Syömishäiriötaustaa 8-9 vuotta, pääasiassa anoreksiaa, mutta ollut myös sekä ortorektista että bulimista käyttäytymistä.
Bmi n. 15, ruoka ei pysy sisällä, ei edes kunnolla sula elimistössä enää. Jatkuvaa huimausta, heikotusta, rintapistosta koko ajan. Eilen sitten veri rupesi yllättäen juoksemaan nenästä, eikä sellaista ole tapahtunut kuin sitten joskus varhaisteininä.
Elimistö on saanut jo melkoisia vaurioita, mm. vaikea osteoporoosi, nikamaluhistumia (neljäs nikama täysin kasassa), aineenvaihduntahäiriöt, sisäelimiä on vaurioitunut, yläkroppa (hartiaseutu, yläselkä, olkapäät) paskana.
Joko mä kuolen?
Bmi n. 15, ruoka ei pysy sisällä, ei edes kunnolla sula elimistössä enää. Jatkuvaa huimausta, heikotusta, rintapistosta koko ajan. Eilen sitten veri rupesi yllättäen juoksemaan nenästä, eikä sellaista ole tapahtunut kuin sitten joskus varhaisteininä.
Elimistö on saanut jo melkoisia vaurioita, mm. vaikea osteoporoosi, nikamaluhistumia (neljäs nikama täysin kasassa), aineenvaihduntahäiriöt, sisäelimiä on vaurioitunut, yläkroppa (hartiaseutu, yläselkä, olkapäät) paskana.
Joko mä kuolen?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Haluatko sinä kuolla oikeasti tuolla tavalla? Antaa kropan pettää. Ymmärsin nyt, että tuo oli kysymys sama kuin:
joko mä voin kuolla? olenko jo tarpeeksi laiha ja kuihtunut, että mä voin kuolla ihan milloin vain?
vieläkö mun tarvitsee kestää tätä kauan? Voiko olla oikeasti niin, että kuolen vaikka huomenna?
Kuule, jos joku tietä tosta sun sairaudesta, niin sä joudut sairaalahoitoon. Etsä kuole yksin tohon, vaan kuolet ehkä sitten letkuihin kiinnitettynä, nesteillä turvotettuna luurankona. Olisihan se kivaa, eikö?
Itse kuolisin mieluummin, kyllä laihana, mutta myös niin, että kroppani ei pettisi. Tarkoitan, että olisihan se siistiä kuolla kun on tehnyt jotain upeaa ennen kuin aika jättää.
Mietinpä myös sitä, että ihan kivasti olet pitkään saanut pidettyä huomaamattomana tota sun anoreksiaa, onko sulla ystäviä tai perheenjäseniä? Bmi 15? Haloo?! Välittääkö susta kukaan ihmisraukka?! Jos ei oikeasti halua elää, miksi sitten aloitit koko syömishäiriön, olisit lopettanut jollain toisella tavalla, paljon nopeammalla. Onko ollut kiva kärsiä ja kärsiä nyt lisää siitä, kuinka keho hälyttää kivuista, kuinka luut katkeilee? Oletko sä nyt tyytyväinen?
Mä sanon että sä olet kyllä tyhmä. Ei oo sun vika tietenkään että oot anorektikko, mutta ihmettelenpä vain, että jos oikeasti haluat kuolla ja oot halunnu jo pitkään, miksi kidutat itseäsi näin? Onko se sen arvoista?
En kannusta tekemään kyllä missään nimessä itsemurhaa, mutta haluan nyt kysyä, mitä aiot ja mikä on sun tavoite.
Ottaisit asioista selvää ennen kuin kirjoittelet mitä mieleen juolahtaa.
Tottakai mä oon saanu hoitoa, viimeiset 3-4 vuotta oon käytännössä asunut osastoilla, välissä muutama kk kotona. Omasta kämpästä jouduin luopumaan ja muuttamaan takaisin lapsuudenkotiin, oikkiksen jouduin keskeyttämään. Sen verran olen saavuttanut ns. normaalielämässä, että sain uuden opiskelupaikan, mutta senkin aloitusajankohtaa jouduin lykkäämään vuodella.
Tekstistäsi paistaa ymmärtämättömyys ja pikkuteinin isottelu.
Multa on murtunut luita ihan käsittämättömän herkästi; pieni kolahdus ja heti murtuu joku luu.
Miksi "aloitin" syömisäiriön? Äääliööö, ei kukaan ALOITA syömishäiriötä! Sama kuin kysyisit vaikka HT:tä sairastavalta, miksi aloitit sairastumisen.
"Itse kuolisin mieluummin, kyllä laihana, mutta myös niin, että kroppani ei pettisi. Tarkoitan, että olisihan se siistiä kuolla kun on tehnyt jotain upeaa ennen kuin aika jättää."
Mitä? Luuletko, että minä tässä vaiheessa ajattelen, että apua apua, pitäisikö minun pudottaa bmi takaisin sinne luvun 13 alle? Vai pitäisikö minun lihottaa itseäni nopsaan 15 kg, että olisin arkussa esteettisesti miellyttävä?
Voi jösses sun kanssasi!
Hmm.. mä sain tämän viestin kirjoittamisesta sellaisen adrenaliinirushin, että taidan sinun kiusaksesikin elää vielä huomiseen.
Hei,
Luin viestiketjun läpi ja huvituin suuresti aloittajan saamasta vastauksesta nimimerkiltä "hmm...". Nimimerkki kertoo jo hyvin paljon kirjoittajan täydellisestä ymmärtämättämyydestä. Eihän kukaan PÄÄTÄ kuolla anoreksiaan!? voi hyvänen aika sentään. Jos ihminen tulee tänne kirjoittamaan kuolemanpelostaan ja sairauden kaameasta kierteestä ja elämänsä menettämisestä, ei kai hän kirjoita kaikkea huomionhakutarkoituksessa!??? se on hätähuuto... pieni avunpyyntö, vaikka itse asiassa sairastunut tietää että ei ulkopuoliset pysty auttamaan.
Itse olen kamppaillut kuolemanpelon kanssa valtavasti. Välillä se ohjaa minut hetkelliseen paranemisjaksoon kun haluan elää, mutta kun olo kohenee edes hivenen, palaan takaisin sairaalle tielle.
Omasta tahdosta??? ei, ei todellakaan. pelosta. pelosta elämää kohtaan, terveyttä, kuolemaa, tavallisuutta kohtaan. en enää muista mitä on VOIDA HYVIN, ihan oikeasti olla kunnossa!
Olen sairastanut kohta 5 vuotta. oireeni eivät ole yhtä pahoja kuin ketjun aloittajalla, mutta olen niin ikään sairastanut anoreksiaa ja ortoreksiaa ensimmäiset 4 vuotta mutta tilanne on kääntynyt pääasiassa bulimareksiaksi viimeisen vuoden aikana. Olen menettänyt läheiset ystäväni, eikä minulla ole jaksamista, voimia, tai tahtoakaan luoda enää uusia ystävyyssuhteita, saati sitten vinkua vanhoja kavereita takaisin. Olen yksin. Sydämeen pistää usein, yleiskunto on romahtanut. Painoindeksi on 14, ja vihaan isteäni. itseinho, häpeä ja alemmuudentunto ovat alituisia seuralaisia. Olen ruma ja näytän pikkupojalta, näkö on heikentynyt, ja samoin taatusti älykkyysosamäärä. en muista enää asioita, unohtelen, ailahtelen ja ärsyynnyn kaikesta. pakko-oireet, vapina, ja PELOT ovat arkipäivää. Nukkumaanmeno pelottaa, ihmiset pelottaa, sosiaaliset tilanteet kauhistuttaa. vanhojen kavereiden näkeminen ohimennen on kaameaa, en halua ajatella mitä ne ajattelevat. surullista... Ja niin "koukuttavaa"-->olen todennut että tästä ei selviä yksin... eikä aina edes kaksin... tai kolmin. jotkut eivät selviä. :( mutta uskon joka päivä että vielä pääsen tästä!!! en lakkaa uskomasta. niin helppoa kuin olisikin antautua ja myöntää että olen anorektikko ikuisesti, en aio antaa periksi. elän, ELÄN ja taistelen!
Me emme halua kuolla tämän sairauden komplikaatioihin. ei EI EI! haluan elää, ihan TAVALLISTA elämää. vaatimatta itseltäni liikoja, pyrkimättä suuriin saavutuksiin. "hmmm" viittasi tekstissään siihen, ett miten hienoa on kuolla kun on saavuttanut jotain merkittävää. tämä ajatus ajaa nimenomaan syömishäiriökierteeseen: suorita, suorita, menesty, kilpaile, ole paras ja saavuta tavoitteita! siitä yritän juuri itse päästä eroon... että oppisin nauttimaan tavallisuudesta, arjesta ja siitä että ei ole tarvetta näkyä tai erottua massasta.
"ei jaksa enää": haluaisin kysyä, mitä tarkoitat yläkropan vaurioilla? en ole kuullut moista aiemmin, mutta itselläni on ainakin kovat hartiakivut oksentamisesta jännityksestä ja jatkuvien pelkotilojen seurauksena. sitäkö sinä tarkoitat?
En itse oikeastaan enää kauhistele painonnousua tai laskuja. inhoan itseäni yhtä paljon jos indeksi on 13 tai 15... ja jos se siitä kohoaisi, normaaliin suuntaan, itseviha kohoaisi suunnattomiin mittoihin. siksi ajatus parantumisesta ilman apua tuntuu aika mahdottomalta. olin osastolla 2kk, mutta kirjoittauduin ulos kun alkoi ahdistaa liikaa. harmittaa jälkeen päin, että suostuivat päästämään minut pois. olen hyvä puhumaan :( nyt olen omillani, ja huonosti menee.
Niin, sillä tarkoitin sitä, että mulla on ns. pulloryhti (siihen vaikuttaa nikamaluhistumat). Hartiat ja olkapäät ovat paskana, olkapäät eivät pysy paikoillaan, vaan muljahtavat paikoiltaan ja se käy niin perkeleen kipeää! Lihasten kireydellä ei oikeastaan ole sen suurempaa vaikutusta siihen.
Tuohon mainitsemaasi kavereiden menettämiseen, niin samma här. Lukioaikoina mulla oli kavereita.. vai olivatko he edes kunnon kavereita? Aluksi he pysyivät mun rinnalla ja tukivat mua. Jopa yksi mun ystävä tuli mun mukaan lukion terkkarille.
Mutta kun kaverit muutti muille paikkakunnille asumaan, mä jäin ihan yksin. Mulla ei ollut ainuttakaan kaveria.
En ole syömishäiriöinen, muuten vain pöpi ja syrjäytynyt, mutta sattui silmiin ensimmäisen sinulle vastaajan vastaus. Olen itse kokenut, miten elämä tavalla tai toisella menee toiselle raiteelle, kuin on tarkoitus ollut. Tuskin harva suunnittelee pilaavansa kroppansa syömishäiriöllä, suunnittelee alkoholisoituvansa tai suunnittelee syrjäytyvänsä yhteiskunnasta jo ennen peruskoulun päättymistä. Elämä vain menee monen asian vaikutuksesta tiettyyn suuntaan. Yritän olla syyttämättä, kun olen maan pohjamutia itse. Toivottavasti nimimerkki hmmm on parinkymmenen vuoden kuluttua viisaampi, meneehän elämä siinäkin hukkaan, jollei kerry ymmärrystä toisia ihmisiä ja elämää kohtaan.
Ei varmaan pitäisi syömishäiriöiselle kertoa erilaisista dieeteistä tai aatteista, mutta teen silti nyt niin. Luin vähän aikaa sitten tänä vuonna ilmestyneen suomalaisen kirjailijan kirjan tuoreravinnosta. Hän oli ollut ensin vegaani ja sai sitten raakaravintoinnostuksen. Jossain vaiheessa ravinto lakkasi imeytymästä. Hän sitten keksi alkaa nauttia erilaisia mehuja. Ei siis kaupan lisäainekoktaileja, vaan tuoreista vihanneksista ja kasviksista tehtyjä mehuja. Voisikohan sitä kokeilla? Tuskin siitä ainakaan haittaa olisi. Saisi vitamiineja, ilman että olisi kauheasti energiaakaan, jos energia jotenkin kammottaa. Siis en suosittele tuoreravintoon siirtymistä kokonaan, ajattelin vain, että mehu- tai sosemuodossa voisi saada jotain hyödyllistä imeytymään kehoon.
Ihminen on aika kestävä olento kuitenkin, joten ei kannata tuijottaa pelkkiin diagnooseihin ja syntyneisiin vaurioihin. Entisiä keskitysleirivankejakin on yhä elossa. Ihmisiä on selvinnyt uskomattomista tilanteista, ja hyvin sairaat ihmiset ovat sinnitelleet elossa uskomattoman pitkään. Niin kauan kuin on elämää on toivoa.
Mulla on sama olkapäät ja hartiat on aivan paikoiltaan niitä pystyy lonksutteleen edestakas,tosin ei ees tee kipeetä ja ryhti on aivan mutkalla,en ees saa kaulaa kunnolla suoraks.
Sisäelinten kuntoa en ees viiti ajatella kaikki varmasti aivan paskana.
Lähettäisin sinulle virtuaalihalauksen, ellen pelkäisi sinun menevän siitä rikki.
Ei millään pahalla, mutta sinun kaltaistesi ihmisten pitäisi päästä enemmän pinnalle esim "proana"-foorumeissa: anoreksian kaunistelematon totuus.
Olen kuitenkin hyvin varma, että sinun tilassasi sinulla on vielä jonkinmoinen mahdollisuus vaikuttaa siihen, kuoletko vai etkö tässä kesän aikana. Koska en tunne hoitohenkilökunnan reaktioita aiheen suhteen, ehdottaisin vain että menisit moikkaamaan omalääkäriäsi, joka saisi vihdoinkin ruveta tekemään töitä palkkansa eteen. Samoin kuin sinä henkesi eteen.
Vaikka lääkärit olisivat kuinka päteviä, täytyy kuitenkin sunkin jaksaa tsempata, että on parempaakin ja toisenlaista, OMAA elämää, ainutlaatuinen kokemus, mihin pääseminen merkitsee elämän ympäri kääntämistä - kivikkoista ja tuulentuivertamaa tietä - tätä tavoitetta ei saa heikentää mielessä mikään.
Voin siis korkeintaan sanoa, että ei, sinun ei kuulu vielä kuolla, etkä sinä kuolekaan, jos vain saat edes puhelimennoston ja numeroidennäpyttelyn verran energiaa itsestäsi pinnistettyä. Lisäksi tahdon lähettää sinulle kaikki tsemppini ja osanottoni.
Parane pian!