En ole varma, miksi tämä kuukausi on ollut alusta asti yhtä masennusta. Työttömyys vain jatkuu yrityksistä huolimatta. Toivoisi olevansa hyödyksi tässä yhteiskunnassa ja ilman työtä en koe olevani hyödyllinen.
Pahin masennuksen aiheuttaja tuntuu olevan ihastuminen ihmiseen, jota ei voi saada. Edellisen kerran kun niin tapahtui, aloitin viiltelyn ja halusin kuolla. Tiedän kyllä, että kaikesta pääsee yli. En halua aloittaa uudestaan lääkitystä, tai olla muille huolen aihe.
Toivoisin, että löytäisin ihmisen, joka on tarkoitettu minulle ja hän minulle. Tiedän, että maailmassa ei ole montaakaan tuollaista paria. Pahinta on se, että en kunnolla ymmärrä kuka olen tai mitä olen. 25 vuoden takainen trauma on tehnyt minusta olion, joka ei tunne oloaan naiseksi, eikä mieheksi. Pystyn ihastumaan naisiin ja miehiin. Ehkä kuitenkin enemmän miehiin. Vaatekaupassa olen aivan hukassa, kun en tiedä kummalta puolelta etsisin vaatteita. "Pitäisi" etsiä naisten puolelta, mutta hyvänen aika niitä vaatteita, joita meidän oletetaan laittavan päällemme. En kestä pitää hameita, voisin melkein oksentaa, jos olisi pakko pitää jotain hepenettä päällään.
Pystyisin ehkä elämään paremmin, jos tietäisin, että olenko hetero, lesbo tai bi. Tällainen itsensä tuntemattomuus raastaa vuodesta toiseen. Ihan kuin en olisi olemassa ollenkaan, kuin katsoisi vain elämää, muiden eläminä, eikä pysty elämään omaansa lainkaan.
Lohdutan itseäni ajatuksella, että minun kärsimykseni ovat kuitenkin ehkä pieniä. Minua ei vahingoiteta fyysisesti, saan asua ihanassa paikassa ja päättää menemisistäni itse. En ole alkoholisti, narkomaani tai tupakoitsija. Olen saanut opiskella ja käydä välillä töissäkin. Minulla on läheisiä, jotka välittävät ja auttavat. Olen kaikesta huolimatta luonteeltani vahva, enkä anna ihan helpolla periksi, vaikka lähellä se on ollutkin.
Ehkä joskus vielä löydän itseni ja pystyn elämään täysillä.
Pahin masennuksen aiheuttaja tuntuu olevan ihastuminen ihmiseen, jota ei voi saada. Edellisen kerran kun niin tapahtui, aloitin viiltelyn ja halusin kuolla. Tiedän kyllä, että kaikesta pääsee yli. En halua aloittaa uudestaan lääkitystä, tai olla muille huolen aihe.
Toivoisin, että löytäisin ihmisen, joka on tarkoitettu minulle ja hän minulle. Tiedän, että maailmassa ei ole montaakaan tuollaista paria. Pahinta on se, että en kunnolla ymmärrä kuka olen tai mitä olen. 25 vuoden takainen trauma on tehnyt minusta olion, joka ei tunne oloaan naiseksi, eikä mieheksi. Pystyn ihastumaan naisiin ja miehiin. Ehkä kuitenkin enemmän miehiin. Vaatekaupassa olen aivan hukassa, kun en tiedä kummalta puolelta etsisin vaatteita. "Pitäisi" etsiä naisten puolelta, mutta hyvänen aika niitä vaatteita, joita meidän oletetaan laittavan päällemme. En kestä pitää hameita, voisin melkein oksentaa, jos olisi pakko pitää jotain hepenettä päällään.
Pystyisin ehkä elämään paremmin, jos tietäisin, että olenko hetero, lesbo tai bi. Tällainen itsensä tuntemattomuus raastaa vuodesta toiseen. Ihan kuin en olisi olemassa ollenkaan, kuin katsoisi vain elämää, muiden eläminä, eikä pysty elämään omaansa lainkaan.
Lohdutan itseäni ajatuksella, että minun kärsimykseni ovat kuitenkin ehkä pieniä. Minua ei vahingoiteta fyysisesti, saan asua ihanassa paikassa ja päättää menemisistäni itse. En ole alkoholisti, narkomaani tai tupakoitsija. Olen saanut opiskella ja käydä välillä töissäkin. Minulla on läheisiä, jotka välittävät ja auttavat. Olen kaikesta huolimatta luonteeltani vahva, enkä anna ihan helpolla periksi, vaikka lähellä se on ollutkin.
Ehkä joskus vielä löydän itseni ja pystyn elämään täysillä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tässä vaihdevuosihelvettiin juuri heränneenä tunsin sympatiaa kirjoitustasi lukiessani ja päätin kommentoida.
Työttömyys on asia joka masentaa ketä tahansa missä päin maailmaa tahansa olipa ihminen miten positiivinen tai onnellinen luonteeltaan. Sinulla kuulostaa olevan lisäksi vielä traumakin siellä perässä vedettävänä. Se on raato josta kannattaisi päästä ensin eroon, sillä käsittelemättömänä sekin on osasyy ahistukseesi nyt kun elämääsi on tupsahtanut lisää negatiivista painolastia.
Sen trauman hoito siis luultavasti parantaisi myös kestävyyttäsi sietää elämän vastoinkäymisiä. Eli pelko putoamisesta jälleen itsetuhoisuuteenkin ehkä poistuisi kokonaan kun ymmärtäisit kunnolla mitä sulle tapahtui sen trauman ansiosta ja millaiset vaikutukset sillä kokemuksella edelleenkin on sun elämässäsi.
Traumat on nimittäin monesti sellasia juttuja että me luullaan jo hallitsevamme niitä, mutta se onkin toisinpäin, eli että se traumaattinen kokemus hallitseekin yhä elämää ja vaikuttaa siten mitä erilaisimpiin valintoihimme, asenteisiimme, tuntemuksiimme jne jne, joka ikinen päivä.
Me ajatellaan että "tällanen mä vaan oon" vaikka me ollaankin todellisuudessa sen trauman muovaamia sellaisiksi.
Ihmismieli on monimutkainen kokonaisuus ja todellisia elämänmuutoksia on saatu aikaan vasta kun on käyty uudelleen käsiksi "raatoon" jota on raahattu tiedostamatta mukana koko elämän ajan.
Todellinen terapia on systemaattista ja tietoista irrottautumista menneestä, niin että sen menneen voi todellakin jättää taakseen eikä se siten kykene vaikuttamaan enää yhtään mihinkään.
Ja sellaseen terapiaan tarvitaan yleensä ammattilainen ohjaajaksi, sillä harvapa meistä kykenee ohjaamaan itse itseään kun alkaa uudelleenkokea jotain todella ahdistavaa ja henkilökohtaista kokemusta.
En tiedä, mutta sulla saattaa siis se traumakin vaikuttaa siihen, miksi et koe kykeneväsi määrittämään itseäsi seksuaalisesti. Toisin sanoen, jos sitä traumaa ei olis koskaan tapahtunut, sä voisit nyt ajatella, että "mä oon bi ja ylpeä siitä" tai "mä oon hetero/lesbo, no doubt about it".
Sinä tiedät paremmin, koska tiedät millaisesta traumasta on kyse. Minä vaan höpisen tässä yleisellä tasolla ja läheisteni kokemuksista oppineena kun ei ole tuota omaakaan traumaa... niin, paitsi tämä helekutin menopaussi joka iski täysin puun takaa, ja mä olenkin tässä karjahdellut terapiakseni, että EI NY JUMALAUTA VIELÄ! koska olen VASTA 43-vuotias!!!!! ARGH!!! (Saa nähdä pelästyykö se ja jättää mut vielä rauhaan... >:)
Joo, että kullakin omansa, mutta mitäs jos otatkin nyt duuniksesi hoitaa itseäsi, ihan vakavasti, jotta voit jättää raadot kyydistä ja alkaa elää sitä elämääsi täysillä.