Tätä palstaa lukiessa joutuu toteamaan, että mustasukkaisuus on todellakin sairaus,joka vie realitettit ja järjenvalon enemmin tai vähemmin. Eikö voisi opetella tuntemaan ensin itseään, sitten vasta pariutua, kun on oivaltanut, ettei ketään voi omistaa. Mitä tiukempaan raamiin laittaa, mitä pienemmästä asiasta saa kohtauksia sitä varmemmin suhde kaatuu lopulta omaan mahdottomuuteensa.
Olisiko mahdotonta katsoa itseään silmiin ja miettiä miksei luota toiseen => itseensä, vaan antaa itselleen luvan reagoida kuin kuusivuotiaat ?
Olisiko mahdotonta katsoa itseään silmiin ja miettiä miksei luota toiseen => itseensä, vaan antaa itselleen luvan reagoida kuin kuusivuotiaat ?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Itse olen täysin samaa mieltä.
Edellinen suhteeni kariutui todellakin mahdottomuuksiin, joita tyttöystävini mustasukkaisuuksissaan alkoi vaatia. Tai ei suoranaisesti vaatinut, mutta käytöksellään ilmaisi miten olisi toimittava.
Itse en pettämistä hyväksy, mutta se ei tarkoita sitä että parisuhteen osapuolilla ei saisi olla omaa elämää.
Toista ei voi omistaa!
Hyvän parisuhteen perusteet ovat, että molemmat ovat suhteessa omasta vapaasta tahdostaa, eikä siksi että toinen niin haluaa.
Kuin myös.. miehen sanomaksi jopa erittäin hyvin sanottu.
Miten sä katsot itteäs silmiin ?? *silmät kierossa koittaa*
Vähänkin viisaampi kokeilisi peiliä,ja vielä fiksumpi jäisi miettimään asiaa ihan issekseen, katselisi sielun silmin, mutta tällasta ei joka näsäviisaalta voi edes odottaa, joten vääntele sä vaan.
Todellakin itsestähän se lähtee, ettei epäile toista joka hetki ja luottaa, mutta kun jokainen rakastuminen ja pidempi suhde on johtanut siihen että kumppani pettää kun samalla vannoo sinulle rakkauttaan, on aika vaikeaa enää luottaa toiseen. Minä kuulun niihin jotka yrittää hammasta purren kätkeä sisäänsä epäilykset, koska tiedän, että se satuttaa toista jos suotta epäilee. Toisaalta menneisyydessä kaikki mitä olen epäillyt todeksi on myös toteutunut. Onko se sitten vaistoa tai mitä lie.Eli yritän pysyä järjen valossa ja selitän kumppanille selvän syyn jos epäilen. Itse kohtelen nykyistä kumppaniani(joka on myös pettänyt kerran), kuten toivoisin hänen kohtelevan minua. Siitä syystä ehkä, vaikka erossa olimmekin melkein puoli vuotta, ei toiset naiset lopulta ole kelvanneet. Koska tiedän että sydän on kaikesta huolimatta paikallaan ja osaan itse olla rehellinen/uskollinen.Että itseäni en kyllä syytä jos minua petetään ja jos en kelpaa. Vika on sitten toisen korvien välissä jos haluaa olla kanssani ja sanoo rakastavansa!
Olet oikeassa, mutta missä ovat ne tarpeeksi väljät raamit joissa ihminen pysyy. Puolisollani oli vapaata muuten paitsi tanssia hän ei saanut ennen häävalssia. Se oli yhteinen lupauksemme toisillemme, ei kummankaan esittämä raami. Puolisoni rikkoi se heti, muttei anna vieläkään lupaa minulle mennä tanssimaan vieraan kanssa. Joten jos hän olisi voinut olla lupauksilleen uskollinen niin ei olisi saanut olla vaatimuksia ollenkaan yhteenkään lupaukseen.