Jep. Eli juttuhan on tällainen. En millään haluaisi myöntää muille, miehelleni, ystävilleni ja vanhemmilleni, että kärsin paniikkikohtauksista. Tuntuu, että kaikki pitävät minua rohkeana ja tasapainoisena ihmisenä, ja haluaisin näin olevankin.
Kuulostaapa tyhmältä, hohhoh. Mutta niin se vaan on.
Olen saanut lapsesta asti tosi harvoin paniikkikohtauksia ja jossain vaiheessa ne hävisivätkin kokonaan. Nyt kuitenkin läheisen ihmisen sairastumisen myötä olen alkanut saamaan näitä kohtauksia uudelleen, pahempina. Kun kohtaus alkaa, kaikki asiat tuntuvat etenevän paniikinomaisesti, nopeasti. Luulen, että sekoan. Kädet tärisee ja sydän hakkaa täysiä. Tunne on epätodellinen. Joskus tuntuu, että vatsa menisi sekaisin..
Ennen pitkiä, stressaavia työpäiviä kärsin usein myös unettomuudesta. Sekin on kamalaa.
Olen miettinyt jonkinlaisen lääkityksen hankkimista, mutta kannattaako se? Kohtauksia on nyt viime aikoina tullut noin kerran viikossa, tällä viikolla jo kaksi kertaa. Joskus taas on viikkoja, kun niitä ei tule ollenkaan. En haluaisi myöntää ongelmaani, ja että tarvisin vielä siihen lääkitystäkin. Tuntisin, että olen hullu.
Huoh.
Kuulostaapa tyhmältä, hohhoh. Mutta niin se vaan on.
Olen saanut lapsesta asti tosi harvoin paniikkikohtauksia ja jossain vaiheessa ne hävisivätkin kokonaan. Nyt kuitenkin läheisen ihmisen sairastumisen myötä olen alkanut saamaan näitä kohtauksia uudelleen, pahempina. Kun kohtaus alkaa, kaikki asiat tuntuvat etenevän paniikinomaisesti, nopeasti. Luulen, että sekoan. Kädet tärisee ja sydän hakkaa täysiä. Tunne on epätodellinen. Joskus tuntuu, että vatsa menisi sekaisin..
Ennen pitkiä, stressaavia työpäiviä kärsin usein myös unettomuudesta. Sekin on kamalaa.
Olen miettinyt jonkinlaisen lääkityksen hankkimista, mutta kannattaako se? Kohtauksia on nyt viime aikoina tullut noin kerran viikossa, tällä viikolla jo kaksi kertaa. Joskus taas on viikkoja, kun niitä ei tule ollenkaan. En haluaisi myöntää ongelmaani, ja että tarvisin vielä siihen lääkitystäkin. Tuntisin, että olen hullu.
Huoh.
Vastaukset 4
Vanhimmat
mutta ole selvinnyt niistä jotenkin ilman lääkitystä. En tiedä onko se hyvä.
Jos niihin kerran lääkitys on niin hankkisin sellaisen. Miksi kärsimään, jos apua on saatavissa.
Älä lähde lääkelinjalle jos ei ole aivan pakko! Itse olen kohta 10 vuotta kärsinyt paniikkikohtauksista, lähes kaikki mahdolliset lääkkeet on kokeiltu ja ne kokeilut on karmeita.. ainoa mikä on auttanut ,on kohtauksen tullessa bentsodiatsepiini eli rauhoittava lääke. Itselläni Xanor/Alprox. Rauhoittavaa et saa pelkästään jos ollenkaan (riippuvuusriski), vaan todennäköisesti jonkun ssri eli masennuslääkkeen. Itse toivon että en olisi pillerilinjalle koskaan lähtenyt, koska lääkkeisiin kehittyy, jos ei fyysinen niin ainakin psyykkinen riippuvuus. Ainoa oikea apu on terapia. Syy paniikkikohtauksiisi on selvitettävä, lääkkeet ehkä hiukan lievittää mutta ei poista syytä. Jos et pääse psykoterapiaan, mihin ei kyllä helposti pääse( paitsi jos itse maksaa), Kelan korvaamaan on hankalampi, kysy paikkakuntasi terv.keskuksesta jos pääsisit keskustelemaan esim. psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa vaikka näin alkuun. Itse sain aikoinaan päivittäin kohtauksia ja olin viikkokausia neljän seinän sisällä, jatkuvasti sairaslomalla ym. Jos et saa kohtauksia edes joka viikko, kokeile ensin kaikki muut vaihtoehdot ennen lääkitystä! :)
hei! minulla asiaa auttaa se, että puhun kaikille tutuille asiasta. Melkein jokainen tietää asiasta ja nyt olen siitä muutamalle työkaverillekin sanonut (ja olen psyk. sh). Mitä sitä häpeämään? Valitsiko joku muu itselleen diabeteksen tai korkean verenpainetaudin? Ei. Etkä sinäkään valinnut paniikkihäiriötä. Se on sairaus ja aivan yhtä arvokas tai arvoton kuin muut. Ei se sinusta huonompaa tee. Mieti oletko huonompi ihminen kuin esimerkiksi miestään pettävä "täysjärkinen" nainen tai naistaan hakkaava mies? Ole sinut itsesi kanssa ja hyväksy itsesi sellaisena kuin olet. Älä anna sairauden määrittää sinua vain määritä itse kuka olet ja mitä olet. Tämän jälkeen kerro muille ympärillä olevillesi jos tuntuu hyvältä.
Oikein hyvää kevättä!!
Hei. Se kai kuuluu taudinkuvaan ettei haluaisi kertoa muille, kun ei voi itsekään ymmärtää eikä hyväksyä. Ihan niinkuin kaikissa muissakin sairauksissa, tuntuu jotenkin nololta kun on omasta mielenterveydestä kyse.
Mulla on samoin tullut kohtauksia pidemmän aikaa ja hyvin vaihtelevasti, saattaa olla pitkiä aikoja et kaikki ok ja sitten taas tulee.
Mut olen oppinut etten ota niin vakavasti niitä. Alkuun en itsekään kertonut kenellekkään kun pelkäsin että mut hylätään ja jätetään, saan potkut ym. mitä ikinä tyhmiä ajatuksia.
Mut on todella helpottanut kun siitä on saanut puhua ja olenkin kertonut läheisille,perheelle ja töissäkin. Itse olen lähihoitaja ja töissä lasten kanssa, ja päivän aikana tulee paljon ihmiskontakteja. Joinain päivinä tuntuu vaikealta viaraiden ihmisten kanssa ja joinain taas paremmalta.
Itsekin olen luonteeltani aika sosiaalinen enkä ennen todellakaan pelännyt ihmiskontakteja, uusia tilanteita, en edes virallisuuksia ja nykyään jännitän. Mutta olen oppinut ettei kannata ottaa niin henk. kohtaisesti. Se ei ole osa minääni. Se on omalla tavallaan sairaus jonka kanssa on opittava elämään! Olen myäs ajatellut että en aina edes haluaisi olla niin sanavalmis, hieno ja taitava. Enkään myöskään syleillä koko maailmaa. Ei kaikille tarvitse olla mukava ja ihan kaikkia yrittää ottaa huomioon. Se on liian haastavaa näin suuressa maailmassa ihmispaljoudessa. Mielummin ehkä jopa olen vähän ujo ja nöyrä.
Ihanin tunne on kun voittaa pelkonsa ja jännitysaalto menee ohitse!
Voimaa jA valoa!