toiminut jo 2 vuotta tavis luokanopettaja. Erityislapset eivät ole kehittyneet ko. aikana mitenkään ja muutenkin kaikki on hunningolla, kun ei ole välineitä toteuttaa opetusta ja ohjausta. Suuret puheet kylläkin.
Asialle ei tehdä mitään.
Asialle ei tehdä mitään.
Vastaukset 34
Vanhimmat
- Meidänkin koulussa on erityisopettaja ollut hakusessa jo useamman vuoden. Ei yhtään pätevää hakijaa.
- Onko se opettajan koulutuksesta riippuvaa, jos ei ole välineitä toteuttaa opetusta? Koulutoimen rahoista kai pikemminkin.
- Tehdäänkö asialle sitten jotain, jos sinä kirjoittelet täällä siitä nimettömänä? Miten edesauttaa tilannetta?
Meidän koulussa erityisopettaja ei saanut opettaa matematiikkaa ollenkaan. Oli ainoa erityisopettaja, mutta puuttui pätevyys opettaa matematiikkaa. Hänen opetukseensa laitettiin siis myös ne lapset joilla oli ongelmia matematiikassa.
tehdä mitään, vaikka nimen kanssakin on asioista kerrottu.
Opettajan "omista välineistä" eli taidoista oli kyse, ei mistään rahoista.
Vaikka tää tyyppi pätevöityskin, ei hänestä tähän työhön ole. Johonkin muuhun ehkä.
Joku toinen on taitavampi opettamaan, vaikkei olekaan erityisopettaja. Ominaisuudesta tässä on pitkälti kyse.
Mutta eihän tuo ole ongelma. Tavis-luokanopettajalla on korkeampi koulutus tehtäväänsä kuin erityisopettajalla.
http://users.jyu.fi/~saloviit/tutkimus/inclusion.html#3._Opettajankoulutuksen_parantaminen
Saloviidan mukaan erityisopettajien pitäisi ollakin entisiä luokanopettajia, kuten ennen. Kokenut luokanopettaja osaa eriyttää ja muutenkin hallita luokkaa paremmin kuin kokematon.
Euroopan erityisopetusneuvosto on esittänyt kolme keskeistä esteettömän opetuksen muotoa (Key principles in special needs education, 2003). Niistä ensimmäinen on samanaikaisopetus, joka tarkoittaa sitä, että erityisopettajat tulevat tavallisiin luokkiin muitten opettajien tueksi. Vain harvoin läsnäolon täytyy olla jatkuvaa. Useimmiten riittää, että erityisopettaja on luokassa päivittäin jollakin tunnilla ja monesti riittää viikoittainen vierailu. Tähän tarvittavat resurssit ovat kouluilla jo pääosin olemassa. Vähentämällä liian laajaksi paisunutta kouluavustajien joukkoa saadaan lisäresursseja erityisopettajan virkojen perustamiselle. Esimerkiksi Italiassa samanaikaisopetus on inkluusion toteuttamisen keskeinen väline.
Toinen esteettömän opetuksen keino on yhteistoiminnallinen ryhmätyö, joka antaa runsaasti mahdollisuuksia lapsikeskeiseen työskentelyyn, eriyttämiseen, vertaistuen käyttöön ja myönteisen ilmapiirin kehittämiseen luokassa. Kolmas keino on osaava luokan johtaminen siten, että opettaja hallitsee keinot myös käyttäytymisongelmien hallintaan. Tämäkään ei ole salatietoa. Ohjeet löytyvät opettajien ammattikirjallisuudesta. Opettajan ei tarvitse jäädä päivittelemään käytöshäiriöitä, hän voi poistaa niitä.
Esteettömistä ratkaisuista on yleensä hyötyä kaikille. Esimerkiksi yhteistoiminnallisuus tai samanaikaisopetus tarjoavat hienoja mahdollisuuksia kaikille lapsille, myös niin sanotuille "lahjakkaille". Esteetön opetus ei kuitenkaan yksinään riitä kaikille. Silloin on aika ottaa käyttöön inkluusion toinen peruskeino, eriyttäminen. Eriyttäminen voi koskea tavoitteita, toimintatapoja ja arviointia. Jokainen opettaja kai eriyttää opetustaan jonkin verran. Pidemmälle menevässä eriyttämisessä mukaan tulevat henkilökohtainen opetussuunnitelma (HOPS tai HOJKS) sekä tarpeelliset apuvälineet. Tavoitteiden eriyttäminen tarkoittaa sitä, että oppilas voi olla mukana luokassa, vaikka hänen oppimistavoitteensa eivät yltäisi läheskään samaan kuin muiden. Oppimistavoitteiden ei tarvitsekaan olla samoja kaikille. Tämä sinänsä yksinkertainen asia tulee yllätyksenä niille opettajille, jotka ovat tottuneet kaavamaiseen "kaikki oppivat kaiken" eli "one size fits all" -ajatteluun. Eriyttämistä on tehtävä varovasti, eli mahdollisimman vähän, mahdollisimman vähän leimaavasti sekä kunnioittaen lapsen ikätasoa.
Eriyttämisellä ei ole alarajaa. Niinpä tavallisessa luokassa voivat opiskella jopa älyllisesti vaikeavammaiset lapset. Näiden lasten todellinen vertaisryhmä eivät ole pelkästään muut vammaiset lapset vaan myös muut samanikäiset lapset. On tärkeää, että kaikki lapset voivat osallistua oman ikäryhmänsä mukaiseen toimintaan mahdollisesta vammastaan huolimatta. Apuna voidaan käyttää osittaista osallistumista eli samaa asiaa, jonka avulla pikkulapset osallistuvat vanhempiensa kotitöihin. Yläasteen matematiikan tunnilla vaikeavammainen lapsi voi esimerkiksi jatkaa numeroiden harjoittelemista; pelkästään sitä varten ei tarvitse siirtyä erityisluokalle. Edes pitkälle menevä eriyttäminen ei vaadi opettajalta poikkeuksellista ammattitaitoa.
jatkuu:
Aikaisemmin myös Suomessa kaikki erityisopettajat koulutettiin kokeneista opettajista. Vuoden 1973 opettajankoulutustoimikunta tuomitsi erityisopettajien kouluttamisen omana erilliskoulutuksenaan. Toimikunta piti välttämättömänä, että erityisopettajilla on opettajan peruskoulutus ja tarpeeksi työkokemusta. Uusi tutkintoasetus (530/1978) jätti kuitenkin erilliskoulutukselle porsaanreiän, sillä yliopistot saivat ehdottaa haluamiaan maisterilinjoja. Akateemiset erityispedagogit alkoivat heti laajentaa valtakuntiaan. Täysin erillinen, niin sanottu "uusimuotoinen" erityisopettajien koulutus saa oman mainintansa tutkintoasetuksessa 1995.
Reformia voi verrata suuronnettomuuteen kuivalla maalla. Vuoden 1973 toimikunta varoitti, että erilliskoulutus johtaa poikkeavuuden ylikorostamiseen ja erityisopettajien erkanemiseen omille teilleen. Nämä pelot toteutuivat. Lisäksi erilliskoulutus tuhosi muitten opettajien luottamuksen omiin kykyihinsä, kun erityinen irrotettiin omaksi spesialiteetikseen. Yleisopetuksen opettajat alkoivat nyt valitella osaamisen puutetta. Teiden eroaminen näkyy dramaattisesti esimerkiksi suomalaisissa kasvatustieteen oppikirjoissa. Niistä on tavallisesti jätetty pois kaikki oppilaiden erilaisuuteen liittyvä, ikään kuin koko ilmiötä ei olisi olemassakaan. Selitykseksi riittää se, että "Pahimmin koulutuksen vaatimusten kanssa törmäilevien oppilaiden tutkimus on jätetty ensisijassa erityispedagogien harteille" (Rinne ym., 2002, "Johdatus kasvatustieteisiin", s. 60).
Erityispedagogiikka ideologiana. Erityispedagogiikka on oppimisvaikeuksiin kohdistuvaa kasvatustieteellistä tutkimusta ja sellaisena samanlainen tieteenala kuin muutkin. Asia muuttuu, kun erityispedagogiikasta tehdään pääaine erityisluokanopettajia kouluttavaan akateemiseen tutkintoon. Erityispedagogiikasta on silloin tehty ideologinen oppi, joka antaa teoreettiset perustelut koulumaailman erottelukäytännöille. Ideologiana erityispedagogiikka rinnastuu esimerkiksi viime vuosisadan alun brittiläisiin rotuoppeihin. Nekin esiintyivät omana tieteenalanaan, kuten "tieteellisenä rasismina", joka antoi perustelut rotuerottelulle.
Ideologisena oppina erityispedagogiikkaa sisältää kaksi olettamusta: 1) vika on yksilössä ja 2) erityisopetus on vastaus yksilön ongelmiin. Jos olettamukset tapauskohtaisesti pitävät paikkaansa, siirtoa voi pitää perusteltuna. Esimerkiksi Yhdysvaltain tiedeakatemian paneeli (1982) linjasi erityisopetussiirtojen tarpeellisuutta juuri näin. Paneelin mukaan lapsi voidaan panna erityisluokalle vain, jos 1) erityistarve on luotettavasti osoitettu ja 2) voidaan osoittaa, että erityisluokka tuottaa tavallista luokkaa parempia tuloksia. Jos ehdot eivät täyty, kyseessä on kuitenkin syrjintä.
Erityispedagogiikka esiintyy ideologiana silloin, kun nämä kaksi olettamusta on jo valmiiksi sisään kirjoitettu erityispedagogiseen puheeseen. Silloin niitä ei tarvitse enää erikseen perustella. Kyse on retoriikasta, jossa haluttu todellisuus tuotetaan puhetaidollisin keinoin. Se tapahtuu seuraavasti.
Aivan normaalissa puheessa ”erityisoppilas” tarkoittaa oppilasta, joka on siirretty erityisopetukseen. Ideologisessa puheessa erityisoppilas muuttuu henkilöksi, joka ”tarvitsee” erityisopetusta tai jolla on ”erityistarpeita”. Ideologinen puhe siis hyppää askeleen eteenpäin ja kiirehtii oikeuttamaan oppilaalle annetun leiman. Hallintopäätös ja oppilaan todellinen tarve ovat kuitenkin eri asioita. Vastaavasti ”erityisopetus” tarkoittaa normaalissa puheessa opetusta, jota antaa erityisopettajaksi palkattu henkilö. Ideologisessa puheessa erityisopetus muuttuu erityisoppilaan ”auttamiseksi”. Siitä tulee opetusta, jota erityisoppilas ”tarvitsee”. Tässäkin ideologinen puhe tekee ylimääräisen loikan. Jos erityisopetus jo määritelmällisesti "auttaa" ja oppilas sitä "tarvitsee", opetuksen hyödyllisyys on etukäteen annettu.
jatkuu:
1. Erityistarpeet: "sinä olet ongelma". Mistä sitten tiedetään, että oppilaalla on erityistarpeita? Erityisyys tai poikkeavuus ovat suhteellisia asioita: joku on poikkeavaa tai erityistä vain suhteessa annettuun normiin. Kasvissyöjällä on "erityistarpeita", jos ravintolan ruokalistalla ei ole kasvisruokaa. Jos ravintolan normiannokset sisältävät myös kasvisruokia, vegetaari ei poikkea muista asiakkaista. Erityistarve voi siis kadota, kun ympäristöä muutetaan. Voidaan tietysti katsoa, että jossain tilanteessa ympäristön muuttaminen ei ole kohtuuden rajoissa tai edes mahdollista. Pyörätuolilla ei voi satunnaisesti mennä umpimetsään. Tässä tapauksessa on luontevaa sanoa, että henkilöllä on "erityistarpeita". Erityistarpeet ovat siis suhteellisia.
Ideologinen puhe tuottaa massiivisen määrän erityistarpeita. Se tapahtuu niin, että erityistarve irrotetaan yhteyksistään ja tulkitaan absoluuttiseksi. Normi, joka tekee oppilaasta poikkeavan, on silloin häivytetty kuvasta. Esimerkki havainnollistaa asiaa. Kun pyörätuoli ei mahdu luokan ovesta sisään, ollaan tekemisissä oven leveyttä koskevan normin kanssa. Ongelmalle on kaksi vaihtoehtoista selitystä: joko ovi on liian kapea tai pyörätuoli on liian leveä. Erityisopetusideologia näkee vain yhden selityksen: pyörätuoli on liian leveä. Oven leveyttä koskeva normi muuttuu oppilaan sisällä olevaksi patologiaksi: ”Ovi ei ole liian kapea. Sinulla on erityistarpeita”. Sosiologit kutsuvat tätä ilmiötä "reifikaatioksi": sosiaalinen "esineellistyy".
Erityispedagogiikan katse on tiukasti rajautunut oppilaan patologiaan, jolloin laajempi oppimisympäristö unohtuu. Tässä mielessä koko tieteenala on vahvasti ideologisen paatoksen kyllästämää. Joskus erityispedagogiset tekstit voivat olla lähellä kuorensa murtamista. Esimerkiksi oppikirja ”Erityispedagogiikan perusteet” toteaa aivan oikein, että oppilaalla on erityistarpeita, jos enemmistölle suunnatut järjestelyt eivät hänelle sovi (Kivirauma, 2009, 12). Teos kuitenkin saman tien unohtaa nämä järjestelyt ja niiden osuuden erityistarpeiden tuottamisessa. Oppikirjaan jää seikkailemaan yksilö, jolla on "erityistarpeita". Vika siis löytyy aina yksilöstä. Erityisopetusideologian ensimmäinen johtopäätös kuuluukin: "Sinä olet ongelma".
2. Erityisopetus: "minä olen ratkaisu". Erityisopetusideologian toinen keskeinen käsite on "erityisopetus". Mistä tiedämme, että erityisopetuksesta todella on apua? Tieteen vastaus olisi oppimistulosten seuraaminen. Ideologia sen sijaan vain määrittelee erityisopetuksen oppilaan "auttamiseksi" tai asiaksi, jota erityisoppilas "tarvitsee". Erityisopetusideologian toinen johtopäätös siis on: "Minä olen ratkaisu".
Kun erityisyyttä tuottava normi on häivytetty kuvasta, erityisyys vaatii uutta määrittelypohjaa. Poistettu normi on tapana korvata siten, että "erityistarve" määritellään "erityisopetuksen" avulla. On vain niin, että erityisopetuksen ideologinen määritelmä jo valmiiksi nojautuu erityistarpeen käsitteeseen. Tuloksena on siten kehäpäätelmä, joka kehää kiertäessään jää sisällöllisesti täysin tyhjäksi. Useimmat erityispedagogiikan tekstit jäävätkin pyörimään kehään, jossa erityisopetus on sitä, mitä erityisopetusta tarvitseva tarvitsee ja erityistarve on sitä, että tarvitsee sitä, mitä erityistarpeessa olevat tarvitsevat. Tyhjinä kolisevat määritelmät saavat lopulta sisältönsä auktoriteettiuskosta. Kun määritelmät eivät kerro kuka oikeastaan täyttää erityisoppilaan kriteerit, sen kertoo lopulta asiantuntija. Hän sanoo, että tietty oppilas on erityisopetuksen tarpeessa, koska tarvitsee erityisopetusta. Objektiiviset siirtokriteerit on näin korvattu oikeastaan puhtaalla mielivallalla. Pinnallisesti kuitenkin näyttää siltä, että ratkaisu on objektiivinen, koska normeihin viittaava puhe on poissa. Tässä ideologinen retoriikka on saavuttanut kenties kauneimman voittonsa.
Sairaalametafora. Erityisopetuksen uskottavuutta lujittaa usko auktoriteetteihin. Auttamisammateista korkein auktoriteetti on lääkäreillä. Kun erityisopetus rinnastuu metaforisesti sairaanhoitoon, se hyödyntää myös lääketieteen arvovaltaa. Erityisopetuksen kielenkäytössä ovat yleistyneet lääketieteelliset diagnoosit. Erityisluokat rinnastuvat sairaalaosastoihin, joissa annetaan diagnoosin mukaista hoitoa. Erityisopetukseen levinnyt medikalistinen kielenkäyttö luo mielikuvaa vaativasta erikoistiedosta, joka on vain asiantuntijoiden hallittavissa. Nimikkeet "aspergerluokka" tai "dysfasialuokka" ovat hohdokkaampia kuin vanha nimi "apukoulu". Sairaalametafora luo mielikuvan, että oppimisvaikeuden ja sen hoidon välillä olisi samanlainen tiivis yhteys kuin sairauden ja sen hoidon välillä usein aivan oikeasti on.
jatkuu:
Akateemisille erityisopettajien kouluttajille poikkeavuuden ja "erityistarpeiden" ylikorostaminen tuovat leivän. Niinpä he mielellään ripustautuvat erityisopettajien perinteisiin työnkuviin. Amerikkalainen erityispedagogiikan emeritusprofessori Norris G. Haring (2000) päätyi toteamaan: "Historiallisesti erityisopetusta on pidetty edistysaskeleena kasvatuksessa. Todellisuudessa erityisopetus on paradoksaalisesti osoittautunut inkluusion esteeksi." Tämä koskee myös erityispedagogiikkaa akateemisena oppiaineena.
Muistakaa linkii:
http://users.jyu.fi/~saloviit/tutkimus/inclusion.html#3._Opettajankoulutuksen_parantaminen
http://users.jyu.fi/~saloviit/tutkimus/inclusion.html#3._Opettajankoulutuksen_parantaminen
http://users.jyu.fi/~saloviit/tutkimus/inclusion.html#3._Opettajankoulutuksen_parantaminen
Minäkö jankuttaisin samaa asiaa kok ajan? Ei kai?
Ai niin:
http://users.jyu.fi/~saloviit/tutkimus/inclusion.html#3._Opettajankoulutuksen_parantaminen
Muistakaa Saloviita! Saloviita on oikeassa aina ja kaikessa. On vain yksi totuus. Muistakaa:
http://users.jyu.fi/~saloviit/tutkimus/inclusion.html#3._Opettajankoulutuksen_parantaminen
http://users.jyu.fi/~saloviit/tutkimus/inclusion.html#3._Opettajankoulutuksen_parantaminen
Saahan sitä teoreetikko integraatiota ja inkluusiota hehkuttaa vaikka minkä verran! Vaikka minä lukisin erityisopettajaksi (taustalla aineenopen luokanopen koulutus) niin mahdoton on mahdotonta. Ellei lisäapuja tule (avustaja, tukiopetustunteja, kaksi opettajaa tunnilla jne.) niin inkluusio on turhaa. Ei yksi opettaja voi eikä ehdi eriyttää oppilaita sen mukaan, minkä kukin tasolleen tarvitsisi. En siis ole integraatiota tai inkluusiota vastaan, etenkin jos työnantaja kustantaisi lisäkoulutuksen (näillä opinnoilla ei tiedä erityisopetuksesta ja erityislasten tarpeista riittävästi) ja tarjoaisi siihen resurssit. Todennäköisesti näin ei tule tapahtumaan, joten kaikkien lasten oppimisen kannalta on tärkeää säilyttää erityisluokat (joissa siis max. 10 oppilasta, opettaja ja avustaja) sekä erityislasten että ns. heikkojen "normilasten" oppimisen kannalta.
Hyökkäät Saloviidan persoonaa vastaan ja linkkejä vastaan. Sen sijaan yhtäkään toimivaa vastaväitettä sitä kohtaan, mitä Saloviita on sanonut tai väittänyt, et ole saanut aikaiseksi. Minusta se on outoa.
Eikä Saloviita ole suurin toimija. Asialla ovat huomattavasti suuremmat voimat. Inkluusiota on syytetty pienen porukan kannattamaksi äärisuuntaukseksi. Silloin unohdetaan, että se on osa kansainvälistä lainsäädäntöä, YK:n virallinen linja ja Suomen valtion allekirjoittama periaate.
Tokihan nyt lisäapuja on saatavilla. Eihän kukaan ole muuta väittänytkään. Minusta on hienoa, että te opettajat periaatteessa kannatatte inkluusiota! Se on erittäin hienoa!
Euroopan erityisopetusneuvosto on esittänyt kolme keskeistä esteettömän opetuksen muotoa (Key principles in special needs education, 2003). Niistä ensimmäinen on samanaikaisopetus, joka tarkoittaa sitä, että erityisopettajat tulevat tavallisiin luokkiin muitten opettajien tueksi. Vain harvoin läsnäolon täytyy olla jatkuvaa. Useimmiten riittää, että erityisopettaja on luokassa päivittäin jollakin tunnilla ja monesti riittää viikoittainen vierailu. Tähän tarvittavat resurssit ovat kouluilla jo pääosin olemassa. Vähentämällä liian laajaksi paisunutta kouluavustajien joukkoa saadaan lisäresursseja erityisopettajan virkojen perustamiselle. Esimerkiksi Italiassa samanaikaisopetus on inkluusion toteuttamisen keskeinen väline.
Toinen esteettömän opetuksen keino on yhteistoiminnallinen ryhmätyö, joka antaa runsaasti mahdollisuuksia lapsikeskeiseen työskentelyyn, eriyttämiseen, vertaistuen käyttöön ja myönteisen ilmapiirin kehittämiseen luokassa. Kolmas keino on osaava luokan johtaminen siten, että opettaja hallitsee keinot myös käyttäytymisongelmien hallintaan. Tämäkään ei ole salatietoa. Ohjeet löytyvät opettajien ammattikirjallisuudesta. Opettajan ei tarvitse jäädä päivittelemään käytöshäiriöitä, hän voi poistaa niitä.
Esteettömistä ratkaisuista on yleensä hyötyä kaikille. Esimerkiksi yhteistoiminnallisuus tai samanaikaisopetus tarjoavat hienoja mahdollisuuksia kaikille lapsille, myös niin sanotuille "lahjakkaille". Esteetön opetus ei kuitenkaan yksinään riitä kaikille. Silloin on aika ottaa käyttöön inkluusion toinen peruskeino, eriyttäminen. Eriyttäminen voi koskea tavoitteita, toimintatapoja ja arviointia. Jokainen opettaja kai eriyttää opetustaan jonkin verran. Pidemmälle menevässä eriyttämisessä mukaan tulevat henkilökohtainen opetussuunnitelma (HOPS tai HOJKS) sekä tarpeelliset apuvälineet. Tavoitteiden eriyttäminen tarkoittaa sitä, että oppilas voi olla mukana luokassa, vaikka hänen oppimistavoitteensa eivät yltäisi läheskään samaan kuin muiden. Oppimistavoitteiden ei tarvitsekaan olla samoja kaikille. Tämä sinänsä yksinkertainen asia tulee yllätyksenä niille opettajille, jotka ovat tottuneet kaavamaiseen "kaikki oppivat kaiken" eli "one size fits all" -ajatteluun. Eriyttämistä on tehtävä varovasti, eli mahdollisimman vähän, mahdollisimman vähän leimaavasti sekä kunnioittaen lapsen ikätasoa.
Eriyttämisellä ei ole alarajaa. Niinpä tavallisessa luokassa voivat opiskella jopa älyllisesti vaikeavammaiset lapset. Näiden lasten todellinen vertaisryhmä eivät ole pelkästään muut vammaiset lapset vaan myös muut samanikäiset lapset. On tärkeää, että kaikki lapset voivat osallistua oman ikäryhmänsä mukaiseen toimintaan mahdollisesta vammastaan huolimatta. Apuna voidaan käyttää osittaista osallistumista eli samaa asiaa, jonka avulla pikkulapset osallistuvat vanhempiensa kotitöihin. Yläasteen matematiikan tunnilla vaikeavammainen lapsi voi esimerkiksi jatkaa numeroiden harjoittelemista; pelkästään sitä varten ei tarvitse siirtyä erityisluokalle. Edes pitkälle menevä eriyttäminen ei vaadi opettajalta poikkeuksellista ammattitaitoa.
Kirjoitit hienosti kuinka jopa vaikeavammaiset voivat opiskella tavallisessa luokassa. Tuo kohta, jossa kirjoitit ettei muut vammaiset vaan myös samanikäiset ovat tärkeitä sai myös sydämeni iloitsemaan.
MUTTA: käytännössähän se ei aina ole näin. Esimerkiksi liikuntarajoitteinen syrjäytettiin luokasta, opettajat kieltäytyivät opettamasta koska koulu on normaaleille tarkoitettu, heitä pelottaa erilaiset oppilaat, vammaiset ei kuulu normaalikouluun. Ja kyse ei todellakaan ole älyllisesti vajavaisesta oppilaasta, vaan huippulahjakkaasta.
Täällä ei hyökkää kukaan Saloviidan persoonaa vastaan. Hän saa puolestani sanoa mitä tahansa ja olla mitä mieltä tahansa. Toistuva jankutus Saloviidasta ja hänen työnsä toistuva linkittäminen alkaa ottaa kupoliin. Idealismi ja tosiasiat eivät tämän päivän Suomessa useimmiten enää kohtaa.
Seuraavassa linkissä on kuvaus yhdestä koulusta, jossa inkluusiota on toteutettu. Linkii on muistaaksen ollut täällä ennenkin. Resurssit ja olosuhteet eivät aivan tyypillisiltä vaikuta.
http://www.opettaja.fi/pls/portal/docs/PAGE/OPETTAJALEHTI_EPAPER_PG/2010_12/144669.htm
Kun googlettaa sanan "inkluusio", tulee vastaan useimmiten samoja nimiä. Suomi on pieni maa. Johtopäätösten vetäminen siitä mikä taho täällä kirjoittelee, ei ole vaikeaa.
Tuo opettajalehden artikkeli on ihan mukava juttu. Tosin, ihmettelin erityisoppilaiden suurtaa lukumäärää ryhmässä, peräti 7 kappaletta. Olisikohan nyt niin, että luokkaan on tullut enemmän erityisoppilaita, kuin mitä lähikouluperiaatteen mukainen luonnollisen määrän pitäiisi olla? Nyt luokasta neljännes oppilaita on erityisoppilaita, kun luonnollisen määrän pitäisi olla 1-2 erityistä tukea tarvitsevaa oppilasta per luokka.
Mikä merkitys mielestäsi on sillä, kuka tänne kirjoittelee inkluusiosta? Kovasti haluaisit käydä persooniin käsiksi löytääksesi - mitä? Ei liene yllätys, että inkluusiota kannattavat vanhemmat ovat perustaneet yhdistyksen nimeltä Salamancan lapset. Varmasti yhdistyksen jäseniä kirjoittelee täälläkin. Lisäksi näille tauluille voi kuka tahansa asioihin perehtynyt kirjoitella. Annetaanhan asiakysymysten keskustella, persoonan mollaaminen ei ole sivistynyt tapa.
Tosiasia on, että Suomessa ollaan pantattu tietoa inkluusiosta ja erityisopetuksen parhaasta paikasta vuosikaudet, kun muualla maailmassa ollaan alettu toteuttamaan laajamittaista inkluusiota. Erityispedagogiikan laitoksissa tunnustetaan laajalti inkluusion paremmuus erityisoppilaiden oppimismuotona.
Ei siis riitä, että väität Saloviitaa yksinäiseksi sudeksi ja pikkutekijäksi. Sinun tulee kumota Saloviidan väittämät.
Väännän nyt ihan rautalangasta:
1. Minä sanon, että erityisoppilas saavuttaa parhaimmat oppimistulokset normaaliluokalla, jonne on tukitoimet tuotu. Väitteeni tueksi vetoan Jyväskylän yliopiston opettajakoulutuslaitoksen professori Timo Saloviidan artikkeliin:
http://users.jyu.fi/~saloviit/tutkimus/inclusion.html
2. Nyt on sinun vuorosi todistaa em väittämäni vääräksi vetoamalla joko omiisi tai niiden muiden erityispedagogiikan asiantuntijoiden artikkeleihin, tutkimuksiin tai mielipiteisiin, joista olet puhunut. Niitä inkluusiota vastustavia erityispedagogiikan professoreitahan pitäisi mielestäsi olla vaikka kuinka paljon ja Saloviita vain pikkutekijä. Osoita nyt siis asiasi!
Vastaan "haasteeseesi", vaikken nimimerkki "Opetaja opetaja" olekaan. Yhdessä ketjussa jo lopetin tämän aiheen käsittelyn, mutta tämän yhden ainoan kerran nyt vielä aihetta kommentoin.
Suomessa kohtuullisen pieni joukko tutkijoita on perusteellisesti inkluusion tai sen toteutuksen elämäntehtäväkseen ottanut. Minä tai kukaan muukaan ei ole täällä väittänyt, että inkluusiota vastustavia professoreja tai tutkijoita olisi pilvin pimein. Suurin osa Suomen kasvatustieteilijöistä ei epäilemättä asiaan ole kummoisesti perehtynyt.
Erityispedagogiikan tutkijat saavat sanoa inkluusiosta mitä tahansa. Niin kauan kuin inkluusiota ei ole koko Suomen laajuisesti joka kunnassa toteutettu, kysymys on vain teoriasta. Onhan tätä tullut yritettyä selittää ymmärrettävästi. Kunnilla on kaikissa opetustoimen ratkaisuissaan omat intressinsä ja useimmiten ainakin opettajilla on kuntatyönantajan toimista huono kuva.
Saat haastaa minut & muutkin täysin vapaasti mihin tahansa. Ymmärrät luultavasti hyvin, ettei inkluusion vaikutuksia ole tutkittu, koska se on olemassa vain paperilla! Inkluusiosta puhujat ovat suurin osa aiheesta innostuneita. Meidän käytännön opettajien mielipidehän on kaikin tavoin väärä ja vääristynyt, joten se kannattanee unohtaa? Inkluusiosta innostuneet opettajat ovat moderneja ja älykkäitä, me skeptisemmät vain laiskoja ja osaamattomia!
Ne koulut/kunnat, joissa jotakin inkluusion kaltaista toimintatapaa noudatetaan, ovat harvassa. Tuon linkin koulukin on kaikin tavoin poikkeustapaus.
Saloviita on tutkija siinä missä muutkin. En ole ollut hänen luennoillaan ikinä, mutta olen kuullut mielipiteitä hänen luennoillaan olleilta. Mielipiteet vaihtelevat. Yleinen käsitys tuntuu olevan se, että innostus inkluusioon on suuri, mutta asiat ovat lähinnä teoriatasolla ja käytännön työtä tekevien opettajien näkökulma on jostakin kumman syystä toisenlainen. En ole nähnyt kenenkään täällä määrittelevän Saloviitaa "pikkutekijäksi". Suomalaisten kasvatustieteilijöiden asema kansainvälisesti nyt ei useimmiten merkitttävä ole. Julkisuudessa esiintyy lähinnä Kari Uusikylä.
Tämä keskustelu jää lapselliselle juupas/eipäs tasolle. Inkluusion seurauksia voidaan arvioda vasta sen jälkeen, kun nähdään se, missä laajuudessa ja millä tavoin se Suomessa ehkä toteutetaan. Minun näkökulmani on epäileväinen: koulumaailmaa haluaa useakin taho tässä maassa mieluusti muuttaa mitä moninaisimmin tavoin, mutta epäonnistumisten sattuessa kukaan ei vastuuta kanna. Tämä on nähty niin opetussuunnitelmauudistusten kuin muidenkin kokeilujen suhteen.
Saloviidan tekstissä suurin osa väittämistä nojautuu kansainvälisiin tutkimuksiin. Asioissa on reaalimaailmassa aina monta puolta ja mikään ei yksiselitteistä ole. Surullista on se, ettei Saloviidallakaan oikeastaan ole kun lyhyt pätkä tekstiä aiheesta "MITEN INKLUUSIO ONNISTUU?" Tuo osa tekstistä olisi ollut se kaikkein tärkein, mutta ymmärrettävistä syistä käytännön toimien esittely ei helppoa ole. Moni asia näyttää teoriassa kauniilta.
Saloviidan jutussa moni asia jossakin määrin ärsyttää minua. Perusteellinen läpikäynti olisi mielenkiintoista, mutta minun energiani siihen ei riitä.
On hyvä, että vanhemmat aktivoituvat Suomessa vielä joissakin asioissa. Olisi mielenkiintoista tietää, paljonko jäseniä tuossa Salamancan lapset-yhdistyksessä on. Sinä varmaankin valaiset meitä aiheesta?
Erityisoppilaiden määrä vaihtelee. Erityistoimenpiteitä kieltämättä tehdään usein. Toisaalta, se kertoo myöskin yhdestä asiasta: OPPILAITA PYRITÄÄN AUTTAMAAN! Yhdellekään oppilaalle ei huvin vuoksi tukitoimia tehdä. Ainakin minun omassa koulussani useat oppilaat pysyvät mukana perusopetuksessa vain ja ainoastaan tukitoimien avulla. Pienryhmäopetus & erityisopettajan palvelut ovat välttämättömiä! Kaikissa kunnissa niitä vain ei saatavilla ole.
Suomalaisen peruskoulun ongelma on ollut se, että oppilaita on päästetty läpi katsomalla monia asioita ns. sormien läpi. Eli hyväksyttiin vain se, ettei suuri joukko opi läheskään kaikkia tärkeitäkään asioita. Nykyisin näin ei ehkä vain niin usein enää hakuta tehdä?
Inkluusio on merkittävä ja pohdintaa aiheuttava asia. Suomessa olisi kuitenkin monia muitakin mielenkiintoisia ilmiöitä keskusteltavaksi. Yksi tärkeä asia voisi olla vaikkapa miettiä sitä, MIKSI erityisoppilaita oikeasti on nykyisin niin paljon. Voitaisiin tutkia myös sitä, mitkä asiat yhteiskunnassamme ovaty muuttuneet ja aiheuttaneet niin monille lapsille pahoja ongelmia koulmaailmassa. Ja ennen kaikkea, syytä olisi etsiä ne keinot, joilla tilanne muutetaan.
Tästä aiheesta voisi kirjoittaa vaikkapa kirjan. Minusta siihen ei taida olla.
Saas nähdä, vastaako "Opetaja opetaja". Tämä oli minun sepustukseni. Enää en tähän aiheeseen palaa. Ainakin yritän pitää lupaukseni...
Olipas uskomaton "vastaus" haasteeseen. Peräänkuulutin nimenomaan tutkimuksia ja nimiä, mutta yhtäkään inkluusion paremmuuden mitätöivää tutkimusta eikä yhtäkään inkluusiota vastustavan asiantuntijan nimeä noussut esiin. Tällainen vastaus oli tosin arvattavissa, koska kaikki alalla toimijat pitävät inkluusiota parempana kuin vallitsevaa segregaatiota.
Salamancan lapset ry:n tämänhetkistä jäsenmäärää en tiedä. Sen tiedän, että kiinnostus on ollut kovaa. Kun yhdistys perustettiin tämän vuoden alkupuolella, heti mukaan liittyi kymmeniä jäseniä. Nyt puhutaan varmaan jo sadoista ja huomenna tuhansista jäsenistä. Täällä infoa yhdistyksestä: http://salamancanlapset.julkaisee.fi/
En vastaa millään tavoin haasteeseesi. Se ei ole sen väärti. Luepa tuo kirjoituksen otsikolla Pah... tuosta yläpuolelta uudelleen, jos et ymmärtänyt asiaa. Salamancan lapset taitaa olla yhdistyksenä enemmänkin 1-5 ihmisen kokoluokkaa. Sivuista päätellen toiminta on vasta alkutaipaleella ja esim. julkaisulistalla oli esillä peräti yksi tutkimus. Kaikki varmaan arvaavat mikä se oli.
Suomalaisista suurin osa ei edes tiedä koko yhdistyksestä mitään. Nykysuomalaisten osallistumisinnokkuus ei päätä huimaa. Puhe tuhansista jäsenistä menee jo komedian puolelle.
Ammattikasvattaja vastasi aika selkeästi siihen, miksei inkluusiota vielä laajemmin vastusteta akateemisissa piireissä Suomessa. Asia nyt ei vain tutkijoidenkaan enemmistölle anna aihetta toimiin.
Jos alalla toimijoiden enemmistö Suomessa kannattaa inkluusiota, esittelet varmaankin heidän kaikki tutkimuksensa?? Tähän asti lähinnä Tämä Saloviidan absoluuttiset totuudet sisältävä kirjoitus on tullut muutaman kerran mainituksi.
Faktaa siitä, mikä tämänhetkinen tilanne asian käsittelyssä on saa esim. tästä:
http://www.eduskunta.fi/faktatmp/utatmp/akxtmp/sivm_4_2010_p.shtml
Se siitä.
En ymmärrä, mihin "yhteen" tutkimukseen viittaat. Salamancan lapset ry:n sivuilta löytyy tiedot ainakin näistä tutkimuksista:
http://salamancanlapset.julkaisee.fi/10
Tuo perusopetuslain eteneminen eduskunnassa ei tule yllätyksenä. OAJ:n valta on vahva eduskunnassakin. Se, että meillä on maailmanennätys erityisoppilaiden määrässä, johtuu juuri siitä, että meillä opettajat pääsevät säätämään lakeja, joilla ajavat ammattiyhdistyspoliittisia tavoitteitaan. Eräs tavoitteista on muokata koulu sellaiseksi, että kaikki opetettavat olisivat vain mallioppilaita, joita on helppo opettaa ilman lisätöitä.
Opettajien ammattijärjestö OAJ suhtautuu selkeän kielteisesti integraatioon (OAJ, 1989). Se esimerkiksi jarrutti tehokkaasti vaikeavammaisten oppilaiden pääsyä peruskouluun. Vain psykologit jatkoivat vastarintaa opettajien jälkeenkin. OAJ katsoo, että integraatio lisää opettajan työmäärää (OAJ, 10.2.2009). Järjestö ei tosin vastusta integraatiota sinänsä, jos näistä ylimääräisistä lisätöistä vain saadaan opettajien itsensä riittäväksi katsoma hyvitys.
Opettajaprofessionalismi tarjoaa selityksen myös erityisopetuksen jatkuvalle kasvulle. Kunnallisessa päätöksenteossa opettajien valta on kasvanut. Tämä käy ilmi vaikkapa Kauko Heurun (2000) väitöskirjasta. Kunnanvaltuutetut ja lautakuntien jäsenet tyytyvät yhä useammin vain vahvistamaan ammattilaisten etukäteen tekemät ratkaisut. Näin opettajat ovat päässeet muokkaamaan koululaitosta yhä enemmän mieleisekseen. Edunvalvonta selittäisi myös sen erikoisen kiihkon, jolla inkluusiota vastustetaan - vai olisivatko opettajat sittenkin vain kiihkeästi vammaisten asialla?
http://users.jyu.fi/~saloviit/tutkimus/inclusion.html#OPETTAJAN_TY%D6_KEVENEE,_KUN_OPPILAAT_VOI_VALIKOIDA_
Muuten, sanomasi: "En vastaa millään tavoin haasteeseesi. Se ei ole sen väärti." Oli ehkäpä paras vastaus esittämääni haasteeseen. Hyvin kuvaavaa.
Mietipä hyvin tarkkaan seuraavaa asiaa: Suomessa on yksi ammattiryhmä, joka on rajattu omaa alaansa koskevista lautakunnista kunnissa suoraan ulos. Arvaapa mikä se on???
Oikein: kunnallisen puolen opettajat. Kunnan palkkalistoilla työskentelevät opettajat on oikein lain voimalla suljettu ulos koulu-, sivistys- ym. vastaavista lautakunnista. Missään muussa ammattikunnassa Suomen maassa ei vastaavaa ole tehty.
Ja voi Hyvä Luoja näitä tutkimuksia! Erityisoppilailla havaitaan ongelmia koulun jälkeen? Onko se siis jotenkin ihme? Erityisoppilaat ovat oppilaita joilla on ERITYISONGELMIA! Niitä voi olla oppimisessa, sosiaalisella puolella tai missä tahansa osa-alueella. Olisi ihmeellistä, elleivät ongelmat jollakin tavoin heijastuisi myöhempään elämään.
Amerikkalaiset tutkimukset saavat sanoa mitä tahansa. USA:n koulujärjestelmä on kaikkea muuta kuin hyvä ja toimiva. Suomi ei ole USA.
Mobergin tutkimus on vanha. Suomi 1972 oli eri paikka kuin tämän päivään Suomi. Moni asia on muuttunut.
"Perustuu 500 oppilaan seuruutietoihin yläkoulusta eteenpäin. Oppilaat olivat olleet yläkoulussa joko tavallisissa luokissa tai 4 hengen erityisluokissa. Tavalliset luokat havaittiin suojaavaksi tekijäksi syrjäytymistä vastaan, kun taas erityisluokkasijoitus todettiin riskitekijäksi, johon liittyi suurempi syrjäytyminen myöhemmin elämässä."
Niin. Mistähän moinen johtuisi? Voisikohan olla niin, että erityisluokkien oppilailla oikeasti ON ongelmia, jotka vaikeuttavat heidään sopeutumistaan yhteiskuntaan? Onkohan kukaan selvittänyt sitä, olisivatko ne vastaavilla ongelmilla varustetut oppilaat normaaliluokissa selvinneet paremmin?
Sitran raportista -josta otettiin IRRALLISIA lauseita - löytyy lopun johtopäätöksistä esim. seuraavaa:
"Yhteenvetona kouluja koskevan ennusteen tuloksista voidaan sanoa, että
vahvin yksittäinen syrjäytymisriskin suhteellista osuutta selittävä tekijä on äidin
koulutustaso. Kouluun liittyvät tekijät selittävät hyvin vähän jäljelle jäävää
osuutta, kun ensin on koulusta riippumattomien tekijöiden vaikutus poistettu
mallista."
ja:
"Aikaisempi tutkimus on osoittanut (Rönkä ym. 2002, 101–102), että nuoren vanhemmilta saama tuki ja välittämisen kokemus lisäsivät nuoren hyvinvointia eri osa-alueilla, esimerkiksi minäkuvassa ja suhtautumisessa koulunkäyntiin."
&
"Tulosten perusteella näyttäisi siltä, että oppilaiden suotuisat taustat ehkäisivät syrjäytymistä, kun taas epäsuotuisan taustan kouluissa oli selittämättömäksi jäävää vaihtelua. Tosin äitien koulutustaustan mukaan tarkasteltuna ilmiö heikkeni, kun huono-osaisuuden piirteet lisääntyivät. Se, voiko kyse olla esimerkiksi vastaanottavan toiseen asteen oppilaitoksen panoksesta syrjäytymisriskissä oleviin nuoriin, jää jatkotutkimusten selvitettäväksi."
Lähde:
http://www.sitra.fi/julkaisut/raportti75.pdf?download=Lataa pdf¨
Käytät paljon energiaa inkluusion markkinoimiseen ja samalla saat mukavasti opettajia ruotuun oikaistua. Totuus inkluusiosta on kuitenkin se, että se on Suomessa vasta suunnitteluasteella ja nähtäväksi jää, miten ja milloin se ehkä toteutuu.
Niin Salamancan lasten kuin Saloviisan tutkimuksenkin propaganda on yksipuolista. Niin saloviidalle kuin muillekin yliopiston opettajankoulutuksen puolella työskenteleville tutkijoille pitäisi määrätä pakollinen työjakso suomalaisessa peruskoulussa. Se avartaisi maailmankuvaa. On oikeastaan aika uskomatonta, että ihmisten koulutuksesta opettajiksi vastaavat ihmiset, joiden enemmistöllä ei itsellään ole kokemusta työstä Suomen peruskoulussa.
t.saloviita propagoimassa täälläkin?
Tuo yksi Saloviidan faniklubin perustajajäsen on niin oppi-isänsä lumoissa ettei muusta osaa vissiin kirjoittaa. Minua ainakin alkaa pistää vihaksi koko juttu. Propaganda on kuin itänaapurissa aikoinaan.
Kukaan ei ole hehkuttanut Saloviitaa. Mies nyt vain on sattunut kirjoittamaan hienon artikkelin, johon on koottu kaikki mahdollinen mikä tulee tietää erityisopetuksesta. Selvästikään et ole raivoltasi pystynyt artikkelia lukemaan.
Mutta ei puhuta Saloviidasta tällä kerralla enempää. Tässä sisäasianministeriön julkaisu:
http://www.intermin.fi/intermin/biblio.nsf/FC1F24F08EF08290C22576C00048F0FF/$file/012010.pdf
"Niemi, A-M., Mietola, R. & Helakorpi, J. (2010). Erityisluokka elämänkulussa. Selvitys peruskoulussa erityisluokalla opiskelleiden vammaisten, romaniväestöön kuuluvien ja maahanmuuttajataustaisten nuorten aikuisten koulutus- ja työelämäkokemuksista. Sisäasianministeriön julkaisu 1/2010."
"Yhtenä kiinnostavana tuloksena pidämme usean haastateltavamme yhteneväisiä kokemuksia siitä, että he eivät erityisluokkataustallaan ole pärjänneet ammatillisessa koulutuksessa. Näiden nuorten kuvaamana heidän erityisluokalla rakentuneet valmiutensa ja osaamisensa eivät ole vastanneet ammatillisten opintojen vaatimustasoa. Haastateltavat kuvailivat joutuneensa keskeyttämään ammattiopinnot siitä syystä, että peruskoulun erityisryhmissä ei heiltä ollut vaadittu sellaista osaamista, jota taas ammatillisissa opinnoissa pidettiin lähtötasona."
"kunnallisen puolen opettajat. Kunnan palkkalistoilla työskentelevät opettajat on oikein lain voimalla suljettu ulos koulu-, sivistys- ym. vastaavista lautakunnista."
Mihin tuo väite perustuu? Miksi kuntien sivistyslautakunnissa sitten on opettajia?
He ovat sitten työssä jossakin valtion ylläpitämässä koulussa. Esim. peruskoulun opettajat on "jäävätty".
No annappa pykäliä kehiin.
No tämä kiinnostaa minuakin! Miten niin opettajat eivät istu koululautakunnissa, opetus- ja sivistys- tai vastaavissa lautakunnissa?!!!!
Pikaisen googleselauksen perusteella opettajia on kaikissa näissä, aina eduskuntaa myöten!!!
Kunnallisen puolen opettajia ei oteta kuntien koulutusaiheisiin lautakuntiin. Valitan. Näin asia vain on. Ellei laki sitten ole muuttunut. En ole kuullut niin tapahtuneen.
Ainakin omassa kotikunnassani asia on näin.
No laitahan nyt hyvä ihminen pykäliä kehiin! Kukaan ei usko väitteitäsi, on tässä nyt sentään silmät päässä ja lakipykäliä sekä nykymenoa selattu!
Jos väitteesi pitää paikkansa, niin on löydyttävä myös laki tai asetus, jolla asiasta on säädetty!
paikkansa. kyllä meillä ainakin on koulupuolen osalta asia niin, että voi olla opekin.
ja sama soster lautakunnissakin eli löytyy terveyspuolen ammattilaista jopa pj:n paikalta
Alatko komennella vai?
Valitan, juttu on niikuin sanoin. Ainakaan minua ei voisi vähempää kiinnostaa googletella pitkin päivää tyhjänpäiväisiä juttuja. Jos sinua kiinnostaa selvitä asia itse. Kotikunnassani sivistyslautakuntaan ei kunnallisen puolen opettajia oteta ja käsitykseni mukaan tämä oli vallitseva käytäntö ainakin vielä muutama vuosi sitten. Hupaisa käytäntö sinänsä. Kai opettajat vain omaa etuaan ajoivat ja olivat lisäksi vielä liian suulaitakin?
Jos asia on muuttunut, se on tapahtunut aika äskettäin. En ole kuullut siitä.
Väittely kanssasi kiinnostaa enää hyvin vähän. Suosittelen, että keskityt esittelemään meille Saloviidan kirjoituksen eri puolia ja luennoimaan opettajien kaikinpuolisesta laiskuudesta. Minä odottelen kesälomaa ja leikkaan nurmikon!
Voi lautakunnassa istua opettajakin, jos ei ole omassa kunnassa töissä. Periaate on, että omista asioista ei saa päättää. Itse olin oman kuntani lautakunnassa, mutta sitten 1990-luvun alkupuolella laki muuttui. Toisaalta tämä on johti siihen, että oli ristiinedustusta lautakunnissa ja niinpä meillä oli terkkarin vastaava hoitaja sivistyslautakunnan puheenjohtajana (vähentämässä sivistystoimen menoja).
Sinä väitit, että sivistyslautakuntaan sun muihin ei opettajat pääse. Todistustaakka on Sinulla, ei Minulla!
Leikkaa sinä kuule vaan nurmikkoasi, mutta kukaan ei usko väitteitäsi siitä, että opettajilla ei olisi valtaa kunnallis- ja valtionpolitiikassa!!