Eksyin tänne taas, joten vois tässä jotain kirjotella ja avautua hieman. En tiedä oikein mikä näistä palstoista pitäisi valita, mutta kaipa tämä on lähimpänä oikeaa. Tarina ei ole mikään uusi ja maalaattoja järisyttävä, vaan sitä samaa paskaa, mitä saa täällä lukea vaikka työkseen.
Napero iästä en (luonnollisesti) paljon muista, nyt olen siis 19-vuotias. Moneet lähteet ovat tosin kertoneet, että olin hyvin hiljainen ja omissaoloissa viihtyvä. En muista kuulleeni tai sitten ei vaan ole kerrottu mitään älyllisistä ominaisuuksistani, eipä ne kai olleet mitenkään poikkeavat suuntaan taikka toiseen. Vanhempani olivat ilmeisesti aika etäisiä toisiansa kohtaan ja riitelyä oli jonkun verran. Ei mitenkään erityisen paljon, mutta ei mun ymmärtääkseni mikään lämmin suhde ollut. Isä oli töissä kaiket päivät, en tuntenut isääni kovin hyvin. Itseasiassa, on semmosia muistikuvia, että hän olisi tuntunut, kuin muukalaiseslta, muukalaiselta, jonka kanssa tykkäsin tosin viettää aikaa. Hän on vähän työnarkomaani ja hän on tarkka raha-asioista ja hän osoittaa välittämisensä hankkimalla materiaa. Sen hän oppi omalta isältään. Sitten äiti, hän oli läheinen ainakin siinä iässä. Hän oli ylisuojeleva, piti minua sisällä hirveästi. Hänellä ei ollut paljonkaan sosiaalista elämää, ei ystäviä juurikaan. Menneisyys kivistä, hänen äitinsä alkoholisti ja isä yksinkertaisesti vittumainen äijä, joutusi olemaan voisi sanoa äiti sisaruksilleen, kun vanhemmat eivät tehneet lapsien eteen paljoakaan. Ainoa opettaja oli nahkavyö. Äitini joutui lähtemään 16-vuotiaana kotoa ja hänen menneisyyteensä kuuluu kaikennäköistä, mistä minulle ei ole kerrottu. Kun vanhenin, huomasin äitini olevan usein masentunut, fiiliksen oli sellasta vuoristorataa, piti aina varoa mitä hänelle sanoi, että hän ei raivostunut. Minun mielestä hän oli myös jossakin määrin narsistinen ja itsekäs tapaus. Hän nautti mielistelystä hirveästi, jota harrastin, jotta hänen mielensä sai pidettyä edes jotekin tyytyväisenä. Hän vaikutti olevan jatkuvassa stressissä. Söi äitini myös psyykelääkkeitä jossain vaiheessa, ellei sitten kokoajan.
Päiväkoti-ikä meni ihan ok, muistikuvieni mukaan. Edelleen vietin paljon aikaa itsekseen, varsinkin vapaa-ajalla, yhtään kaveria en tainnut koskaan aktiivisesti nähdä. Itseasiassa se oli ensimmäinen päiväkotini, jossa jouduin kiusaamisen kohteeksi usein. Siellä oli se yksi tyyppi joka piti minua leikkikalunaan, käski minun tehdä sitä ja tätä. Oli hänellä kaveri apuna. Sellasia muistikuvia on, että pelkäsin joskus mennä päiväkotiin, nyt kun tarkkaan ajattelen. Seuraavassa päiväkodissa olinkin sitten eri asemassa, ei ollut kiusaajia, hyvin rauhallinen paikka. Luulisin, että tuo ensimmäinen päiväkoti on sekin jonkinlaiset jäljet jättänyt, tiedä siitä sitten. 5-vuotias, kun olin, vanhemmat erosivat. Jäin äitini kanssa asumaan, kävin isän luona viikonloppuisin. Ei ollut kova isku minulle siinä vaiheessa, käy vähän sääliksi isää näin jälkeenpäin, ottaen huomioon kuinka nopeasti tein päätöksen. Muistan vieläkin, että sanoin samantien, että jään äitin luo. Noh, toisaalta, isä oli aino poissa, että mites hän voisikaan minua kasvattaa. Jälleen näin jälkeen päin aatelleen, ei olisi välttämättä ollut yhtään huonompi idea, mutta ei hänkään mikään erityisen inhmilinen vanhempi ollut siinä vaiheessa.
Napero iästä en (luonnollisesti) paljon muista, nyt olen siis 19-vuotias. Moneet lähteet ovat tosin kertoneet, että olin hyvin hiljainen ja omissaoloissa viihtyvä. En muista kuulleeni tai sitten ei vaan ole kerrottu mitään älyllisistä ominaisuuksistani, eipä ne kai olleet mitenkään poikkeavat suuntaan taikka toiseen. Vanhempani olivat ilmeisesti aika etäisiä toisiansa kohtaan ja riitelyä oli jonkun verran. Ei mitenkään erityisen paljon, mutta ei mun ymmärtääkseni mikään lämmin suhde ollut. Isä oli töissä kaiket päivät, en tuntenut isääni kovin hyvin. Itseasiassa, on semmosia muistikuvia, että hän olisi tuntunut, kuin muukalaiseslta, muukalaiselta, jonka kanssa tykkäsin tosin viettää aikaa. Hän on vähän työnarkomaani ja hän on tarkka raha-asioista ja hän osoittaa välittämisensä hankkimalla materiaa. Sen hän oppi omalta isältään. Sitten äiti, hän oli läheinen ainakin siinä iässä. Hän oli ylisuojeleva, piti minua sisällä hirveästi. Hänellä ei ollut paljonkaan sosiaalista elämää, ei ystäviä juurikaan. Menneisyys kivistä, hänen äitinsä alkoholisti ja isä yksinkertaisesti vittumainen äijä, joutusi olemaan voisi sanoa äiti sisaruksilleen, kun vanhemmat eivät tehneet lapsien eteen paljoakaan. Ainoa opettaja oli nahkavyö. Äitini joutui lähtemään 16-vuotiaana kotoa ja hänen menneisyyteensä kuuluu kaikennäköistä, mistä minulle ei ole kerrottu. Kun vanhenin, huomasin äitini olevan usein masentunut, fiiliksen oli sellasta vuoristorataa, piti aina varoa mitä hänelle sanoi, että hän ei raivostunut. Minun mielestä hän oli myös jossakin määrin narsistinen ja itsekäs tapaus. Hän nautti mielistelystä hirveästi, jota harrastin, jotta hänen mielensä sai pidettyä edes jotekin tyytyväisenä. Hän vaikutti olevan jatkuvassa stressissä. Söi äitini myös psyykelääkkeitä jossain vaiheessa, ellei sitten kokoajan.
Päiväkoti-ikä meni ihan ok, muistikuvieni mukaan. Edelleen vietin paljon aikaa itsekseen, varsinkin vapaa-ajalla, yhtään kaveria en tainnut koskaan aktiivisesti nähdä. Itseasiassa se oli ensimmäinen päiväkotini, jossa jouduin kiusaamisen kohteeksi usein. Siellä oli se yksi tyyppi joka piti minua leikkikalunaan, käski minun tehdä sitä ja tätä. Oli hänellä kaveri apuna. Sellasia muistikuvia on, että pelkäsin joskus mennä päiväkotiin, nyt kun tarkkaan ajattelen. Seuraavassa päiväkodissa olinkin sitten eri asemassa, ei ollut kiusaajia, hyvin rauhallinen paikka. Luulisin, että tuo ensimmäinen päiväkoti on sekin jonkinlaiset jäljet jättänyt, tiedä siitä sitten. 5-vuotias, kun olin, vanhemmat erosivat. Jäin äitini kanssa asumaan, kävin isän luona viikonloppuisin. Ei ollut kova isku minulle siinä vaiheessa, käy vähän sääliksi isää näin jälkeenpäin, ottaen huomioon kuinka nopeasti tein päätöksen. Muistan vieläkin, että sanoin samantien, että jään äitin luo. Noh, toisaalta, isä oli aino poissa, että mites hän voisikaan minua kasvattaa. Jälleen näin jälkeen päin aatelleen, ei olisi välttämättä ollut yhtään huonompi idea, mutta ei hänkään mikään erityisen inhmilinen vanhempi ollut siinä vaiheessa.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ensimmäiselle luokalle meno tuli eteen. Äitiä jännitti enemmän, kuin minua, mutta oli mullakin perhosia vatsassa. Sopeuduin ja sain kavereita hyvin nopeasti. Oli muistikuvieni mukaan mukavaa ja lepposaa ensimmäinen ja toinen luokka. Luokkahenki hyvä ja kaikki. Olin itse aika rehti ja reipas nappisilmä ja vähän ns. opettajan lellikki, kai. Koulu meni tosi hyvin, ei mitään ongelmaa. Ei siinä iässä tainnut olla vielä minkäänlaista kiinnostusta vastakkaiseen sukupuoleen siinä mielessä. Oltiin vielä "tyttöpöpöjä!" -eralla. Harrastin jonkun verran tietokoneen käyttöä siinä vaiheessa, tykkäsin pelailla vanhoja pelejä. Muistelisin, että olin edelleen hirveästi yksin vapaa-ajalla ja en edes nähnyt sitä minkäänlaisena ongelmana muistaakseni, paitsi että pitkään toivoin pikkuveljeä, jonka kanssa leikkiä. En tainnut edes tajuta, että muut lapset usein tapasivat toisiaan koulun jälkeen. Olin vähän niin kuin ulkona kaikesta, mutta silti kaikkien kaveri ja kaikessa mukana, mikä taphtui koulun piirissä. Muistan, että pidettiin aina matematiikkakilpailuja matematiikan tunneilla, opettaja kertoi laskutoimituksen ja kahdesta oppilaasta nopeammin vastannut oli voittaja, joka jatkui niin pitkään, kunnes löydettiin nopein vastaaja. En muista oliko se pareissa vai miten, mutta kuitenkin. Aika härskiä näin jälkeenpäin aatelleen, mutta saatiinpahan siinä sitten lapsen kilpailuviettiä stimuloitua. Olin aina kolmen parhaan joukossa ja olin pettynyt, jos en ollut ensimmäinen. Olinpa siis aika näppärä, mitä kouluasioihin tuli ainakin silloin. Tosin luokalla oli paljon muitakin näppäriä, että en mitenkään erityisesti ollut parempi. Olin vaan aika motivoitunut oppimaan ja nautin siitä. Opettaja kuitekin huomasi, että kirjoitan hyvin outoja tarinoita äidinkielen tunneilla. Ne oli täynnä ihmisten silpomista, väkivaltaa, mitä kummallisempia fantasia olentoja ja huumoria, sen verran ku osasin. En tänä päivänä tiedä, miksi ihmeessä koin tarvetta kirjoittaa sellasia. Aika hyvin seitsämänkahdeksan vuotiaalle. Niissä oli siis tarkasti kuvailtu, esimerkiksi kuinka jokun ruho roikkui seinällä koukusta, josta kaikki raajat ja pää oli revitty brutaalisti. Opettaja oli tästä aika huolissaan ja lähetti äidilleni viestin, jonka tosin pisti minun vietäväkseni hänelle. Taisin vain heittää sen pois tai äitini ei yksinkertaisesti välittänyt. En vain nähnyt mitään intoa kirjoittaa muun tyyppisiä kirjoituksia jostain syystä. Minua inhotti ajatus kirjoittaa joku ällö, clichéinen tarina onnellisella lopulla, jota sai kuulla muitten luokkalaisten kirjoittamana. Laskin goren määrää jossain vaiheessa ja kirjoitin vain fantasiaseikkailuja, joissa vuodatettiin vähemmän verta.
Kolmas luokka ja eteenpäin. Olimme äidin kanssa muuttaneet jo muutaman otteeseen tähän mennessä, hän ei oikeastaan koskaa osannut asettua. Muuten hän oli minun mielestä ihan ok silloin ja aika iloinen ihminen monasti. Ehkä asia oli toisin, ei näihin muistikuviin voi täysin luottaa. Ne kaksi tyypiä jonka kanssa olin paljon tekemisissä ykkös- ja kakkosluokilla menivät eri luokalle ja muutenkin pakka sekottui. Ei ollut oikeastaan kaveria. Mutta, mutta, luokalle tuli pari uutta, mukaanlukien yksi perkele. Luokalla oli muutenkin pari pahemman luokan huligaania, myöhemmin molemmat joutuivat erityiskouluihin yläasteella. Tästä ns. perkeleestä tuli minun "paras" kaverini, jonka kanssa vietettiin aikaa koulussa, että vapaa-ajalla. Hän oli myös sitä tyyppiä, joka tykkäsi laittaa meikäläisen tekemään kaikkia tehtäviä ja hän erityisesti tykkäsi kaikista jäynistä ja toisten omaisuuden rikkomisesta. Hän myös tykkäsi haukkua minua homoksi joka ainoa päivä. Se jäi mulle niin hyvin mieleen, kun se oli niin irrationaalista haukkua homoksi, ku se ensinnäkään mun tietääkseni haukkumasana ja toiseksi en ainakaan tietääkseni ole homo. Joten siinä tuli vähän semmonen tyhmä olo sitä kuunnellessa, mutta se satutti kuitenkin. Hän oikeastaan pomotteli kaikkia meidän luokkalaisia, hän oli niitä huligaanejakin ylempänä. Kaikkia otti päähän, mutta kukaan ei uskaltanut sanoa vastaan. Ja minä olin myrskyn silmässä, sain eniten paskaa niskaan siltä, mutta toisaalta, ei uskaltanut tulla kukaan muu heittämään paskaa mun niskaan. Tiesi ainakin mistä suunnasta se paska lentää. Mutta mikäpä hauskinta, aina kun oltiin kahdestaan jotain tekemässä, hän oli todella ystävällinen ja sanoisinko mukava tyyppi. Mutta kolmaskin henkilö riittää, että hän alkaa pomottelemaan. Ilmeni myöhemmin, että hänen isoveljensä oli vielä isompi perkele, joka koulutti pikkuveljeään reippaasti, joten ymmärrän toisaalta, miksi hän oli sellainen, kuin oli.
Koulu meni hyvin edelleen, mutta aloin todella paljon tietokone- ja konsolipelejä, sekä tuijottamaan elokuvia. Tykkäsin erityisesti kauhuelokuvista ja toimintaelokuvia tyyliin Iso Arska ja Stallone. Legoja tykäsin rakentaa pitkään. Aika usein rakensin tarkasti ohjeiden mukaan, mutta välillä kokeilin luoda jotain itse. Piirtelin myös väkivaltaisia ja humoristisia sarjakuvia, vaikka en kummemmin osannut pirtää. Idea oli tärkein. Tässä vaiheesa kävin aika paljon kaveriporukassa ulkona tekemässä kaikkia juttuja, mitä pojat yleensä tekee. Kirkonrottaa, piilosta, pallopelejä jne. Oli aina se pomottelija mukana, koska hän oli minun linkki muihin kavereihin, en koskaan tavannut heitä ilman häntä, muutamia kertoja lukuunottamatta. En tavannut muita kavereita, koska tämä pomottelija tuli kateelliseksi. Olin vähän niinkuin hänen ämmänsä.
Olin koko ala-asteen aika hiljainen tyyppi, mutta en tuppisukaan. Arvosanat olivat ysejä lähinnä, jos oikein muistan, ei niitä tainnut ennen nelosluokkaa saada. Kymppejä ei tullut kokeistakaan, koska aloin laiskistumaan, mitä lukemiseen tulee, enkä ruvennut keräämään mitään lisäpisteitä, enkä nähnyt tarvetta sille. Matematiikka ja englanti oli lempiaineet. Osasin pirun hyvin englantia ikäisekseni, ku pelasin pelejä ja kattelin amerikkalaisia leffoja todella paljon. Muutenkin kielipäiseksi väittivät, en tuosta niin varma olisi tosin. Tämä pomottaja henkilö oli tietysti myös hyvin katellinen minun numeroitani ja haukkui nörtiksi, opettajan lellikiksi jne. Yritin aina piilotella, että minkä numeron sain, mutta se tuli aina ensimmäiseksi kysymään multa, minkä numeron sain. Jos se oli huono, niin se nauro ja, jos se oli hyvä, niin olin "vitun hikke". Sitten, tytöt alkoi kiinnostamaan ja jostain kumman syystä poimin niiden "halutuimpien" tyttöjen kiinnostuksen. En tiedä, miten siinä onnistuin, täytyy vähän ylpeä olla. Oli siinä ne pissis tytöt, jotka oli kans haluttuja, mutta eivät musta kinnostuneet, enkä minä heistä. Mutta perskele, enhän minä uskaltanut tyttöjä lähestyä, kun valvova, kateellinen silmä kuumotti selkää kokoajan. Olin muutenkin ujo tyyppi, ei ollut helppoa lähestyä, tosin osasin naurattaa tyttöjä. Olin siis hyvin pitkään tämän tyypin tossun alla. Hieman harmittaa, että annoin sen niin tehdä. Oli meinaan todellinen nössö todellisuudessa. Tuho oli jo tehty, myöhäistä korjata, omatunto ei ollut mikään paras. Kotona äidin masennus paheni, kun miesystävän kanssa ongelmia. Minulle itseasiassa syntyi pikkuvelikin, kun olin 9-vuotias, unohdin sen mainita. Se aiheutti myös äidilleni hirveätä stressiä.
Yläasteelle oli suunta ja sinne mennessä oli huomattavasti enemmän perhosia vatsassa. Luokalla oli taas uutta väkeä, mutta paljon tuttuja naamoja. Mukaan lukien se perkele. -Mutta- hänestä oli tullut täysi pehmo. Se oli huvittavaa. Me oltiin itseasiassa kavereita lähes yläasteen loppuun ja aloin jopa pitämään hänestä, hän oli ihan hyvä tyyppi. Jännä, miten ihmiset muuttuu. Tulin taas erittäin hyvin kaikkien kanssa toimeen. Olin aina se tyyppi, joka on kaikkien kaveri ja johon kaikki luottaa, valitsivat mut siihen oppilashallitukseenkin, mutta en ollut kenenkään kanssa läheisessä ystävyyssuhteessa. Monasti, kun joku kuvailu minua, kuuliin "outo mutta mukava" ja hulluksi professoriksikin jostain syystä kutsuivat. Vapaa-ajalla en tässä pisteessä tavannut ketään. Seitsämäsluokka meni ok, arvosanat siellä kasin ja ysin paikkeilla, mutta nyt myös niitä seiskoja. Laiskistuin läksyjen tekemiseen täysin ja en koskaan lukenut kokeisiin. Se paheni mitä lähemmäs yläasteen loppua mentiin. Naisrintama oli heikkoa, vaikka lihalliset halut kasvoivat. Se neitseys oli mulle josssain vaiheessa kovapala jostain syystä. En tiedä miksi siitä sterssiä otin. Järkevöin itseäni tosin jossain vaiheessa. Eristäydyin hiljalleen muista koulukavereista. Kotona äiti alkoi olemaan joka päivä poissa tolaltaan, se oli niin perseestä tulla kotiin, kun ensimmäiseksi saa kuulla huutamista, vaikka ei sitä ansainnut. Sit piti käyttää kaikki energia hänen mielistelyyn. Joutusin pitämään sen kaiken sisälläni, kun en puhunut kenenkään kanssa. Olin siinä(kin) vaiheessa helvetin hyvä lapsi hänelle, saa olla kiitollinen. Olin niin helppo, ku olla ja voi. Siispä säntäsin aina tietokoneelle tai Playstationille koulu jälkeen pakoon maailmaa. Kai se tosiaan eskapismia oli jo siinä kasiluokan alussa. Pidin usein oven kiinni ja en kauheasti kommunikoidut äidin tai muiden perheenjäsenien kanssa, koska se oli sitä samaa paskaa aina. Isäpuolen kanssa ei puhuttunu lähes mitään ja se oli täys nynnerö, ei uskaltanut huutaa yksin, mutta sitten ku äiti oli paikalla ni huusivat kahdestaa. Pikkuveli hieman ylivilkas ja jatkuvan hemmottelun tarpeessa, aika vastakohdat oltiin, mutta tultii ok toimeen, lukuunottamatta sitä yhtä puoltavuotta jona saatiin riita aikaseksi mistä tahansa, mutta siinä mäkin olin usein syyllinen. Äidille maistus viina ja vieraissa miehissä käytiin, ero meinasi tulla kokoajan, mutta pysyivät yhdessä vain ja ainoastaan rahan ja asunnon takaia, häpeä saisivat.
Siinä kahdeksannella luokalla hiukset olivat jo aika pitkät, puketuminen muuttui rajummaksi ja musiikin kuuntelu oli tyyliin Iron Maiden. Se oli mun ehdoton lemppari, Children of Bodom ja vastaava korvien rääkkäys ei kelvannut. Eipä tullut ketään enää vittuilemaan, ei sitten ketään. Masennuin todella pahasti, se oli oikeasti paha. Itsemurha aatteet olivat jokapäiväisiä ja tarkasti suunniteltuja. Ei ollut yhtään kaveria, muuta kuin ne pinnalliset suhteet koulussa. Perheasia perseellää, koulussa päivän kärsittyä kotiin kuuntelemaan sitä ainaista valitusta, vaikka minä olin niin helppo vieläkin. En tuonut kaveretia koskaan, en käynyt viikonloppuisin juomassa, en pistänyt koskaan vastaan, tein asiat kun pyydettiin. Olin omassa huoneessa lukkojen takana suurimman osan ajasta. pelasin /- kymmenen tuntia päivässä tietokonepelejä. Iltaisin katsoin leffaa ja yöllä taas jatkui pelaaminen. Meni päivärytmi sekaisin, en saanut mitään koulussa aikaisesksi, mutta numerot oli silti kaseja, mutta myös paljon seiskoja ja uskonnosta sain kutosen, koska tein selväksi millasta ajantuhlausta se on opettajalle. "Etniset" uskonnot oli ok, mutta kasilla ja ysillä mun mielestä keskityttiin kristinuskoon, miksi helvetissä. Jäi sitten koulussa käyminenkin monilta päiviltä. Harrastin hirveästi valehtelua tuona aikana, valehtelin kokoajan. Lähinnä mielestelläkseni ja välttäen kotitöitä ja sen sellaisia. Se masennus oli uskomattoman syvä, muistan sen ajan hyvin, kun ei oikeasti kiinnostanut elämä, ei sitten tippaakaan. Oli täysin tyhjä olo, ei minkäänlaisia tunteita. Ei edes enää surua niin paljon, se muuttui itseivaksi, nauroin omaa kohtaloani. Oltiin hulluuden partaalla, voisi sanoa. Mitään empatiaa en tuntenut. Olin täysin katkera ihmisiittyä kohtaan, vihasin itseäni ja muita. Aloin näkemään suurimman osan ihmisistä tyhminä tyhjäpäinä. Siinä kasvoi semmonen ylimielisyyskin siis. En siitä tietenkään mitenkään ylpeä ole ja silloinkin vihasin itseäni näiden tunteiden takia. Olin hyvin, hyvin itsekriittinen, olen aina ollut.
Sitä sitten kesti tovi jos toinenkin ja kulminaatiopiste sijoittuu lukio alkuun, siellä olin niin masentunut, kuin voisin mahdollisesti olla. Näin sen lukion niin kylmänä tunteettomana laitoksena, jossa tavoiteltiin arvosanoja, arvosanoja ja arvosanoja. Robootit kävelivät luokasta luokkaan, kaikki oli niin pinnallisia ja elottomia. Minä imin sen kaiken itseeni ja olin vielä elottomampi, kuin he, jos he nyt niin elottomia loppujenlopuksi olivatkaan, se oli vaan mun fiilis. Tossa vaiheessa oli aika paljon irrationaalisia fiiliksiä, vaikka niin rationaalinen ajattelija yleensä elämässäni olen ollut. Kotona lisää paskaa, se oli masennuksen pääsyy. Kotiin oli aina hankala tulla, mutta en muuallekaan pystynyt menemään. Lukitsin siis taas itseni huoneeseeni. Aloin käyttämään huumeita, erilaisia lääkeaineita, neistäkin sai tilattua suht ongelmattomasti ihan hyvääkin tavaraa. Alkoholikin maistui silloin tällöin. Söin todella vähän ja vielä vegetaristi, olin tosi laiha, edelleen. Jätin usein pari yötä nukkumatta putkeen istuen koneella. Pelit oli ainoa asia, jotka piti mut jäkevänä.
Olin jo 18-vuotias ja äiti oli sitä mieltä, että painuppa vittuun, poika. Minäpä lähdin. Tossa vaiheessa en ollut minäkään helppo enää, silloin oli hänelläkin oikeus olla vähän vihainen, mutta silti, häntä kohtaan en tehnyt mitään väärin varsinaisesti. Jätin tekemättä monia asioita, mutta... no vaikea sanoa. Lukio vaihtui tietojenkäsittelyyn, paljon inhimillisempi koulu, rennompaa porukkaa. Itse olin vielä vittuuntut, vähän helpotti. Omilleen muutto toi omat ongelmansa, enpä jaksanut tehdä ruokaa, siivota, pestä vaatteita tai mitään muutakaan, kuin vaan istua tietokoneella. Se oli viime kesä ja vietin kevyesti 15 tuntia per päivä tietokoneella. Nukkuminen täysin sekasta, yleensä olin hereillä seillon ku muu maailma nukkuu ja päin vastoin. Olin hakkinut lisää huumeita niitä tuli nautittua. Alkoholia en juurikaan juonut, en saanut alas. Masennus alkoi itseasiadda helpottaa pikku hiljaa, mutta olin niin eristäytynyt ja perustarpeet eivät täyttyneet läheskään, että aloin olemaan aika pihalla. Fantasia maailmassa jatkuva oleilu ei kauheasti auttanut siihen. Hyvin vähän tiesin ympäröivästä maailmasta tuona aikana.
Jouduin pakkohoitoon psykiatriselle osastolle ja taistelin aika kiitettävästi vastaan kaikessa mahdollisessa. Siellä oltiin 3 ja puoli kuukautta. Vitutti aluksi, pikku hiljaa siitä tokenin. Kyllä se tosi pitkältä ajalta tuntui. Tulin sieltä ulos joulukuun puolivälissä. Autto se mua saamaan jalat alleni hieman. Joutusin tosin kuntoutusasuntoon sairaalan jälkeen, jossa vieläkin oleskelen. Tämä on aika pitkälti, kuin yksin asuisi, mutta on sosiaalisia kontakteja jokapäivä. -Ja- olen proggressiivisesti mennyt parempaan päin masennuksen osalta. Se väheni itseasiassa jo kauan sitten ennen sairaalaan menoa. Siinä oli myös yksi nainen jossain välissä, jonka kanssa tuli pelleiltyä vuosi, mutta enemmän oltiin ystäviä (unohdin tämänkin mainita).
Nyt istuskelen tässä ja kirjoittelen tätä pikaelämänkertaa, josta puuttuu monia asioita ja vaan lähinnä tätä masennusosuutta. Onhan siellä naurettu ja hymyiltykin mielin määrin. Missä mennäänkään nyt? Nyt olen edelleen suhteellisen yksinäinen, taas sellasia kavereita kenen kanssa tulen hyvin toimeen ja tykkään heistä jne, mutta en tunne mitään suurempaa sidosta heihin. Aika paljon menee edelleen tietokoneen äärellä, mutta tosi hyvin olen sitä vähentänyt. Ulkona tulee likkuttua ja muita aktiiviitteettejä olen itselleni löytänyt. Olen myös helvetin vahva persoonaltani tietyllä tavalla, mutta toisaalta olen vielä aika ujo ja erityisesti sosiaalisesti rajoittunut. Vieläkin ongelmia päivittäisten askarien kanssa, mutta olen ne kohtuu hyvin intergroinut päivärytmiini ainakin menneeseen nähden. Joskus mietityttää olenko vähän hullu, mutta taidetaan me kaikki perkeleet olla. Puhelen itsekseni paljon ja omaan aika eksentrisiä toimintatapoja. Toisaalta, ajattelen hirveän rationaalisesti ja olen hyvin tietoinen siitä mitä teen, ja toimin omana opettajanani nykyään. Välillä tulee ehkä vähän paranoideja ajatuksia, mutta se voi olla vaan mun itsekriittisyyttäni. Ei ne pelot kuitenkaan niin järjettömiä ole.
Eli tässä vaiheesa elämää olen aika hyvässä jamassa. Toivoisin lisää sosiaalisia kontakteja, joiden kanssa tulisi oikeasti juttuun, yksikin riittäisi mainiosti. Sehän tässä ongelma on, että luottamus sosiaalisiin taitoihin on aika perseellään, joten suhteiden luominen on hankalaa. Vähän hakusessa, mutta eiköhän se suunta ala löytymään pikkuhiljaa. Haastellistahan tämä on, välillä iskee vitutus, mutta menee nopeasti ohi.
Että sellasta tällä kertaa. Saat kymmenen pistettä ja papukaija merkin, jos luit koko tekstin. En usko, että sitä kukaan jaksaa lukea tämmöstä. Toivottavasti jonkilaista inspiraatiota herättäisi jossakin. Kirjoitusvirheitä, edestaikaisin pomppivia aiheita ja muita kömmähdyksiä en jaksa korjata.
Ainakin minä luin sen loppuun :)
Jaksoin lukea. Tsemppiä paljon sulle!