Te, jotka olette joskus eronneet, niin mitä mieltä olette nyt - tunnekuohujen tasaannuttua, että kannattiko erota? Paraniko elämä ja katuiko moni ratkaisua?
Kannattiko teidän avioero?
Asiaa harkinnut
371259
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 37
Vanhimmat
Ihan itsekkäästi ajatellen kannatti erota. Elämänlaatu parani ihan ratkaisevasti. Mutta jos olisin tiennyt, kuinka raskaasti aikuiset lapseni sen ottivat, olisin ehkä pitänyt vaan kulisseja pystyssä. Toisaalta halusin antaa heille sen mallin, että kaikkea ei tarvitse sietää, ja että omilla päätöksillään voi vaikuttaa elämänlaatuunsa. Ja toisaalta: jos olisin vaan kärsinyt, olisin ehkä saanut syövän tms. vaivoikseni. Eikä sekään olisi lasteni kannalta niin kovin mukavaa ollut.
en tiedä, mutta kalliiksi tuli. Vaimo on kallis pitää, mutta luopuminen vielä kalliimpaa.
eronnut jo aikaa sitten ja olen ollut tyytyväinen ja huojentunut ratkaisustani silloin joskus. Elämäni laatu parani ja sain oman elämäni ja vapauden. Hetkeäkään en ole katunut eroani.
Minä olen aina hankkinut oman osuuteni talouteen ja itseni olen kustantanut kokonaan. Kun lähdin yli kaksikymmentä vuotta sitten, otin mukaani vain oman omaisuuteni. Olisin voinut hyvin alkaa jaolle, koska avioehtoa ei ollut ja miehelläni oli kyllä rahaa melkoisesti. Avioliiton aikoina mies aina valitti, että en osaa käyttää rahaa riittävästi, sillä silloin hän olisi kustantanut ihan mielellään. Jälkeenpäin kuulin, että olin tullut hyvinkin kalliiksi, kun olin vienyt autoni ja puolikkaan talosta jonka olin toki maksanutkin jo ostovaiheessa. Niin se muisti pätkii.
aforismisi. Koko avioliittomme ajan minä, nainen, olen ollut enemmän ansaitseva puoliso, ja taatusti vähemmän harrasteisiini rahaa käyttävä. Se, tosin, on ollut sivuseikka, kun on rakkautta riittänyt.
Kallis pitää, moottoripyörä on nyt aika kallis pitää, mutta pitäähän miehellä olla harrastuksia, hyvällä, ainakin.
Juuri noin. Sanoin muutama viikko sitten entiselle vaimolleni,että kiitos kun jätit minut ja otit eron.Annoit minulle elämän.Minut jätettiin 9-vuotta sitten vappuna,jolloin hän löysi itselleen juopon, joka on tosin jo mullan alla.
Erosin kahdeksan vuoden jälkeen ensimmäisestä avioliitosta. Sitä liittoa ei olisi koskaan edes pitänyt solmia.
Olin äärettömän huojentunut, ero olisi pitänyt panna vireelle jo vuosia aikaisemmin, minulle mieheni suku oli rakas ja tärkeä mikä siirsi ratkaisun tekemistä.
Toinen liittoni kesti 33 vuotta kunnes kuolema erotti.
Niin, en tiedä, kun en eronnut. Mutta olen paljon ja pitkään punninnut asioita monelta kantilta silloin, kun oli jumalattoman raskasta ja vaikeaa. Asuntokin oli jo katsottu, jos asiat eivät kotona petraannu. En sitten tarvinnut lähteä, kun toinen osapuoli lähti terapiaan.
Niin, kyllä minä ajattelin ensinnä lasten asemasta katsottuna. Lapsiin ero olisi sattunut suunnattomasti. Olihan meillä yhteinen yritys, joka siihen aikaan tuotti n. reilun 2 miljoonan markan vuosiliikevaihdon. Se olisi kaatunut siinä samalla. Yksinhuoltajana 3 lapsen kanssa, ei olisi ollut ruusuilla tanssimista sekään elämä. Ja asunto olisi ollut ahdas, ei kolmen lapsen kanssa rahat riitä riittävän suureen asuntoon. Tässä meillä sentään oli 230 neliötä asuintailaa, ja verstasrakennus ulkorakennukset. Pihaa loputtomasti lasten telmiä ja rakennella omia rakennelmiaan.
Minä hoidin koko yrityksen talous- ja raha-asiat. Tiesin tarkkaan, että jos olisin lähtenyt, en olisi mistään työmarkkinoilta kolmen lapsen huoltajana saanut kohtuullista työtä. Silloin pahin lama meneillän Suomessa.
Ja kun yritys olisi kaatunut minun lähdettyäni, enpä olisi paljoa lasten elatusapujakaan mieheltä pystynyt saamaan. Senkin tulot olis menny kaatuneen yritysvelkojen maksuun.
Toisaalta ynnättynä kaikki plussat ja miinukset, en usko että elämäni erotessa olisi ollut sen häävimpää, rankempaa varmasti. Vapaus, sitähän olen ottanut jo tässä avioliitossakin kaikesta huolimatta.
Vaimo jätti aikanaan tuurijuoppouden takia. En alkanut ruikuttamaan, vaikka talon myynti ja jako kieltämättä
kirpaisi. Askel vakaana ja katse eteenpäin löysin ihmisen, jonka kanssa siivet ovat kantaneet.
Ero on pakkotoimenpide, en ole kuullutkaan,että sitä joku puntaroi akselilla, kannattaako erota vai ei. Olen itse eronnut tilanteessa, jolloin mikään muu ei ollut mahdollista, jos mieli yleensä elää. Näin on ollut lähipiirissäkin. Jos mittariksi otetaan se, etttä olen todistettavasti edelleen hengissä, voidaan sanoa, että ero kannatti edellyttäen,että elämä on antoisampaa kuin kuolema. En eronnut tunnekuohujen vallassa ja kokeilunhalusta. En ole katunut, miksi olisin? Aikuinen yleensä pohtii tällaisen ratkaisun loppuun saakka.
"Jos mittariksi otetaan se, etttä olen todistettavasti edelleen hengissä, voidaan sanoa, että ero kannatti edellyttäen,että elämä on antoisampaa kuin kuolema".
Kyllä nykyään sentään voi erota jo ennen, kuin se muuttuu "elämän ja kuoleman" asiaksi. Ei pidä ihan niin pitkälle vedättää. Ennen eroaminen esim maaseudulla ei yksinkeraisesti ollut juuri mahdollista, kun molemmila oli kaikki kiinni maatilassa, sosiaaliset paineet yhdessä pysymiseen kovat.. Nykyisin voi jo erota ennen, kuin on kovat piipussa.
et tajua yhtään,mistä kirjoitin eli et ole elänyt avioliittohelvettiä, josta yksinkertaisesti ei heti lähdetä huvitti tai ei tai kannatti tai ei. Mutta on turhaa kiisitellä ymmärtämättömän kanssa tällaisista, kohtalo on erilainen itsekullekin. Jos sinulle vielä sattuu kumppaniksi aito narsisti, hänen pihdeistään ei noin vain pääsekään. Toivottavasti ei satu. Narsistit ovat taitavia salaamaan todellisen luonteensa, se tulee ilmi vasta, kun asutaan ja eletään yhdessä.
Eronnut ei voi tietää, millaiseksi olisi mahdollisesti voinut avioliiton korjata. Sekin on joidenkin kohdalla mahdollista, ikävä vain, että sitä mahdollisuutta ei pidetä suosiossa.
Joillekkin eronneille voisi olla hyväkin elämä ollut tieodossa eroamatta, mutta se olisi edellyttänyt kummankin osapuolen halua muuttua.
Ja eroamaton ei tiedä, millaisen elämän olisi voinut saada jos olisi eronnut. Kumpikin osapuoli voi vaan punnita, luulla asioita siten, kuin ne tällä hetkellä ovat.
kyllä ihminen on vaikea , jos eroaa alkaa kaipaamaan uutta suhdetta, sitten taas kun on parisuhde alkaa kaipaamaan vapautta ,, mikään ei ole hyvä,, miksi TÄYSPÄISET ihmiset ei voi olla onnellisia keskenään ???
kadu avioeroani, ennemminkin kadun sitä että en tehnyt sitä jo nuorena.
Mutta se velvollisuus kun on ollut jo lapsesta asti, että on huolehdittava ainakin sen mitä itse on tuottanut tähän elämään.
Ja tämän kirjoitti kyllä mies.
ex-mieheni jouduttua juomariksi ja naisten narraajaksi, jolloin minä en enää jaksanut ainaisen pelon alla ja odotella kaiket yöt tuleeko toinen kotiin ja missä kunnossa,
tällaista elämää en monen lapseni kanssa jaksanut vaikka pitkään mietinkin asioita, kun omat työasiat olivat huonosti juuri väsymykseni vuoksi,
enkä meinannut uskaltaa lähteä omaa tietäni lasten kanssa kulkemaan,
ja raskasta se pitkän aikaa olikin, mutta helpotus oli, kun sai nukkua rauhassa ilman pelkoa, siitä alkoi rauhottumisenikin ja lasten rauhoittuminen,
kaikki omaisuus, mitä vähän oli, meni puoliksi samoin miehen verorästit, jotka hän oli jättänyt maksamatta,
mietin usein vieläkin, että miksi en lähtenyt ajoissa, mutta oli todella hankalaa toimeentulopelkoa ja tietämättömyyttäkin asiain järjestelystä, kun nuorena en niitä hallinnut,
erota pitää heti jos tulee viina ja naiset kuvioihin niiden kanssa harvoin tulee muutosta, vain ainaisia lupauksia joita ei täytetä.
Samaa varmaan on nykyisin naistenkin kohdalla, ei se viina ja miehet heitäkään hyvään vie, senkin nähneenä
Tuntuu hassulta,mutta nautin suunnattomasti entisen vaimoni huonosta tuurista miesten suhteen. Juoppoja juopon perään ja seura näkyy jo hänen naamassaankin. Ja niin ylpeänä ja itsevarmana lähti vieraan matkaan.
Kannattavuusakselilla eroa on vaikea punnita. Edellä aivan oikein joku totesi, että pitäisi kyetä arvioimaan myös se vaihtoehto, joka ei toteutunut, eli yhdessä jatkaminen, ja vasta sen jälkeen kannattavuutta voisi arvioida. Parisuhteessa vaaditaan yhteistyökykyä, jota näyttää puuttuvan, sanelemalla mikään ei onnistu. Niin kauan kuin rakkautta riittää, on yhdessä jatkaminen mahdollista. Vain fyysinen tai henkinen väkivalta tekee jatkon mahdottomaksi, mutta siinä tilanteessahan rakkaudesta ei enää voida puhua.
Niin, avioparien muutoksen vaikutuksia on mahdoton arvella, jos ei ole kokenut. Minä olen kokenut, ja se kannatti, kokeilla muutosta. Muutos ei todella ole tosta noin vaan sormia napsauttamalla, vaan on pitkäjännitteistä puuhaa, koko ajan kasvamista. Ja muutokseen tarvitaan molemmat osapuolet. Heikko itsetunto, jonka myöntäminen pitää ensin suomalaiselle miehelle tapahtua esim. (mm. viinamäen miehet, naisten narraajat.... väkivallan miehet) Ja se että aina pitää olla todistamassa ulkospäin miehisyyttä, siis todistella käyttäytymisellään. Ja siinä kyllä mennään aivan pohjamutia myöten mikäli suunnan vaihdosta havittelee, paranemisestahan siinä on kyse.
Muistan, kun näitä aikoja keväästä se likapyykin peseminen alkoi, selkä seinää vasten. Mieskin itki hysteerisenä tuossa ovella. Oli vaihtoehtona, että minä pakkaan kimpsuni ja lähden, tai lähdetään pariterapiaan, joka sitten kääntyikin, että hän kävi terapiassa. Alkuun yhdessä, sitten minä vain kerran kuusssa hänen kanssaan ja myöhemmin 2 vuotta hän yksin. Siinä taittui suomalaisen miehen myytti täysin, kun terapiassa opeteltiin joka asiassa opeteltiin kysymään itseltään, miksi pitäisi olla näin, kun tähän saakka on oppinut ajattelemaan?
Alkuun kompastuskiveksi tuli, että jos sivulliset näkee. No mentiin sitten niin kauas yksityiseen terapiaan, ettei paikallisia ihmisiä vastaan kävele. Kumpikin halus muutosta, ja se muutos onnistui meidän kohdalla. Myöskin se vaimo, jonka mies on juoppo, naisten naurattaja, väkivaltainen, joutuu, täytyy hyväksyä omien asenteiden uudelleen tarkastelu, ja antaa sivullisen ammatti-ihmisen kyseenalaistamiseksi.
Valitettavasti meidänkin naisten pitää myös muuttua, vaikka mielestämme meissä muutoksen tarvetta ei muka ole. Mutta kyllä on ja paljon. Aivan varmasti on. Jos tätä emme pysty tunnustamaan, muutos ei ole mahdollista.
Nyt olen tyytyväinen, mitä muutos on tuonut tullessaan. Totta kait aina parisuhteessa on toinen otettava huomioon, mutta on tässä suunnattoman paljon hyviäkin puolia, tuon huomioon ottamisen korvaamiseksi että kun laitat tikkuja läjään, miinukset ja plussat, niin kyllä plussia tulee paljon enemmän kuin miinuksia.
Todellisuudessa sitä ei tiedä kannattiko avioero. Riippuen mihin eroa vertaa. Jos taloudellisesti, niin sitten ei kannattanut, toimeen tulen aivan hyvin, tosin kaikki pitää katsoa mitä taloudellisia menoja tekee.
Jos sitten taas vertaa henkistä olemista, niin kannatti. Nyt on hyvä olla ja kaikki mitä tekee on omaa syytä ei tarvi ottaa toisen tekemisiä kontolleen.
Todellisuudessa alunperin tavoite oli elää elämä yhdessä vanhuuteen asti, se ei toteutunut. Kumppani avioitui heti uudelleen, minä porskuttelen itseni kanssa. Nyt kuusi vuotta mennyt näin.
ainakaan meidän ikäisistä, menee naimisiin erotakseen. Ja kuten edellä on todettu, ei erotessa juuri punnita "kannattaako erota". Erosin itse avioliitosta, koska voimat loppuivat. Niin yksinkertaista se oli, päällisin puolin. Halusin erota, puolisoni ei halunnut. Maksoin "vapaudestani" rahalla (hölmö minä!), ja täydellä vastuulla lapsista (syyllisyyden ja ylikorostuneen vastuuntunnon vuoksi).
Toinen liitto oli avoliitto. Erosin siitä puolisoni psyykisen sairauden vuoksi, poikieni toivomuksesta.
Asioiden katumista en ole koskaan ymmärtänyt. Eikö ihminen aina toimi elämässä sillä ymmärryksellä, niillä voimavaroilla, jotka hänellä kullakin hetkellä on ? Katua ei tarvitse, nöyrä voi olla.
Miksei kukaan sano että 'Erosin, koska minussakin on omat vikani'? Minä ainakin erosin siitä syystä, että halusin joskus olla i h a n laiskana passaamasta ketään.
Siinä kohtaa, kun ero on ajankohtainen syy on vain ja ainoastaan siinä vastapuolessa. Tämä on jokaisen eroavan mielipide. Yleensä. Poikkeuksiakin on, kuten sinä jolle nyt vastaan :)
Vasta sitten, kun aikaa kuluu ja itsekin alkaa eheytymään erosta ja eron tuomasta surusta ja ahdistuksesta, miettii eron syitä. Silloin oivaltaa myös sen ettei se toinen ole ollut yksin syyllinen, vaan syytä on ollut molemmissa. Sen jälkeen on helppo jatkaa omaa elämäänsä, kun asiat on selvittänyt itselleen. Näin mä ajattelen.
tuo mitä sanoit, on varmasti hyvin totta. Ero on pitkä prosessi. Aika monet seurakunnat ovat järjestäneet eroryhmiä ja ne ovat olleet suosittuja. Itse en ole niissä käynyt, vaikka ne olisivat voineet auttaa paljonkin. Minulla oli kyllä hyvin ystäviä, joita "sain" rasittaa.
Tuo syyllisyys/syyttömyys kysymys on aika kinkkinen. Jotakin outoa on siinäkin, että ottaa yksin syyn niskoilleen, kuten itse tein.
Sellaisessa "tavallisessa" erossa, jossa ei ole väkivaltaa tai muuta elämää pelottavaa tekijää, "syyllisiä" taitavat olla molemmat osapuolet. Siis sillä tavalla syyllisiä ettei osata elää sitä yhteistä elämää ja syyttömiä samoin, kun ei osata elää sitä elämää.
Tuo syyn ottaminen omalla kontolleen saattaa olla meidän aikaisten lasten kasvatukseen liittyvä kokemus. Aina, kun jotakin tapahtu niin siitä leimattiin heti syylliseksi oli sitten tai ei. No, se oli viiskyt-kuuskytluvun kasvatusmenetelmä ja parhaansa äiteet ja isät varmasti tekivät. Ja tulihan meistä kunnon kansalaisia. Tänäpäivänä nuo kasvatusmenetelmät on aivan keikahtaneet nurinniskoin. Osin ei kokonaan. Paljon on menty eteenpäin ja hyvää saatu aikaseksi, mutta paljon on mennyt huonpaankin suuntaan. Ja se huono on tuo "yksilöllisyys" se ei välttämättä ole hyvä juttu kaikissa tilanteissa, kun tätä elämää pitää elää kuitenkin yhteisöissä. No, tällästä nyt tässä kohtaa :)
että jonkin ilmiön täytyy ajautua äärimmäisyyteen ennenkuin siihen tulee korjaus. Ehkä nyt ollaan tultu tuon yksilöllisyyden tien päähän. Ei sen viljely ole tainnut meille
onnea tuoda. Nythän vannotaan jo yhteisöllisyyden nimeen.
Laskettiin, ettei kannata. Miksi kuuskymppinen eroaisi?
Varo vaan,jos vaimosi sattuu löytämään nuoren juopon itselleen .
Puhun kokemuksesta. No siitä on jo aikaa ja juoppo on vaihtunut moneen kertaan.
Nyt janottaa jo häntäkin.
Monta vuotta meni kuitenkin kun makselin velkoja vaimoni jälkeen.
Minä maksan vieläkin,vaikka velattomasta omakotitalosta läksin.Ikää 60-vuotta.
Mukavaa, kun ei tartte erota, eipähän tartte maksellakkaan mitään.
Ja moni ukko/akka jää ilman leskeneläkettä,joka on monasti huomattava summa. Kaverillani 600 euroa eläkkeen päälle ja on pienemmästä päästä kuulemma.
kyllä kannatti, mutta kipeästi riipaisi.
nyt on kiva kumppani. näppärä hoitamaan asioita ja mikä parasta...hän on bi-tyttö, eli minä päääsen joskus kahden naisen hellään hoivaa.
Kiitän entistä vaimoani aina kun satun näkemään. "Kiitos,että otit minusta eron".
loppui!
Poikanikin sai osansa, nyrkkiä naamaan kun ei vihanneksista tykännyt jne..nykyisin kasvissyöjä hän.
Vanhimmat pojat oli "lujilla", nuorin selvis ilman lyöntejä.
Nuorin sanoi pois muutettuamme : äiti, on ihanaa kun saa nukkua rauhassa, eikä pelätä missä kunnossa isä tulee ja mitä tekee.
Aikaa 20v sit, uusi ei ole lyönyt tms. pojat tykänneet rauhaiselosta, nyt jo 18v.
Sellaisille tietysti, jotka elätyttävät itseään elatusmaksuilla, mutta on itsestäänselvää on, että ero ei koskaan taviksille kannata. Kahden huushollin ylläpito on kallista.
Äidilleni hänen ja isäni avioero oli tosi kannattava asia.
Enää hänen ei tarvinnut kustantaa työtävieroksuvan isäni elatusta, vaan sai kaiken tulonsa käyttää meidän kahden elämiseen.
Niinpä, lähdettyään vuokrahellahuoneesta, sai hankittua oman omistusasunnon, auton, ja hyvän elämän, ilman pelkoa ja uhkaa.