Kirjoittelen tänne, koska olen nyt pidemmän aikaa ollut yksinäinen. Ja se on alkanut toden teolla rassaamaan.
Sosiaalisuuteni alkaa esikoulusta, koska siihen asti SAIN olla kotona. Esikoulu kuluikin sitten shokissa. Ensimmäiset kolme kouluvuotta olin yksin ja jotkut yrittivät siksi kiusatakkin, mutta ihme kyllä oli myös puolustajia (koska en ollut säälittävä enkä kusipää?!). Loput ala-asteesta ja yläasteen sompailin erilaisissa kaveriporukoissa sen mukaan mitä huvitti milloinkin tehdä. Yksi once-a-year-sähköpostituttu on säilynyt niiltä ajoilta. 10-vuotiaasta lähtien minulla ei ole siis koskaan ollut vaikeuksia tutustua ihmisiin, jos vain pääsin juttusille.
16-18-vuotiaani kuuluin melko laajaan ja tiiviiseen kaveriporukkaan ja kun koulu sitten loppui, vietin kuitenkin aikaa vain yhden opiskelukaverin kanssa. Muut olivat pariutuneet ja ystävyys oli niiltä osin täysin yksipuolistunut. Vietin välivuoden, jonka aikana tutustuin hirvittävän moniin ihmisiin, mutta silloin olin itse kuin ad-hd-potilas enkä jaksanut tutustua kunnolla keneenkään. Niiltä ajoilta on jäänyt siis vain yksi on-off tekstiviestikaveri.
Muutin uuteen kaupunkiin korkeakouluopintojen takia ja ympärilleni rakentui taas monipuolinen kaveripiiri. Nautin erilaisten ihmisten vaihtelevasta seurasta. Huomasin kuitenkin, että aiempaan nähden tässä iässä ei enää oltu niin riippuvaisia ystävistä ja välillä koin yksinäisyyttä, koska kuitenkaan en mihinkään tiettyyn ryhmään kokonaan. Lopulta huomasin, että se oli soluasunto, joka piti minut pinnalla ja sosiaalisena.
Kun valmistuin ja muutin taas uudelle paikkakunnalle, tajusin olevani aivan yksin. Töistä en ole periaatteessa ystäviä saanut, koska paikan henki on niin tiivis, ettei toisia jaksa vapaalla paljoa tavata. Yhden kanssa ulkoilin, toisen kanssa baareilin, kolmanne kahvittelin. Mutta kun työilmapiiri kiristyi, nekin linkit loppui. Siis tulen ihmisten kanssa juttuun ja olen aika puheliaskin, mutta olen vain työkaveri. Vietän vapaa-aikaani käymällä elokuvissa ja kiertelemällä kaupungilla tai ulkoillen, mutta välillä tunnen itseni "kylähulluksi" kun minut nähdään aina yleisillä paikoilla yksin, yksin ja yksin. En tajua missä voisin ihmisiä tavata tai heihin tutustua. Jos joku minulle jotain sanoo juttelen aina takaisin. Esim. salilla käydessäni pystyn helposti höpöttelemään uppo-oudoille. Ihmisistä kuitenkin aistii ovatko he avoimia uusille tuttavuuksille. Yleensä eivät.
Olen ollut yhteyksissä kaikkiin korkeakoulukavereihini, mutta koska asun eri paikkakunnalla en saa heistä enää arkiystäviä. Ja juuri sellaisia kaipaan. Joku kirjoitti jossain viestiketjussa, että yksinäiset ihmiset ovat tavallaan pelottavia, koska he saattavat tarrata liian lujasti kiinni jos tarjoaa seuraa. Se ei päde ainakaan minuun. Tarvin vain sosiaalisen verkon, avoimia ovia joihin kurkistaa. En kuulu facebookkiin enkä tiedä olisiko siitä hyötyäkään ystävien etsinnässä, koska tykkään tavata ihmisiä naamatusten. Vietän muutenkin aivan tarpeeksi aikaani tietokoneella.
Tavallaan koen että entiset ystävät eivät ole minusta niin riippuvaisia minusta kuin minä heistä, koska he eivät saa minusta hyötyä. Kaikki yhteydenotot liittyvät aina johonkin tarpeeseen. Koska minulla ei ole sosiaalista verkkoa, en ole houkutteleva vaihtoehto uudeksikaan ystäväksi. Tämä on niin rankkaa, koska huomaan kyllä että ihmiset pitävät minun seurastani. Ja välillä tuntuu, että ainut mahdollisuus tutustua ihmisiin, olisi muuttaa heidän kanssaan yhteen, koska kaikki on niin helvetin kiireisiä.
Olen taantunut samalle tasolle kuin esikoulussa ja ala-asteella ollessani enkä pidä yhtään siitä millaiseksi olen muuttumassa. Minun pitäisi saada tilanne kuriin ennenkuin se riistäytyy käsistä. Onko vinkkejä?
Sosiaalisuuteni alkaa esikoulusta, koska siihen asti SAIN olla kotona. Esikoulu kuluikin sitten shokissa. Ensimmäiset kolme kouluvuotta olin yksin ja jotkut yrittivät siksi kiusatakkin, mutta ihme kyllä oli myös puolustajia (koska en ollut säälittävä enkä kusipää?!). Loput ala-asteesta ja yläasteen sompailin erilaisissa kaveriporukoissa sen mukaan mitä huvitti milloinkin tehdä. Yksi once-a-year-sähköpostituttu on säilynyt niiltä ajoilta. 10-vuotiaasta lähtien minulla ei ole siis koskaan ollut vaikeuksia tutustua ihmisiin, jos vain pääsin juttusille.
16-18-vuotiaani kuuluin melko laajaan ja tiiviiseen kaveriporukkaan ja kun koulu sitten loppui, vietin kuitenkin aikaa vain yhden opiskelukaverin kanssa. Muut olivat pariutuneet ja ystävyys oli niiltä osin täysin yksipuolistunut. Vietin välivuoden, jonka aikana tutustuin hirvittävän moniin ihmisiin, mutta silloin olin itse kuin ad-hd-potilas enkä jaksanut tutustua kunnolla keneenkään. Niiltä ajoilta on jäänyt siis vain yksi on-off tekstiviestikaveri.
Muutin uuteen kaupunkiin korkeakouluopintojen takia ja ympärilleni rakentui taas monipuolinen kaveripiiri. Nautin erilaisten ihmisten vaihtelevasta seurasta. Huomasin kuitenkin, että aiempaan nähden tässä iässä ei enää oltu niin riippuvaisia ystävistä ja välillä koin yksinäisyyttä, koska kuitenkaan en mihinkään tiettyyn ryhmään kokonaan. Lopulta huomasin, että se oli soluasunto, joka piti minut pinnalla ja sosiaalisena.
Kun valmistuin ja muutin taas uudelle paikkakunnalle, tajusin olevani aivan yksin. Töistä en ole periaatteessa ystäviä saanut, koska paikan henki on niin tiivis, ettei toisia jaksa vapaalla paljoa tavata. Yhden kanssa ulkoilin, toisen kanssa baareilin, kolmanne kahvittelin. Mutta kun työilmapiiri kiristyi, nekin linkit loppui. Siis tulen ihmisten kanssa juttuun ja olen aika puheliaskin, mutta olen vain työkaveri. Vietän vapaa-aikaani käymällä elokuvissa ja kiertelemällä kaupungilla tai ulkoillen, mutta välillä tunnen itseni "kylähulluksi" kun minut nähdään aina yleisillä paikoilla yksin, yksin ja yksin. En tajua missä voisin ihmisiä tavata tai heihin tutustua. Jos joku minulle jotain sanoo juttelen aina takaisin. Esim. salilla käydessäni pystyn helposti höpöttelemään uppo-oudoille. Ihmisistä kuitenkin aistii ovatko he avoimia uusille tuttavuuksille. Yleensä eivät.
Olen ollut yhteyksissä kaikkiin korkeakoulukavereihini, mutta koska asun eri paikkakunnalla en saa heistä enää arkiystäviä. Ja juuri sellaisia kaipaan. Joku kirjoitti jossain viestiketjussa, että yksinäiset ihmiset ovat tavallaan pelottavia, koska he saattavat tarrata liian lujasti kiinni jos tarjoaa seuraa. Se ei päde ainakaan minuun. Tarvin vain sosiaalisen verkon, avoimia ovia joihin kurkistaa. En kuulu facebookkiin enkä tiedä olisiko siitä hyötyäkään ystävien etsinnässä, koska tykkään tavata ihmisiä naamatusten. Vietän muutenkin aivan tarpeeksi aikaani tietokoneella.
Tavallaan koen että entiset ystävät eivät ole minusta niin riippuvaisia minusta kuin minä heistä, koska he eivät saa minusta hyötyä. Kaikki yhteydenotot liittyvät aina johonkin tarpeeseen. Koska minulla ei ole sosiaalista verkkoa, en ole houkutteleva vaihtoehto uudeksikaan ystäväksi. Tämä on niin rankkaa, koska huomaan kyllä että ihmiset pitävät minun seurastani. Ja välillä tuntuu, että ainut mahdollisuus tutustua ihmisiin, olisi muuttaa heidän kanssaan yhteen, koska kaikki on niin helvetin kiireisiä.
Olen taantunut samalle tasolle kuin esikoulussa ja ala-asteella ollessani enkä pidä yhtään siitä millaiseksi olen muuttumassa. Minun pitäisi saada tilanne kuriin ennenkuin se riistäytyy käsistä. Onko vinkkejä?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.