Hei.
Olen ollut vailla suuntaa jo viitisentoista vuotta, eli puolet elämästäni. Olen kuitenkin elänyt lähinnä perheen, ystävien ja yhteiskunnan toiveiden mukaisesti. Paljon olen nähnyt ja kokenut - enkä siltikään koskaan ole kokenut oloani sellaiseksi että tuntisin tekeväni sitä mitä tahdon, koska en tiedä mitä tahdon ja että miksi minä täällä ylipäätäänsä olen.
Koen urheilun, harrastukset, parisuhteet ja työn vain ihmisen tapana peittää omat kysymyksensä ja pelkonsa. Niillä ei ole elämän kannalta mitään merkitystä, sillä kuolet kuitenkin joka tapauksessa etkä saa viedä mitään mukanasi. Uskonto kuuluu myös samaan kategoriaan, sillä annetaan vain ihmisille tekosyy olla miettimättä itse asioita ja unohtaa oma itsensä. Toki aika kuluu niiden avulla paremmin ja monesti saattaa olla iloinen jotain noita tehdessään, mutta.. Miksi?
Terapiassa olen käynyt aikanaan ja koin oloni lähinnä kiusaantuneeksi niissä. Voin kertoa aivan mitä tahdon heille, vaikka senkin mitä he tahtovat kuulla. Ei sillä ole mitään merkitystä. Masennuslääkkeitä olen syönyt monenlaisia, osa väsytti, osa piristi. Osa sai olon tuntemaan varmalta josta ystävät ja perhe tykkäsivät, mutta.. Mitä sillä on merkitystä tykkäävätkö he vai ei? Samalla tavalla maailma pyörii sittenkin, elämän kiertokulku jatkuu ja kaikki on samaa suurta näytelmää.. Miksi?
Viimeaikoina on alkanut tuntumaan että vaihtoehdot ovat vähissä. Ehkä ostan bussilipun kauas pohjoiseen, suunnistan korpeen josta minua ei löydetä ja päästän itseni päiviltä. Tai menen lääkäriin ja pyydän masennuslääkkeet jälleen kerran jotta minusta saataisiin yhteiskunnan silmissä 'normaali'. Tai sitten löydän vastauksen kysymyksiini. Ensimmäinen vaihtoehto on vaikein, mutta varmin ratkaisu, toinen helpoin mutta hieman 'roskien maton alle lakaisemista' ja viimeinen vaihtoehto täysi kysymysmerkki.
...Mitä tässä nyt sitten tekisi.
Olen ollut vailla suuntaa jo viitisentoista vuotta, eli puolet elämästäni. Olen kuitenkin elänyt lähinnä perheen, ystävien ja yhteiskunnan toiveiden mukaisesti. Paljon olen nähnyt ja kokenut - enkä siltikään koskaan ole kokenut oloani sellaiseksi että tuntisin tekeväni sitä mitä tahdon, koska en tiedä mitä tahdon ja että miksi minä täällä ylipäätäänsä olen.
Koen urheilun, harrastukset, parisuhteet ja työn vain ihmisen tapana peittää omat kysymyksensä ja pelkonsa. Niillä ei ole elämän kannalta mitään merkitystä, sillä kuolet kuitenkin joka tapauksessa etkä saa viedä mitään mukanasi. Uskonto kuuluu myös samaan kategoriaan, sillä annetaan vain ihmisille tekosyy olla miettimättä itse asioita ja unohtaa oma itsensä. Toki aika kuluu niiden avulla paremmin ja monesti saattaa olla iloinen jotain noita tehdessään, mutta.. Miksi?
Terapiassa olen käynyt aikanaan ja koin oloni lähinnä kiusaantuneeksi niissä. Voin kertoa aivan mitä tahdon heille, vaikka senkin mitä he tahtovat kuulla. Ei sillä ole mitään merkitystä. Masennuslääkkeitä olen syönyt monenlaisia, osa väsytti, osa piristi. Osa sai olon tuntemaan varmalta josta ystävät ja perhe tykkäsivät, mutta.. Mitä sillä on merkitystä tykkäävätkö he vai ei? Samalla tavalla maailma pyörii sittenkin, elämän kiertokulku jatkuu ja kaikki on samaa suurta näytelmää.. Miksi?
Viimeaikoina on alkanut tuntumaan että vaihtoehdot ovat vähissä. Ehkä ostan bussilipun kauas pohjoiseen, suunnistan korpeen josta minua ei löydetä ja päästän itseni päiviltä. Tai menen lääkäriin ja pyydän masennuslääkkeet jälleen kerran jotta minusta saataisiin yhteiskunnan silmissä 'normaali'. Tai sitten löydän vastauksen kysymyksiini. Ensimmäinen vaihtoehto on vaikein, mutta varmin ratkaisu, toinen helpoin mutta hieman 'roskien maton alle lakaisemista' ja viimeinen vaihtoehto täysi kysymysmerkki.
...Mitä tässä nyt sitten tekisi.
Vastaukset 20
Vanhimmat
alle vaihtoehtoa, sulla vain yksinkertaisesti pitää olla lähetin päällä. Ei lääke nosta rintojasi tai masentuneita kasvojasi. Vain lähetin pystyy siihen. Miksi olet foobinen ratkaisua kohtaan, joka on vain ja ainoastaan lähetin? Puuttuuko sinulta status? Kaikki naisetkin sen tietävät ja ennen kaikkea Jumala ja nestehukka.
Lähetin?
joka on kuin kellokortti, jolla vapaudut lomalle ja vapaalle. Löydät ihmisen ja toisen ja yhteiskunnan turvallisuuden. Milloin mä saan lomaa? Ei kaikkee tarvitse tehdä mun kustannuksella, ei ihmisiä tarvitse haalia, mutta mikä riittää? Joku idiotismikohtako lapsenkasvatuksesta? (sijaitsee päässä, aivoissa) Lähettimellä vapaudut lähes täysin neuropsykologisista oireistasi nestehukan kautta. Lähetintä täytyy suojella kovemmin, kuin luontoa. Jumala on katsos luonut luonnon luomuna ja voi auttaa jälleenrakentamisessa. Kunnioitustakin se herättää ja ennen kaikkea aikaa ja hiljaisuutta. Aikaa tutustua historiaan. Ihan uus asiako?
Lähettimestä on erilaisia käsityksiä, joillekin se on modeemi, joillekin vammaisessa oleva psykoottisuus, jonka alla piilee ihmisyys ja humaaniluonto tai yleensä vammaisuus, soitin tai taideteos, sanakirja, taivaankansi, kukka. Muita ei nyt tule lähettimestä mieleen, yhdistys ei ole mun mielestä lähetin.
" Meidän sydämemme tulee vahvistua armosta, ei ruoista, jotka eivät ole ketään hyödyttäneet" Lähetintä on varmaan tästä syystä pidetty kiellettynä jonkinverran. Se on tosi ihana tunne kun se tulee ja kestää kauan, siihen voi liittää ominaisuuksia, kuten esim. tasapainon jne. Sen tulohetki muistuttaa jotenkin syömistä. Mä olin tällöinen about 5 vuotta. Ja se kummastutti, säikähdin ja asia jäi kertomatta loppuun. Nyt harmittaa, joudun sen takia etsimään harmoniaa ja se suututtaa ja masentaa.
Yleensä kaikki hakevat elämää harmoniassa, onko yheiskuntamme sellainen kattava ja tasapainoinen. Olenko etuilija ja uskonnollisesti väärällä maailmankatsomuksella? Miksi kaikki on tällaista vaikeaa?
Voit sä elää omaksi iloksesi. Ei täss tarvi olla jotakin. Tee mitä kiinnostaa. Paljon on sellaista toimintaa joka voi viedä mukanaan. Ota rennosti vaan niinku minäkin. Ei mullakaan täs ihmeempiä elämäntehtäviä ole. Kunhan olen vaan.
Ei mut uusi nyt ne lääkkees,masennus puhuu.
Poinntis siis oli et jokaisella on omatahto,mut siin on vaan se et jos haluu olla muidenkaa väleissä kannattaa elää normien mukaan, itsekkin oon miettiny jos erakoituis jonnekin korpeen,olis helpompaa mut sekoominen taattu,onks sekään sitten onnee?, ihmisten kuuluu yrittää selviytyä laumassa,vaikkakin meidän yhteiskunta on aivan vastainen ihmisten luonnolle,kaikkien on alistuttava ei minkään eessä.
Elämä on kaikille lyhyt kannattaa elää se sillain kun haluaa, ja yksin kellään ei oo oikeesti hyvä olla.
Ajattelen lääkkeistä että ne ovat kuin huijausta, asia jolla kysymykset ja elämäntarkoituksen pohdiskelu voidaan vaihtaa turtuneisuuteen ja pitää ihminen hymyilevänä ja hiljaa yhteiskunnassa. Ihmisten seura on samankaltaista kai. Ei muita ihmisiä tarvita kuin peileiksi joista näkee oman itsensä tai joiden avulla voi rakentaa haluamaansa minäkuvaa. Koen oloni vain ärtyneemmäksi jos hakeudun ihmisten seuraan.
Niinpä niin.. olenko rakentanut itselleni valloittamattoman linnakkeen jota yritän puolustaa viimeiseen asti vai olenko ainoa joka näkee asioita näin?
Oletko kuullut Viktor E. Franklista, logoterapian keksijästä. Frankl oli juutalainen psykiatri 1930-luvulla ja joutui kuolemanleireille, mutta selvisi hengissä. Kokemuksiensa pohjalta hän kirjoitti teoksen Ihmisyyden rajalla, jossa hän pohtii miksi toiset selvisivät leireiltä kun muut kuolivat. Hänen mukaansa keskeisen tärkeää oli pystyikö ihminen löytämään tarkoituksen elämälleen; Franklin tapauksessa oli halu kirjoittaa julkaisematon teoksensa uudelleen natsien takavarikoitua alkuperäisen version.
Franklinin ajattelussaan korostama tarkoituksen keskeinen merkitys mielekkäälle ihmiselämälle on minusta jotain hyvin olennaista, vaikka en voi itse sanoa sellaista varsinaisesti löytäneeni. Eräs sitaatti kuuluu: "Between stimulus and response, there is a space. In that space is our power to choose our response. In our response lies our growth and our freedom." Käsitän että tietyssä mielessä olemme vaipaita kaikesta ympäröivästä, siteet jotka pitävät ihmisiä kiinni paikassa ja ajassa ovat lopulta heidän itsensä valitsemiaan, jopa siteet perheeseen. Tämä on ymmärtääkseni jotain mikä liittyy myös eksistentialismiin (ei kannata antaa käsitteen hölmön maineen häiritä), ihmisen vapauteen kaikesta ja kaikista, ja siten vastuuseen itsestään. En väitä että pystyisin tähän, tunnistan itseni osittain tekstistäsi ja menen virran mukana (kun en keksi tai pysty muuhunkaan), tosin vastahakoisesti, mikä onkin aiheuttanut minulle paljon ongelmia itseni ja ympäristöni kanssa.
Tuntuu että nykymaailmassa korostetaan nautintoa, onnellisuutta, menestystä ja varallisuutta, mutta tämä ei välttämättä tarjoa kaikille sitä, mitä he kaipaavat (vai onko kyseessä se että omat kyvyt eivät maallisen tavoitteluun riitä). Toisaalta, mikä voisi sen kaipuun täyttää? Idealismi, usko johonkin universaaliin, oikeudenmukaisuuteen, hyvään ihmisten välillä? Tunnemme tarpeeksi historiaa ymmärtääksemme, että idealismi korruptoituu helposti, jalo tarkoitus muuttuu irvikuvakseen. Entä onko edes olemassa päämääriä, jotka meissä todella resonoivat? Kansakunnan rakentaminen, taistelu itsenäisyydestä - tarkoittaako se enää muuta kuin mylviviä kiekkofaneja? Entä yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus? Uskon, että mm. kansakunnalla ja oikeudenmukaisuudella on yhä suuri merkitys, mutta maailma ei ole enää yhtä selkeä ymmärtää tai ehkä pikemminkin oma suhteemme maailmaan. Ehkä ongelma onkin juuri siinä, lähestymiskulmamme on kovin yksilökeskeinen. Mikä on minun tarkoitukseni kun aikaisemmin kysyttiin mikä on meidän tarkoituksemme.
En tiedä, eämä on kaaos ja masennun voimattomuudestani helposti. Mutta sen tiedän, että jotain tarvitsen. Sitä etsiessä.
Kiitos kirjavinkistä, jos se sattuu käsiini suomenkielisenä niin tutustun siihen.
Tunnen todellakin monissa kohtaa samoin.
Joskus sitä pohtii että onko menettänyt kosketuksensa todellisuuteen ja luonut itse itselleen muurin joka estää koskaan löytämästä sitä mitä etsii. Toisaalta sen tietää ettei 'normaali' elämä tulisi tyydyttämään kaipuuta vaan ainoastaan se auttaisi unohtamaan kaipuunsa. Yhteiskunnan ote on ihmeellisen vahva, yksinolo tuomitaan epäonnistumiseksi, tekemättömyys laiskuudeksi ja putoan aina uudestaan yhteiskunnan oravanpyörään. Se repii, mutta kuten sanoit se repii enemmän kun ei tiedä suuntaa, kun ei tiedä mitä varten herää, kun ei tiedä muuta kuin sen kaipuun jota ei osaa selittää.
Niinpä. Mikä helvetti tuo kaipuu oikein on. Rintaa repii ja raastaa, surustuttaa ja itkettää, tuntuu että joku ontto kolo sisällä kasvaa koko ajan. Jonnekin kaipaan, jotakin tarvin, mutta mitä se on. Niin julmetun hämmentävää. Eihän tätä kestä.
http://www.youtube.com/watch?v=jfULvR2noaE&feature=related
Harmi kun ei lontoon murre taivu.
niin että kerran kun tänne syntyy ja elää, elämän pitäisi olla hyvää ja nautittavaa, sellaista josta itse pitää. Peikko nimeltä yhteiskunta on kaiken pahan alku ja juuri. Miksi vitussa pitäisi tehdä työtä mitä inhoaa suurimman osan elämästään? Mukavaa työtä tekisi tietysti mielellään mutta silloinkin rauhallisella aikataululla. Miksi vitussa olisi pakko mennä naimisiin ja hankkia lapsia? Avioliitto ei tarkoita yhtään mitään. Paremmin menee pareilla jotka ovat susipareja. Uskonto on vain pelote, osa siitä sisältää elämän viisauksia mutta ihmisluonto on hyvinkin identtinen muun luonnon kanssa. Kauneus ja älykkyys on jokaisen yksilöllinen lahja ja aina ei mene nallekarkit tasan.
Ryhdy harjoittamaan taikatemppuja.
-->Wiccaa, Yrttejä, Rituaaleja =)
Transendenttinen mietiskely kehiin.
--->Kun tunnet että leijut ja levitoit, saat vapauden kokemuksia
Tai aloita metsissä samoaminen ilman kelloa =)
Luin tekstisi kiireellä mutta sitten uudelleen.
Ilmiömäistä. Minusta tuntuu täsmälleen samalle!!!
En tiedä mitä varten olen olemassa.
Tai siis minulla ei ole omaa suunnitelmaa.
Kaikki mitä olen aiemmin tehnyt , on ollut selkeää toisten toiveiden toteuttamista.
Syytä tähän olen miettinyt lapsuudesta. Olen menettänyt lapsena äidin.
Äiti sai sydänkohtauksen ja en tiennyt mitä piti tehdä.
Lähdin kauppaan ostamaan karkkia kun ahdistuneena en tiennyt mikä lääke auttaa.
Toinen asia minkä myös tiedän menneisyydestä on hyljätty tunne.
Isä ja Äiti erosivat kun olin just syntynyt. Meidät siskoni kanssa hylättiin lastenkotiin.
Luulen että tästä kumpuaa juurettomuuden tunne. Eräänlainen tahto uhrata oma elämä muille ja toisten tarpeille, tulla edes hiukan hyväksytyksi. Isä haki meidät siskoni kanssa lastenkodista ja pahoinpiteli.
Teki selväksi ettei meitä tahdo kukaan ja olemme arvottomia.
Onko tällaisia kokemuksia? Minulla, kun olen miettinyt lapsuuttani siis 1v-5v välistä aikaa, selvisi että todellinen syy miksen ole mitään , enkä halua miksikään, juontuu tuolta syvältä ajalta lapsuudesta.
Tähän vielä shokki kun hypetettiin ydinsodan pelkoa ja loppuhuipentumaa tshernobyl onnettomuudesta.
Olen vailla suunnitelmaa.
Siksi improvisoin.
Heitän luita rummulle ja yritän ennustaa.
Mihin suuntaan sitä menisi.
Elämää tämäkin.
Vaellella ilman päämäärää.
Jekutat :)
Mutta minä virkistyin ja heräsin kuin KUOLLEISTA! No ainakin hetkeksi. Olenko nyt pyhimys? o:D Ei! Tuo on otsalampppu :)
Minä olin jo opiskelemassa. Väitin että joku tshernobyl pläjähtää. Minulle naurettiin. No se pläjähti :)
Jippiii! Olin oikeessa :D
Pliis. Estäkää minua ajattelelemasta muuta kuin maata jalkojeni alla. Jos katson syvälle maan sisään laserkatsellani .. Pliis. STOP Motion :D
jk. ::::D
Olet tullut suurten kysymysten äärelle. Vaihtoehtosi ovat juuri nuo mitä sanoitkin, voit paeta niitä kysymyksiä elämällä vauhdikasta elämää jossa ei jää aikaa ajatteluun, tai käyttämällä päihteitä jotka sumentavat mielen, tai syömällä lääkkeitä. Tai tekemällä jotain muuta pahaa itsellesi. Kaikki ne ovat keinoja turruttaa mieli ja paeta suuria kysymyksiä.
Mutta ei ole pakko yrittää paeta niitä,voi vahvistaa itsensä niin että kestää kohdata vastaukset,vaikka ne olisivat sellaisia mitä ei ole osannut kuvitellakaan. Jos vaan kestää nähdä todellisuuden niin sitten voi olla todella vapaa, kaikesta. Se tie on erittäin vaikea kulkea,varsinkin alkuun.Ja se on yksinäinen tie. Mutta se mitä ihminen voi sillä tiellä saavuttaa on jotain mistä useimmat eivät edes osaa haaveillakaan.
Samassa tilanteessa kanssasi on moni ihminen,ja he ovat onnekkaita, heillä on mahdollisuus valita. Se on paljon enemmän kuin mitä tavallisilla ihmisillä on.
Itsekin olen ollut vuosia sitten vastaavassa tilanteessa,lopulta minä valitsin vapauden. Ja olen sillä tiellä edelleen.
täältä saatat löytää jotain uutta suuntaa ajatuksillesi:
http://darksoul.blogit.fi/
Kiitos teille ajatuksia ja tunteita herättäneistä vastauksista.
Väistämättä tulee mietittyä että olenko hullu, ovatko kaikki muut hulluja vai olemmeko kaikki hulluja. Siksi on lohdullista tietää ettei ole ainoa, etsijöitä on muitakin. Olen nyt kallistunut siihen vaihtoehtoon, etten enää pidä lääkitystä, terapiaa tai itsemurhaa vaihtoehtona vaan lopetan pakenemisen ja itseni turruttamisen.
Vieköön se tie minut vastausten äärelle tai olkoon viemättä, tiedän nyt olevani matkalla - se riittää.
Lukaiskaapa -ihan piruuttanne- Uusi Testamentti (ja Psalmit).