Olen tuiki tavallinen nuori nainen, juuri lukion päättänyt. On parisuhde, asun vielä vanhempani luona, opiskelut kasassa, kesätyö tiedossa, olen elämäni kunnossa fyysisesti, kaunis ja itsestään huolehtiva...kaiken pitäisi olla hyvin. Ongelmani on että olen alkanut pelätä kaikkea. Pelkään olla yksin, pelkään että kodillemme tapahtuu jotain, pelkään läheisteni menettämistä, pelkään osittain sosiaalisia tilanteita. Varsinkin töihin meno on ihan liiankin jännittävää. Tuntuu että mun kohdalla joka ikinen asia menee jonkun mutkan kautta tai eri tavalla kun muilla vain sen takia etten osaa enää ottaa elämää rennosti. Aina kun yksi huolenaihe poistuu, toinen tulee tilalle. Tunnen eläväni jatkuvassa epävarmuudessa ja osittain myös suorituspaineen alaisena. Oireet ovat alkanaat suurinpiirtein keväällä jolloin yo-kirjotukset alkoivat lähestyä.
Olen aina ollut ihminen joka elää hetkessä, osaa nauttia elämän pienistä iloista..nauran paljon ja olen sosiaalinen läheisten ja ystävien kanssa. En pidä pingottajista enkä yleisesti ihmisistä jotka ottavat paineita
joka aisasta....mutta nyt tunnen olevani itse sellainen. Joku tietysti vastaisi että joo ihan normaalia stressiä tämä on mutta en pidä tätä enää normaalina jos myöhästyn tapaamisista tai koulusta siksi että joudun tarkistamaan kodissa olevat sähkölaitteet tuhanteen kertaan tai ei mielestäni ole myöskään normaalia että vatsani on todella sekaisin pienienkin haastavien tai uusien tilanteiden edessä (olen pahimmillaan istunut 2 tuntia vessassa esim. nyt vaikka ennen autokoulutuntia tai inssiä tai työhaastattelua)..en sitten halua kuulla tämän taholta mitään huulenheittoa sillä vaiva on todella kiusallinen ja elämää häiritsevä. Yksin oleminen on välillä erittäin vaikeaa, saatan saada hillittömiä itkupuuskia ja nauraa samaan aikaan että kuinka hiton sekasin mä mahdan olla..pelkään olematonta?
Pinnalla kaikki on hyvin, sisällä kaikki on viturallaan. Olen jollain tapaa niin hemmetin kuoressa etten uskalla puhua asiasta edes miesystävälle, jonka kanssa muuten voisin jakaa mitä tahansa. Uskaltaisin ehkä avautua jos osaisin edes selvällä suomella sanoa mikä piru mua vaivaa. Jotenki tuntuu että kaikki pelot ja jännitykset joita koen ovat niin monen asian summa etten osaa nitoa niitä yhteen ja päätellä mistä kaikki johtuu..elämässäni ei kuitenkaan ole tapahtunut viime aikoina mitään traagista.
En pyydä paljon, haluan vain elämäniloni takaisin.
Olen aina ollut ihminen joka elää hetkessä, osaa nauttia elämän pienistä iloista..nauran paljon ja olen sosiaalinen läheisten ja ystävien kanssa. En pidä pingottajista enkä yleisesti ihmisistä jotka ottavat paineita
joka aisasta....mutta nyt tunnen olevani itse sellainen. Joku tietysti vastaisi että joo ihan normaalia stressiä tämä on mutta en pidä tätä enää normaalina jos myöhästyn tapaamisista tai koulusta siksi että joudun tarkistamaan kodissa olevat sähkölaitteet tuhanteen kertaan tai ei mielestäni ole myöskään normaalia että vatsani on todella sekaisin pienienkin haastavien tai uusien tilanteiden edessä (olen pahimmillaan istunut 2 tuntia vessassa esim. nyt vaikka ennen autokoulutuntia tai inssiä tai työhaastattelua)..en sitten halua kuulla tämän taholta mitään huulenheittoa sillä vaiva on todella kiusallinen ja elämää häiritsevä. Yksin oleminen on välillä erittäin vaikeaa, saatan saada hillittömiä itkupuuskia ja nauraa samaan aikaan että kuinka hiton sekasin mä mahdan olla..pelkään olematonta?
Pinnalla kaikki on hyvin, sisällä kaikki on viturallaan. Olen jollain tapaa niin hemmetin kuoressa etten uskalla puhua asiasta edes miesystävälle, jonka kanssa muuten voisin jakaa mitä tahansa. Uskaltaisin ehkä avautua jos osaisin edes selvällä suomella sanoa mikä piru mua vaivaa. Jotenki tuntuu että kaikki pelot ja jännitykset joita koen ovat niin monen asian summa etten osaa nitoa niitä yhteen ja päätellä mistä kaikki johtuu..elämässäni ei kuitenkaan ole tapahtunut viime aikoina mitään traagista.
En pyydä paljon, haluan vain elämäniloni takaisin.
Vastaukset 3
Vanhimmat
On tullut kesä? Jos innostuisit uimisesta? Hakisit miellyttävimmät uimapaikat ja kuluttaisit aikaa uiden ja välillä maaten varjossa ja auringossa tuntumasi mukaan,viettäisit enemmän näin aikaasi kuunnellen ehkä veden loiskintaa ja puiden huminaa,lokkien ja tiirojen laulua.Seuraisit pikkulasten iloista leikkiä hiekkarannalla ja kallioilla.Siellä ei pitäisi mikään uhata,ja tuskin muitakaan vaaroja on?Kesä on tullut mutta ei kestä useinkaan kauan.Ota siitä irti minkä saat,joko uimarannoilla taikka muulla tavalla mikä on mieleesi.
Itselläni oli jokin aika sitten pahat pelot päällä. Pelkäsin koko ajan, että lapsilleni sattuisi jotain, en kestäisi menettää heitä. Pelkäsin lapseni tukehtuvan ruokaan, pelkäsin jos kuulin anbulanssin äänen (onko isommalle lapselle sattunut jotain). Sisälläni oli jatkuva pelkomöykky. Lääkitykseksi aloitettiin citalopram, ja oireet ovat alkaneet helpottaa. Nykyään on rennompi ja luottavaisempi olo.
Hei! Tässä neito 23v. Toista ammattitutkintoa opiskelemassa, paljon seikkailuja, työkokemusta ja ylipäätään elämänkokemusta näin pieneen ikään nähden. Olen alkoholistiperheestä ja on ollut kaikenlaisia vaikeuksia lapsuudessa. Olen aina ollut rempsee, elämäiloinen ja sosiaalinen ja hetkessä elijä. Ja oikein hakeutunut muiden ihmisten seuraan.
Monta vuotta olin jopa teatterissa ja harrastin tanssia ja taideterapiassa kävin 5 vuotta, mutta nyt vuosi sitten alkoi hiipiä sosiaalisten tilanteiden pelkoa, aluksi olin kohtauksien ajan aina aivan kauhuissani koska en todella voinut ymmärtää mitä oikein tapahtuu. Aivan uutta minulle ja täysin päinvastaista omalle persoonalle!
Alkuun tuli kohtauksia vähemmän ja pikkuhiljaa useissa tilanteissa. En aina tiedä näkyykö se ulospäin mutta jännityskohtaukset tuntuvat todella kamalilta, ahdistaa, huimaa, suu kuivuu, oma itse tuntuu kamalalta ja välillä tulee aivan maailmalopun fiiliksiä, ihan kuin seisoisi elämän reunalla ja meinaa horjahtaa. Ja aika näiden jälkeen herään pohtimaan että mulla elämässä on kaikki tosi hyvin. On koulu, paljon ystäviä,perhe, taiteita, ja muutama harrastuskin, katto päänpäällä, ruokaa , olen ihan kaunis ja sutjakka vuori nainen
Mutta pääässä vaan aika ajoin viiraa..
Nää paniikin tunteet on ruvennut enemmän rajoittamaan mun elämää, alkuun jäi enemmät harrastukset pois ja turha hälinä ja etenkin baareissa ja ulkona käyminen, Sitten alkoi jäädä ystävätkin. Muutaman kerran aloin jännitämään omaa itseäni ystävienkin seurassa ja sen jälkeen olen alkanut pelkäämään että mitä jos sekoilen omien ystävienkin seurassa, haluaako ne mua enään mukaan mihinkään.
Kun vuoden ajan olen käynyt tätä prosessia läpi olen myös huomannut että paljon nuoruuden sekoilua ja tietämättömyyttä on jäänyt pois ja tilalle on tullut rauhallinen harkitseva vastuuntuntoinen minä. Joka myös nauttii rauhasta, hiljaisuudesta ja yksin olemisesta!
Tuntuu vain hullulta, voiko ihminen muuttua näin radikaalisti löytessään itsensä uudelleen.
Muutosprosessit ovat tosi vaikeita ja usein on paljosta luovuttava oppiakseen uuta vanhan tilalle!
Ehkä tää on joku kriisivaihekin joka ehkä aikanaa menee ohitse.
Jollan tasolla voin ymmärtää mistä kaikki juontaa juurensa mutta aivan asian ytimeen ei kai koskaan ihan pääse.
Kun olen lueskellut näitä palstoja tuntuu että tosi monellaon jännitystä ja ahdistusta. Usein ne rohkeimmat vain osaa peittää sen?
Sanotaan että kaikella on tarkoituksensa? Onko paniikilla ja peloilla? kertovatko ne kasvukohdista?
Kipeitä kasvukohtia ovat kyllä!
Eikö nuorena pitäisi elää täysillä ja uskaltaa rakastaa ja uskoa elämään?
Huoliiko hyvä mies minusta vaimoa ja äitiä lapsilleen vaikka välillä sekoilen ja olen epävarma.
Ehkä nuorena on sitten turhankin huoleton,
ehkä ei aina tarvitse tietää ja osata kaikkea
olisi kai hyvä oppia hyväksymään keskeneräisyytensä
ehkä tää on joku aikuisuuskriisikin joka on käytävä läpi
Ei pidä mennä itse itsensä tielle, antaa tilaa ja aikaa omille prosesseille ja uskaltaa uudestaan luottaa elämään. ja ehkei aina kuunnella niin tarkkaan kaikkia mielen liikkeitä. Eikä ottaa vakavasti kaikkia tuntemuksia
Meidän yhteiskuntakin vähän ohjaa semmoseen selviytymis barbitarina kulttuuriin, pitää olla kaunis laiha, komee mies, hyvä työ, koulutus, ym. ja vaikkei siiitä haluais yhtään välittää niin jollain tavalla ne salakavalasti meihin vaikuttaa, etenkin nuoriin naisiin!
Menipäs nyt vähän vuodatukseksi.. Mut niin siinä usein käy kun ryhtyy kirjoittamaan :)!
Voimaa ja valoa elämän teille. Rohkeutta ja ihanaa kesäaikaa!