. Siellä minulla oli rikkonainen perhe, johon en tuntenut kuuluvani vanhempieni erottua. Ihastuksia minulla kyllä tuolloin oli ja noin kolme vuotta seurustelinkin, lukion ensimmäiseen luokkaan asti.
Peruskoulun päätyttyä oli kaikille ollut jo pitkän aikaa selvää mitä he alkavat elämällään tekemään. Minä en tiennyt yhtään mikä minua kiinnostaa, joten jäin huonoilla päättötodistuksen arvosanoilla jäin oman kouluni lukioon. Sielläkin meni huonosti ja jätin sen kesken. Päätin muuttaa takaisin sinne mistä olen tullutkin.
Täällä taas asuessani en ole saanut kovinkaan paljon uusia tuttavuuksia parin vanhan lisäksi. Kouluun en päässyt, mutta olin kahdessa työpaikassa. En tiedä edelleenkään mitä haluan alkaa tekemään kun tuntuu, ettei minulle sopivaa alaa ole vielä keksittykään. Kolme vuotta miettiessä on jo mennyt ja en saa mitään aikaiseksi. Sen lisäksi masentaa se, ettei juuri kukaan entisistä koulukavereistani tunnu haluavan pitää yhteyttä. Sekin, jonka kanssa tiiviimmin olin, on katkaissut välit melkein kokonaan. Monella on jo lapsia, kaksi ammattia, ja ovat kerenneet tehdä sitä sun tätä.
Minä taas en ymmärrä miksi minulla ei ole sitä samaa intoa ja energiaa mihinkään? Motivaatio nollassa koulutuksen ja työn saralla kun en vieläkään tiedä mitä haluan. En enää innostu oikein mistään, ja olen alkanutkin viihtymään itsekseni. Suurimmaksi osaksi olen kotona, kuuntelen musiikkia koska rakastan sitä, piirrän joskus, vietän aikaa parhaan ystäväni kanssa, joka onneksi asuu vajaan kilometrin päässä. Minulla on kaksi lemmikkiäkin. Mutta silti kaikki näyttää silmissäni vain äärimmäisen surulliselta ja pohjattoman toivottomalta. Kun katson täältä kaikkea taaksepäin, näen vain sarjoittain epäonnistumisia. Olen kai onnistunut luomaan itselleni niin vahvan kuoren, että kaikki ei näy ulospäin. Näistä päänsisäisistä tuntemuksista on hyvin vaikea kertoa, koska aina joku alkaa väittämään vastaan, että "ei ne asiat nyt niin pahasti ole" ja "susta vain tuntuu siltä." Juuri sellaista kyllä se siitä-selkääntaputtelua en voi sietää. Mielummin olen hiljaa. Ei minun sisälleni ole tähän päivään mennessä nähnyt yksikään ihminen. Siellä on niin tyhjää ja pimeää, että edes tämä ympärilläni oleva tyhjyys ei ole mitään siihen verrattuna. Elämässäni on tasan kaksi asiaa jotka minua vielä pidättelevät täällä - kaksi nuorempaa sisarustani. He ovat ykkösasiat elämässäni ja pelkään, että hekin alkavat nähdä maailman niin kuin minä sen näen. Tiedän, että olen heille äärettömän tärkeä ja rakas, enkä siksi haluaisi jättää heitä tänne yksin minun jälkeeni. Eli olen täällä vain heidän takiaan. En vain tiedä kauanko jaksan enää..
Vastaukset 1
Vanhimmat
Olen sua pari vuotta vanhempi ja sun elämän tilanne kuulostaa samalta kuin mun. Koulussa aikoinaan olin aina ns. ulkopuolinen, ujo ja hiljainen. Mulla on aina ollut vain muutamia ystäviä. Tällä hetkellä olen vähän eksyksissä tulevaisuuteni kanssa, en tiedä yhtään mitä haluan. Mulla on useampi keskenjäänyt tutkinto kun motivaatio aina kadonnut. Menneisyys on sarja epäonnistumisia ja tulevaisuudessa ei mitään.
Mulla todettiin juuri masennus ja sain siihen lääkkeet, mutta vie vielä aikaa ennen kuin niistä saa apua. Sain myös lähetteen psykiatrille että saa nyt nähdä mitä tapahtuu. Sunkin kannattaa netissä tehdä beckin masennus testi ja deps-seula jos niiden mukaan olet masentunut kannattaa hakeutua lääkäriin.
Myös uravalinnan kannalta voit kysyä kuntasi työvoimatoimistosta ammatinvalinta ohjausta, jotkut kunnat tarjoavat ihan psykologin palveluja. Ajattelin itse mennä kysymään olisko mahd päästä sellaiselle. Jos sais edes jonkinnäköisen suunnan elämälleen. Ilman päämäärää ei mistään tule mitään.