Onko nämä oireet paniikki häiriöön liittyviä.En pysty käymään missään kun iskee jännitys heti ja alkaa sydän tykyttää älyttömästi,käet vapisee ja pahin on oksennuksen tunne.Oireet ovat olleet jo noin 3v.Ennen oli niin paha et pelkkä ajatuskin esim,auton kyytiin menemisestä sai voimaan pahoin.Nykyään voin jo vähän liikkua mut jännitys iskee kaupungissa kun pelkään et oksentaa.Ois tarkotus käydä lääkärissä valittamassa oloa jos tämä on paniikkihäiriötä.
Onko nämä
homer90
4250
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
tere! itel sama homma,, kestäny 4vuotta oireet,, vihdoinki tajunnu hakee lääkärilt jeesii tähän... eli tota kutsutaan sosiaalisten tilanteiden peloksi,, eli ei oo paniikkihäiriö. sillanen lääke ku propral poistaa yleensä noi tärinä vapina punastumiset...se on kai verenpaine lääke ja lääkäri varmasti kirjoittaa reseptin ku se ei kuitenkaa oo rauhottava eikä jää koukkuun.. mutta joo kandee ehdottomast käydä lääkärin puheilla , vaikka sit yksityisel ni saat noi oireet kuriin :) hyvää kesänalkua ja tossa vielä linkki mikä kandee lukee :)
http://fi.wikipedia.org/wiki/Sosiaalisten_tilanteiden_pelko
Ite olen alkanu liikkuu mahdollisimman paljon kaupungissa mut aina vaan se jännitys tulee ja menee et pakko hakee apua lekurilta.Töihin pitäis päästä ja ajokorttikin pitäis saada ajettua.Toivottavasti lääkkeestä ois apua.Kiitos teille.
Itse en suostunut ottamaan ristikseni minkäänlaista diagnoosia kun itselle iski kerran teatterissa istuessa ykskaks vaan paniikki että apua happi loppuu! juokse tai kuole! No en juossut vaan kärvistelin esityksen loppuun asti, hikoilin ja sydän jyskytti kuin viimestä päivää, oksetti ja pelotti niin saatanasti.
Sen jälkeen se yritti iskeä mitä erilaisimmissa paikoissa uudelleen. Autossa, junassa, kaverin synttäreillä, kadulla kävellessä kun paloauto meni ohi eli kaikkialla missä oli vähänkään mahdollista "nolata ittsensä" esim. just oksentamalla julkisesti tai pökräämällä suorilta jaloilta.
Lentokoneessa istuessa oli ehkä kaikkein hirvein olo, mutta ei voinut mitään kun matkustaminen kuului työnkuvaan ja ala nyt riehua koneessa, 11 km:n korkeudessa, että mää haluun ulos täältä!!...
Kerran sitten matkasin metrossa (Pariisissa) kun iski taas paniikki ja tuntui, että kuolen just jos en juokse ulos heti seuraavalla pysäkillä. Silloin mä sisuunnuin. Suutuin ittelleni ja aloin miettiä ikään kuin toiseen suuntaan, että mitä perkelettä mä oikeestaan pelkään! Mitä sitten vaikka mä pyörtyisinkin tai oksentaisin! Kyllä ihmiset auttaa mua koska jokainen täysjärkinen ymmärtää mitä pitää tehdä jos toinen voi pahoin tai pyörtyy! Tiedän sen itekin! Enkä siis todellakaan olis vaan voivottelemassa siinä vieressä, että joo, mä tiedän miten kauhee olo sulla on, no nytkö se oksennus tulee, niinkö?...!!!!
En siis suostunut enää pelottelemaan itse itseäni hölmöillä ajatuksillani paniikkiin, vaan aloin taistella niiden ajatusten otetta vastaan järjellä. Joka kerta kun ahistus yritti iskeä, rauhoittelin itseäni että en mä tähän kuole ja hengittelin syvään. Kiinnitin huomioni tietosesti ihan mualle kuin itseeni, hengitykseeni, sydämen ääneen ja lyöntinopeuteen jne jne jne... Ja paniikki hellitti sillä. Joka kerta.
Siihen loppu mun paniikkikohtaukset ja olen ylpeä siitä etten juossut heti lääkäriin nappia hakemaan tai odottanut että paniikkikohtaukset ottaa kokonaan vallan mun elämästäni, niin etten voi enää nokkaani ulos pistää.
En tiedä millainen itse olet ja millanen sun paniikin kehitystarina on, mutta ainakin tollaset säikähdyksestä lähteneet paniikkioireet on täysin mahdollista selättää pelkän järjenkin voimalla. Toista se on sitten jos on sairaus jossa on muutakin kuin paniikin tunteita eikä siis ole kysymys tunneohjautuvasta paniikista.
Lentokone oli todella paha paikka ja auto......myös korkeat paikat.Kun ahdistusta ja paniikkia oli kestänyt 2-3 vuotta ja sain Viktor Franklinin kirjoja käsiin,niin johan loppui tauti.
Helvetillinen uhma päälle ja vitunmoista sisäistä huutoa,että täältä tulaan elämä ja haista ahdistus paska :) Eli suomeksi kyllästyin totaliisesti ahdistukseen ja tavallaan suutuin sille.Olin valmis pelkäämään ihan miten paljon tahansa,milloin tahansa....pyörtymään,panikoimaan,hulluuntumaan...ihan mitä tahansa,mutta kotiin en jäisi nyhjöttämään.Enkä yhtään tilaisuutta halunnut missata elämässäni sen takia,että voi tulla paniikki.
Frankl käyttää tästä sanontaa hengen uhma ja siihen lisätään vielä pardoksaalinen intentio,että ahdistavassa tilanteessa pitää yrittää ahdistua mahdollisimman paljon...olla valmis pyörtymään suorastaan.Asenteella,ANTAA TULLA SAATANA,PELKOON EI KUOLE EIKÄ PANIIKKIKOHTAUKSEEN.Näillä sitten mentiin ja nyt pärjään hyvin.Suorastaan yritän hakeutua toisinaan ahdistaviin tilanteisiin.
Pelossa ei ole mitään muuta pelättävää kuin pelko itse.
Kuten sanonta kuuluu,pelko koputti oveen ja usko meni avaamaan....kukaan ei ollut ovella.