Olen päättänyt, että elämäni loppuu tämän viikon sunnuntaina.
Päätös oli helppo ja huojentava. Aluksi olin jopa normaalia iloisempi. Olen tavannut ystäviä ja perheenjäseniä. Nyt kuitenkin tänään tuli sellainen lopullinen romahdus, etten ehkä ehdi tai jaksa hoitaa kaikkia suunnitelmiani loppuun. Pitäisi siivota, pyykätä, järjestellä asunto. Hoitaa laskut. Testamentti ja jälkikirjoitus ovat olleet jo vuosia valmiina, läheiseni tästä tietävätkin. Olen vakavasti sairas, eikä lähtöni tule kenellekään yllätyksenä. Ei minun tarkoitukseni täällä ole olla olemassa vain muita varten.
Minun on todella vaikea odottaa sunnuntaita. Haluaisin vain nukkua sinne asti. Lauantaina pitää hoitaa vielä yksi pakollinen asia, sitten loppuu velvollisuudet.
Miksi kirjoitan tätä? En oikeastaan itsekään tiedä. Sääliä ja syyttelyä en kaipaa, niitä on kuultu jo tarpeeksi. Ehkä jos joku on joskus ollut samassa tilanteessa/on nyt samassa tilanteessa/tulee olemaan samassa tilanteessa... Minä odotan hetkeä, että kipu loppuu.
Päätös oli helppo ja huojentava. Aluksi olin jopa normaalia iloisempi. Olen tavannut ystäviä ja perheenjäseniä. Nyt kuitenkin tänään tuli sellainen lopullinen romahdus, etten ehkä ehdi tai jaksa hoitaa kaikkia suunnitelmiani loppuun. Pitäisi siivota, pyykätä, järjestellä asunto. Hoitaa laskut. Testamentti ja jälkikirjoitus ovat olleet jo vuosia valmiina, läheiseni tästä tietävätkin. Olen vakavasti sairas, eikä lähtöni tule kenellekään yllätyksenä. Ei minun tarkoitukseni täällä ole olla olemassa vain muita varten.
Minun on todella vaikea odottaa sunnuntaita. Haluaisin vain nukkua sinne asti. Lauantaina pitää hoitaa vielä yksi pakollinen asia, sitten loppuu velvollisuudet.
Miksi kirjoitan tätä? En oikeastaan itsekään tiedä. Sääliä ja syyttelyä en kaipaa, niitä on kuultu jo tarpeeksi. Ehkä jos joku on joskus ollut samassa tilanteessa/on nyt samassa tilanteessa/tulee olemaan samassa tilanteessa... Minä odotan hetkeä, että kipu loppuu.
Vastaukset 105
Vanhimmat
Sanoit, että olet tehnyt päätöksen. Mutta onko mitään mikä saisi sinut pyörtämään sen? Onko sairautesi diagnosoitu parantumattomaksi? Voisiko kipu loppua ilman itsemurhaa? Haluaisin myös tietää, minkä ikäinen olet. Noin aluksi. Tuntuu pahalta lukea täältä aikeista, joita ei pysty estämään.
Olen viimeisen parin vuoden aikana järjestellyt asiani niin, että minun on helppo lähteä. Minulla ei ole mitään, mikä pitäisi minut kiinni tässä maailmassa. Läheiseni tietävät, osa on jopa sanonut ymmärtävänsä. Ikävä heille tulee, mutta kyllä he pärjäävät.
Minulla on sydänvika. Olen useammin kuin kerran tuupertunut jalkakäytävälle ja herännyt teho-osastolta. Liikunnan harrastaminen on mahdottomuus enkä mitään järkytyksiäkään saisi kokea. Jonain päivänä saattaa käydä niin, ettei kukaan ole hälyttämässä ambulanssia. Siksi päätän ottaa tilanteen haltuuni.
Fyysisten vikojen lisäksi on tietysti psyykkisiäkin, kun tällä palstalla ollaan. Minulle on pienenä sattunut trauma, josta en vuosienkaan terapialla ole päässyt irti. Painajaiset seuraavat. Perusturvallisuutta en ole koskaan tuntenut, minulla ei ole ollut turvallisia ja tasapainoisia aikuisia lapsuudessani. Henkinen, fyysinen ja seksuaalinen pahoinpitely olivat arkea. Eräs ystäväni sanoi, että "jos minulla olisi samanlainen elämä takana kuin sinulla, olisin jo tappanut itseni". Elämäni on kuin sydänkäyrä: liikkumista kriisistä toiseen ja niiden selvittelyä. Vierestä on viety kaveria ja itsekin olen turpaani saanut. Erikoista tässä on se, että itsetuntoni on pysynyt aina hyvänä, en ole säälitellyt itseäni enkä kysynyt "miksi minä?". Masennustakaan minulla ei ole todettu. Psykiatri sanoi, että olen vähän liiankin realistinen ja analyyttinen ihminen.
"Kipu kuolee huutamalla, alastomana lattialla". Huuto auttaa hetkeksi. Mutta se ei poista kipua kokonaan. Tätä on katseltu nyt 25 vuotta ja pahaksi paikaksi kokemusperäisesti havaittu.
Ymmärrän sua kyll täysin, itsarin viell itekkin teen kun lopetan tän turhan yrittämisen.
Mut et vastannu minkä ikäinen oot?,perheellinen?
Synnynnäinen sydänvika mullakin ja masennusta syömishäiriö mikä jo sinänsä tappaa mut ei meinaa sydän kestää sitä rääkkiä joka laattauksen jälkeen sydän on pysähtyä,mut en mä pane vastaan se on just sitä mitä kaipaan.
Surettaa tuo mitä kerroit lapsuudestasi. Mutta olisiko pientäkään mahdollisuutta että pääsisit puhumaan traumasta terapiaan? Kuulostaa siltä, että osaat jäsennellä kokemuksesi. Tässä lukiessa tulee myös tunne, että olet kirjallisesti lahjakas. Jollakin tavalla tulee vaikutelma, että tarvitsisit purkaa käsittelemättömät tunteet, päästää irtikin siitä "analyyttisyydestä", vaikka se ehkä jollain muotoa on ollut turvasi. Antaa itsesi ja itsetuntosi romahtaa, lopettaa "selviytymisestä" ja omasta selviytyjäminästä kiinnipitäminen. Kliseisesti mutta totuudenmukaisesti sanottuna: palata siksi lapseksi, joka tarvitsee rakkautta ja jota laiminlyödään ja hyväksikäytetään.
Kukaan täysjärkinen ja oman arvonsa tunteva ihminen ei halua toisen ihmisen edessä palata siihen takaisin. Mutta kokemuksen rintaäänellä sanoen: se helpottaa. Ihminen voi sinnikkäästi kantaa itsessään vuosikymmeniä psyykkistä kipua, selvitä vuodesta toiseen varjellen kipeät kohdat. Tuntuu, että sinulla olisi nyt tilaisuus, 25 vuoden jälkeen, kohdata tämä kipu. Tämä voi kuulostaa sinun analyyttiseen korvaasi jeesustelulta. Mutta toimii.
Monella itsetuhoajatukset tulevat kohtaan, jossa siihenastinen minä on luhistumassa joko fyysiseen tai psyykkiseen kipuun tai molempiin. Kuitenkin näissä ihmisissä odottaa puhkeamistaan heidän uusi minänsä, se ihminen, joka syntyy, kun kaikki kenties koko elämän ajan väistelty kipu kohdataan. Kun kerroit fyysisistä oireista, ne ovat toki kiistämätön tosiasia enkä vähättele niitä. Mutta jossain ihmisen sisällä on se voima jolla ne(kin) voi kantaa.
Sinusta ihmisenä tulee mieleeni kuva pystypäisestä, hampaita yhteen purevasta ihmisestä, joka sinnittelee ja ehkä pitää sillä tavoin toisiakin pystyssä. "Jäärästä", anteeksi jos loukkaan, joka oman periaatteensa mukaan - kestä kuin mies - seisoo ja kaatuu. Mutta jokaisella meistä on lupa pyytää apua kun emme jaksa. Ja suosittelisin, vaikka päätöksesi olisi lopullinen, puhumaan silti lähiaikoina jonkun läheisen luotettavan ihmisen kanssa niin, että kertoisit kaikki mielessä olevat ajatuksesi. Sanoit, että osa läheisistäsi ymmärtää. Tarttuisit hihasta.
Ystäväsi sanoi: "jos minulla olisi samanlainen elämä takana kuin sinulla, olisin jo tappanut itseni". Tämän voi tulkita kehotukseksi. Mutta siinä voi nähdä myös tunnustuksen: miten paljon voimaa sinulla on ollut, etkä ole tappanut itseäsi. Olet sitkeä. Miksi luovuttaisit juuri nyt?
Vielä sivuhuomio: tilanteesi tuo mieleen Samuel Beckettin näytelmät. Ne missä hiekkaan kaulaa myöten haudatut ja roskapöntössä istuvat ihmiset juttelevat toisilleen. Nekin ihmiset elävät, siitä huolimatta että ovat pelkkä pää tai ihminen vailla jalkoja. Beckettillä henkilöt eivät tietääkseni omatoimisesti päätä päiviään. Jollakin kierolla tavalla siinä on toivoa. Kaikesta huolimatta.
Lopuksi tunnustus. Minä itken, jos kuolet sunnuntaina. Minulla ei ole läheisiä ihmisiä, ja juttelen päivisin lähinnä tuntemattomille netissä. Heidän ilonsa ovat minun ilojani, surunsa samoin. Minä itken sitä, että nyt on mennyt sitkeä, organisointikykyinen, kielellisesti taitava, tunteva ja tunteitaan analysoimaan pystyvä ihminen. Kesken. Minä en haluaisi itkeä.
moittii minua, mutta pakko kysyä, miten meinasit tehdä sen? Ei sillä että haluaisin että teet. Ja muutenkin kun pahoitat sillä kaikkien läheistesi mielen ja tietysti teet heidätkin sekopäiseksi surusta ja ties mitkä itsesyyttelyt, vaikkei asioilla olis siihen mitään osuutta. Eli sen takia täällä pitäisi kitua, ettei aiheuttaisi suunnatonta tuskaa itsejärkätyllä poismenollaan muille. Ääh. Miten nämä minun jutut vaikuttaa olevan ihan perseestä. Joku päivä vaan on tällänen :(
Nyt on tullut sen verran paljon kysymyksiä, että vastaan kaikille erikseen.
Sivulauseessa ilmaisin, että olen 25-vuotias. Minulla ei ole kumppania eikä lapsia, muuta perhettä kylläkin. Lasken osan ystävistänikin perheeseeni.
Syömishäiriö on tuttu asia minullekin. Läheltä nähnyt anoreksiaa, bulimiaa ja ahmimishäiriötä. Itse sairastin muutaman vuoden ortoreksiaa.
Lääkkeillä. Otan ensin unilääkkeet ja sen jälkeen rauhoittavia. Tiedän, että annos riittää.
Joskus olen ihmetellyt sitä, kun teinitytöt juttelevat "Siis meinasin tappaa itteni. Vedin listan buranaa". Voin sanoa, että se ei riitä. Pää saattaa tulla kipeäksi, mutta ei siihen kuole. Junan alle hyppääviäkään en ymmärrä. Sellainen jättää traumat sekä kuljettajalle, että matkustajille. Sillä se veri jää siihen junan kylkeen. Tosin jos joutuvat rataa kauemmin siivoamaan, matkustajille tarjotaan pullakahvit. Kokemuksella.
Olen sanonut ensimmäisen kerran 6-vuotiaana ääneen, että haluan kuolla. Olen varma, ettei kukaan ylläty ja läheisiä olen surutyöhön valmistanut jo muutaman vuoden. Tiedän, että suurin osa itsemurhaa suunnittelevista saa syyttelyt niskoilleen, mutta tosiaan omille läheisilleni tämä ei tule yllätyksenä.
Enkä edes tiedä miksi sanon voih. Tuntuu tosi masentavalta. Kamalan surulliselta. Ihan toivottomalta. Ihan niin kuin.. en vaan löydä sanoja tällekään. Ihan niin kuin sinun olemassaolosi merkitsisi jotain minullekin vaikken edes tunne sinua...Masentaa tosi paljon.
Niin joo. En minäkään ole noista luuroiskeista ja oksennusotkuista kiinnostunut..
Hei ja kiitos viestistäsi.
Olen mennyt ensimmäistä kertaa terapiaan 6-vuotiaana. Ja terapiassa käyn tälläkin hetkellä. Välissä on ollut vuosiakin ilman psykiatrista kontaktia. Ongelmaksi on muodostunut se, ettei kenelläkään suomalaisella terapeutilla riitä ammattitaito minun auttamiseeni. Lopulta jokainen on nostanut kätensä pystyyn ja sanonut ettei ole koskaan törmännyt ihmiseen, jolla on näin traumaattinen menneisyys. Todistin isäni suunnittelemaa laajennettua itsemurhaa. En tiedä miksi minä selvisin, sillä hän kuitenkin tähtäsi minua aseella. Mutta ampui ohi. Lastenkoti oli hyvä paikka. En tiedä, miksi niitä haukutaan. Siellä en kuitenkaan ottanut turpaani niin kuin kotona. Sijaisperheessä harrastettiin vanhempien toimesta jo kertomaani henkistä, fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa. Välillä nukuin pihalla koirankopissa, jos olin esimerkiksi itkenyt.
Minulle lapsuuteni oli normaali. Ei minulla ole kokemusta siitä, miten muut lapset ovat kasvaneet. Luulin, että oli ihan oikein että minua lyötiin. Siksi on kenenkään turha sanoa, että "voi kun sitä tai tuota ei olisi tapahtunut". Koska loppujen lopuksi minusta tuli helvetin vahva ihminen. Olen oppinut puolustamaan heikompiani. Minulla on kyky empatiaan ja aitoon rakkauteen. Tietenkään kenellekään en toivoisi tapahtuvan samoja asioita kuin minulle. Vaikka menneisyyden kanssa on oppinut elämään, minulta on viety asioita, jotka ovat muille itsestäänselvyyksiä. En kykene parisuhteeseen, lapsia en varmasti tule hankkimaan. Isä ei tule saattamaan minua alttarille. Äiti ei näe minun valmistuvan. Terveys taas estää työnteon. Yliopistoon saakka jaksoin sentään opiskella.
Sisukkuuteni estää minua romahtamasta lopullisesti. Minusta ei päälle päin näe kipua. Ihmiset luulevat minua ns. normaaliksi. Yritän välttää kysymyksiä, joihin vastaaminen paljastaisi, että minua on satutettu.
Minä olen kirjoittanut ajatuksistani paperille. Itseasiassa niistä tuli kokonainen kirja. Olen antanut läheisteni lukea tuota kirjaa. Haluan varmistaa että mitään ei jää sanomatta. Haluan, että he tietävät ettei minun päätökseni johdu heistä. Ja että rakastan heitä niin paljon, että se on ainoa syy miksi jaksoin näinkin pitkälle. Minä sanon nuo sanat eläessäni, minä halaan jokaista vielä kun olen täällä.
Toivottavasti onnistuin vastaamaan edes joihinkin kysymyksiisi.
En halua masentaa, mutta lääkkeillä jos saat itseltäsi hengen pois, niin olet jo melko taitava tekijä. Määrät kun täytyy olla aivan valtavat ja siinäkin tapauksessa ihminen vaan tuppaa oksentamaan ne ulos.
Jos hyvä tuuri käy, tukehdut oksennukseen.
Itse olen kahdesti yrittänyt lääkkeillä itsemurhaa, mutta huonolla menestyksellä annosten oltua aivan liian pienet. Viinakaan ei siinä paljoa auttanut.
Se riippuu todella paljon siitä, millaisia lääkkeitä käyttää. Jos nappaa sellaisia lääkkeitä, joita ei ole koskaan itse käyttänyt, elimistön reaktio on todennäköisesti oksentaminen. Sen sijaan jos käyttää jo unilääkkeitä ja rauhoittavia ( kipulääkkeet, relaxantit, sydänlääkkeet...) ja pikku hiljaa lisää niiden määrää, sitä vain nukahtaa. Testattu on. Ja tosiaan ei saa ottaa kaikkia lääkkeitä kerralla. Yleisin virhe on, että kaadetaan se kourallinen kurkkuun. Tottakai elimistö vastustaa.
Minulla on yksi lääkeyliannostus taustalla. Lääkäri sanoi, että määrä olisi riittänyt kuolemaan. Minut tuotiin tajuttomana sairaalaan ja makasin kaksi päivää teholla. Heräsin vuorokausi sairaalaan tuonnin jälkeen. Teko olisi onnistunut, jos erään ihmisen ajoitus olisi ollut sellainen kuin olin luullut. Minut siis löydettiin liian aikaisin.
Kullanarvoisia vinkkejä, kiitos.
Itse uskon vakaasti, että kohdallani kolmas kerta toden sanoo. Viina Tenox sekoitti pään ja päädyin alushoususilleni rappukäytävään poliisien vietämäksi, mutta esim. viina Opamox aiheutti pelkästään pitkäkestoisen unen.
Siis Opamoxia jos otan aivan järettömän määrän, tuskin jään henkiin? Kukaan ei kyllä tule keskeyttämään ruususen untani.
Kysyit, minä vastasin.
En toivo sinun lähtevän enää lääkkeillä pelleilemään. Kuten itsekin aiemmin sanoit, lääkkeillä onnistunut itsemurha on harvinainen. Pahimmassa tapauksessa tuhoat vain aivosi. Moni sillalta hypännyt on päätynyt pyörätuoliin. Tiedän lääkkeistä todella paljon ja siksi en yksityiskohtaisia neuvoja haluakaan tarjota.
Älä tee niin kuin minä teen, vaan tee niin kuin minä sanon.
Onko sinulla yksinoikeus itsemurhaan? Aivan kuten sinä, minäkin haluan kuolla pois täältä ja aivan kuten sinulla, päätös on ollut päässäni jo vuosia. Mikään ei saa eikä ole saanutkaan muuttamaan mieltäni.
Ei ole olemassa varmaa tapaa kuolla, ellei sitten joku avusta. Vammautumisen riski on vain otettava. Sinäkin voit aivan hyvin aiheuttaa itsellesi vain aivovaurion.
Mutta täytyy kyllä myöntää, minäkään en taas toivo sinun tekevän sitä.
Kirjoitin sen siksi, että sain toisaalla palautetta: "pyytäisin, ettet kertoisi noista lääkemääristä ja tekotavoista tarkemmin...". Ehkä halusin jollain tavalla siirtää vastuuta pois itsestäni. Pelkuruutta sekin, myönnän.
Kunnioitan todellakin sinua yksilönä, ajattelevana ihmisenä, joka tekee omat ratkaisunsa. Edelleen haluan painottaa, etten halua sinun päätyvän samaan ratkaisuun. Mutta en voi sanoa muuta kuin sen, että ymmärrän sinua. Erittäin hyvin.
Suomessa tehdään n. 1000 itsemurhaa vuodessa. Tiedän, etten ole ainoa. Ja tiedän, että en ole yhtään sen erikoisempi ihminen kuin kukaan heistä. Toivon vain, että asian ympärillä käytäisiin enemmän keskustelua. Ja mekin, jotka olemme päätöksen jo tehneet, saisimme äänemme kuuluviin. Ehkä tietynlaiset mielikuvat ja ennakkoluulot saavat uuden merkityksen. Että me, jotka haluamme täältä pois, emme vietä viimeisiä päiviämme itkien ja surren elämäämme. Että me tunsimme ja ajattelimme loppuun asti. Että me elimme loppuun asti.
Ajattelet samoin kuin minä, monilta osin. Minäkin olen esim. nauttinut tästä kesästä poikkeuksellisen paljon, sillä uskon tämän olevan viimeinen kesäni. Kuoleman odotteluun ei minullakaan liity masentavaa mielialaa, päinvastoin. Ahdistun ajatuksesta, etten onnistukaan suunnitelmassani.
Epätoivoinen suunnitelma B onkin sitten rekan eteen, mikä taas vaatii huomattavasti enemmän rohkeutta, jota minulla ei välttämättä ole.
Kukaan itsemurhasta puhunut ei ole sanonut pelkäävänsä kuolemaa. Minä voin rehellisesti myöntää, että pelkään enemmän elämää.
Minun poistumiseni ei ole hätäinen teini-ikäisen mielenilmaus. Olen suunnitellut tätä pitkään. Olen kirjoittanut kirjeet läheisilleni. Osalle olen ne näyttänyt jo, jotta voin päätellä jäikö jotain sanomatta. Haluan että heille jää muisto minusta. Sillä vaikka teksteistäni muuta näkyisi, olen luonteeltani iloinen, avoin ja sosiaalinen. Minulla on ihana perhe ja ihania ystäviä. Heidän vuokseen olen täällä näinkin pitkään jaksanut.
Tietääkö joku sinun läheinen ajatuksistasi?
On ollut jännä huomata, että monelle kuolema on peikko, joka työnnetään kellariin piiloon. Eikö kuitenkin useimmat isovanhempiensa poismenoa sairaalassa todistaneet ole sanoneet, että "nyt hänellä ei ole enää kipuja" tai "nyt hän pääsee parempaan paikkaan"? Minä en voi sanoa tietäväni, mitä kuoleman jälkeen on, sillä rajan takaa ei ole kukaan palannut kertomaan. Mutta kun minä nukahdan, toivon etten koskaan heräisi.
Läheiseni eivät tiedä. En kerro päätöksestäni, sillä he yrittäisivät vain estää. Itsemurhayrityksistäni erehdyin kerran kertomaan mielenterveyspuolen lääkärille, jonka johdosta jouduin jo toistamiseen suljetulle osastolle muutamaksi päiväksi.
Hullua tässä on se, että minäkin olen luonteeltani erittäin avoin, iloinen ja kohtelias. Minunkin läheiseni ovat ihania ja minut pyydettiin jopa kummiksi. Terveytenikin on aina ollut hyvä. Silti haluan kuolla.
En vain koskaan ole pitänyt tästä maailmasta. Näin on ollut aina siitä lähtien, kun aloin tajuamaan asioista.
Sinulla olisi kertomasi mukaan hyvät edellytykset elääkin. Avoimuus, iloisuus ja kohteliaisuus ovat asioita jotka edistävät sekä omaa että toisten hyvinvointia. Tervekin olet. Mitä ihmettä on tapahtunut, että haluat kaikesta huolimatta kuolla? Voisitko antaa maailmalle mahdollisuuden osoittaa sinulle hyvät puolensa?
Tuo on kurja juttu, mitä olet kokenut ammattiauttajien kanssa itsetuhoaikeiden kohdalla. Mutta olisiko pienintäkään mahdollisuutta että tämä kerta olisi erilainen? Läheisistäsi: jos et ole puhunut heille vielä, et voi välttämättä tietää heidän suhtautumistaan. Toki sinä tunnet heidät paremmin kuin minä :) mutta olisiko heidän joukossaan ketään vähän luotettavampaa joka voisi ymmärtää. Näiden mahdollisuuksien lisäksi on toki muitakin. Terveyskeskus. Mielenterveystoimisto. Erilaiset auttavat puhelimet ja nettiapu. Voisitko lykätä asiaa siihen, että olet kokeillut kaiken mahdollisen avun ensin. Itsemurhassa surettaa juuri nämä käyttämättömät mahdollisuudet. Antaisit armoa itsellesi. Olet arvokas ihminen ja ansaitset kaiken avun.
Minäkään en pidä tästä maailmasta. Se alkoi n. 15-vuotiaana. Tajusin, etten voi pienenä ihmisenä vaikuttaa oikeastaan mihinkään. En saa sormia napsauttamalla pois sotia, väkivaltaa, orjuutta, nälänhätää, itsekkyyttä, terrorismia...
Se, mitä ihmiset tekevät lapsille, on järkyttävää. He ovat syyttömiä! Älkää laittako heitä sotilaiksi tai seksiorjiksi! Auta, jos sinulla on siihen mahdollisuus.
Useimmiten tekisi mieli huutaa: HERÄTKÄÄ!!!
Puhdas vesi tulee loppumaan. Maailma ylikansoittuu. Ruokaa, lääkkeitä, työpaikkoja, rakkautta ei riitä kaikille. EU tulee kaatumaan. Ihmiset eivät tunne lähimmäisiään. Sotia syttyy. Ydinpommit saavat suuntansa. Diktatuuri loistaa.
En halua, että ihmisistä tulisi negatiivisia. Haluaisin, ettät he riisuisivat vaaleanpunaiset lasit silmiltään ja kohtaisivat tämän maailman sellaisena kuin se on.
Olen pahoillani jos ajatukseni loukkaavat. Mutta en malta olla sanomatta tätä. Sanoit: "Auta, jos sinulla on siihen mahdollisuus." Oletko koskaan ajatellut, että sinulla kaiken kokemasi perusteella - ja analyyttisenä ja järjestelykykyisenä ihmisenä - olisi hyvä mahdollisuus auttaa toisia, jotka ovat lapsena kokeneet traumoja ja väkivaltaa. Mitä voisitkaan saada aikaan vaikka tukihenkilönä. Tai missä vaan auttamistyössä. Olisit aikaimoinen esimerkki siitä, miten VOI selviytyä negatiivisten kokemusten ja itsetuhoajatusten läpi. Sinä voisit pelastaa ihmishenkiä sillä tavalla.
Tuo kaikki kuuluu siihen ihmisten maailmaan, jota en ole sisimmässäni koskaan sietänyt. Siinä ei terapiat eikä pillerit auta, kuten ei ole auttanutkaan. Vaikka vuosia sitten ennen ensimmäisiä mielialalääkkeitä ja terapioita tiesin jo etukäteen, ettei niistä tule olemaan mitään hyötyä, suhtauduin silti ehdotettuihin hoitoihin myötämielisesti ja otin ne vastaan avoimin mielin.
Vaikka olisin kuinka arvokas, rakastettu ja lahjakas, haluan silti kuolla.
Tahtoisin auttaa, mutta en tiedä oikein miten. Ehkä olen hidas järjenjuoksultani, mutta en edelleenkään tavoita, mikä on syy kuolemantoiveeseesi. Auttaisit meitä tekstiäsi lukevia täällä auttamaan sinua. Mitä voisimme tehdä? Tekstejäsi lukiessa - olet kirjoittanut tänne aika paljon - voi saada sen kuvan, että kuitenkin jollain tasolla toivoisit apua.
On varsin ymmärrettävää, että olet pettynyt terapiaan ja lääkkeisiin, kun ne eivät ole toimineet kohdallasi. Kuitenkin tässä tulee ajatelleeksi, että terapioita ja lääkkeitä on niin monenlaisia, samoin monenlaisia ihmisiä niiden takana. Ehkä sinun kohdallesi osuneet terapeutit ja muu hoitohenkilökunta on ollut taitamatonta, epäempaattista, asiantuntematonta. Helposti voi käydä niin, että asiakas, joka jo ehkä muutenkin tuntee huonommuuden ja epäonnistumisen tunnetta, kohdatessaan taitamattoman terapeutin, vetäytyy itseensä ja vannoo, ettei koskaan enää kokeile terapiaa. Pettymys voi lamata. Kuitenkin kannattaisi olla sitkeä, että tässä tapauksessa etsisi itselleen kunnollista hoitoa. Ihan lähteä siitä, että on sen verran arvokas, että ansaitsee tulla hoidetuksi kuntoon.
En tiedä liittyykö tällaisia ajatuksia tilanteeseesi, ehkä ei, mutta tahtoisin vain sanoa, että odottaisit että saat uuden hoitokontaktin ja antaisit sekä sille että itsellesi mahdollisuuden.
Sinun kirjoituksesi perustui taas olettamukseen.
Olen mukana Amnestyssa, SPR:ssä, Unicefissa ja World visionissa. Työtehtävinä ihmisoikeudet, lasten auttaminen, ensiapu, kehitysmaiden auttaminen ja normaalia tarkempi avustusten seuraaminen.
Ethän jatkossakaan tee ihmisistä olettamuksia? Sinä et muutaman viestin perusteella pysty kertomaan mitä henkilö harrastaa, tekee työkseen, mitä hän ajattelee, tuntee, haluaa.
Olen ns. sekopää. Nauroin hysteerisesti, kun yritin itsemurhaa ensimmäistä kertaa.
Minä tulen olemaan samassa tilanteessa, että kipu loppuu…
Kyyneleitä valui silmistäni kun luin viestisi hetkeä aiemmin. Tajusin että jonain päivänä olen tuossa samassa tilanteessa, että elämää on vain muutama päivä jäljellä. Ja kuinka paljon tahtomatta ja tarkoituksetta satutan muita ihmisiä itsemurhallani, kun tuntuu pahalta lukea sinunkin viestisi, vaikka ollaan tuntemattomia.
En kuitenkaan sääli, kiellä tai tuomitse sinua, kenelläkään ei ole oikeutta siihen. Olen vain todella pahoillani kaikesta kokemastasi pahasta elämässäsi.
Annathan itsellesi aikaa huolehtia asioista niin kuin sinä jaksat ja ehdit, voithan myöhästyä vielä sunnuntain.
Alkuperäiselle..
Kiitos, että olet jaksanut kirjoittaa tuon viestisi tänne, vaikka olet jo päättänyt lähtösi päivän. Haluaisin kertoa Sinulle jotakin omasta elämästäni ja siitä, miten se muuttui. Noin kaksi kuukautta sitten koin jonkinlaisen heräämisen, havahduin elämään juuri tässä hetkessä. Tässä hetkessä, jossa kirjoitan Sinulle ja ajattelen Sinua. Luovuin kaikesta menneestä ja sen painolastista, koska ymmärsin, ettei minun ole pakko kantaa sitä mukanani. Luovuin tuskasta ja surusta. Koin, että olin kärsinyt tarpeeksi. Ymmärsin, että perimmältään olin aiheuttanut kaiken tuskan itse omilla ajatuksillani. Enää en odota jotain toista hetkeä, kokeakseni onnea. Mikään toinen hetki ei ole parempi, kuin kuluva hetki. Tämä hetki, jossa ei tapahdu mitään pahaa. Tällä ajatustavan muutoksella olen saanut kokea sellaista tyyneyttä ja rauhallisuutta, jota en koskaan aikaisemmin kuvitellut voivan olla mahdollista kokea. Elämäni on rakkautta tulvillaan. Tapahtui kuitenkin muutakin. Läheiseni alkoivat muuttua kanssani ja heidän kaikkien elämä on muuttunut helpommaksi, vaikka eivät ehkä ole kokeneet aivan samanlaista havahtumista kuin minä. Yhtäkkiä ihmiset, joiden kanssa olin tekemisissä (asiakkaat, työkaverit, ystävät) alkoivat kertoa, kuinka he seurassani alkoivat kokea paranemisia (päänsäryt, vatsakivut, hermokivut). Tiedän, että minä en paranna, minä vain välitän jotain parantavaa energiaa, joka on peräisin jostain Suuremmasta. Suurin osa lukijoista ja ehkä Sinäkin ajattelet tämän olevan pelkkää huuhaata. Mutta se ei ole. Olen aiemmin ollut skeptikko viimeisen päälle, enkä taatusti ole uskonut mihinkään tälläiseen. Ehkä juuri siksi tämä tapahtui minulle.
Haluaisin auttaa, koska se on tehtäväni täällä. Voisitko harkita, että keskustelet kanssani jonkun kanavan kautta, ennen sunnuntaita? Sinulla ei ole enää mitään menetettävää, mutta paljon voitettavaa. Vaikka vain läheistesi takia tai siksi, että saisit lähteä rauhassa. Tai jos joku muu samassa tilanteessa oleva lukee tämän viestin, olen valmis auttamaan. sähköpostini on [email protected]
"Anna hyvän kiertää". Positiivinen energia lisää positiivisuutta. Negatiivinen energia lisää negatiivisuutta. Viha ruokkii vihaa. Mutta rakkaus on ilmaista.
Minä ymmärrän yliluonnollisuutta. Usko on pitänyt minut hengissä. Isä meidän-rukouksessa sanotaan "niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet". Sitä kohtaa en ole koskaan sanonut ääneen, sillä en voi rehellisesti sanoa tarkoittavani sitä. Minulle pahaa tehneet ihmiset eivät ole saaneet tuomiota tässä maailmassa, mutta heitä ei mitkään riemukarkelot taida rajan toisella puolella odottaa. En ole heille katkera, en edes vihainen. Mutta minun ei anteeksi tarvitsee antaa, koska en pysty ymmärtämään heidän tekojaan (Ja eikös anteeksianto tarvitse ensin anteeksipyyntöä?). Olen jättänyt tämän asian korkeimman hoidettavaksi. Minun ei tarvitse enää muistaa, minun ei tarvitse enää tuntea. Minä tiedän, että silloin kun minä en pysty kävelemään, minua kannetaan.
Jokainen voi toki olla omaa mieltä siitä, päätyykö kristitty ihminen itsemurhan jälkeen taivaaseen tai helvettiin. Minä tiedän, mitä minun sydämessäni on. Minä tiedän, mihin asti voimani riittävät.
Minä en kirjoita tuomitakseni päätöksestäsi tappaa itsesi. Ihmettelen vain eikö tosiaan ole olemassa mitään toivoa tässä elämässä. Itselläni on takana lukuisia epätoivon hetkiä ja olen huutanut tuskaani ulos niin lujaa kuin ääntä on lähtenyt... Siis nimen omaan henkistä tuskaani. Mieletöntä fyysistä tuskaa kokiessani (ensimmäinen synnytykseni oli vaikea) en edes kironnut saati huutanut. Se oli jollain tavalla kuitenkin helpompi kestää kuin jatkuva epätoivo ja ahdistus. Joka kerta kun olen joutunut ns. tuleen ja veteen olen kuitenkin niistä päässyt myös pois. Jumala, johon uskon, on päästänyt minut vapaaksi. Kirjoituksessasi huomioni herätti erityisesti lause : "minun ei anteeksi tarvitse antaa, koska en pysty ymmärtämään heidän tekojaan". Raamatun kehotus on antaa kaikki anteeksi ilman ehtoja ja vaikka sinua vahingoittanut ei sitä pyytäisikään. Tähän ei kukaan ihminen pysty omassa voimassaan. Mielestäni teet hyvin jos tunnustat itsellesi (ja Jumalalle) ettet mitenkään pysty antamaan anteeksi pahantekijöillesi, mutta tahtoisit sen kuitenkin tehdä koska se on Jumalan silmissä oikein. Sitten on Jumalan kädessä se antaako hän siihen sinulle voimaa vai ei. Siten et enää itsepintaisesti pidä kiinni katkeruudestasi ja henkistä voimaasi vapautuu muuhun.
Meille kaikille on joku joskus tehnyt pahaa. Täysin ehjiä tässä maailmassa ovat vain valaistuneet, koska he ovat antaneet anteeksi ja lakanneet vastustamasta sitä, mitä heidän kohdalleen on määrätty tulevaksi. He ovat ymmärtäneet vaikeudet ja tuskan osaksi omaa elämänkouluaan, joka heidän on opittava tämän elämän aikana. He ovat myös kaikkein onnellisempia tässä maailmassa.
Kirjoitat, ettet pysty antamaan anteeksi, mutta et ole katkera tai vihainen. Siinä se salaisuus piilee. Oikeastaan olet katkera ja vihainen, koska et pysty antamaan anteeksi. Sinä= ajatuksesi eivät pysty antamaan anteeksi sitä, mitä sinulle on tehty. Miksi et pysty? Ymmärrätkö, että kiusaat vain itseäsi (ja ehkä myös läheisiäsi pitämällä kiinni tuosta ajatuksesta), et heitä, jotka ovat ns. sinua vastaan rikkoneet. Sinä itse olet saanut tuon aikaan omilla ajatuksillasi.
Minä uskon, että sinä kirjoitat tänne joko siksi, että haluat, että joku välittää tai että joku estäisi sinua. Ole ystävällinen ja käy ennen lähtöäsi Byron Katien sivuilla. Aina on vaihtoehtoja. Ne ovat vain sinun käsissäsi. Minusta on paitsi läheisiäsi, niin myös meitä kanssaihmisiä kohtaan väärin, että ylipäätään kirjoitat tänne, jos et aio muuttaa mieltäsi. Meillä on velvollisuus auttaa, vastuu jää silloin meille. Toisaalta se on väärin myös siksi, että se saa ehkä jonkun toisen samanlaisissa tuskissa pyörivän toteuttamaan oman aikeensa.
Jos olet varma, että haluat toteuttaa aikeesi, miksi kirjoitat siitä tänne tuntemattomille ja siirrät vastuun heille? Ehkä et olekaan niin varma, kuin mitä ajattelet olevasi.
Kirjoitit: "Minä tiedän, että silloin kun minä en pysty kävelemään, minua kannetaan." Voisitko koettaa ajatella samoin myös terapian suhteen? Sinä olet sitkeä taistelija, varmasti löytäisit vielä terapeutin joka pystyy auttamaan sinua. Tuntuu, että terapiassa kohdallesi on tähän saakka osunut asiantuntemattomia ja mahdollisesti empatiakyvyttömiä auttajia.
"Lopulta jokainen on nostanut kätensä pystyyn ja sanonut ettei ole koskaan törmännyt ihmiseen, jolla on näin traumaattinen menneisyys." Ovatko siis terapeutit keskeyttäneet terapian mainitsemasi asian vuoksi? Siinä on tapahtunut jo hoitovirhekin. Eläisit ja nostaisit syytteen. Näitä asioita ei pidä katsoa sormien läpi.
Jos voi esittää toiveen, niin pyytäisin, ettet kertoisi noista lääkemääristä ja tekotavoista tarkemmin, vaikka sinulla mitä ilmeisimmin onkin kokemusta. Näillä palstoilla on monia kyseisille aiheille omasta elämäntilanteestaan johtuen alttiita ihmisiä.
Mulla itsellä nyt tosi hankala olo psykoottisuuden takia, tuntuu, että pää räjähtää, mutta palaan asiaan myöhemmin.
Hienoa, että ihminen pystyy parin viestin perusteella määrittämään, kuka olen. Sinä et minua tunne, älä keksi ajatuksia, joita ei minun päässäni ole. Teet oletuksia, jotka ovat vääriä.
Ensin itsemurhaa suunnittelevilta kysytään, mikseivät he kertoneet suunnitelmistaan etukäteen. Ja kun niistä kertoo, tulee joku itkemään, ettei niin saisi tehdä. Mutta sitä oikeastaan odotinkin. Itsemurha on tabu, edelleen. Minä en kirjoita näitä viestejä vain tuntemattomille, sillä läheiset tietävät nimimerkkini.
"Haluat, että joku välittää". En kaipaa huomiota ihmisiltä, jotka eivät minua tunne. Minusta välitetään. Minua rakastetaan niin paljon, että se sattuu. Ne kaikkein läheisimmät ihmiset, ne jotka tuntevat minut sisältä, jotka ovat kulkeneet läpi tämän helvetin kädestäni pitäen, eivät tulisi estämään vaikka tietäisivät. Minä olen ansainnut levon ja rauhan. Sitä ei voi enää kukaan minulta viedä.
Psykiatrian erikoislääkäri kumoaa kaikki väitteesi. En ole katkera tai vihainen, sillä en ajattele näitä ihmisiä ollenkaan. En edes muista nimeltä tai kasvonpiirteiltä kaikkia näitä ihmisiä. Ainoastaan arvet näkyvät, ei se, kuka ne teki. Anteeksiantaminen on luterilaisuuden synnyttämä myytti, jolla halutaan että ihminen itse tuntisi itsensä hyväksi saavutettuaan tuon mahtavan tason. Maailmassa on paljon sairaita ihmisiä, jotka sanovat pahaa tehdessään, että voisivat tehdä niin uudelleen. Moni raiskaaja raiskaa useamman kerran. Anteeksi antamalla hyväksyn nuo teot. Minä en vietä elämääni pimeässä vessassa itkien puukko kädessä. Minä elän, hengitän ja rakastan. Minä en kanna noita tekoja mukanani, sillä tiedän että Jumala on ne minusta jo pois ottanut. En tunne itseäni enää likaiseksi. Minun ei tarvitse enää miettiä, aiheutinko itse nuo tilanteet. Kun on aika puhua noista asioista, en tee sitä itkien, en tee sitä vihaisena, sillä ne ovat osa historiaani.
Suomalaiset sanovat herkästi "anteeksi annan mutten koskaan unohda". Se tarkoittaa sitä, ettei pääse eteenpäin. Vuosien pahoinpitely on vaikuttanut enemmän kuin yksi turpaanveto. Se on vaikuttanut siihen, millainen minusta on tullut.
"Mitä heidän kohdalleen on määrätty tulevaksi." Kyllä se on enemmän ihmisen omista ratkaisuista kiinni millainen hänen elämästään tulee. Jokaisen eteen tulee valintoja ja joskus teemme hyviä ratkaisuja, joskus huonoja.
"Jos olet varma, että haluat toteuttaa aikeesi, miksi kirjoitat siitä tänne tuntemattomille ja siirrät vastuun heille?". Tämä palsta käsittelee masennusta. Jos et kestä negatiivisia ajatuksia, olet väärässä paikassa. Minä en siirrä vastuuta kenellekään tuntemattomalle. Me olemme kaikki täällä anonyymeja. Minä en ole sinun naapurisi, en koulukaverisi, en työkaverisi. Minä olen vain anonyymi verkkovieras, joka haluaa kertoa miten viimeiset päivänsä viettää. Kuinka usein saamme lukea näitä tarinoita?
Ikävä tuottaa sinulle pettymys: Minä olen onnellinen. Minä olen ihan helvetin onnellinen. Viimeksi tänään nauroin, hymyilin ja halasin ystäviäni. Olen kiitollinen jokaisesta heistä.
Kiitän palautteestasi. Jos olisin täysin ajattelematon ihminen, olisin kirjoittanut lääkkeiden nimet ja määrät, miten henki lähtee. Jokainen ihminen osaa tappaa itsensä. En siihen kuitenkaan ketään halua kannustaa. Jos ihminen haluaa tehdä pommin, hän googlettaa rakennusohjeet. Aina on joku, joka on keksinyt jotain tyhmää ennen sinua. (Kyllä, tiedän sivustoja joissa on kerrottu kymmeniä tapoja itsensä tappamiseen).
Terapia on lähinnä sitä, että asiakas puhuu ja terapeutti kuuntelee. Jo muutaman kuukauden sisällä huomaa, pystyykö terapeutti antamaan asiakkaalleen työkaluja. Jos ei, niin käynneistä tulee lähinnä merkintä kalenteriin. Puhutaan enää siitä, miten päivä on mennyt. Siksi kannatankin ajatusta, että ennen kuin terapia edes alkaa, sille asetetaan tavoitteet.
Terapia keskeytyy joko asiakkaan aloitteesta, terapeutin aloitteesta tai määrärahojen supistamisesta. Kaupunki laittaa edelleen itsemurhaa yrittäneitä yksin kotiin.
Kyllähän niitä terapeutteja löytyy moneen lähtöön. Ehkä et vain ole Blue Eyes vielä tavannut sinulle sopivaa terapeuttia. Se tavoitteiden asettaminen ennen varsinaisen terapian aloittamista on todellakin hyvin tärkeää. Ammattitaitoisen terapeutin pitäisi ottaa tämä puheeksi heti ensimmäisellä käynnillä. Kun tavoitteet on selvillä, niin siitä on helpompi jatkaa eteenpäin. Terapiasuuntauksestakin varmaan riippuu, miten paljon terapeutti puhuu. Sekä tietenkin terapeutin muista ominaisuuksista. Oma teraputtini on ainakin osannut auttaa minua todella hyvin. En ole aina se joka puhuu, välillä terapeutti puhuu paljonkin.
Toivon todella, että et luovuta.
Niin, onhan noita itsemurhatietoja muuallakin, mutta mielestäni se ei ole peruste kertoa niistä. Esimerkiksi lapset ja nuoret eivät välttämättä osaa etsiäkään niitä muualta kuin täältä.
Terapialla on totta kai oltava tavoitteet jo alusta alkaen. Miksi olet suostunut muunlaiseen terapiaan? Päivittäiset kuulumiset voi vaihtaa ihan ystävien ja tuttavienkin kanssa. Olisiko sinulle taloudellisesti mahdollista aloittaa terapia vaikka yksityisellä puolella, jos kaupunki ei tue?
Sanoit: "Ensin itsemurhaa suunnittelevilta kysytään, mikseivät he kertoneet suunnitelmistaan etukäteen. Ja kun niistä kertoo, tulee joku itkemään, ettei niin saisi tehdä." Niin, tämäkin nettiyhteisö on paikka, jossa lukija tuntee syyllisyyttä siitä, että joku ilmoittaa aikeistaan, eikä ole mitään takeita siitä, että saisi aikeet estetyiksi. Luulen, että kukaan sinulle vastannut ei halua, että kuolet. Netissä voi uskotella olevansa vastuusta vapaa anonyymi, mutta jokaisen näppäimistön luona on elävä ja tunteva ihminen.
"Minulla on ihana perhe ja ihania ystäviä." Miksi nämä ihmiset kuitenkin sallivat sinun kuolla? Eikö heillä, ehkä vähemmän kivuliaina ihmisinä, ole halua pitää sinua lähellään? Miksi teidän yhteiset hetkenne eivät merkitse heille enemmän kuin sinun ongelmasi? Miksi he eivät tee mitään? Välittävätkö he oikeasti? Jotenkin on vaikea kuvitella, miten "ihanat" ihmiset tuosta vaan hyväksyisivät, että 25-vuotias lahjakas ja sinnikäs ihminen, vaikkakin paljon elämässään kärsinyt, päättää päivänsä. Jokin ristiriita tässä on.
Pari kohtaa, jotka kiinnittivät huomiota: "Minä elän, hengitän ja rakastan." "Minä olen onnellinen. Minä olen ihan helvetin onnellinen. Viimeksi tänään nauroin, hymyilin ja halasin ystäviäni. Olen kiitollinen jokaisesta heistä." Pystyt myös nauttimaan elämästä. Epätoivosi ei ole kaikenkattavaa. Sinulla on läheisiä ihmisiä ja pystyt rakastamaan heitä ja he sinua. (Myös aiemmin sanomasi väite, että olisit kyvytön parisuhteeseen, tuntuu tässä valossa kyseenalaiselta.) Itsemurha tuntuu tässä(kin) mielessä väärältä. Aiot sivuuttaa nämä onnen hetket, estää itseäsi ja läheisiäsi kokemasta myös niitä enää koskaan.
Parhaillaan lukemassani kirjassa "En tahdo kuolla, en vain jaksa elää" Ann Heberlein kirjoittaa kuolemantoiveesta. Syyt siihen ovat kahtalaisia. Ensiksi on konkreettisia syitä, jotka pystytään poistamaan, kuten rahanpuute, työttömyys, huumeet, tuhoisa ihmissuhde, pettymys rakkaudessa, niihin on saatavissa apua. Toiseksi on syitä, jotka eivät liity näihin tilanteisiin, vaan ovat kyvyttömyyttä onneen, rakkauden vastaanottamiseen ja saamiseen, kyvyttömyyttä elää. Sinun kohdallasi, kirjoittamasi perusteella, tuntuisi olevan kyse ensinmainituista syistä. Aiemmat lainaukset tekstistäsi todistavat. Ergo: älä tee mitään itsellesi. Odota, että saat apua.
Itsemurha on teko, jota ei voi katua ja jota ei saa koskaan tekemättömäksi. Sinun elämässäsi on asioita, joita et voi antaa anteeksi. Mutta jos kuolet, luultavasti myös sinä teet teon, jota on vaikea antaa anteeksi.
Mitä pakenet? Jos pakenet itseäsi niin mistä tiedät, että sinä näet valoa kuoleman jälkeen. Itse uskon, että pakeneminen ei ole vaihtoehto. Olen katsonut ohjelman jossa selvännäkijä, otti yhteyttä itsemurhan tehneeseen omaiseen. Tämä itsemurhan tehnyt joutuu elämään aina uudestaan kaiken, hän ei pääse pakoon sitä kuoleman jälkeen.
Sinulla ei ole mitään mutta toisaalta sinulla on kaikki. Elämä on aina vaihtoehtoja ja aina voi aloittaa alusta. Sinä olet oman elämäsi tähti ja jos muut ihmiset eivät sitä näe niin vika on heissä.
"Anteeksiantaminen on luterilaisuuden synnyttämä myytti, jolla halutaan että ihminen itse tuntisi itsensä hyväksi saavutettuaan tuon mahtavan tason." Luulen, että kyse ei ole niinkään tästä, vaan siitä, että ihminen voi suoda itselleen vapautuksen pohtimasta näitä asioita. Puhun taas suulla suuremmalla. Anna-Liisa Valtavaara on kirjoittanut näin:
Anteeksianto ei muuta väärää tekoa oikeaksi, kuten monet luulevat.
Hyvin usein ja erityisesti kaikkein kipeimmissä asioissa kuitenkin käy niin, ettei loukkaaja koskaan pyydä anteeksi. Silti voi onneksi antaa anteeksi, yksipuolisesti. Niin päästää itsensä vapaaksi.
Anteeksi antaminen onkin tahdon valinta ja päätös olla katkeroitumatta, tunteista riippumatta.
Anteeksianto tuo elämään paljon hyvää: iloa, levollisuutta, tyytyväisyyttä, jaksamista, armollisuutta, kykyä yhteyteen. Se vaikuttaa fyysiseen, henkiseen, sosiaaliseen sekä hengelliseen hyvinvointiin.
http://www.sana.fi/etusivu/artikkelit/anna_anteeksi_-_paaset_vapaaksi/
Toki jokainen ratkaisee kohdallaan itse, mitä pystyy antamaan anteeksi. Mutta tarkoitin vain sanoa, että anteeksianto kannattaa ihan oman mielen hyvinvoinnin takia.
Lapsuudenkokemuksiisi liittyen tuli mieleeni vielä eräs kirja: Marko Kitti: Meidän maailma. Runeberg-palkintoehdokkaana 2009 ollut kuvaus väkivaltaisesta ja eristäytyneestä lapsuusympäristöstä pienen pojan silmin. Kirjan lopussa päähenkilö miettii kokemuksiaan myös aikuisena. Suosittelen. Haluan lastata syliisi nyt kirjoja sen verran, että et ehdi ajatella muuta!
Miksi ihmisillä on niin negatiivinen suhtautuminen itsemurhaa suunnittelevia kohtaan? On hyvin itsekästä vaatia toista elämään elämäänsä vain siksi ettei itselle tulisi paha olo kun toinen heittää veivinsä.
Uskon kuitenkin että elämä on jonkin syyn vuoksi elettäväksi annettu. Se, löytääkö kukaan tai edes monikaan tuota syytä, on eri asia. Se on kai olennaisinta että jaksaako kaikki tuota syytä etsiessään elää tässä nyky-yhteiskunnassa. Jos ei jaksa ja kuinka jaksamattomuuteen reagoi, on jokaisen oma asia kai.
Olen pauhannut tällä palstalla nyt jokseenkin muutaman päivän putkeen. Pahoittelen jos lukijalle tulee ähky. Mutta en voinut olla puuttumatta "Kapean polun kulkijan" kirjoitukseen.
"Jos ei jaksa ja kuinka jaksamattomuuteen reagoi, on jokaisen oma asia kai." Yltiöyksilöllinen nykykulttuuri tuottaa tällaisia lausuntoja. Tosiasiassa olemme sidoksissa toisiimme erilaisin sitein. Ihmisellä on läheiset, ystävät, koulu- ja työkaverit, naapurit. Teko vaikuttaa heihin. Yksinäisyyttä on, mutta harva on kuin atomi, irrallaan kaikista.
Totuus on tuskallinen: että emme voi hallita omaa elämäämme ja kuolemaamme. Tuskallinen sikäli jos kärsimme. Itsemurha on yritys säilyttää itsemääräämisoikeus. Mutta itsemääräämisoikeus säilyy myös hakemalla apua. Niin kauan kuin elää, on myös tämä mahdollisuus. Itsemurha sulkee toisten ihmisten avun ulkopuolelle - lopullisesti.
Kertomalla itsemurha-aikeista ja levittämällä itsemurhan siunauksellisuutta julkisesti, esimerkiksi internetissä, voi vaikuttaa haitallisesti toisiin herkkiin ja alttiisiin ihmisiin, jotka vasta harkitsevat asiaa. Jos jotain saisi toivoa niin sen, että aikuiset ihmiset voisivat vähän hillitä huomiohakuisuuttaan. Tässä on pieni paradoksi, kun itsetuhoinen kirjoittaa tänne: kirjoituksessa on sanoutuvinaan irti siitä, että teko vaikuttaa läheisiin, ja samalla saattaa tahattomastikin vaikuttaa tuntemattomiin niin että hekin riistävät henkensä. Kuka vielä voi puhua siitä, että jaksamattomuus elää on kunkin oma asia?
Blue Eyes:
Kirjoitit terapian olevan sitä, että potilas puhuu ja terapeutti kuuntelee. On se sitäkin, mutta se voi olla myös paljon enemmän. Siitäkin olen samaa mieltä että terapeutilta saa työkaluja käsitellä ongelmiaan jne.
Minä olen lapsena lähinnä emotionaalisesti kaltoinkohdeltu ja minulla ei ole ollut turvallista aikuista. Olen oppinut häpeämään ihan kaikkea ja itseäni eniten. Terapiassa voi myös saada sellaisen ihmissuhteen, jota ei ole ikinä päässyt kokemaan. Ennen terapiaa minulla ei ollut pinintä käsitystäkään että tälläistä voi olla. En edes pysty sanoin kuvaamaan, miltä se tuntuu kun on joku joka oikeasti välittää ja näyttää sen. Pitkä matka on tietysti siihen että itse luottaa ja antaa tuon suhteen muodostua.
Ehkäpä sinäkin voit vielä löytää tälläisen terapiasuhteen. Toivoisin niin kovasti, ettet päättäisi elämääsi. Ihan varmasti olosi ja ajatukesi vielä muuttuvat. Olet nuori ja kaikki on mahdollista. Mieti vielä.
Ymmärrän kyllä mitä ajoit takaa, kenenkään ei tulisi jäädä ilman apua. Ihmisiä joilla olisi paljon edessään ei saisi päästää käsistämme ilman ettei kukaan kuuntelisi heidän tuskaansa tai yrittäisi auttaa heitä.
Tarkoitinkin ihmisiä jotka ovat ottaneet saatavilla olevan avun vastaan, ponnistelleet paljon itse löytämättä siltikään liekkiä elämän kynttiläänsä. He ovat lukeneet paljon filosofiaa, uskontoa ja historiaa, tutustuneet erilaisiin elämäntarinoihin ja keskustelleet ystäviensä kanssa. He eivät ole jumissa yhdessä katsantokannassa, eivätkä tee sitä minkään asian vuoksi vaan heille elämä vain on liian raskasta koska heiltä puuttuu kipinä tai he ovat jonkin vaikean sairauden murtamia. Heitä minä tarkoitin, en kaikkia jotka pohtivat itsemurhaa. Jos joku rakastamasi henkilö olisi sellainen, sanoisitko siltikin että sinulle tulee paha olo jos hän päättäisi päivänsä? Eikö pahempi olo tulisi siitä kuinka tietää hänen olevan täällä vain siksi, taistellen päivästä päivään, ettei sinulle tulisi paha olo?
Ja niille jotka pohtivat oikeasti itsemurhaa, eivätkä ole saaneet apua tai ole jaksaneet pyytää apua:
Vaikka tilanne tuntuisi kuinka raskaalta tahansa, vaikka tuntuisi ettei kukaan voisi koskaan ymmärtää niin kannattaa aina hakeutua ihmisen luo joka kuuntelee, lääkärin, terapeutin tai psykiatrin luokse. Jo se että luet tätä, tarkoittaa että sisimmissäsi tunnet kaipaavasi apua, tee itsellesi vaikka piruuttaan vielä yksi palvelus, varaa aika lääkärille ja katso mitä käy - Et enää voi menettää mitään vaikka niin tekisit. :)
Rehellisesti sanoen en nyt ihan tavoita ajatustasi. Miksi tuollaisen mainitsemasi ihmisen kohdalla, jolta "puuttuu kipinä" tai jolla on vaikea sairaus, ja jota rakastan, en voisi olla surullinen hänen itsetuhoajatuksistaan? Sinusta ilmeisesti tuollaiset ihmiset ovat ylipäätään vailla toivoa? Pitäisikö minun siis sanoa: "En surisi yhtään, vaikka tappaisit itsesi tässä paikassa. Ja älä yritäkään pysyä hengissä vain minun mielikseni."
"Eikö pahempi olo tulisi siitä kuinka tietää hänen olevan täällä vain siksi, taistellen päivästä päivään, ettei sinulle tulisi paha olo?" En usko, että asia on noin yksioikoinen. Jokaisella on miljoona motiivia tehdä eri asioita. Minun toiveeni, että läheiseni pysyy hengissä, on varmasti yksi motiivi, mutta luultavasti henkilöllä on myös muita, joko itseensä tai toisiin liittyviä syitä. Voin omalta osaltani myötävaikuttaa hänen hengissäpysymiseensä, mutta en ota siitä yksin syytä tai ansiota.
Ymmärrän hyvin näkemyksesi ja mielipiteesi tässä asiassa.
Asiaa voi kuitenkin katsoa monelta eri kantilta. Sinun ja minun näkemykset ovat vain yksiä miljoonien joukossa ja kuten sanoit niin jokaisella on miljoona motiivia tehdä eri asioita aivan kuten on yhtä monta todellisuutta kuin on ihmismieltäkin.
Minusta on epäreilua, että sinä määräät mitä muut saavat tehdä. Jos olet sitä mieltä, että kaikki herkille ihmisille sopimattomat tekstit pitäisi verkosta sensuroida, täältä häviäisi kaikki keskustelupalstat, iltapäivälehdet, järjestöt, apteekit ja blogit. Tuollainen työ pitäisi aloittaa koulusurmaajien, talebaanien ja pomminrakentajien sivuista. Kun netti on kerran kaikelle kansalle avattu, ei täältä enää mitään pois saa. Se, että annetaan ihmisten elää maailmassa, jossa ei koskaan satu mitään pahaa tai traumaattista, on mielestäni enemmän väärin.
Se, että sinä yrität saada meidät hiljaiseksi, kertoo edelleen yhteiskunnan asenteesta itsemurhaajia kohtaan. Meidän pitäisi olla hiljaa. Me emme saa kertoa, mitä me ajattelemme, tunnemme, haluamme.
"Aikuiset ihmiset voisivat vähän hillitä huomiohakuisuuttaan." Huomionhakuisuutta olisi se, että menisin torille megafoni kädessä kailottamaan suunnitelmiani. Tai se, että menen kaverijoukkoon itkemään ja sääliä keräämään, että "pitäisköhän tappaa itsensä". Oikeasti, meillä ei ole mitään muuta paikkaa! Sinä voit valita sen, ettet lue näitä sivuja, jos sinulle tulee paha mieli. Mutta meillä on OIKEUS puhua.
"Kirjoituksessa on sanoutuvinaan irti siitä, että teko vaikuttaa läheisiin, ja samalla saattaa tahattomastikin vaikuttaa tuntemattomiin". Joka ikinen koulusurma uutisoidaan. Joka ikinen laajennettu itsemurha uutisoidaan. Joka ikinen kirkon katolta hyppääminen uutisoidaan. Joka ikinen junan alle hyppääminen uutisoidaan. Joka ikinen hukuttautuminen uutisoidaan. Se, että joku kuolee lääkkeisiin kotona, ei näy missään. Ei sillä, että sen tarvitsisikaan näkyä, mutta jos sinä haluat surra jokaista tuntematonta itsensä tappajaa, joudut pitämään 3 x 1 minuutin hiljaista hetkeä päivässä. Ja sinähän sen sanoit: te olette tuntemattomia.
Ja lopuksi nimimerkille Kylmät kädet: Aivan viime metreille asti meni, että löysin ihmisen, joka puhuu samaa kieltä kuin minä. Kiitos ♥
Olen antanut anteeksi ihmiselle, joka halusi tappaa minut. Olen antanut anteeksi ihmiselle, joka yritti tappaa minut. Olen antanut anteeksi isälleni, joka jätti minut. Olen antanut anteeksi äidilleni, joka hylkäsi minut. Ei heistä kukaan tullut anteeksi pyytämään. Heidän sielunsa tarvitsivat rauhan ja poispääsyn.
Sen sijaan jos joku tuntematon ihminen tulee kertomaan minulle mitä minun tulisi tehdäja tuntea, milloin, miksi ja mitä siitä seuraa, se on täyttä paskaa.
Minä olen vapaa.
Jos aletaan ihan kunnolla asiaa pyörittämään, niin anteeksiantohan on sitten itsekästä jos sillä haluaa päästä ITSE vapaaksi. Sillä tekijöillä on muitakin uhreja. Minä en mene kenellekään raiskatulle sanomaan (minut on raiskattu), että "anna anteeksi, niin sulle tulee parempi fiilis". Minä en ole kenenkään ihmisen tunteiden yläpuolella. Ei ole minun oikeuteni päättää, mitä muut saavat tuntea. Ei ole minun oikeuteni edes arvata, mitä noista tunteista seuraa.
Minä toivon kovasti, että neuvomisen sijaan alkaisit kuunnella mitä ihmisillä on sanottavana. Myös silloin, kun he ovat hiljaa.
(Pahoittelen, jos olen teksteilläni ollut liian hyökkäävä sinua kohtaan. Mielestäni sulla on ollut ihan loistaviakin ajatuksia ja kiitän että olet tässä keskustelussa mukana)
"Niin, tämäkin nettiyhteisö on paikka, jossa lukija tuntee syyllisyyttä siitä, että joku ilmoittaa aikeistaan, eikä ole mitään takeita siitä, että saisi aikeet estetyiksi."
Kyllä. Tämä nettiyhteisö on paikka, jossa saa keskustella terveydestä (sairaudesta), henkisestä hyvinvoinnista, mielenterveydestä, masennuksesta. Se, että lukija tuntee syyllisyyttä, ei johdu kirjoittajasta. Koska missään kohdalla kukaan kirjoittaja ei ole pyytänyt muilta sääliä, armoa, ymmärrystä. Jokainen täällä itsemurhaa suunnitteleva tietää, että paskaa tulee niskaan. Koska pitäisi olla hiljaa. Pitäisi kertoa vain kukista, pehmoleluista ja saippukuplista. Koska kukaan ei halua kuulla pahoja asioita. Jokainen lukija ottaa riskin klikkautuessaan näille sivuille. Jokaisesta väärin kirjoitetusta osoitteesta pääsee varmasti pornosivuille.
Vuosi sitten rakkain ihmiseni sanoi "mä pystyn nyt sanomaan, että mä annan sulle anteeksi, jos sä kuolet". Mä en ole ikinä itkenyt minkään puhelun jälkeen niin paljon kuin silloin. Vapaus. Se on oikeasti paljon sanottu, varsinkin sellaiselta ihmiseltä joka on tuntenut mut 20 vuotta. Tottakai mun läheiset välittää mun kuolemasta. Tottakai ne suree. Ja mun pitäisi jäädä tänne kitumaan vain sen vuoksi, ettei kenellekään tulisi paha mieli?
Olen ollut paljon sairaalassa ja siellä olen useasti kuullut, kun samassa huoneessa on joku ollut vakavasti sairasta läheistä katsomassa ja itkenyt "mä annan sun mennä". "Äiti, mä annan sulle luvan lähteä". Nämä ihmiset ovat ymmärtäneet, että kuolemansairaat jäävät usein tänne ainoastaan läheistensä takia. Viis kivusta, viis siitä että ihminen haluaa itse jo pois. Voiko parempaa lahjaa antaa rakkaalleen, kuin sen, että antaa tämän lähteä?
Ja mun läheiset, ne välittää hirvittävästi. Eivät he muuten viettäisi mun luona aikaa sairaalassa, kädestä pitäen. He tietävät miltä musta tuntuu, mitä mä ajattelen, mitkä on motiivit.
En pidä itseäni epätoivoisena. Jos olisin epätoivoinen, viettäisin päivät sohvalla maaten, herkkuja mätäten ja kattoon tuijottaen.
"Myös aiemmin sanomasi väite, että olisit kyvytön parisuhteeseen, tuntuu tässä valossa kyseenalaiselta"
Moni harrastaa seksiä parisuhteessa. Ei läheistensä, eikä kavereidensa kanssa. Osoita minulle mies, joka pystyy elämään suhteessa, jossa ei voi koskea.
Hei Blue Eyes. Sain sattumalta käsiini artikkelin, joka kertoo itsemurhista. Lehden nimi on Revanssi ei hullumpi lehti.. Kyseessä on mielenterveyden keskusliiton jäsenlehti 2/2010. Sieltä löytyy artikkeli: " Itsemurhien ehkäisyhanke käynnistettävä välittömästi. Sain tämä artikkelin käsiini, ja toivon todella, että pysyisit täällä kanssamme. Olen lukenut kirjoituksiasi ja kun sain tämän artikkelin käsiini, tulit välittömästi mieleeni.
Anteeksianto on loppupeleissä itsekästä. Ei siinä tarvitse ajatella toisia. Omaan vapautukseen se tähtää. Ei sitä voi toisen puolesta tehdä, en minä sinun puolestasi tai sinä jonkun toisen. Taisin tuputtaa tätä ajatusta vähän liian aggressiivisesti. Reaktiosi on ymmärrettävä.
"Minä toivon kovasti, että neuvomisen sijaan alkaisit kuunnella mitä ihmisillä on sanottavana. Myös silloin, kun he ovat hiljaa." Voisitko tarkentaa, mitä tarkoitat tällä?
Niin. Netti on paha paikka, jossa kaikenlaista tietoa leviää. Mutta ajattelen tätä siltä kannalta, että jokainen, joka on tietoinen kirjoittamistaan asioista ja niiden mahdollisesta vaikutuksesta, voisi kantaa oman kortensa kekoon ja omalta osaltaan kirjoittaa asiallisesti täällä. Sama muuten pätee siihenkin, kun sanoit, ettei yksi ihminen voi muuttaa maailmaa. Ei niin. Mutta voi tehdä omalta osaltaan parhaansa, kuluttaa ekologisesti, tukea auttamisjärjestöjä, tehdä vapaaehtoistyötä jne. Yksi ihminen ei ole vastuussa koko maailmasta, mutta jos jokainen tekisi oman osansa, maailmasta tulisi parempi. Ei siinä voi hoitaa kuin sen oman tonttinsa. Turhauttavaahan se toki välillä on. Tässä on ehkä takana Immanuel Kantilta peräisin oleva moraalin universaalisuuden ajatus. "Tee niin, että tekosi voidaan korottaa yleiseksi laiksi."
"Se, että annetaan ihmisten elää maailmassa, jossa ei koskaan satu mitään pahaa tai traumaattista, on mielestäni enemmän väärin." Onko näin joskus tapahtunut? Tämä tietysti olisi ihanne, mutta siihen ei tulla pääsemään. Pahaa täytyy silti koettaa vähentää sen verran kuin jaksaa.
Luulen ymmärtäväni tunteesi. Kukaan ei halua, että hänen tunteensa sensuroidaan ja kätketään. Tämä korostuu varmasti äärimmäisten asioiden kuten kuoleman kohdalla, jota on vaikea jakaa ihmisten kanssa. Minä ehkä voin valita, etten lue näitä sivuja. Mutta näitä lukee myös moni, joka on täällä vaikkapa sen pakkomielteen ajamana, että täytyy löytää sopiva itsemurharesepti. Huomiohakuisuus vaikkapa kaverijoukossa on oikeutetumpaa sikäli, että siihen et sotketa ulkopuolisia, joista ei tiedetä, miten asia tulee heihin vaikuttamaan. Samoin megafoniin kailottaessa virkavalta todennäköisesti puuttuisi asiaan. On jonkinnäköisiä rajoitteita: ajatusten vaikutuspiiri on rajallisempi ja tekoaikeisiin voidaan puuttua. Täällä näitä mahdollisuuksia ei ole. Ehkä tämä on osaksi omaa avuttomuuden tunnettani. Mutta varmasti aika moni lukijasi tuntee täällä samoin.
Niin. Itsetuhokin monesti uutisoidaan. Aina ei toki sitä, "liittyykö tapahtumaan rikos". Hukkumistapauksissakaan ei usein käytetä verbiä "hukuttautui". Kaikki itsemurhatapaukset eivät päädy julkisuuteen, olet oikeassa. Tuntemattomuus ei kuitenkaan estä tuntemasta myötätuntoa. Olen minä surrut aika monen ihmisen kohtaloa tässä matkan varrella. Ehkä olen naiivi. Mutta kuten sanoin, minulla ei ole ihmissuhteita ja rakkautta elämässäsi niin kuin sinulla on.
Taidan kirjoittaa nyt taas ihan ähkyyn asti. Mutta teen sen siksi, että toivon sinun olevan elossa ja lukevan tätä palstaa. Ja kaikkien muiden samoissa aikeissa olevien.
"Se, että lukija tuntee syyllisyyttä, ei johdu kirjoittajasta." Me ihmiset olemme moraalisia eläimiä, tahdoimmepa tai emme. Sen paremmin kirjoittaja kuin lukijakaan ei voi irtisanoutua maailmasta sillä lailla, että voisi sanoa tai tehdä mitä tahansa ilman, että se vaikuttaa toisiin. Itsemurhaa suunnitteleva on toki saattanut irtautua ihmisyhteisöstä sillä tavoin, ettei pidä siinä vallitsevia sääntöjä itseään koskevina. Itsemurha on osoitus itsemääräämisoikeudesta ja ehkä siitä kertomistakin haluaa pitää pelkästään oikeutena, johon ei liity mitään ikäviä siteitä toisiin ihmisiin.
"missään kohdalla kukaan kirjoittaja ei ole pyytänyt muilta sääliä, armoa, ymmärrystä" Miten voit olla varma, mitä ihmiset kirjoituksillaan hakevat? Monesti motiivit piiloutuvat sanojen taakse.
"Ja mun pitäisi jäädä tänne kitumaan vain sen vuoksi, ettei kenellekään tulisi paha mieli?" No vaikka siksikin, että voisitte läheistesi kanssa edelleen viettää hyviä hetkiä yhdessä. Lisäksi sinä et käsittääkseni ole niin huonossa kunnossa, että olisit kuolemansairas ja vuoteenomana. Eli paljon olisi itselläsikin vielä koettavaa.
"Moni harrastaa seksiä parisuhteessa. Ei läheistensä, eikä kavereidensa kanssa. Osoita minulle mies, joka pystyy elämään suhteessa, jossa ei voi koskea." Tiedän joitakin tuttaviani. Seksuaalisen hyväksikäytön kokemuksesta VOI päästä pois terapiassa. Oletko ajatellut, mitä kaikkea voisi tulla mahdolliseksi tälläkin alueella, kun pysyisit elossa ja hankkisit apua. Vaikka nyt tällä hetkellä kaikki näyttäisi mahdottomalta.
Tämä on ehkä taas hölmö ajatus, kun minulla tämä "opettajavaihde" jää välillä päälle. Mutta kuvittelisit itsesi sellaisena kuin jona haluaisit jatkaa elämää. Pitäisit siitä mielikuvasta kiinni niin kovasti kuin pystyt ja sen mielikuvan voimin hakisit apua itsellesi. Itsemurhan ajatteleminen, puhun kokemuksesta, on tietynlaista sokeutta omalle tulevaisuudelle. Myöhemmin sitä voi vain ihmetellä miten onnistuikin tekemään maailmasta niin mustan. Ja iloitsee siitä, että on täällä. Ehkä eri ihmisenä kuin se, joka itsemurhaa harkitsi, ehkä edelleen onnettomana, mutta elämän puolella.
"Mutta näitä lukee myös moni, joka on täällä vaikkapa sen pakkomielteen ajamana, että täytyy löytää sopiva itsemurharesepti."
Toistan jälleen itseäni: Jokainen ihminen, joka tosissaan haluaa tappaa itsensä onnistuu, riippumatta keinoista. Tilastollisesti miehet tekevät enemmän onnistuneita itsemurhia (vrt. sen yritys), sillä he käyttävät ns. varmoja keinoja. Jokainen ihminen tietää, että ampuma-aseella voi tappaa.
Ompa hyvä, että olet vielä täällä kirjoittamassa. Sinä ansaitset elää ja saada elämäsi paremmaksi. Sinä olet tärkeä ja sinulla on oikeus olla olemassa.
Vaikka kuinka olet järkeillyt asioita, niin sinun sisälläsi se pieni tyttö on hädissään. Se tarvitsee lohduttajaa ja kuuntelijaa. Anna sen pienen tytön parantua ja tuntea itsensä rakastetuksi.
"Me ihmiset olemme moraalisia eläimiä, tahdoimmepa tai emme"
Eivät kaikki. Tiedän ihmisiä, jotka nauravat, kun muihin sattuu.
""Missään kohdalla kukaan kirjoittaja ei ole pyytänyt muilta sääliä, armoa, ymmärrystä" Miten voit olla varma, mitä ihmiset kirjoituksillaan hakevat?"
Tilastoni vain tältä keskustelulta.
"Hyväksikäytön kokemuksesta VOI päästä pois terapiassa"
Kehoni muistaa sen minkä sieluni on unohtanut. Sitä paitsi, miksi parisuhde on muka jotain niin erikoista, että sitä pitäisi kaikkien tavoitella? Tiedän ihmisiä, jotka ovat aina eläneet ns. yksin ja ovat onnellisia. Ja koska vapaaehtoisesti lapsettomien (VELA) määrä lisääntyy jatkuvasti, on myös kadonnut ikiaikainen ajatus siitä, että parisuhde on vain perheen perustamista varten. Moni sanoo, että "kukaan ei halua olla yksin". Mitä jos haluaakin? Ja harvoin kukaan on todella yksin. On sukulaisia, työkavereita, koulukavereita, ystäviä. Vaikka tuntisi olonsa yksinäiseksi, ei tällä 7 miljardin ihmisen pallolla voi kukaan aivan yksin olla.
No se tarkoittanee jotain sellaista, että on viisaampaa tietää, ettei tiedä, kuin luulla tietävänsä (eli olla tyhmä). Erityisesti kun on kyse toisten ihmisten elämästä ja sen syvimmistä kysymyksistä. Kun on hiljaa eikä ymmärrä, voi onnistua ymmärtämään toista enemmän kuin pyrkimällä koko ajan kovasti ymmärtämään ja tietämään.
Vai se on kristillisen anteeksiannon tarkoitus ja perusta, että itselle tulee hyvä olo? "Kannattaa antaa anteeksi." Voi pyhä pinnallisuus... Anteeksi.
No tuollaiset selvännäkijät houreoppeineen on kyllä niin syvältä kuin mikään voi olla. Kaiken kertoo tuo itsemurhakandidaattien pelottelu jollain helvetinkuvilla ja näyillä. Moiset lievästi sanottuna kyseenalaiset "näkemiset" ja opit niiden ympärillä ei auta ahdistuneen tuskiin ja pelkoihin tippaakaan. Terve henkisyys hyvin kaukana.
Mistä tiedät, että se itsemurha-aikeista nettiin kirjoittaminen vaikuttaa kielteisesti muihin itsemurhaa harkitseviin? Entäpä jos se vaikuttaakin jonkun mielessä positiivisesti ja antaa uskoa, jos kokee vaikka kerrankin jonkun puhuvan asiaa, todellisuuden ja "pahoista asioista puhumisen" kieltävän paskanjauhannan sijaan?
"Me ihmiset olemme moraalisia eläimiä, tahdoimmepa tai emme. Sen paremmin kirjoittaja kuin lukijakaan ei voi irtisanoutua maailmasta sillä lailla, että voisi sanoa tai tehdä mitä tahansa ilman, että se vaikuttaa toisiin. Itsemurhaa suunnitteleva on toki saattanut irtautua ihmisyhteisöstä sillä tavoin, ettei pidä siinä vallitsevia sääntöjä itseään koskevina... "
Mikään kestävä moraali ei todellakaan voi lähteä siitä, että kielletään joiltakin ihmisiltä (kuten itsemurhaa harkitsevilta) omien tunteiden ja ajatusten ilmaisu vedoten johonkin yleiseen etuun. Miksi ihmeessä yrität esittää jotain tällaista? Todella outoa. Itseilmaisun kieltäminen on itsessään ensinnäkin vaientamista ja sellaisena mitä epämoraalisinta ja vallankäyttöä. Toiseksi synkistä asioista vaikeneminen ei todellisuudessa myöskään tuota mitään hyvää yhteisöllisesti, vaan vaikuttaa ainoastaan yleistä pahoinvointia lisäten, kun ongelmista vaikeneminen ja niistä kieltäminen toimivat yhteisöllisinä normeina.
Tämä kaikkihan on pitkälti arkea meidän kulttuurissamme, valitettavasti. Elämänmeno ja sallitut puheenaiheet palvelevat mukavaloisia elämänvalheita, joiden varaan riippumaan suurin osa ihmisistä on laskenut luottamuksensa ja horjuvan onnensa. Kaiken alla huutaa syvä kuilu, josta ei puhuta ja joka on puhumattomuuden synnyttämä...
Niin, olen kyllä päsmäröinyt täällä, pahana tapanani on olettaa ihmisistä asioita vain halutessani "ymmärtää"... Tai ehkäpä vaan omaa avuttomuuden tunnettanikin. Huomaan että tämä ei kylläkään aina auta ihmisiä... Mutta yritän koko ajan oppia kuuntelemaan paremmin.
Anteeksianto voi tapahtua kyllä ihan oman hyödyn perusteella. Monia muitakin kristillisiä hyveitä on, joissa on sama motiivi, ei kai se liene niin erikoista.
Ei silti etteikö itsemurha olisi tärkeä kysymys ja siitä pitäisi puhua. Mutta moraaliin kuuluu se, että on vastuussa sanomisistaan. Netissä ei voida olla yhtä varma, kenelle tullaan viestineeksi ja miten se heihin vaikuttaa, kuin kasvokkain puhuttaessa. Muissa medioissa on sensuuri.
"Mikään kestävä moraali ei todellakaan voi lähteä siitä, että kielletään joiltakin ihmisiltä (kuten itsemurhaa harkitsevilta) omien tunteiden ja ajatusten ilmaisu vedoten johonkin yleiseen etuun."
Eli tällä perusteella vaikkapa joukkotuhoa suunnittelevien ihmisten pitäisi saada vapaasti levittää ajatuksiaan ja suunnitelmiaan netissä? Tai jotakin kansanryhmää vastustavien ihmisten rasististia ajatuksiaan? Sananvapaus on tärkeämpää? Minun mielestäni sananvapautta pitää rajoittaa, jos se vaikuttaa niin, että muut voivat saada vaikutteita vahingoittaakseen vakavasti itseään tai toisia.
Euroopan ihmisoikeussopimuksen mukaan sananvapautta voidaan rajoittaa syistä "jotka ovat välttämättömiä demokraattisessa yhteiskunnassa kansallisen turvallisuuden, alueellisen koskemattomuuden tai yleisen turvallisuuden vuoksi, epäjärjestyksen tai rikollisuuden estämiseksi, terveyden tai moraalin suojaamiseksi, muiden henkilöiden maineen tai oikeuksien turvaamiseksi, luottamuksellisten tietojen paljastumisen estämiseksi, tai tuomioistuinten arvovallan ja puolueettomuuden varmistamiseksi."
Ymmärrät varmaan itsekin, että esittämäsi esimerkit kansankiihotuksista ja joukkotuhoista ovat aika helvetin kaukana jonkun ihmisen henkilökohtaisten epätoivon tunteiden, itsetuhoaikeiden ja olemassaoloa koskevien ydinajatusten ilmaisusta. Joten mitäpä jos nyt lopettaisit sen saivartelun ja miettisit vaikka sitä, miksi toisten epätoivon ilmaukset ovat itsellesi niin hankala asia, että esität niiden kieltämistä jollain valtiollisilla mandaateilla? Tuo on lievästi sanottuna hölmö ja päätön ajatus. Luuletko vakavissasi, että epätoivo loppuu kieltämällä ja pakkotoimilla tai että itseilmaisun kieltämisestä seuraa ihmisten ahdistuksen kannalta ylipäätään ja yleisesti mitään hyvää? Loppuuko psyykkinen kipu yleensä kieltämällä, vai syntyykö se pikemminkin juuri niin?
Saa ajatella.
...Ja jos nyt näistä yleisistä sosiaalieettisistä kysymyksistä puhutaan, niin olisin todellakin sitä mieltä, että johonkin määrään asti myös antisosiaalisia ja yhteisöllisesti tuhoisia aineksia sisältävien ajatusten vapaa ilmaisu tulee sallia. Kieltäminen ei niidenkään kohdalla ratkaise mitään; ainoastaan siirtää ajatukset ja vihantunteet jonnekin pois näkyvistä muhimaan - mistä ne sitten voivat ajan tullen ryöpsähtää sitäkin hallitsemattomampina esiin.
Edelleen, ihmisoikeussopimuksien pykäliin ja "sosiaaliseen vastuuseen" vedoten voidaan sopivalla tulkinnalla kieltää "terveyden" ja "turvallisuuden" edistämisen perusteella lähes mitä ajatuksia tahansa. Sopivasti tulkiten nuo periaatteet voidaan ulottaa vaikka sanelemaan läpikotaisin se, mistä saamme puhua ja mitä saamme ilmaista. Hyvä osoitus tästä on mielestäni jo se, että täällä tulee esiin ajatuksia, joiden mukaan ihmisten itsetuhoajatuksien ilmaisu pitäisi kieltää sosiaalisiin "vastuisiin" perustuen.
Yhteisön tasolla tällaiset tavat käsitellä ongelmia eivät johda kestäviin ratkaisuihin. Sen sijaan, että valvonnan lisääminen edistäisi moraalia, se vie kohti mielipidevalvontaa, jonka päätepisteenä on täydellinen yhteisöllisen moraalin romahtaminen. Asioiden liiallinen ohjailu ja hallitseminen "hyvän tarkoituksen" nimissä johtaa tätä ohjausvaltaa käyttävät sokeuteen heidän oman varjonsa ja toimintansa pimeiden puolien suhteen. Missä ihmisten toimesta voimakkaimmin julistaudutaan hyviksi, siellä on inhimillinen pahuus suurimmillaan...
Ne "muut mediat joissa on sensuuri" levittävät meidän yhteisössämme moninkertaisesti enemmän ihmisten epätoivoa ja masentuneisuutta lisääviä viestejä kuin jotkut yksittäiset masentuneet ihmiset, jotka kertovat omasta, aidosti koetusta epätoivostaan ja ahdistuksestaan. Ja antavat siten usein lähinnä toivoa vertaisilleen, väittäisin. Ns. "valvottu" media taas on nykyisen yhteisöllisen elämänmenomme ja sen pinta-arvojen voimakkaimpia ylläpitäjiä; siis sen elämänmenon ja niiden arvojen, joiden ympäröiminä yhä useammat meistä voivat pahoin ja sairastuvat. Julkisuus ja media portinvartijoineen ja valtarakennelmineen ei todellakaan ole mikään yhteisöllisen viestinnän sisältöjen eettisyyden tae, päin vastoin...
Tietysti ihmisillä on moraalisina olentoina vastuu sanomisistaan. Moraalinen vastuu on kuitenkin eri asia kuin valvonnalla tai moralisoinnilla aikaansaatu käyttäytyminen haluttujen periaatteiden mukaan. Vastuuta sanoista ei koskaan voida täydellisesti ulkoa päin valvoa, eikä sellaista tulisi yrittääkään. Ja niin kuin netissä ei voi olla varma, miten viesti ihmisiin vaikuttaa, niin ei siitä voi olla varma myöskään kasvokkain puhuessa. Kaikkea ei voi hallita. Eikä kaikkea myöskään tule pyrkiä hallitsemaan.
Olen samaa mieltä, että myös valvottu media levittää vahingollista ainesta. Kaukana siitä, että tämä informaatio suurelta osaltakaan olisi mitenkään tarpeellista tai lisäisi ihmisten hyvinvointia. Mutta luulen, ettei sen avulla sentään voi tappaa ketään, niin kuin esimerkiksi netissä levitetyn itsemurhareseptin. Ainakin potentiaalisesti siinä on se mahdollisuus.
Niin, erotan minäkin moraalisen vastuun moralisoinnista. Mutta miten vastuun voisi ottaa netissä, jossa kasvottomat ja nimettömät ihmiset kirjoittavat ja vastaanottavat toistensa viestejä? Epäilyttää, voidaanko mikään netissä nimimerkillä kirjoitettua tekstiä - tähän aiheeseen liittymätöntäkään - pitää moraalisesti vastuullisena, koska moraaliin kuuluu, että omalla nimellä ja kasvoilla sanotaan jotain toisille, joilla on myös mahdollisuus vastata omaa nimeään ja omia kasvojaan käyttäen.
Kaikkea ei voi valvoa, mutta se ei mielestäni ole oikeutus olla valvomatta edes jotain, mihin on mahdollisuus. Jotenkin toivoisi myös, että tämän palstan valvoja aktiivisemmin puuttuisi asiaan, kun näkee ihmisten puhuvan itsemurha-aikeistaan. Vaikka ei sensuroisi hänen tekstiään, niin ottaisi edes yhteyttä tähän henkilöön. Ehkä tämä on toiveajattelua ja jälleen ilmaus lukijan avuttomuudesta, mutta silti.
"Luuletko vakavissasi, että epätoivo loppuu kieltämällä ja pakkotoimilla tai että itseilmaisun kieltämisestä seuraa ihmisten ahdistuksen kannalta ylipäätään ja yleisesti mitään hyvää? Loppuuko psyykkinen kipu yleensä kieltämällä, vai syntyykö se pikemminkin juuri niin?"
Itsemurha-ajatuksista puhumisen täydellinen kieltäminen ei ole järkevää, siinä olen samaa mieltä. Mutta missä menee raja, johon asti niistä puhumisen voi sallia? (Näyttää jotenkin, että täällä valvojakaan ei suuremmin puutu viesteihin, joissa käsitellään esimerkiksi lääkemääriä ym. tässä yhteydessä.) En halua kieltää ihmisten epätoivoa sinänsä, mutta haluaisin kieltää, jos vallassani olisi, sellaisen epätoivon ilmaisemisen, jolla voidaan ohjata myös toisia, jotka ehkä vasta harkitsevat asiaa, lopettamaan elämänsä.
Vastustan tätä siis netissä. Muissa tilanteissa, jotka täyttävät paremmin moraalisen vastuun tunnusmerkit, ainakin siltä osin, että jokainen esiintyy itsenään ja omilla kasvoillaan, itsemurhasta mielestäni saa ja pitääkin puhua. Tietysti näissäkään tilanteissa ei voida koskaan mennä takuuseen, miten mikäkin sanottu asia keneenkin vaikuttaa. Mutta lisäämällä netin valvontaa voisi estää monta ikävää tekoa, eikä sitä hyvää, mitä voi tehdä, pidä jättää tekemättä sen vuoksi, ettei voi parantaa koko maailmaa. Idealismia ehkä, mutta näin uskon.
Sitten joukkotuhossuunnitelmat. Onko sinun mielestäsi joukkotuhoissa kuolleiden ihmismassojen merkitys jotenkin suurempi kuin yhden itsemurhan tehneen? Jokaisen ihmisen mukana kuolee kokonainen maailma, ja neuvojen levittäminen hänen tappamisekseen on mielestäni yhtä vahingollista, jos hän toteuttaa itsemurhan, kuin joukkotuhosuunnitelmien. Yhdenkin tällaisen viestin, joka aiheuttaa itsetuhoa, sensurointi tai moderointi olisi viisaampaa kuin niiden jättäminen tänne. (Jos se vain onnistuisi jollakin muulla tavalla kuin vaikka nimimerkkikirjoittelun kieltämisellä.) Tässä on toki todistamisen taakka sillä, johon vaikutetaan, ja hän saattaa kaiken lisäksi olla jo kuollut, niin ettei selvyyttä koskaan saada. (Uskovana ajattelen, että Jumala pitää lukua näistäkin tapauksista. Mutta tämä on toinen asia.)
"johonkin määrään asti myös antisosiaalisia ja yhteisöllisesti tuhoisia aineksia sisältävien ajatusten vapaa ilmaisu tulee sallia." Mihin määrään asti? Jokainen kokee oikeutetuiksi juuri omat vihan ja aggression tunteensa, mutta jossakin kai raja menee? Tässä tuo ihmisoikeussopimus toimii sikäli että kieltää kaiken terveyttä ja moraalia vahingoittavan informaation. En väitä, että tuo pykälä olisi mitenkään täydellinen tässä kohtaa, mutta ainakin se laittaa selkeän rajan. Siinä on yleistettävyyttä niin kuin Kantin imperatiivissa "Toimi niin, että tekosi voidaan korottaa yleiseksi laiksi". Ergo: jos itsemurhaohjeiden levittäminen ei voi olla velvollisuus (koska ihminen on päämäärä itsessään) sitä ei tule tehdä.
"Sopivasti tulkiten nuo periaatteet voidaan ulottaa vaikka sanelemaan läpikotaisin se, mistä saamme puhua ja mitä saamme ilmaista." Miksi terveys ja moraali olisivat jotenkin tulkinnanvaraisia asioita? Eivätkö ne perustu yhteisiin sopimuksiin? Minun mielestäni tällä pykälällä ei voida kuitenkaan sanella ihan kaikkea. Ja vaikka itse toivoisinkin tiukkaa valvontaa, ihmisoikeustuomioistuin valvoo sopimusta tapahtuneiden yksittäistapausten avulla, ei yleisellä tasolla. Harmittavaa kylläkin minun kannaltani.
Mielestäni moraalin taustalla täytyy olla jokin yleistettävä periaate. Ehkä olen vanhakantainen idiootti, mutta otan sen kiitoksena näinä moraalisen relativismin ja kaikki-käy -periaatteen aikoina :)
"Sen sijaan, että valvonnan lisääminen edistäisi moraalia, se vie kohti mielipidevalvontaa, jonka päätepisteenä on täydellinen yhteisöllisen moraalin romahtaminen." Hmm, en aivan tavoita tätä ajatusta. Mitä tarkoitat sillä, että mielipidevalvonta romahduttaa yleisen moraalin? Onko tämä dystopia vai onko todellisia esimerkkejä tällaisesta maailmanhistoriassa? Tapahtuiko esimerkiksi Suomessa näin jossakin vaiheessa ennen nettiaikaa, kun kaikki julkinen mielipiteenvaihto oli valvottua? Minun mielestäni yhteisöllinen moraali on nykyisin enemmän hukassa kuin aiemmin, esimerkiksi tuntemattomista ihmisistä välittäminen. Mutta tähän voi olla ja onkin muita syitä kuin pelkkä netti.
"Missä ihmisten toimesta voimakkaimmin julistaudutaan hyviksi, siellä on inhimillinen pahuus suurimmillaan..." Se, että pahuutta suitsitaan, ei tarkoita vielä lähellekään, että julistauduttaisiin hyviksi. Niin kuin yhden roskan poistaminen maailmasta ei tee maailmasta puhdasta. Mutta silti täytyy koettaa poistaa se roska, missä sen näkee, kukin tietysti sen mukaan, mitä roskana pitää.
Se "valvotun median" levittämä sisältö on paljon yksityishenkilöiden nettiin jättämiä viestejä merkittävämpää (lue: vahingollisempaa) juuri mittaamattoman paljon suuremmassa tehossaan. Mediat pitävät yllä jaettuja merkityksiä ja arvoja ja levittävät niitä massaviestinnän keinoin. (Ja sen takana olevan rahoituksen voimalla.) Massamedian sisällöistä tulee yleisiä puheenaiheita, ihmisten kielenkäytön tapoja ja edelleen käyttäytymistapoja. Yksityishenkilöiden jättämät henkilökohtaiset viestit ovat medioiden ulosantiin ja sen sisältämiin viesteihin nähden mitätöntä hyttysen ininää. Eikä medioiden levittämien viestien epäsuoruus todellakaan vähennä niiden sanoman (arvojen, merkitysten) tehokkuutta, päin vastoin; sen voima on lopulta paljon kaikenkattavampaa ja syvemmin vaikuttavaa kuin yksityisluonteisen viestinnän.
Tietysti jossain yksityishenkilöiden itsetuhoisuutta ilmaisevissa viesteissä on erilaisia "potentiaalisuuksia" vastaanottajan kannalta. Kaikissa viesteissä on; ei siitä pääse mihinkään. Mutta aidon, henkilökohtaisen epätoivon ilmaukset voivat kääntyä myös positiivisiksi, toivoa lisääviksi. Niissä puhutaan oikeista asioista ja eletystä todellisuudesta sen sijaan, että välitettäisiin jotain yleisiä, epärealistisia vaatimuksia, joihin ihmisten muka tulisi mukautua. Aitous edesauttaa toivoa ja jakamista, yhteisyyttä. Yleisen keskustelun pinnallisuus, teeskentely ja vaikeneminen taas edesauttavat enimmäkseen yksilöiden epätoivoa ja syvää yksinäisyyden kokemusta.
Esittämäsi nettiviestinnän vastuun kysymys ylipäätään on toki sinänsä todellinen ongelma, eikä siihen varmaankaan ole helppoja ratkaisuja. Minusta toit sen tuossa hyvin esiin, ei voi kuin allekirjoittaa nuo kysymykset. Tietysti netin merkitys on myös koko ajan yhä suurempi myös yleisesti, joten tuo on tärkeä kysymys.
Itsetuhoviestien osalta yleinen "politiikka" on kai tällä hetkellä se, että "itsetuhoreseptit" ("x kpl lääkettä y tappaa") yleensä sensuroidaan, mutta henkilökohtaisista aikeista ja tuntemuksista kertovat viestit sallitaan. Näin on mielestäni hyvä; tuntemuksia tulee saada jakaa ja on hyvä saada käydä niistä keskustelua.
Pohdintoihisi tämän palstan moderoinneista: Sikäli kun itse olen palstaa satunnaisesti (jo suht pitkällä aikavälillä) lukenut, niin olen huomannut valvojan poistavan viestejä aivan liian kovalla kädellä. On hävitetty viestejä ja keskusteluja, joihin ihmiset ovat panostaneet paljon ajattelua ja vaivaa ja joiden kautta he ovat kohdanneet keskustellen toisiaan ja puhuneet aidosti itseään koskettavista ja mietityttävistä asioista. Perusteena on ollut esimerkiksi keskustelun ajautuminen (tässä tapauksessa liian tiukasti määritellyn) "masennus"-aiheen ulkopuolelle, tai se, että viestiketjun aloitus on haluttu sensuroida ja sen myötä on poistettu koko ketju (jossa oli ollut hyvää ja asiallista keskustelua sinänsä epäasiallisen aloituksen herättämänä).
Toivottavasti tätä kriittistä kommenttia ei sensuroida. Palstan valvojalta toivoisi vähän parempaa harkintaa moderoinnissa.
Sanoit, että anteeksianto on "loppupeleissä" itsekästä. Koska olen periaatteellinen, tartuin siihen. :-)
Joo... Toisaalta pahuuden suitsiminen tarkoittaa yleensä aina jonkunlaista ajatusta siitä, että oma toiminta näin tehtäessä on hyvää. Siksi sen suhteen tulisi olla kriittinen noin yleensä, huomioida oman näkemyksen ja moraalikäsityksen rajallisuus.
"En halua kieltää ihmisten epätoivoa sinänsä, mutta haluaisin kieltää, jos vallassani olisi, sellaisen epätoivon ilmaisemisen, jolla voidaan ohjata myös toisia, jotka ehkä vasta harkitsevat asiaa, lopettamaan elämänsä."
Minusta näissä esittämissäsi ajatuksissa kaikki kiteytyy noihin sanoihin "voidaan ohjata". Miten "potentiaalisesti itsetuhoisuutta lisäävä ilmaisu" määritellään, kenen ajattelun ja tuntemusten mukaan? Lähes mikä tahansa epätoivon ilmaus varmaankin voi ohjata jollain tavalla epätoivoon. Samoin lähes mikä tahansa toivon ilmaus voi tehdä niin (itse esim. usein masennun sellaisista toivon ilmauksista, joiden näen perustuvan todellisuuden kieltämiselle ja pinnallisuudelle). Vastaavasti lähes mikä tahansa synkkä tai valoisampi viesti voi toimia myös toivoa lisäävänä; kaikki on vahvasti kiinni viestejä tulkitsevasta yksilöstä ja tulkintatilanteesta. Joku voi pitää esim. hyvin synkästä taiteesta tai sysimustasta huumorista viesteineen, koska kokee ne jotenkin aitoina, jopa "puhdistavina". Jotkut toiset pitävät samoja asioita ahdistavina. Pitäisikö ne sen takia kieltää kokonaan? Jonain päivänä synkkyys voi olla jollekulle sympaattista, toisinaan taas ahdistavaa. Eikö ihmisten tällaisissa tapauksissa tulisi itse valita, millaisia viestejä he kulloinkin hakeutuvat vastaanottamaan, ja antaa toisten tehdä samoin, sen sijaan, että määritellään lakeja ja kieltoja, jotka koskevat ja rajoittavat meitä kaikkia?
Nettiviestinnässä anonyymiys mahdollistaa vastuuttomuuden lisäksi myös puhumisen sellaisista asioista, joista muuten ei puhuttaisi. Tässä on omat hyvät puolensa. Jos ihmisten tulee esiintyä omilla nimillään, niin he alkavat myös suojella itseään ja vaieta asioista, joista ehkä uskaltaisivat puhua, jos voisivat tehdä sen anonyymisti. Tämä on tietysti se perusongelma nettikirjoittelun säätelyn suhteen.
"Sitten joukkotuhossuunnitelmat. Onko sinun mielestäsi joukkotuhoissa kuolleiden ihmismassojen merkitys jotenkin suurempi kuin yhden itsemurhan tehneen?"
Ei vaan mielestäni erotteleva tekijä itsetuhoviestien ja joukkotuhoon yllyttämisen välillä on viestin omakohtaisuus ja aitous. Joukkotuhosuunnitelmissa on kyse ulospäin projisoidusta vihasta ja toisten kiihottamisesta tuhoaviin tekoihin. Itsetuhoisuuden ilmauksissa taas on kyse syvästi omakohtaisten tuntemusten ilmaisusta. Näiden kahden välillä tulisi nähdä jokin olennainen ero.
"Tässä tuo ihmisoikeussopimus toimii sikäli että kieltää kaiken terveyttä ja moraalia vahingoittavan informaation. En väitä, että tuo pykälä olisi mitenkään täydellinen tässä kohtaa, mutta ainakin se laittaa selkeän rajan."
Ongelmia syntyy siitä, että "terveys" ja "moraali" ovat käsitteitä, jotka ovat läpi ihmiskunnan historian synnyttäneet loputtomasti erilaisia, keskenään erimielisiä tulkintoja, ja niin on yhä edelleen. Lisäksi terveyden ja moraalin määritelmät ovat ja ovat aina olleet vallankäytön ja ihmisten epäoikeudenmukaisen kohtelun välineitä. "Terveyteen" tai "moraaliin" vetoaminen on siksi kaikkea muuta kuin yksiselitteistä ja ongelmatonta.
"Siinä on yleistettävyyttä niin kuin Kantin imperatiivissa "Toimi niin, että tekosi voidaan korottaa yleiseksi laiksi". Ergo: jos itsemurhaohjeiden levittäminen ei voi olla velvollisuus (koska ihminen on päämäärä itsessään) sitä ei tule tehdä.""
Ajatus ihmisestä päämääränä itsessään on minustakin hyvä ja syvä, mutta sen tulkinta tässä yhteydessä kuten ehkä sosiaalisen elämän konkreettisissa tilanteissa ylipäätään on ongelmallisempi kysymys. (Mikä tulkitaan "itsemurhaohjeeksi"?)
"Mielestäni moraalin taustalla täytyy olla jokin yleistettävä periaate. Ehkä olen vanhakantainen idiootti, mutta otan sen kiitoksena näinä moraalisen relativismin ja kaikki-käy -periaatteen aikoina :) "
Periaatteellisuus (ainakin hyviin periaatteisiin perustuva:) on mielestäni sinänsä ihailtavaa... Mutta en silti oikein usko yleistettäiin eettisiin periaatteisiin, tai niiden voimaan. Yleiset periaatteet voivat olla hyviä ideoina, mutta ne ovat usein käytännön kannalta liian abstrakteja ja niiden solvetaminen on ongelmallista ja tulkinnanvaraista. Elämä tapahtuu yksittäisesti ja konkreettisesti, ei yleisissä periaatteissa vaan omakohtaisesti eletyissä tapahtumissa. Ideaalisuus ja sen suora soveltaminen käytäntöön voi kääntyä itseään vastaan tehden väkivaltaa todellisuudelle, joka on kuitenkin lopulta subjektiivinen ja konkreettinen. Ehkä ainakin yksilöeettisissä kysymyksissä tulisi lähteä enemmän valintojen konkreettisista "tapahtumapaikoista" yleisten lakien muotoilemisen sijaan. Ainut vaihtoehto yleisille moraalilaeille ei siten välttämättä olisi myöskään "kaikki käy"-relativismi (joka on lähinnä itsessään yleistävää itsepetosta), vaan jonkinlainen yksittäisen asettaminen lähtökohdaksi yleisen sijaan...
"Mitä tarkoitat sillä, että mielipidevalvonta romahduttaa yleisen moraalin?"
Mielipidevalvonnan vaarana on sen johtaminen kohti moraalista absolutismia, jossa hyvä on määritelty ja epäilyksille määritelmän ja siihen itseensä sisältyvän vallankäytön ja pahuuden suhteen ei ole sijaa. Toiseksi valvonta lähinnä pakottaa ihmiset käyttäytymään tietyillä tavoilla sen sijaan, että he olisivat vapaita, moraalisia olentoja, joilla on vapauden myötä myös moraalinen vastuu teoistaan.
"Minun mielestäni yhteisöllinen moraali on nykyisin enemmän hukassa kuin aiemmin, esimerkiksi tuntemattomista ihmisistä välittäminen. "
Epäilemättä niin on...
No tässä pohdinnat tältä erää, toivottavasti niistä ottaa jotain tolkkua, jos lukee.
En oikein osaa kommentoida tuohon, mikä vaikutus median ja toisaalta yksityisten ihmisten viestinnällä on ympäristöönsä. Ehkä aiheesta on tehty tutkimusta, mutta tunnustan tietämättömyyteni tässä asiassa. Onko sinulla joitakin lukuja tai tutkimustietoa, joihin väitteesi median suuremmasta vaikutuksesta perustuu?
Minun mielestäni molemmissa, mediassa ja yksityisihmisten nettikirjoituksissa on sekä hyvää että huonoa. Mediassakin onneksi puhutaan yhä enemmän esimerkiksi mielenterveydestä, työssä jaksamisesta ja ihmissuhteiden ongelmista. Enkä kiellä sitä, etteikö netin itsetuhoaiheisilla viesteillä olisi myös myönteinen, vapauttava puolensa. Nimimerkittömyyden turvin netissä (niin kuin lähdesuojan avulla muussa mediassa) voidaan joskus puhua asioista suoremmin kuin omalla nimellä.
On hyvä, että itsetuhoreseptit poistetaan mahdollisimman pian. Harmillista kuitenkin on tuo mainitsemasi asia, että usein koko ketju katoaa yhden viestin poistamisen myötä.
"Toisaalta pahuuden suitsiminen tarkoittaa yleensä aina jonkunlaista ajatusta siitä, että oma toiminta näin tehtäessä on hyvää."
Niin, luulen, että tuo on hyvin yleistä - että ihminen, tekipä hän mitä tahansa, pitää omaa toimintaansa hyvänä ja oikeana. Rikollinenkin saattaa tehdä rikoksen (ainakin omasta mielestään) puolustaen jotakin hyvää. Jokaisen toimintaa ohjaavat jotkin arvot.
Olen samoilla linjoilla kanssasi siinä, että viestintä on aina osaksi tulkinnanvaraista ja synkistä sisällöistä toinen kaivaa esiin synkän, toinen lohdullisen.
"Eikö ihmisten tällaisissa tapauksissa tulisi itse valita, millaisia viestejä he kulloinkin hakeutuvat vastaanottamaan, ja antaa toisten tehdä samoin, sen sijaan, että määritellään lakeja ja kieltoja, jotka koskevat ja rajoittavat meitä kaikkia?"
Tässä ajatuksessa korostuu vapaus. Mutta vapautta, sananvapauttakaan, ei ole ilman vastuuta. Sananvapauden periaatteen mukaan kaikkia viestejä voidaan välittää, mutta tätä toimintaa rajoittaa aina se, voiko viestintä vahingoittaa. Onko jonkin asian viestiminen itseisarvo vai onko olemassa jokin vielä tärkeämpi, perustavampi arvo (kuten ihmisen itsesäilytys tai yhteisön koossapysyminen) jonka edestä kirjoittajalleen ehkä tärkeäkin viesti on uhrattava. Emme kirjoita emmekä vastaanota viestejä tyhjiössä, vaan yhteisössä, myös täällä netissä.
Lisäksi voi olla ihmisiä, jotka eivät haluaisi hakeutua lukemaan itsemurhaohjeita, mutta löytävät ne sattumalta. Tilanne olisi parempi, jos näitä sivuja lukisivat vain, sanotaan nyt, yksinkertaistaen, keski-ikäiset tai vanhemmat, elämää nähneet, täysissä ruumiin ja sielun voimissa olevat aikuiset, jotka pystyvät itsenäiseen harkintaan. Mutta näille sivuille voivat löytää myös jotkin erityisryhmät, kuten vaikkapa lapset, psykoosipotilaat tai muuten syyntakeettomat (esimerkkejä on varmasti muitakin) jotka eivät ole täysivaltaisia moraalisia toimijoita omasta tilastaan johtuen. Kuulostan varmaan taas holhoavalta... Mutta ilman sensuuria kaikki nettiin kirjoitettu on näidenkin ihmisten saatavilla.
Toki tämän meidän aiheen lisäksi on paljon muitakin sisältöjä, joita en haluaisi netissä olevan. Mitä enemmän täällä viettää aikaa, sitä enemmän huomaa, miten raaka paikka tämä on vaikkapa lapsille - jotka tutkimusten mukaan viettävät täällä aikaa yhä enemmän.
Anonyymin kirjoittamisen vapaudesta olen kanssasi yhtä mieltä.
"Ei vaan mielestäni erotteleva tekijä itsetuhoviestien ja joukkotuhoon yllyttämisen välillä on viestin omakohtaisuus ja aitous. Joukkotuhosuunnitelmissa on kyse ulospäin projisoidusta vihasta ja toisten kiihottamisesta tuhoaviin tekoihin. Itsetuhoisuuden ilmauksissa taas on kyse syvästi omakohtaisten tuntemusten ilmaisusta."
Niin, en tiedä, voiko itsetuhoviestejä ja joukkotuhoon yllyttämistä erotella aitouden perusteella. Myös itsetuhoinen voi tänne kirjoittaessaan olla epäaito sikäli, että esimerkiksi vaikeassa mielenterveyden häiriössä ihminen näkee hetkellisesti elämänsä ja sen arvon erilaisena kuin tervehdyttyään. Aitous on kysymys, joka on vaikea ratkaista. Ehkä netissä viestijä on kaikissa tapauksessa epäaito ainakin sikäli että esiintyy nimettömänä ja kasvottomana, tietämättä (yleensä) kenelle kirjoittaa.
"Ongelmia syntyy siitä, että "terveys" ja "moraali" ovat käsitteitä, jotka ovat läpi ihmiskunnan historian synnyttäneet loputtomasti erilaisia, keskenään erimielisiä tulkintoja, ja niin on yhä edelleen. Lisäksi terveyden ja moraalin määritelmät ovat ja ovat aina olleet vallankäytön ja ihmisten epäoikeudenmukaisen kohtelun välineitä. "Terveyteen" tai "moraaliin" vetoaminen on siksi kaikkea muuta kuin yksiselitteistä ja ongelmatonta."
Niin, ongelmatonta ei toki ole vedota tällaisiin periaatteisiin, ei reaalitodellisuudessa eikä virtuaalisessa, jossa kaikki on pääteltävä kirjainten perusteella. Viestejä voidaan tulkita monella tavalla. Ihannetilanne olisi, jos kaikki netin käyttäjät olisivat tulkinta- ja harkintakykyisiä aikuisia. Mutta nimettömyyden vuoksi tästä ei voi olla varmuutta. Myös tänne kirjoittavat aikuiset voivat olla esimerkiksi mielenterveyden häiriön vuoksi tilassa, jossa ovat herkempiä itsetuhoaiheisille viesteille.
Mielestäni viestintä tarvitsee sitä enemmän rajoja, mitä tulkinnanvaraisempi tilanne on (kirjoittajan ja lukijoiden henkilöllisyys ja tilanne ei tiedossa). Mielikuvitukseni ehkä laukkaa tarpeettoman lujaa, mutta tulkinnanvaraisuuden lisääntyessä kasvaa myös mahdollisuus, että sanat vaikuttavat ei-toivotulla tavalla, vaikkapa itsetuhona. Tämän todentaminen on vaikeaa, eihän kuolleen ihmisen käymiä nettikeskusteluja välttämättä voida jäljittää. Mutta jos vaihtoehtona on rajoittaa tai olla rajoittamatta toimintaa X, jolla saattaa olla kielteinen vaikutus, valitsisin ensinmainitun. Vertaus: jos lelukauppiaalla on lelu, joka saattaa räjähtää, hän ei myy sitä, vaikka yksikään lelu ei olisi räjähtänyt (hän ehkä myös korvaa ostetun lelun hinnan ostajalle).
"Ehkä ainakin yksilöeettisissä kysymyksissä tulisi lähteä enemmän valintojen konkreettisista "tapahtumapaikoista" yleisten lakien muotoilemisen sijaan." Niin, tämä olisi hieno juttu jos sen saisi toimimaan. Netissä konkretiaa on kuitenkin aika vähän viestien anonyymiyden vuoksi. Ei voida tietää, ketkä ovat tekemisissä keiden kanssa ja millä seurauksilla. Sen vuoksi on hyvä olla yleistettäviä sääntöjä.
Kysymys moraalin yksityisyydestä tai yleistettävyydestä on kiinnostava. Käytit viestissäsi sanaa "yksilöeettinen". Mitä tarkoitat sillä? Etiikkahan on ihmisten välistä. Moraali alkaa siitä, kun ihmisiä on kaksi, lohkaisi joskus joku partasuu filosofi. Yksin ei voi olla moraalinen toimija. Moraalinen toiminta myös (parhaimmillaan) tähtää toisen ihmisen huomioonottamiseen ihmisenä, lajin edustajana (kullakin on yhtäläinen ihmisarvo), ei yksilönä. No, tämä taitaa mennä taas näiden minun ideaalieni puolelle... mutta näin yritän rämpiä eteenpäin...
Puhuit absolutismista. Oman moraalin julistaminen hyväksi ja sokeus omille puutteille - fasismia parhaimmillaan. Mutta mielestäni se, että on joitakin sääntöjä, ei vielä lähentele tällaista tilaa. Nettikirjoittelukin voi suurimmaksi osaksi olla vapaata. Ehkä tilanne ei ole joko - tai -tyyppinen, eli joko on täysi vapaus tai toisaalta täydellinen valvonta. Reaalitodellisuudessakin parhaaksi on osoittautunut näiden välimuoto. Olen sitä mieltä, että ellei ihmisen vapautta rajoiteta ulkoa päin, hänen on paras tehdä se itse - täydellinen vapaus on mahdotonta. Elämäntapana se luhistaa ihmisen yhtä lailla kuin absolutismi valtiomuotona.
Lapsipsykologi Alice Miller: Lapsen tunne-elämä ja vanhempien kunnioittamiskäsky
Kansainvälisesti tunnettu lapsipsykologi Alice Miller on puhunut ja kirjoittanut siitä, miten tuhoisaa alistava kasvatus on ihmisen psyykelle. Lasten alistaminen vanhempien mielivallan alaiseksi on yhä enemmän kuin tavallista. Lasta on helppo alistaa, sillä hän on aina lojaali vanhemmilleen, olivatpa nämä millaisia hyvänsä.
Raamatun neljäs käsky käskee kunnioittamaan vanhempia, sellaisiakin jotka eivät kunnioitusta ansaitse. Tämä vaatimus hallitsee länsimaista kasvatusta sukupolvesta toiseen. Millerin mukaan ahdistava ja vaativa, ankara (usein uskonnollinen) kasvatus tuottaa vaikeita ongelmia ihmisille. Vaativan ja rankaisevan uskonnollisuuden tuottamia vaurioita yritetään sitten hoitaa terapialla, ja siinä taas sellaisella tavalla joka ei Millerin mukaan toimi.
Psykoterapioissa nimittäin pääsääntöisesti pyritään ymmärtämään vanhempien tekosia ja löytämään lopulta anteeksianto, jota sitten pidetään eräänlaisena terapian huipentumana. Kun ihminen kykenee antamaan anteeksi kasvattajilleen, ajatellaan että silloin hän olisi myös vapautunut menneisyyden otteesta. Tästä Miller on totaalisen toista mieltä. Koko anteeksiannon vaatimus on hänen mielestään absurdi, ovela ja kiero keino vielä kerran sitoa lapsi kunnioittamaan vanhempiaan ja kieltämään omat tunteensa ja kokemuksensa. Sivuuttamaan oman oikeutetun kipunsa, taas kerran. Kuten sen lapsena lukemattomat kerrat oli oppinut sivuuttamaan, ja siten mitätöimään.
Miller tarkoittaa niitä vanhempia, jotka koko kristillisen kulttuurin voimalla vaativat itselleen kunnioitusta, vaikka eivät sitä ansaitse. Vaadittu kunnioitus on ahdistava pakko. Siitä voi tulla autenttisen minuuden lukko. Kollektiivisen moraalin kulttuurinen ja yhteisöllinen paine ja yksilön oman ruumiin totuus asettuvat vastakkain. Kumpi voittaa?
Lapsuuden kipeät suhteet ja tapahtumat tulee tiedostaa, mutta päämääränä ei tule olla anteeksianto, ei myöskään juuttuminen vihaan ja katkeruuteen. Asiat tulisi kokea sellaisina kuin ne olivat, ilman moraalista ulottuvuutta. Keskeinen avain mielen tasapainoon on tiedostamisessa, tietoiseksi tulemisessa. Tällainenko se lapsuus oli, tällainenko olen ja miltäkö tämä kaikki minusta tuntui ja tuntuu? Sen enempää oikeita vastauksia ei ole kuin tiedostaminen ja tunteminen. Siis sanalla sanoen: itsetuntemus.
No sen pitäisi olla itsestään selvää, että massamedian vaikutus ihmisiin on kulttuurissamme laajempi, kaikkinaisempi ja syvempi kuin yksityisihmisten yksittäisten nettikirjoittelujen.
Vaikka elämmekin tiedefakkiutuneessa kulttuurissa, kaikkea ei tarvitse todistella tieteellisillä tutkimuksilla. Joskus riittää ja on hyvä ihan vain ajatella asioita.
:)
...Jos haluat lukea jotain tieteellis-filosofista aiheista, niin kannattaa etsiä jotain massamediaa käsittelevää sosiologiaa tai filosofiaa. Aihe on nykyisissä yhteiskuntatieteissä niin keskeinen, että se tulee varmasti esille, jos lähtee vaikka ihan perusteista liikkeelle. Klassista yhteiskuntateoriaa näihin aiheisiin liittyen löytyy esimerkiksi kriittisen koulukunnan suunnalta ja siihen eri tavoin kytkeytyvistä myöhemmistä kehityslinjoista: http://fi.wikipedia.org/wiki/Frankfurtin_koulukunta (varsin suppea esittely, mutta lisää tietoa löytyy jos haluaa etsiä...). Tuo on vain yksi ja ei tietty mikään ainut ja kiistaton (kuten ei yhteiskuntatiede yleensäkään) esimerkki massakulttuurin sosiologiasta/filosofiasta. Kuitenkin erittäin klassinen sellainen.
...Hyvä numeerinen nimimerkki lipsahti näköjään aiempaan viestiin edellä...
Joo, varmasti nettiviestinnällä tulee olla joitakin sääntöjä ja sellaisia tulee edelleen kehittää. Sekä valvontaa että vapautta tarvitaan. Rajoitusiahan myös on jo olemassa yleisten ja erityisten sosiaalista kanssakäymistä koskevien lakien myötä olemassa. Varmaan toisaalta nettiyhteisöllisyyden osalta riittää myös mietittävää ja kehitettävää paljon.
Jos vaaditaan lisää joitakin erityisiä rajoituksia, niin pelkkä ajatus ja argumentti jonkun toistaiseksi vapaaksi määritellyn toiminnan (esim. itsetuhoaikeista kertovien viestien kirjoittelun) "mahdollisista" haittavaikutuksista on vain aika loputtoman ongelmallinen. Lähes mikä tahansa asia on "mahdollisesti" vahingollinen ja vaarallinen ja voidaan sellaisena jonkun toimesta nähdä, ja sen myötä sitten kieltää... Eli mielivallan vaarat ovat mielestäni tässä aika suuret. Tarvittaisiin kaiketi tarkempia ja samalla laajoihin ja monipuolisiin näkökulmiin pohjautuvia perusteluja
Tämä esillä ollut aihe - itsetuhoaikeiden ilmaisu - kuuluu kuitenkin mielestäni niihin oikeuksiin, joita tulisi kaikkein tarkimmin ja viisaimmin suojella ja kaikkein viimeisimpinä lähteä rajoittamaan noin yleensä. Oman henkilökohtaisen ahdistuksen ja surun ilmaisemisen oikeuden kieltäminen on yleensä hyvin väkivaltaista, ja usein sairasta. Sellaista tietty myös tapahtuu arjessamme paljon (ihmisiä painostetaan eri tavoin kätkemään ja kieltämään tunteensa, ja he ovat kenties jopa sisäistäneet kieltämisen menetelmän osaksi itseään...). Seurauksina syntyy lisää ahdistusta ja epätoivoa, mikä on hyvin surullista. Näistä syistä itsetuhoaikeiden ilmaisemisen oikeus on mielestäni niitä viimeisimpiä oikeuksia, joiden rajoittamiseen tulisi oikein missään olosuhteissa yleisellä tasolla ryhtyä, ja kääntäen se kuuluu tärkeimpiin oikeuksiin, joita tulisi varovaisimmin ja viisaimmin suojella.
Esittämäsi ajatus ohjauksen ja sääntöjen tarpeen lisääntymisestä tilanteen tulkinnanvaraisuuden lisääntyessä kuulostaa minusta ihan järkeenkäyvältä.
Puhut siitä, miten vapautta ei ole ilman vastuuta, mikä on varmastikin totta. Toisaalta lisäisin tähän, niin kuin olen jo tehnyt, ettei myöskään moraalista vastuuta ole ilman vapautta. Jos toiminta on ulkoa päin säädeltyä, ihmiset eivät ole toimiessaan enää moraalisia, vaan toimivat pakon tai rangaistuksen pelon sanelemina. Mitä enemmän toimintaa säädellään ja sanellaan ulkoa, sitä vähemmän näyttäisi jäävän tilaa vastuullisille ja vapaille valinnoille. Tämähän oli myös sen moraalilakeja muotoilleen I. Kantin ajatus: vapaus ja riippumattomuus ulkoisista vaikutuksista ovat moraalilain olemassaolon ja seuraamisen edellytyksiä. :-)
"Yksilöeettisellä" terminä (ehkä vähän huonohkona sellaisena) yritin viittailla ihmisen omakohtaiseen moraaliseen olemiseen ja toimintaan. Siihen elettyyn todellisuuteen, jonka keskellä ihminen ymmärtää hyvän ja pahan, oikean ja väärän sekä näiden kohdalla tehtävien valintojen mahdollisuudet. Minkä pohjalta tekee valintansa ja on moraalinen olento. Se on mielestäni inhimillisen eettisyyden tärkein lähtökohta ja "tapahtumapaikka", todellisuus. Sellaiseen "yksilölliseen" eettisyyteen voisi ehkä ajatella kuuluvan myös ihmisen suhteen omaan itseensä, alkuperäisenä ja ehkä jopa jollain tavalla sosiaalisia kohtaamisia "edeltävänä" eettisyyden alueena (kysymykset aitoudesta ja rehellisyydestä suhteessa omaan itseen; nämä ovat yleensä myös monin tavoin yhteenkietoutuneita yhteiselon moraalisten kysymysten kanssa...). Ajattelen, että eettisyyden edellytykset ja perustat muotoutuvat aina näissä yksittäisissä olosuhteissa, niitä ei ehkä voida saavuttaa vain yleisten lakien muotoilun kautta, koska niiden toteutumisen todellisuus on aina ensimmäisenä ja tärkeimpänä kuitenkin yksittäinen, ei yleinen... Tietysti "yksilöllinen oleminen" on samalla myös alusta asti kohtaamista ja sosiaalista yhteiseloa toisten kanssa, ja ne kohtaamiset toimivat moraalin perustana, kuten huomautit. Mutta silloinkin ensin ja perustavammin ovat elävät kohtaamiset ja ehkä vasta jälkeenpäin ja abstraktimmin yleistettävissä olevat periaatteet. Kuvaillun "yksilöeettisen" vastinpari olisi sitten tietenkin "yhteisöeettinen" tms., viitaten yleiseen moraaliin ja sen vaatimuksiin, niistä käytäviin keskusteluihin ja keskustelun pohjalta nouseviin säädöksiin, julistuksiin ja sopimuksiin jne., jotka ovat puolestaan tunnetusti tuikitärkeitä yhteisöjen toiminnassa.
Kiitos vinkistä, täytyy perehtyä aiheeseen kun on vapaata aikaa...
"Lähes mikä tahansa asia on "mahdollisesti" vahingollinen ja vaarallinen ja voidaan sellaisena jonkun toimesta nähdä, ja sen myötä sitten kieltää..." Niin, se on mahdollista teoriassa kyllä. Mutta minusta tuntuu, että maalaisjärkeä käyttämälläkin tässä pääsisi aika pitkälle. Jos otetaan vaikka se kanta, että ihmishenki on loukkaamaton, niin kaikki sitä uhkaava pitäisi kieltää. (Terveyden ja moraalin kohdalla, jotka on kirjattu ihmisoikeussopimukseen, rajanveto on toki hankalampaa ja tulkinnanvaraisempaa, kuten toitkin esiin.)
Itsetuhoajatuksia ei haluta ilmaistavan monessakaan paikassa, siinä olet oikeassa, mutta minun mielestäni on niille muitakin, suorempia ja siten ehkä vaarattomampia kanavia, kuten kriisipuhelimet, suljetut chatit jne. joissa tilanne ja keskustelun osanottajat ovat paremmin tiedossa ja viestit eivät ole kaikkien saatavilla. Minusta olisi hyvä, jos aikuiset ihmiset, jotka puhuvat itsemurhan tekotavoista, voisivat turvautua mieluummin vaikka näihin. Anonyymisyyshän on monissa puhelimissakin mahdollista.
Niin, vapaus voidaan määritellä vapaudeksi ulkoisista vaikuttimista. Mutta tässä ehkä poikkean Kantista sikäli, että mielestäni ihmisen täydellisen vapaa tahto voi saada ja saa aikaan pahaa, jos sitä ei rajoita mikään. Tämä nyt perustuu vähän mutu-tuntumaan, kuten moni väitteeni, kun en ole mikään koulutettu filosofi :)
Niin no, puhelin on vaan taas ihan eri asia kuin kirjoittaminen... Itselleni niin kuin varmaan monille muille on joskus ollut helpompaa kirjoittaa epätoivostaan jonnekin kuin soittaa jonnekin ja alkaa puhua jonkun tuntemattoman ihmisen kanssa asioistaan; jälkimmäisessä on helposti isompi kynnys ja vaiva ja koko yhteydenotto voi jäädä siksi tekemättä. Samoin voi ehkä helposti olla johonkin suljettuihin chatteihin tms. kirjautumisen kohdalla... Toki jokin tuollainen voisi varmaan olla mahdollista. Mutta en vain oikein tiedä, onko se niin tarpeellista. Olen kai itse taipuvainen ajattelemaan jotenkin niin, että tekotavat on ihmisillä ja kandidaateilla joka tapauksessa tiedossa. Tarkat reseptit on kiellettyjä jo nyt, se on varmaan ihan hyvä. En tiedä, tarvitsisiko muuta tällä kohtaa enää niin paljoa rajoittaa. Toki se voisi olla kaikkien kannalta hyvä, jos nettikeskustelu olisi ylipäätään vähemmän kaoottista ja eri asioilla olisi selkeämmin omat paikkansa, niin kuin esitit. Toteuttaminen eli valvonta ja säätely on tietysti resurssikysymyskin. Anonymiteetistä luopuminen olisi helppo mutta huonohko ratkaisu. Siinä miettimistä, mikä sitten olisi hyvä ratkaisu.
Ihmishengen uhkaaminen on aika tärkeä ja puolustettava raja... Tuon myötä määrittelykysymykset siirtyvät varmaan sitten siihen, mikä tulkitaan uhkaavaksi, miten epäsuorat viestit katsotaan sellaisiksi.
Varmasti arkijärkeä käyttämällä niin kuin sanot voidaan päästä ihan hyviin ratkaisuihin. Asioita huolella miettimällä ja niistä yhteisesti keskustelemalla. Ja kyllähän erilaisia eettisiä arvoja ja myös terveydellisiä näkökohtia voidaan ottaa perustoiksi käytäntöjen säätelyssä, kunhan ne vain onnistutaan määrittämään riittävän tarkasti ja kestävästi.
Ajatus ulkoisista vaikutuksista riippumattomasta vapaudesta tais olla saksalaisfilosofillakin lähinnä ajatus ulkoisista pakoista ja myös sisäisten taipumusten "sanelusta" vapaasta tahdosta. Eipä kai sekään kuitenkaan täydellisen rajoittamatonta yhteisöllistä vapautta julistanut. Ei sellainen taida olla mahdollistakaan, aina meitä jokin rajoittaa. Ja epäilemättä niin on monessa mielessä hyväkin, niin kuin sanot. Mutta ehkä tuo ajatus tahdon vapaudesta sille itselleen ulkoisista vaikuttimista ilmaisee kuitenkin jotain olennaista ihmisen moraalisuudesta, ainakin omasta mielestäni on niin. Jonkun ihmisen toimintaa ei voi minusta perustellusti arvostella moraalisesti, jos ko. henkilöllä ei ole todellisuudessa mahdollisuutta ja vapautta toimia toisin johtuen ulkoisesta pakosta tai sisäisistä syistä. Jos tätä ajatusta seurataan, niin suurempi vapaus merkitsee aina periaatteessa suurempaa mahdollisuutta sekä hyvään että pahaan, ja kääntäen jonkun ihmisen vapauden väheneminen rajoittaa samalla hänen mahdollisuuksiaan moraaliseen (hyvään tai pahaan) toimintaan. Sellaisenaan aika abstraktia, mutta ehkä tällä on myös jotain tärkeitä konkreettisempia merkityksiä elämänmenossamme... :-)
Saa tehdä,ja jos on pakko,niin ei ainakaan tarvi mitään siivota tai pyykätä viimeiset päivät lomana.
Ihan tosi hae apua sulla on varmaan paha masennus.
Toivottavasti onnistut. Itsemurha kun on helpommin sanottu kuin tehty.
Olen ajatellut sinua paljon siitä lähtien kun satuin törmäämään viestiisi, aivan samalla hetkellä kun tuon ensimmäisen kirjoitit... Jotenkin on ollut kivi sydämellä sinun puolestasi - siitä, mitä olet kertonut sinulle tapahtuneen, ja siitä, mitä sinulle on tapahtumassa. Vaikka ehkä sinä itse olet juuri vierittänyt sen kiven paikoiltaan. Minäkin olen tuleva itsemurhaaja, ja päättänyt myös milloin aikani on, vaikkakin epämääräisesti vielä vähän jonnekin pidemmälle... Mietin, tuntuuko sinusta mikään hetki silti yhä myös pahalta, vaikka olosi olisi pääasiassa huojentunut..? Kuinka paljon aikaisemmin olet tehnyt päätöksesi kuolla nyt, ja onko jokin siinä, että haluat kuolla juuri nyt?
Millaiseksi sinä kuvittelet kuoleman hetken.. mitä tunteita koet, mitä ajatuksia saattaa olla mielessä... Pystytkö olemaan ajattelematta, että nukahdat viimeisen kerran, vai sitäkö juuri mietit? Annat ymmärtää, ettei kuolema pelota sinua, mutta pelottaako sinua mikään itse kuolemisessa.. miten sinulle kävi näiden asioiden kanssa, kun yritit itsemurhaa ensimmäisen kerran.. miltä sinusta tuntuu nyt?
Vaivaako sinua syyllisyys.. miten pystyt käsittelemään sitä?
Ja onko mitään, mitä todella ja aidosti jäät kaipaamaan kuitenkin rajan tälläkin puolen.. joku ihminen, jokin asia, jokin tekeminen... jääkö unelmia, joita olisit halunnut uneksia ja toteuttaa? ..miltä sinusta tuntuu että kaikki nämä loppuu?
Anteeksi henkilökohtaiset kysymykseni.. =( ne ovat vain kyllä/ei-kysymyksiä, jos haluat, eikä pidä vastata lainkaan jos tuntuu pahalta.
Niin toivoisin, ettei sinusta tuntuisi, että kuolema on parempi sille mitä sinulla on elämässäsi nyt... Mutta.. siltä minustakin vain tuntuu omalle kohdalleni. Muistathan yhä, ettei ole mikään pakko kuolla minään tiettynä päivänä, tai tehdä itsemurhaa koskaan, jos et koe olevasi täysin valmis ja ehdottoman varma asiasta!!
Vastaan, koska kysytään. En huomionhakuisuuttani. Ja minähän tämän keskustelun aloitin, kai saan sen päättääkin?
"Mietin, tuntuuko sinusta mikään hetki silti yhä myös pahalta, vaikka olosi olisi pääasiassa huojentunut..?"
Koska päädyin tähän ratkaisuun muutama vuosi sitten, olen elänyt jo syyllisyydentunteiden läpi. Kahtena viimeisenä vuotena olen halannut läheisiäni kovemmin, olen rakastanut heitä syvemmin ja olen kiittänyt heitä useammin. Pahalta tuntuu tällä hetkellä se, etten jaksanut. Olen ollut selviytyjän stereotyyppi. Potentiaalihan tässä menee hukkaan ja kuten joku on hienosti ilmaissut, tämä on pysyvä ratkaisu pieneen ongelmaan. Nyt tuntuu pahalta, että sinusta tuntuu pahalta. Minulla on kuitenkin tunteet loppuun asti.
"Kuinka paljon aikaisemmin olet tehnyt päätöksesi kuolla nyt, ja onko jokin siinä, että haluat kuolla juuri nyt?"
6-vuotiaana sanoin tosiaan ensimmäisen kerran, että haluan kuolla. 12-vuotiaasta olen suunnitellut sitä useammin. Ja reilu 2 vuotta sitten tiesin, että päätökseni on lopullinen. Voisi sanoa, ettei tilaisuuksia tullut. En halunnut tappaa itseäni ennen siskoni häitä. En halunnut tappaa itseäni ennen läheisen isoa leikkausta. En halunnut tappaa itseäni ennen kuin siskon raskaus oli edennyt tarpeeksi pitkälle. Halusin nähdä, että siskontyttö oppii lukemaan. Ja nyt on nämä kaikki saavutettu. Nyt ei ole sellainen olo, että tämä tulisi ns. huonoon hetkeen. Tiistaina päätin, että sunnuntaina lähden.
"Millaiseksi sinä kuvittelet kuoleman hetken.. mitä tunteita koet, mitä ajatuksia saattaa olla mielessä"
Jos käy niinkuin viimeksi, nukahdan. Tunnen kuinka sydämen tahti hidastuu. Minä leijun. Ja sitten: ei mitään.
Käytän viimeiset hetkeni rukoillen ja valokuvia selaten. Pidän rakkaimpien kuvaa kädessä viimeiseen asti. Tiedän, että itken. Tiedän, että pelkään.
"Pystytkö olemaan ajattelematta, että nukahdat viimeisen kerran, vai sitäkö juuri mietit?"
Minä tiedostan, että menen viimeisen kerran nukkumaan. Minä toivon ja rukoilen, että seuraavan kerran kun herään, minä olen Jumalan sylissä. Toki tiedän, että tässä on fifty-sixty mahdollisuus joutua helvettiin tekoni tähden. Mutta kuten eräs pappi sanoi "kukaan, ei kukaan ihminen saa tuomita toista ja kertoa mihin tämä kuoleman jälkeen päätyy". Joskus ihminen ei tapa itseään, vaan sairaus saa hänet kuolemaan. Minä en tiedä, mitä kuoleman jälkeen on. Mutta jonkinlaiseen valoon kai sitä päätyy, sillä Jeesuskin sanoi "Minä olen maailman valo".
"Pelottaako sinua mikään itse kuolemisessa.. miten sinulle kävi näiden asioiden kanssa, kun yritit itsemurhaa ensimmäisen kerran.. miltä sinusta tuntuu nyt?"
Toki kuoleminen pelottaa, enhän muuten olisi ihminen. Varsinkaan uskossa oleva ihminen. Viimeksi en oikeastaan mitään muuta hämmästellyt, kuin elimistön reaktioa, että tajuttomuus tuli niin nopeasti, ilman kipua. Nyt minulla on aika levollinen olo. Tuntuu, että kaikki on ihan hyvin.
"Vaivaako sinua syyllisyys.. miten pystyt käsittelemään sitä?"
Minä olen tosiaan kirjoittanut läheisilleni kirjan. Siinä lukee varmasti sata kertaa sana Anteeksi. Olen aika hyvin perustellut tekoni ja kerron siinä mitä haluaisin läheisteni tekevän ja mitä heille toivon. Minusta olisi säälittävää lähteä täältä ilman viestiä. Toivon, ettei heille jäisi mitään kysymyksiä. Syyllinen olo on ainoastaan koirani puolesta. Oikeasti. Ihmiset ymmärtävät, tulevat ymmärtämään, miksi lähdin. Mutta tuo rakas karvapallero. Ei se ymmärrä. Ja sanon vielä sen, että koira ei ole vain minun omistuksessani. Eikä siis kotonani nyt.
"Ja onko mitään, mitä todella ja aidosti jäät kaipaamaan kuitenkin rajan tälläkin puolen.. joku ihminen, jokin asia, jokin tekeminen... jääkö unelmia, joita olisit halunnut uneksia ja toteuttaa?"
Oikeastaan muut ihmiset olen käsitellyt parin viime vuoden aikana. Olen valmistellut heitä tähän. Mutta yksi ihminen jää, jonka vuoksi minulla on paha olo. Neiti 5 vee. Minä lupasin, että "suojelen sinua kaikelta mitä ikinä keksitkin pelätä". Viimeiset puhelut hänen kanssaan olen yrittänyt toimittaa niin, että sanon aina muun keskustelun lomassa, että "täti on nyt tosi kipeä". Hänelle jää kysymyksiä. Mutta jätän hänelle myös vastauksia. Siskoni saa päättää missä vaiheessa hän ne kertoo. Mutta siskoa olen tosiaan valmistellut ja pyytänyt sanomaan, että "täti oli sairas".
Minulla ei jäänyt mitään tekemättä. Tuota siivoamisen kesken jäämistä kirosin. Mutta onko sillä niin väliä. Jos olisin pysynyt terveenä, elämäni olisi aivan toisenlaista. Mutta siitä en ole katkera, sillä on ihmisiä, jotka ovat vakavammin sairaita kuin minä ja jaksavat silti.
"Miltä sinusta tuntuu että kaikki nämä loppuu?"
Ehkei tämä lopu. Ehkä tästä myös alkaa jotain. Nyt tuntuu huojentuneelta. Tuntuu, että minulla on oikeus päästä lepäämään.
lepää rauhassa ! tuun kovaa vauhtia perässä (: ehkä me nähdään tuolla jossain.
-deadalready
Blue Eyes: Kiitos vastauksistasi kysymyksiini, ne ovat niin arvokkaita, minullekin. Ja olet todella ilmaisuvoimainen. Olen itkenyt hiljaisena monta kertaa seuratessani viimeisiä päiviäsi. Siihen on sekoittunut omaakin elämäntuskaani. Olen rukoillut sinulle apua; iloa, hyvää ja rauhaa. Ja rukoilen sinulle voimaa ja rohkeutta, minne ikinä ne sinut viekin. Olet arvokas.
Sinä kirjoitit se kun olit masentunut, kyllä kuule asiat aina selviää jollain lailla ettei tarvitse elämän loppumista olla ajattelemassa, itse olen naimisissa henkilön kanssa jolla on parantumaton sairaus ja silti hän jaksaa ja on kiitollinen joka päivästä mikä on uusi, hänen mottonsa on päivä kerrallaan, niin että voisit ajatella ettet ole yksin maailmassa. Minä työskentelen sairaanhoito alalla ja arvaa näenkö paljon tuskaa, silti on jokaisella halu elää . Ole nyt rohkea ja elä.
On surullista, että niin moni ihminen pelkää elämää enemmän kuin kuolemaa. Niin moni ihminen kadottaa oikean elämänsä elämällä menneisyydessä tai tulevaisuudessa, joko katkeroituen menneestä tai peläten tulevaa. Jos eläisi juuri tässä hetkessä, ei tarvitsisi tehdä kumpaakaan.
Itse olen kokenut monen moista. Tällä hetkellä diagnoosini on vakavasti traumatisoitunut, ahdistunut, masentunut ja itsetunto mennyt. Mutta minä elän ja elän vieläkin . Terapiaan olen menossa kunhan psykiatri on tehnyt analyysin loppuun ja tiimi suunnittelee mikä on sopiva terapia muoto. Useasti olen ollut niin täynnä kaikkea että itsemurha on ollut ainoa vaihtoehtoni. Suunnitelma on valmis mutten tee sitä sittenkään koska oon saannut apua ongelmiini. Tulen maksamaan siittä kovasti mutta se on satsaus itseeni. Itsekkin uskoin aikanani ettei kukaan pysty auttamaan minua mutta ehkä sittenkin pystyy. Itselläni on tilanne sellainen että olen töissä, hyvin siellä menestyvä, kavereita ei ole ja olen yksinäinen. Mielenterveystoimistossa olen käynyt ja sieltä saanut apua aina hetkeksi jotta pääsen eteenpäin. Joten tiedän tasan tarkkaan miten itsarin suunnittelija tuntee. Niin minullakin on kummipoika 5 v ja olen sanonut että voin huonosti mutta ne hetket tuon pienen pojan kanssa on kanssa yksi syy miksi olen elossa. Tuo poika on ilopilleri jonka kanssa murheet on unohtuneet hetkeksi. Tsemppiä kaikille!!
Olen ollut 6-vuotiaasta asti jonkinlaisessa psykiatrisessa kontaktissa. Viimeisin psykiatrian ylilääkärin lausunto oli, etten ole masentunut, ainoastaan traumatisoitunut.
Se, miksi kirjoitin juuri Masennus-sivustolle johtuu siitä, että tiesin löytäväni täältä edes sen yhden ihmisen, joka ymmärtää. En voi sanoa, ymmärtääkö hän minua vai tekoani, mutta puhuu ainakin kieltä jota kovin moni muu ei ymmärrä.
Kaikki itsemurhan tehneet eivät ole masentuneita. Jotkut tekevät sen sen takia, että ovat fyysisesti niin sairaita, etteivät halua viimeisinä hetkinä olla koneissa kiinni. Moni masentunut itseasiassa ei edes jaksa ajatella itsemurhaa. Tästä henkilökohtaiset tilastot.
"Blue>
"You may not be interested in war, but war is interested in you."
- Leon Trotsky (1879-1940)
"In the End, we will remember not the words of our enemies, but the silence of our friends."
- Martin Luther King Jr. (1929-1968)
"If you are going through hell, keep going."
- Sir Winston Churchill (1874-1965)
"I am ready to meet my Maker. Whether my Maker is prepared for the great ordeal of meeting me is another matter."
- Sir Winston Churchill (1874-1965)
"I have not failed. I've just found 10,000 ways that won't work."
- Thomas Alva Edison (1847-1931)
"Maybe this world is another planet's Hell."
- Aldous Huxley (1894-1963)
"Life is pleasant. Death is peaceful. It's the transition that's troublesome."
- Isaac Asimov
"If everything seems under control, you're just not going fast enough."
- Mario Andretti
"I'll sleep when I'm dead."
- Warren Zevon (1947-2003)
"Everything has been figured out, except how to live."
- Jean-Paul Sartre (1905-1980)
Anteeksi, olen vain tyhmä teini, enkä tiedä mistään mitään. Mutta sen minä tiedän, että vaikka ihmiset antaisivat sinulle luvan lähteä, se sattuisi heihin silti.
Ajattelin itse tehdö itsemurhan. Jäin kuitenkin ystäväni vuoksi, ajattelin miltä minusta tuntuisi ilman häntä.
Pysyn päätöksessäni, sillä ystäväni sanoi, että seuraisi minua aina, vaikka kuolisinkin, hän kuolisi jälkeeni.
Toivon, että pysyt elossa. Koska loppujen lopuksi, elämä on täynnä ihmeitä.
Minä päivänä tahansa, sydänviallesi voidaan keksiä lääke. Mieti, kuinka paljon ihmisiä autat.
Minä pyydän sinua jäämään ja hakemaan apua. Minä en aio kuolla, koska en tahdo kenenkään tekevän itsemurhaa. En vo pelastaa ihmisiä, mutta voin kertoa, tuoda julkisuuteen, kuinka monta meitä on.
Sinä olet vielä nuori. Sinulla on aikaa.
En osaa sanoa muuta kuin hyvää matkaa
Jeesus Kristus on Jumala ja olet Hänelle niin arvokas ja Hän rakastaa sinua niin paljon että kärsi ja kuoli syntiesi sovitukseksi.
Usko Jeesukseen Herranasi ja Vapahtajanasi niin saat kaikki syntisi anteeksi ja saat IKUISEN elämän!!!
Lue Raamattua!
"Näin sanoo Herra,joka loi sinut,joka valmisti sinut:
Älä pelkää, sillä Minä olen lunastanut sinut,
Minä olen sinut nimeltä kutsunut;
sinä olet Minun.
Jos vetten läpi kuljet,olen Minä sinun kanssasi,
jos virtojen läpi,eivät ne sinua upota;
jos tulen läpi käyt,et sinä kärvenny,
eikä liekki sinua polta.
Sillä Minä olen Herra,sinun Jumalasi,
Israelin Pyhä,sinun Vapahtajasi.
Sinä olet Minun silmissäni kallis ja suuri arvoinen
ja Minä rakastan sinua." Jes.43:1-5
Iha kiva että olet pohtimassa elämän syvimpiä merkityksiä.
Itellä sama vaihe menossa, siis saman tyylinen.
Entinen on mennyt. nykyinen ei maistu millekään.
Haudon itsaria. Jostain syystä tunnen etten kuulu tänne.
Mutta pohjimmiltaan itselläni on syy se etten vielä ole löytänyt elämälle oikeaa suuntaa.
Oikealla suunnalla tarkoitan oman minän , inspiksen lähteitä.
Jotenkin olen elänyt muiden tarpeita varten, nyt olen itseni kanssa yksin.
No, ulkoilu auttaa. Läysin monta hienoa muistoa käydessäni kiertelemässä metsässä.
Tajusin että se ikä minua ahdistaa on kiire. Se että pitää pitää kiirettä kuin kassa jonossa.
Elämä jää nauttimatta. Jo nauttimisesta tehdään harvojen herkkua. Ei se ole niin.
Kuolemista arvostaa koska sen jälkeen näkee elämän uudessa valossa.
Mun kohdalla maailmassa on tapahtunut liiaksi asioita ja olen jäänyt junasta pois.
Nyt tajuan ettei minun tarvitse junaan edes astua vaan voin kävellä omaa polkuani.
Se että pohtii kuolemaa, on kysymys vallasta. Oman elämän tahdosta ja vallasta.
Kuulostaa itsekkäältä mutta kyse on individualismista, yksilön kehityksestä.
Kun omistautuu parisuhteelle, perheelle, työyhteisölle, voi omat kehitys jäädä vajaalle, kun uhraa kaiken kollektiivisuuden nimeen. Tämä kostautuu sillä emme ole robotteja.
Me olemme yksilöitä ja jokainen joka mielessään hautoo itsemurhaa, ymmärtää myös sen vallan.
Oman elämän vallan. Tämä on avain hyvin pieneltä tuntuviin päätöksiin, kuten epätoimivien ihmissuhteiden deletoimiseen. Kuinka erota niistä ihmissuhteista jotka eivät enää toimi, mutta ovat jostakin syystä vaivaamassa mieltä. Rasitteista kannattaa päästä yli tietoisuus harjoituksilla. Mihin on kiire?
Joka tapauksessa kaikkia odottaa sama kohtalo, kuolema. Nyt kun on elämää, elä nyt.
1. rukoile, niin Jeesus voi auttaa sinua!
2. Ehkäpä hellä halaus parantaisi oloasi. Sellaisenkin saat, kun soitat minulle: 044 567 0800.
bäätman. sekin on mielikuvitusukkeli, hauskempi vaan kuin kaikki maailman iänikuiset jeesukset ja paatokset.
Nysse on varmaan kuollu.
olipas surullista tarinaa, toivotaan että hän on hengissä, fiksu tyyppi. Vaikka mihin olis mahkuja elämässä.
...Sanoi olevansa elävien kirjoissa tuolla toisessa ketjussa, joka on nimetty nimimerkkinsä mukaan. Upeaa. :)
Mahtavaa kuulla että vielä porskuttelee täällä, on niin fiksun olonen tyyppi että kannatas antaa tänne maailmaan se mitä hänellä on.. Jos on selvinnyt noin vaikeista asioista niin pärjäilee taatusti. Ja ennenkaikkea hänellä on läheisiä jotka rakastaa häntä oikeesti, huomisiin vaan ja tsemppiä kaikille .
Ihmisellä voi olla monta syytä lähteä, ja Blue Eyesin syyt ymmärrän täysin. Hyväksyntääni hän tuskin kaipaa, mutta sanon kuitenkin ne hyväksyväni.
Itselläni kuolema on pyörinyt mielessä about 12-vuotiaasta lähtien, ja nyt olen 32v mies. Huumorintajuinen, positiivinen, tukee toisia ihmisiä, luotettava, turvallinen, näin olen saanut monta kertaa itseäni kuvaillun. Se toinen puoli sitten onkin ihan jotain muuta. Synkkä, filosofinen, huumorintaju mustaa, jne, näin sanoi eräs hyvä ystäväni kun oppi tämän puolen tuntemaan. Kiehtovaa, itse en tosin ollut aivan samaa mieltä.
Avioliitto, karille mennyt ja lyhyt, narsistisen naisen kanssa, yksi lapsi, asuvat nyt toisella puolen suomea.
Nykyinen kumppani raskaana, parisuhdekammoinen, väkivaltaa taustalla, tottunut ajatukseen että on yksin vaikka olen toista koettanut vakuuttaa.
Töitä toisinaan, "moniosaaja", työttömyyttä enimmäkseen. Puuseppä ja koneistaja, AMK-opinnot masennuksen takia jäivät kesken. Älykäs, kyllä, olen itsekin samaa mieltä. Kuinka älykäs? Se ei kiinnosta; liian älykäs kuitenkin ymmärtääkseen olevansa liian tyhmä käyttääkseen älykkyyttään hyväkseen.
Itsemurha-ajatuksia koko aikuisiän, ei ainuttakaan yritystä. Eikä tule olemaankaan, vakuutan. Psykiatrista hoitoa, ex-vaimo pisti kerran pakkohoitoon mutta en ollut tarpeeksi sairas. Alkoivat katsomaan häntä tarkemmin, karkasi ennenkuin sulkevat hänet vihreiden seinien sisään.
Jeesusta tarjottu, sanoin että jos tulee itse juttelemaan niin varmaan tullaan juttuun, mutta Jumalaa en ala palvomaan kuitenkaan. "Saatanaako sitten?", kysyivät. Vastasin kieltävästi, en ymmärrä miksi pitäisi palvoa kumpaakaan; jos he ylipäätään ovat olemassa niin miksi palvoa jotain joka tekee elämästä helvettiä, monille pahempaa kuin itselleni? Selittäköön he sen minulle.
No, 32 vuotta elämää takana. Miksi edelleen elossa? Koska olen terve, ja hyväksyn sen jos ihmisellä menee tarpeeksi huonosti niin hänellä on oikeus lopettaa olemassaolonsa. Olen terve, ei huumeita, alkoholinkäyttö kurissa, lapsi, kohta toinen. Ja sen lisäksi.. Mikä on pahinta mitä voi elämässä tapahtua? Kuolema, ainakin yleensä. Ja se tulee kyllä. Miksei siis katsoa vielä kerran, mitä nurkan takana odottaa?
Heavy Metal, vanha MercylFateBlack, runous, kirjallisuus, filosofia, kauhu. Halu Ymmärtää. Ne pitävät minut täällä. Kirjoitan, valokuvaan. Kirjoittamisessa olen hyvä, valokuvauksessa en niinkään, mutta se saa minut lähtemään ulos, tekemään jotain. Kirjoitan kauhunovelleja, ehkä joskus saan kirjan valmiiksi, runoja myös.
Ja kuten niin moni muukin, en kuulu tähän maailmaan. Mutta ristiriita syntyy, kun ei usko kuolemanjälkeiseen elämään eikä jälleensyntymään.. Tämä on se ainoa mahdollinen elämä, siksi paras kaikista mahdollisista.
Tulipahan avauduttua.. Mutta miksipä ei?