Siinä otsikossa se siis. Miks ihmeessä elää, jos ei oo mitää syytä siihe? Voin sanoo ettei kukaa jäis kaipaa mua. Ehkä porukat ensin, mut ne pääsis sen yli. En merkkaa kellekkään mitää. Vähiten itselleni. Olen siis vasta nuori, kutosluokkalainen pikkutyttö, ja tällaiset ovat ajatukset jo nyt. Miten ikinä selviän läpi yläasteesta? En mitenkään, siinähän se vastauskin. Kukaan ei luultavasti jaksa välittää tästäkään, mutta siltipä tätä tässä kirjotan. Omaksi lohdutuksekseni kirjotan jotain tylsää normi masennustekstiä, josta kukaan ei välitä. Sellainen se maailma on, kylmä ja ankea, SYDÄMETÖN paikka.
Nii sitten, siis syy masennukseeni, minä itse, tattadaaaaa ! Kuka muukaan. Olen ruma, lihava ja kaikinpuolin ilkeä ja ällöttävä ihminen. Kammoksun itseäni. En _ikipäivänä_ haluaisi lapsia, sillä ne voisivat samaistua minuun. Olen vain yksinkertaisesti niiiin kamala. Tekisin takuulla mitä vain, jotta saisin olla se kaikkien ihailema, suosittu tyttö. Se olisi siis unelmani. Epätodennäköistä kyllä, mutta sen verran on toivoa, että joskus se aurinko tännekkin risumajaan paistaisi.
En edes pidä oikeastaan itseäni normaalisti rumana/lihavana/kamalana. Sitten vasta kun joku kavereistani ottaa kuvan, ja ulkonäköerot näkyy. Sitten itku ei ole kaukana. Kun olemme uimassa, ja näen kuinka laihoja kaverini ovat, kamalaa, häävin tuskin sitten edes kehtaa vaatteita ottaa pois. Monesti olen kuullut itseäni haukuttavan vaikka miksi, kaikkea huorasta sönkköön. En välitä. Ei semmoset mua haittaa, ei mua pätkääkään kiinnosta oonko jonku inhottavan ihmisen mielestä huora tai mikä tahansa. Mutta sitten kun ulkonäöstä tulee puhe. Sitten ei ole itku kaukana. Menen hiljaiseksi, ja istun jossain nurkassa, ja yritän vähimmillä ylpeyden palasilla vastata ettei kiinnosta. Aina kun ulkonäkö asioihin vaihtuu puhe, yritän vaihtaa aihetta. En halua itkeä muiden nähden. En ikinä.
Sittenpä jatketaan ihmisasioihin. Niin, siis olen ollut uudessa koulussani noin 2 viikkoa, vanhasta lähdin siis pois muuton takia. Olen ihan totaalisen ihastunut luokkalaiseeni poikaan. Ehkä liiankin, hän myös kaikkien muiden mukana on sanonut minua lihavaksi, mutta en vihaa häntä muiden lailla. En ymmärrä. En vaan yksinkertasesti pysty vihaamaan häntä. Varmaan olisin silti häneen ihan totaalisen ihastunut, vaikka hän yrittäisi ampua minua. Eli siis "ystäväni" aina, kun olemme jossain yhdessä, haukkuvat kyseistä ihastustani. Sitten kuitenkin koulussa myöhemmin ovat ihan innoissaan pojan kimpussa. Mikä h*lvetti ihmisiä vaivaa? Muutamat kaverini ovat olleet joskus muinoin pojan kanssa yhdessä, ja sitten he monesti pojasta puhuvat kaikkea mitä ovat hänen kanssaan tehneet. Menen taas vaihteeksi aina silloin ihan hiljaiseksi, ja yritän olla itkemättä itseni takia. Kuitenkin poika myös joskus tulee sitten koulussa minulle puhumaan, ja joskus jopa facebookissa tai mesessäkin. Puhumme ihan normaaliasioista, ja juttu luistaa todellakin hyvin. Viihdyn pojan seurassa paremmin kuin kaikkien muiden kanssa yhteensä. Kun hän hymyilee, nii lähes jalat pettävät alta, olen niiiin säälittävän ihastunut häneen. Sitten taas leijun pilvissä koko loppupäivän, kun poika on jotain minulle puhunut yms. Kunnes taas seuraavana päivänä huomaan, että hän kohtelee muitakin tyttöjä juuri samalla lailla. Taas musta pilvi nousee ilmaan, ja ainutkin ilon hiukkanen, katoaa. Voisin pojasta kirjottaa vaikka ikuisuuden, mutta turhaa kaikki. Ei se kuitenkaan mua ikinä halua.
Nyt siis kun luen tätä tekstiä läpi, huomaan että minulla on todella matala itsetunto. Liian matala. Ja tiedän miksi; koska olen lihava. Tiedän lihavempiakin ihmisiä kuin minä, paljonkin. Mutta silti tuntuu että se olisi se ainut ongelma. Olisin kasvoista nätti, kun nekin olisivat vähän kapeammat ja laihemmat. Minulla on kuulemma täydelliset silmät, hiukset, huulet ja nenä, mutta olen lihava. Kyllä, jopa kasvoista. Vartaloni olisi täydellinen, jos reiteni olisivat hiukan kapeammat, ja hienoa mahtavilla elämäntavoillani hankittua pömppistä. Muuten olen mielestäni sopiva.
JATKUU...
Nii sitten, siis syy masennukseeni, minä itse, tattadaaaaa ! Kuka muukaan. Olen ruma, lihava ja kaikinpuolin ilkeä ja ällöttävä ihminen. Kammoksun itseäni. En _ikipäivänä_ haluaisi lapsia, sillä ne voisivat samaistua minuun. Olen vain yksinkertaisesti niiiin kamala. Tekisin takuulla mitä vain, jotta saisin olla se kaikkien ihailema, suosittu tyttö. Se olisi siis unelmani. Epätodennäköistä kyllä, mutta sen verran on toivoa, että joskus se aurinko tännekkin risumajaan paistaisi.
En edes pidä oikeastaan itseäni normaalisti rumana/lihavana/kamalana. Sitten vasta kun joku kavereistani ottaa kuvan, ja ulkonäköerot näkyy. Sitten itku ei ole kaukana. Kun olemme uimassa, ja näen kuinka laihoja kaverini ovat, kamalaa, häävin tuskin sitten edes kehtaa vaatteita ottaa pois. Monesti olen kuullut itseäni haukuttavan vaikka miksi, kaikkea huorasta sönkköön. En välitä. Ei semmoset mua haittaa, ei mua pätkääkään kiinnosta oonko jonku inhottavan ihmisen mielestä huora tai mikä tahansa. Mutta sitten kun ulkonäöstä tulee puhe. Sitten ei ole itku kaukana. Menen hiljaiseksi, ja istun jossain nurkassa, ja yritän vähimmillä ylpeyden palasilla vastata ettei kiinnosta. Aina kun ulkonäkö asioihin vaihtuu puhe, yritän vaihtaa aihetta. En halua itkeä muiden nähden. En ikinä.
Sittenpä jatketaan ihmisasioihin. Niin, siis olen ollut uudessa koulussani noin 2 viikkoa, vanhasta lähdin siis pois muuton takia. Olen ihan totaalisen ihastunut luokkalaiseeni poikaan. Ehkä liiankin, hän myös kaikkien muiden mukana on sanonut minua lihavaksi, mutta en vihaa häntä muiden lailla. En ymmärrä. En vaan yksinkertasesti pysty vihaamaan häntä. Varmaan olisin silti häneen ihan totaalisen ihastunut, vaikka hän yrittäisi ampua minua. Eli siis "ystäväni" aina, kun olemme jossain yhdessä, haukkuvat kyseistä ihastustani. Sitten kuitenkin koulussa myöhemmin ovat ihan innoissaan pojan kimpussa. Mikä h*lvetti ihmisiä vaivaa? Muutamat kaverini ovat olleet joskus muinoin pojan kanssa yhdessä, ja sitten he monesti pojasta puhuvat kaikkea mitä ovat hänen kanssaan tehneet. Menen taas vaihteeksi aina silloin ihan hiljaiseksi, ja yritän olla itkemättä itseni takia. Kuitenkin poika myös joskus tulee sitten koulussa minulle puhumaan, ja joskus jopa facebookissa tai mesessäkin. Puhumme ihan normaaliasioista, ja juttu luistaa todellakin hyvin. Viihdyn pojan seurassa paremmin kuin kaikkien muiden kanssa yhteensä. Kun hän hymyilee, nii lähes jalat pettävät alta, olen niiiin säälittävän ihastunut häneen. Sitten taas leijun pilvissä koko loppupäivän, kun poika on jotain minulle puhunut yms. Kunnes taas seuraavana päivänä huomaan, että hän kohtelee muitakin tyttöjä juuri samalla lailla. Taas musta pilvi nousee ilmaan, ja ainutkin ilon hiukkanen, katoaa. Voisin pojasta kirjottaa vaikka ikuisuuden, mutta turhaa kaikki. Ei se kuitenkaan mua ikinä halua.
Nyt siis kun luen tätä tekstiä läpi, huomaan että minulla on todella matala itsetunto. Liian matala. Ja tiedän miksi; koska olen lihava. Tiedän lihavempiakin ihmisiä kuin minä, paljonkin. Mutta silti tuntuu että se olisi se ainut ongelma. Olisin kasvoista nätti, kun nekin olisivat vähän kapeammat ja laihemmat. Minulla on kuulemma täydelliset silmät, hiukset, huulet ja nenä, mutta olen lihava. Kyllä, jopa kasvoista. Vartaloni olisi täydellinen, jos reiteni olisivat hiukan kapeammat, ja hienoa mahtavilla elämäntavoillani hankittua pömppistä. Muuten olen mielestäni sopiva.
JATKUU...
Vastaukset 9
Vanhimmat
JATKOA...
Kadehdin anorektikoita, ja haluaisin itsekin olla sellainen. Olisi niin mahtavaa, kun kaikki kehuisivat minua laihuudestani, ja jopa pakottaisivat minua syömään. Olisi niin paljon helpompaa. Joku voisi halutakkin minut. Yritän tälläkin hetkellä kaikilla voimavaroillani saada itselleni anoreksian. Yritän olla syömättä, mutta sitten syön kohta taas herkkuja. Olen ihan kamala, omastakin mielestäni. Tekisi vain ihmeellisen monesti mieli vain kuolla pois. Kukaan ei jäisi kaipaamaan minua, joten samapa tuo sitten lopulta olisi.
Minulla ei myös ole mitään missä olisin hyvä. Kaikki on hyviä jossain - niinhän sitä sanotaan. Ilmeisesti tämä ei koske minua. En ole hyvä missään. Ehkä koulussa minulla on ihan ok numeroita, ja englannintaitoani ja matematiikkaani on kehuttu pariin otteeseen. Kuulemma osaan myös laulaa, vaikka itse en ole samaa mieltä. Omaan päähäni kuulostan todella mahtavalta. Mutta kun sain tietää, että itse ei kuule omaa ääntä samallalailla kuin muut, maailmani romahti. Se sitten siitäkin. Koitin äänittää ääntäni puhelimen ja tietokoneen mikrofoniin, mutta kappas kummaaa; se kuulosti ihan hirveältä. Hyvä kun viimenenkin toivonkipinä sammui. Kiitos kaikki.
Tosiaan en varmasti ulospäin näyttänyt ennen masentuneelta. Nykyään välillä istun aivan hiljaa, ja muut luulee että oon jollekkin vihainen. No ehkä joskus, mutta eniten itselleni. Olen muuten aika pirteä ja puhelias, jotta heti kun menen hiljaseksi, kaikki alkavat kysyä olenko terve. Enkö saa olla hetkeäkään hiljaa, ilman että olen vihainen jollekkin, tai sairas?! Sitten taas kun olen yksin kotona, maailmani tuntuu romahtavan. Itken, ja itken lisää. Sitten menen nukkumaan. En kestä olla tällainen. Pääni ei kestä enempää.
Onneksi sentään muutama asia on elämässäni kunnossa. Perheeni on taloudellisesti hieman normaalia paremmassa tilanteessa, joten periaatteessa rahasta ei ole pulaa. Ystäviäkin minulla riittää, paljonkin. Ehkä noin viisi parasta ystävää, ja sitten muita ystäviä aivan tarpeeksi.
Kiitos siis niille ihanille ihmisille, jonka tämän jaksaa lukea, ja vielä vastatakkin. Olisi myös mukava jos joku kiltti ja mukava ihminen, joka oikeasti haluaisi auttaa ja kuunnella, antaisi vaikka esimerkiksi sähköpostinsa, niin voisin sitten sielläkin tunteitani purkaa, ja saada ehkä jopa myös apua. Tuntuu jo toistaiseksi paremmalta, kun tämmöisen romaanin tunteistanikin kirjoitin. Jaksamisia kaikille samassa tilanteessa oleville ! ♥
Olet vielä hyvin nuori ja koet monia tunteita ensimmäisiä kertoja elämässäsi oikein kunnolla. Tunnut myös kärsivän todella huonosta itsetunnosta sekä jonkinasteisesta syömishäiriöstä. Älä toivo itsellesi anoreksiaa, se on helvettiä! Itse kyseiseen sairauteen juuri ikäisenäsi sairastuin, eivätkä jäljet ole vieläkään haipuneet. Olen nyt 24 vuotias ja hiukseni, hampaani sekä ihoni ovat edelleen huonossa kunnossa vuosien anoreksian ja bulimian jäljiltä.
Vaikutat fiksulta nuorelta tytöltä joka vain pohtii liikaa omaa ulkomuotoaan ja käyttäytymistään, mutta se on ihan normaalia mutta myös tuskallista.Anna itsesi syödä normaalisti, kehitä puuhaa ulkona yms. niin ettet ajattelisi syömisasioita liikaa. Itse olisin nykyään hoikempi ellen olisi pilannut kroppaani ja aineenvaihduntaani anoreksialla ja bulimialla, joten pidemmän päälle nämä sairaudet vain huonontavat ulkonäköäsi!! Kun vaan saisit keskitettyä voimavarasi muuhun kuin itsesi mollaamiseen ja liikaan tutkiskeluun!!
Nauti alkavasta kesästä ja hemmottele itseäsi! Tiedän että se kuulostaa välillä jopa mahdottomalta, mutta jahka saat tarvittavaa apua ja voimavaroja niin voipi ollakin!! Mene ihmeessä juttelemaan esim. koulukuraattorille/-terveydenhoitajalle ja vanhemmillesi. Tarvitset nyt vanhemman/kokenneemman ihmisen tukea ja ymmärrystä itsesi löytämiseksi. Älä häpeä pyytää apua! Voit esim tulostaa tuon aloituksesi ja antaa kurraattorin/vanhempien lukea sen rauhassa jos puhuminen suoraan pelottaa. Se auttaisi heitä ymmärtämään tilanteesi. Ja usko minua; se päivä oikeasti paistaa sinullekin vielä!! :D
Haleja ja kukkia sinulle!!
En kyllä luultavasti ikinä pystyisi menemään vain puhumaan jollekkin, en ikinä rohkenisi. Mutta tässä nyt sitten parempia päiviä odotellaan, ja kysin hampain elämästä pitelen kiinni. En ikinä haluaisi luovuttaa, mutta en kyllä tätä rataa kauan kestä.
Oikeastaan minua nyt ällöttää mitä aiemmin sanoin. Unelmoin anoreksiasta ja haluaisin sen yms. Aika kamalaa kuultavaa tuo on, jopa omasta suustani :o Mutta turhaampa tässä valehtelemaan alkaisi. Totta se on, tosiaan vaan jollain inhottavalla tavalla. Olisi niin paljon helpompi elää, jos tunteita ei olisi, tai kaikki ihmiset olisivat kilttejä. Kyllä minäkin aika paljon ihmisiä haukun/kiusaan. Ja vain kateellisuudesta tai vihasta ihmisiä kohtaan, luultavasti myös huonolla itsetunnollakin on merkistystä asian kanssa.
Turhauttaa vaan ihan hiton paljon jankata tätä samaa p*skaa joka päivä. Ei muutu suunta parempaan, muttei kyllä huonompaankaan. Sen kai pitäisi olla hyvä merkki, muttei siltä oikein tunnu. Haluaisin vaan niin kamalasti, että tämä tuska olisi poissa. Kokonaan.
Niin siitä yläasteesta vielä. Miten ihmeessä ihmiset on selvinny siitä? Siellähän ne asiat vaan pahenevat. Minun osaltani ainakin. Luultavasti jään siellä yksin, ja kaverinikin hylkäävät minut. Minusta ei ikinä voi tulla se suosituin, laiha ja nätein tyttö. Se juuri, jota niin suuresti ihailen. Eihän tätä henkilöä olemassakaan ole, mutta esimerkkejä löytyy.
Muttajoo, kiitos noradrenal, vastauksesi auttoi. Ajattelin juuri itsekin, että voisin pyrkiä olla vähemmän yksin. Joidenkin mukavien ihmisten kanssa keksin jotain tekemistä. Ehkä se vähän auttaisi. Toivotaan parasta, pelätään pahinta.
Sinä olet taitava kirjoittaja ja tunteittesi kuvaaja. Avoin tunneilmaisu on monelle vaikea asia, mutta sinä olet osannut kertoa tarkasti niistä. Olen itse ollut samankaltainen kuudesluokkalainen kuin sinä nyt, pidin itseäni maailman rumimpana ja surkeimpana oliona. Nyt lähes 40 vuotiaana suhtaudun itseeni paljon armollisemmin. Niin sinä kuin minäkin olemme valtavan arvokkaita juuri sellaisna kuin olemme. Ei tarvitse olla kaunein, rikkain tai viisain, silti voi olla onnellinen! Iso voimahalaus ja rohkaistu ihmeessä juttelemaan näistä asioista jonkin auttavan tahon kanssa, se on ensimmäinen askel parempaan.
ps. Yhdestä asiasta olen äitinä varma, vanhemmat eivät ikinä totu oman lapsensa menetykseen.
Epätoivon siemen, luin sun kirjotukset. Aluksi: osaat ilmaista itseäsi selkeästi ja ajatella asioista monelta eri puolelta. Siksi minusta tuntuu, että hyötyisit siitä, että menisit tapaamaan vaikkapa koulukuraattoria / terveydenhoitajaa ja juttelemaan asioistasi. Myös vanhemmille kannattaa puhua, samoin opettajalle, jos nimittelyä on myös koulussa. On tärkeää että voi ilmaista jollekin ihan livenä omat synkätkin ajatukset, niin ettei ne saa liikaa valtaa. Sitten on myös Lasten ja nuorten puhelin (116 111 tai 0800 120 400, ma - pe klo 14 - 20, la - su klo 17 – 20, nämä numerot siis maksuttomia) ja netissä mm. sivusto www.tukinet.net, johon kirjautumalla voi keskustella livenä vapaaehtoisen aikuisen kanssa.
Sitten varsinaiseen asiaan. Kuulostaa, että sun minäkuva on aika paljon sidoksissa siihen, mitä muut susta ajattelevat. Se on toki tuossa iässä tavallista, itsekin muistan omasta nuoruudesta miten epävarma sitä oli ja miten (olin koulukiusattu) oma itsetunto heilahteli muiden ihmisten sanomisten mukaan. Tämä voi kuulostaa kliseeltä, mutta olisi tärkeää, ettet välittäisi niin paljon toisten mielipiteistä. Voisiko auttaa jos hankkisit jonkin uuden harrastuksen? Miettisit, mikä sinua todella kiinnostaa ja hakeutuisit johonkin ryhmään tai kerhoon tms. Mihin tahansa missä tunnet olevasi hyvä. Vanhempiesi hyvä taloustilanne voisi varmaan mahdollistaa tämän. Niin voisit saada epäonnistumisen tunteiden vastapainoksi onnistumisen kokemuksia. Ne ovat tärkeitä itsetunnon rakentamisessa. Voi ajatella: "vaikka en osaa juttua A, olen kuitenkin tosi hyvä jutussa B". Sillä tavalla sitä ei ehkä romutu enää niin täysin, jos joku arvostelee jostakin: voi ajatella niitä asioita, joissa on hyvä.
Tuntuu myös, että ihailet tyttönä tietynlaista ulkomuotoa ja liität onnistumisen elämässä siihen. Sekin on normaali asia ja tavallista nykyisin, kun kulttuuri on niin ulkonäkökeskeinen. Mutta luulen, että jokaisen elämässä on omat ongelmansa, niidenkin tosi hyvännäköisten ja laihojen. Päälle päin voi näyttää, että joku "hyvännäköinen" menestyy kaikessa ja saa paljon enemmän huomiota kuin jotkut toiset. Mutta en usko, että heidänkään elämänsä on niin onnellista, että sen vuoksi kannattaisi tavoitella anoreksiaa. Toisekseen, ikäisesi nuoret monesti näyttävät ulospäin, että arvostavat "ulkoisesti kauniita" ihmisiä. Ulkonäköön tuijottaminen kavereita ja seurustelukumppania valitessa on kuitenkin aika pinnallista ja lyhytnäköistä. Ehkä isossa porukassa "kauniiden" ja "suosittujen" arvostaminen on myös keino nostaa omaa heikkoa itsetuntoa. Pelko joutua kiusatuksi "erilaisten" mielipiteiden vuoksi voi ajaa siipeilemään hyvännäköisten seuraan, vaikka oikeasti pitäisikin jostakin sisäisesti kauniista ihmisestä paljon enemmän. Toisekseen on vaikea arvioida, minkä näköinen olet, sillä sanoit vain epämääräisesti olevasi "lihava". Moni nuori yliarvioi omia puutteitaan, ja monta myös epäoikeutetusti haukutaan lihavaksi tai läskiksi, vaikkei hän sitä olisikaan. Luulen, että sun kannattaisi miettiä, mikä sussa itsessä on kuitenkin hyvää ja kaunista, ulkoisesti ja sisäisesti, vaikkei olisikaan vaikkapa niin laiha kuin joku toinen. Lähtien siitä että sanoit sinulla olevan kauniit kasvot. Se on aika iso asia ja kiinnittää monen huomion myönteisessä mielessä. Ethän vähättele niitä piirteitä, jotka sinusta tekevät kauniin!
Jatkuu...
Jatkoa edelliseen...
Kerroit myös ihastuksestasi. Kirjoitit: "Ei se kuitenkaan mua ikinä halua." Kuulostaa jotenkin vähän liian varhaiselta tuomiolta. Luulen, että sinun kannattaisi katsoa vielä tilannetta. Ehkä oma tämänhetkinen itsetuntosi värittää tätä asiaa omaan suuntaansa. Lisäksi kerroit, että olet vastikään vaihtanut koulua. Uuteen kouluun menemiseen liittyy usein monenlaisia ajatuksia ja odotuksia. Joskus voi olla että sitä haluaa löytää mahdollisimman nopeasti uudesta ympäristöstä omat "liittolaisensa". Sitä saattaa myös tarkkailla ihmisten käyttäytymistä enemmän tuntosarvet pystyssä kuin tavallisesti ja vetää herkemmin johtopäätöksiä suuntaan tai toiseen. Kunhan aikaa kuluu ja kotiudut uuteen kouluun, luulen, että myös sosiaaliset suhteet vakiintuvat paremmin ja erotat sen, kuka on ystäväsi ja kuka ei. Tietystikään pettymyksiltä ei voi varjeltua aina. Mutta kunhan itsetuntosi kohoaa, luulen, että olet vahvempi myös kestämään sitä, jos joku ei pidäkään sinusta, sekä löytämään ne, joiden kanssa ystävyys on molemminpuolista.
Sanoit myös, että sinua sanotaan sairaaksi, jos olet hiljaisemmalla tuulella. Kuitenkin jokaisella on lupa olla välillä myös mietteliäämpi ja vaitonaisempi. Jos toiset eivät sitä hyväksy, se on mielestäni heidän ongelmansa. Olisi tärkeää, että löytäisit ihmisiä, joille voit olla sellainen kuin sinusta tuntuu ja tulla silti hyväksytyksi. Ettei esimerkiksi tarvitse koko ajan puhua ja olla iloinen, että toiset kuuntelevat. (Itsellä oli tällainen tilanne nuorena. Sitä vain patosi kaiken kielteisen sisäänsä.) Ehkä uudessa koulussa on mahdollista jossain määrin "aloittaa puhtaalta pöydältä" ja katsoa, miten eri ihmiset reagoivat omaan käyttäytymiseen, olipa se pirteää tai alakuloisempaa. Ja on hieno juttu, niin kuin sanoit, että sinulla on useita hyviä ystäviä ennestäänkin. Ehkä heillekin voisi tuoda omaa itseä, myös vaitonaisemman olon ajatuksia, enemmän esille ja katsoa, miten he siihen suhtautuvat. Ja jos kotona tuntuu, ettei voi näyttää omia tunteita läheisille sellaisena kuin ne ovat, niin suosittelen yllä mainittua ammattiapua. Kenenkään ei pitäisi joutua jäämään yksin omien tuntemusten kanssa.
Tällainen pitkä rimpsu. Olen yli kolmekymppinen nainen, jolla oli aikoinaan tosi huono itsetunto, ehkä siksi tunsin tarvetta kirjoittaa tämän. Halusin vain sanoa, että toivoa on, ja omasta itsestä voi löytää niin paljon muutakin kuin mitä ehkä masentuneena tulee ajatelleeksikaan. Toivon mukavaa ja rentouttavaa kesää sinulle! Muistathan että olet tärkeä!
Kiitos vastauksestasi! Siitä oli oikeastaan oikeastikkin apua. Ajattelin huomenna ryhdistäytyä, ja soittaa tuonne nuortenpuhelimeen. Olen kyllä aikaisemminkin kuullut sen toiminnasta, mutta eipä ole mieleen tullut että menisin sinne asioitani valittelemaan. No nytpä sitten huomenna soitan sinne, ja puhun suuni tyhjäksi. Tästä se vielä lähtee! Hyvä kun tuollainenkin puhelin on olemassa, voi soittaa nimettömänä, kun monet ihmiset (minä mukaan lukien) eivät uskalla puhua kuraattorille/vanhemmille/opettajalle. Se on vaan jotenkin niin vaikeaa, en tiedä miksi. Tänään meillä oli terkkari, mutta kappas kummaa, en saanut suutani avattua vaikka tarkoitus olikin.
Kirjoitit että kiusatuksi tulemisen pelosta, voi tulla siipeltyä hynännäköisten ihmisten seuraan, tunnistin saman tien itseni siitä. Luit ajatukseni. Monesti iltaisinkin mietin, ja yritän päättää, ketä ihmisiä oikeasti arvostan ystävinä, en vaan ulkonäön ja maineen takia. Aika moni putoaa pois. Jäähän niitä ns. oikeitakin ystäviä jäljelle, onneksi. Kyllä minä näyttävästi aika paljon "siipeilen" suosittuihin ihmisiin. Niin kamalalta kuin se sanoa tuntuukin.
Tänään sitten on taas ollut tällainen hiukan "parempi" päivä. Oli tänään maastojuoksukarsinnat, ja oikeastaan pärjäsin aika hyvin! Olin innoissani siitä, ja sain taas vähän puhtia jaksaa yrittää. Kyllä tämä tästä, päivä päivältä kun vain eletään, ja yritetään olla murehtimatta huomisesta. En ole vielä itkenyt, ja se on jo saavutus nykyään. Olen näyttävästi jossain vaiheessa koko tilannetta, ottanut tavan itkeä lähes joka päivä niin huonoa ja kurjaa elämääni. Eivät ihmiset oikeasti varmaan edes huomaa masennustani. Peitän sen aika hyvin. Sellainen vain olen, kannan murheeni yksin, ja esitän pirteää. Siinäpäs se luonteeni sitten olikin. Yritän vain aina olla pirteä ja tsempata muita. Ehkä se ei olekkaan hyvä asia, kaikki murheet on aika painava kantaa yksin. Olen kyllä luultavasti muuten aika ulospäinsuuntautunut, mutta pidän todella paljon asioita vain omana tietonani.
Tässäpä sitten taas teille luettavaa, ja apua saa antaa :)
Mukava kuulla että rohkaistuit ottamaan yhteyttä sinne puhelimeen. Toivottavasti sait helpotusta oloosi! Jos vaan tuntuu että on nenäkkäin vaikeaa ottaa asioita puheeksi niin kannattaa muistaa nuo puhelin netti.
Sillä siipeily-ajatuksella en tarkoittanut sinua itseäsi, vaan ylipäätään nuoria. Se on inhimillistä meille kaikille tietyssä vaiheessa. Toisaalta on ihan hyvä miettiä niin kuin sanoit, mitä muuta arvostaa ihmisissä kuin ulkonäköä ja mainetta. Todellinen ystävyys monesti tarkoittaa tätä "muuta". No, mutta meillä voi olla monentasoisia ystäviä ja tuttavia, kaikkiin ei päde samat arvostukset. Tätä voisi pohtia loputtomiin :)
Hieno juttu että pärjäsit juoksukarsinnoissa! Tällaisia onnistumisia toivon sinulle lisää. Mitä enemmän niitä tulee niin luulen että itsetunto vahvistuu aina samassa suhteessa. Se on tärkeämpää kuin tulee ajatelleeksikaan, että huomaa: "kas, olen itse asiassa aika hyvä tässä".
On hyvä, että olet sosiaalinen ja tsemppaat toisia. Mutta sinun kannattaisi harjoitella myös omien tunteiden ilmaisua. Kaikkea ei kannata missään nimessä pitää sisällään. Ehkä sitä joskus arkailee liikaakin puhua kielteisistä tunteistaan hylkäämisen tai naurettavaksi joutumisen tms. pelossa. Se on luonnollinen käyttäytymismalli ja sinun ikäisilläsi varmasti pitkälti seurausta siitä mihin on kotona ja kaveripiirissä oppinut. Mutta silti kannattaa puhua, kun henkilö ja tilanne on sopiva, vaikka vähänkin kerrallaan, ja senhän olet jo tehnytkin kun soitit sinne puhelimeenkin. Eli rohkeutta valitsemallasi tiellä!
Sellainen ajatus tuli vielä mieleen, että harrastatko kirjoittamista tai päiväkirjan pitoa? Jos on paljon ajatuksia, joista ei voi puhua, monesti auttaa, kun saa niitä paperille. Tavallaan saa sen asian pois omasta päästään ja olo helpottuu. Nimettömät möröt saavat nimen. Tai jos harrastat jotain muuta itseilmaisua, sekin toimii, maalaamista, soittamista tms. Ja liikuntaan pystyy usein myös purkamaan kielteisiä tunnetiloja. Olet hyvä juoksemaan ja ilmeisesti aika liikunnallinen tyttö - eli kannattaisiko sinun panostaa liikuntaan enemmänkin, juoksun tai jonkun muun lajin parissa?
Mietin samaa kuin silkkiuikkuemo: harrastatko kirjoittamista tai kirjallisuutta muuten (lukemista ym.)? Olet todella taitava kirjoittaja, kielioppivirheitä ei löydy montaakaan! Siinä sinulle asia, jossa olet hyvä :)
Mietin, että pidätkö eläimistä. Ne, etenkin hevoset, ovat tuoneet itselleni todella paljon lohtua ja ovat olleet pelkkänä korvana vuodattaessani jotakin. Eläimet eivät myöskään välitä ulkonäöstä, vaan rakastavat sinua niin kuin sinä rakastat niitä, käytöksen, kunnioituksen ja luottamuksen perusteella :)