Olen päälle parikymppinen naiseläjä, jolla ylipainoa reippaasti. Aloin ahmimaan lukiossa. Laukaisevana tekijänä toimi kotoa poismuutto ja yksinäisyys. Olen miettinyt itsekseni, mahtoiko ylä- ja ala-asteiän kokemukseni kotona vaikuttaa osaltaan siihen miten suhtaudun ruokaan ja onko tästä noidankehästä enää tietä ulos.
Äitini oli alkoholisti ja isäpuolessani omituisia kontrolloijan piirteitä. Kotona huomauteltiin siihen aikaan olemattomasta lihomisesta (koko lapsuusiän normaalipainon ja sen alle). Ruokaa ei aina ollut, kun äiti joi rahat kurkustaan alas. Sosiaalihuollon pelossa painostettiin minua ja huolestuneita sukulaisia olemaan hiljaa ettei minua vietäisi "jonnekin toiselle puolelle Suomea ventovieraiden luo asumaan".
Painosta huomautteli etenkin isäpuoli. Aina, jos otin itse ruokaa, sain osakseni vihaisen mulkaisun ja huomautuksen, että "se menee suoraan sun läskiin perseeseen". Hän puheli myös jääkaapin oveen laitettavista lukoista ja tarpeesta asentaa suuremmat oviaukot. Mikään näistä ei kuitenkaan toteutunut, niitä käytettiin vain silloin jos uskalsin ottaa hedelmän, voileivän tai jotain muuta itse kaapista.
Siskopuoleni synnyttyä tilanne paheni huomattavasti. Isäpuoleni ja äitini alkoivat piilottelemaan ruokaa, etten söisi siskon ruokia. Hänelle ei erikseen ollut muuta kuin jotain vauvanruokia, enkä minä niitä edes yrittänyt syödä. Äitini alkoi tässä vaiheessa huomauttelemaan painostani yhä enemmän. Sen aikaisista papereista tosin näkee että painon noin 40 kiloa ja olin 155 senttiä pitkä. Eli ei lihava, ei lähelläkään.
Siskopuolen tullessa lähelle 10 vuottaan peli jatkui. Hänelle alettiin ostaa hampurilaisia, jäätelöä ja muita herkkuja. Hän sai niin halutessaan eri ruokaa, ja usein ainoa päivän lämmin ateria tehtiin vain hänelle. Minä en saanut siihen koskea ilman että tuli huutoa. Aloin ostaa ruokaa itse ja piilotin sitä huoneeseeni. Äitini löydettyä käärepapereita ja hedelmien kuoria roskakoristani hän suuttui ja syytteli minua läskiksi varkaaksi. Siskopuoltani pyydettiin vahtimaan, etten kävisi jääkaapilla. Hän sai myös täydet valtuudet tutkia kaappini piilotetun ruuan varalta. Minulla ei ollut enää mitään yksityisyyttä.
Muutin pois heti kun kykenin. Menin osa-aikatyöhön ja kävin lukion, jonka aikana aloin ahmia ahmimasta päästyäni. Minun silmissäni näyttää usein siltä että ruokaa on vähän vaikka pöytä olisi sitä kukkuroillaan. Ahnehdin ja pelkään jääväni ilman. Syön kunnes tuntuu että halkean tai oksennan.
Muiden seurassa piilottelen ja kaunistelen syömistäni, mutta kyllä suuresta koosta näkee että jotain on vialla. Yksin ollessani syön syön ja syön. Kerran onnistuin laihduttamaan parikymmentä kiloa, mutta takaisin se tuli lopulta. Nyt mietin vaihtoehtojani.
Olen yrittänyt itse opetella pois pakkoajatuksista mutta ei se ole auttanut yhtään. Vaikka kuinka yrittää ennen ruokailua hokea itselleen, että ruokaa on riittävästi, sitä ei tarvitse ahnehtia, niin viimeistään siinä vaiheessa kun kasaan lautaselle tavaraa lentää valmennukseni ikkunasta ulos koska annos näyttää aina pieneltä, oli se miten suuri tahansa. Koen myös jatkuvaa tarvetta syödä vähän väliä vaikkei olisikaan nälkä.
Terapia taitaa olla ainoa varteenotettava vaihtoehto. Olen tosin aina kokenut ettei asiasta puhuminen auta juurikaan tuohon pakonomaiseen "ruoka loppuu"-ajatteluun. Joskus se on sitä vain pahentanut.
Osaa teistä varmaan kiinnostaa pidänkö perheeseeni yhteyttä. Siskopuoleni kanssa tulen hyvin toimeen, mikään tuossa ei ole hänen syytään. Isäpuoleni kanssa on muodolliset välit ja äitini kanssa edelleen tulehtuneet. Vieraillessani heillä sain viimeksi kuulla että minun pitäisi mennä isojen tyttöjen mallikilpailuun, kun minulle on niin kauniit kasvot. Haistakoot pitkän paskan minun puolestani.
Kiitoksia, helpotti huomattavasti.
Äitini oli alkoholisti ja isäpuolessani omituisia kontrolloijan piirteitä. Kotona huomauteltiin siihen aikaan olemattomasta lihomisesta (koko lapsuusiän normaalipainon ja sen alle). Ruokaa ei aina ollut, kun äiti joi rahat kurkustaan alas. Sosiaalihuollon pelossa painostettiin minua ja huolestuneita sukulaisia olemaan hiljaa ettei minua vietäisi "jonnekin toiselle puolelle Suomea ventovieraiden luo asumaan".
Painosta huomautteli etenkin isäpuoli. Aina, jos otin itse ruokaa, sain osakseni vihaisen mulkaisun ja huomautuksen, että "se menee suoraan sun läskiin perseeseen". Hän puheli myös jääkaapin oveen laitettavista lukoista ja tarpeesta asentaa suuremmat oviaukot. Mikään näistä ei kuitenkaan toteutunut, niitä käytettiin vain silloin jos uskalsin ottaa hedelmän, voileivän tai jotain muuta itse kaapista.
Siskopuoleni synnyttyä tilanne paheni huomattavasti. Isäpuoleni ja äitini alkoivat piilottelemaan ruokaa, etten söisi siskon ruokia. Hänelle ei erikseen ollut muuta kuin jotain vauvanruokia, enkä minä niitä edes yrittänyt syödä. Äitini alkoi tässä vaiheessa huomauttelemaan painostani yhä enemmän. Sen aikaisista papereista tosin näkee että painon noin 40 kiloa ja olin 155 senttiä pitkä. Eli ei lihava, ei lähelläkään.
Siskopuolen tullessa lähelle 10 vuottaan peli jatkui. Hänelle alettiin ostaa hampurilaisia, jäätelöä ja muita herkkuja. Hän sai niin halutessaan eri ruokaa, ja usein ainoa päivän lämmin ateria tehtiin vain hänelle. Minä en saanut siihen koskea ilman että tuli huutoa. Aloin ostaa ruokaa itse ja piilotin sitä huoneeseeni. Äitini löydettyä käärepapereita ja hedelmien kuoria roskakoristani hän suuttui ja syytteli minua läskiksi varkaaksi. Siskopuoltani pyydettiin vahtimaan, etten kävisi jääkaapilla. Hän sai myös täydet valtuudet tutkia kaappini piilotetun ruuan varalta. Minulla ei ollut enää mitään yksityisyyttä.
Muutin pois heti kun kykenin. Menin osa-aikatyöhön ja kävin lukion, jonka aikana aloin ahmia ahmimasta päästyäni. Minun silmissäni näyttää usein siltä että ruokaa on vähän vaikka pöytä olisi sitä kukkuroillaan. Ahnehdin ja pelkään jääväni ilman. Syön kunnes tuntuu että halkean tai oksennan.
Muiden seurassa piilottelen ja kaunistelen syömistäni, mutta kyllä suuresta koosta näkee että jotain on vialla. Yksin ollessani syön syön ja syön. Kerran onnistuin laihduttamaan parikymmentä kiloa, mutta takaisin se tuli lopulta. Nyt mietin vaihtoehtojani.
Olen yrittänyt itse opetella pois pakkoajatuksista mutta ei se ole auttanut yhtään. Vaikka kuinka yrittää ennen ruokailua hokea itselleen, että ruokaa on riittävästi, sitä ei tarvitse ahnehtia, niin viimeistään siinä vaiheessa kun kasaan lautaselle tavaraa lentää valmennukseni ikkunasta ulos koska annos näyttää aina pieneltä, oli se miten suuri tahansa. Koen myös jatkuvaa tarvetta syödä vähän väliä vaikkei olisikaan nälkä.
Terapia taitaa olla ainoa varteenotettava vaihtoehto. Olen tosin aina kokenut ettei asiasta puhuminen auta juurikaan tuohon pakonomaiseen "ruoka loppuu"-ajatteluun. Joskus se on sitä vain pahentanut.
Osaa teistä varmaan kiinnostaa pidänkö perheeseeni yhteyttä. Siskopuoleni kanssa tulen hyvin toimeen, mikään tuossa ei ole hänen syytään. Isäpuoleni kanssa on muodolliset välit ja äitini kanssa edelleen tulehtuneet. Vieraillessani heillä sain viimeksi kuulla että minun pitäisi mennä isojen tyttöjen mallikilpailuun, kun minulle on niin kauniit kasvot. Haistakoot pitkän paskan minun puolestani.
Kiitoksia, helpotti huomattavasti.
Vastaukset 2
Vanhimmat
kertomuksestas päätellen en epäile yhtään, etteikö syy ongelmiisi olisi isäpuolesi ja äitisi kohtelussa. uskon, miten pahalta tuollainen tuntuu, vaikken ole itse kokenut läheskään tuollaista. eräällä kaverillani tosin on ollut ikuista kamppailua ruoan kanssa, johtuen sen kontrollifriikistä isästä, joka piti vahtia keittiössä.
asioista puhuminen tosiaan saattaa pahentaa asioita, siinä olet oikeassa. mutta se on vähän sama kuin vaikka kilpirauhasen vajaatoiminnan lääkkeet - alussa oireet saattavat pahentua, mutta pian tasoittuvat ja helpottavat. aika kaukaahaettu vertauskuva, mutta toivon sinun tietävän mitä tarkoitan. ahmimisesta puhuminen on vaikeaa, etenkin jos sitä on salaillut pitkään, kuten mistä tahansa muustakin asiasta. onhan se yksityisyyden riisto, ja ahmimisesta luopuminen olisi kuin lohtu vietäisiin. tilalle ei kuitenkaan tule tyhjyyttä, vaan terveempi ja vapaampi elämä, parempi mieli. niin ainakin uskon, vaikken itsekään osaa päästää irti. olisi kuitenkin hyvä, jos menisit juttelemaan jollekin, eikä pelkästään syömistesi vaan perheväliesikin takia. tuntuu tosi inhottavalta kuulla, miten epäoikeudenmukaisesti sinua on kohdeltu>:(
puhuminen voi tosin tuntua turhauttavalta, koska tekstistäsi päätellen olet selvillä ongelmistasi ja niiden syistä, mikä on hieno juttu. on myös muitakin vaihtoehtoja kuin "perinteinen" terapia, joissa voi avata tunnelukkojaan. kannattaa ottaa selvää. toivottavasti löydät oikean "hoidon" ja voit jättää tuon kaiken taaksesi. vanhempiesi käytös kuulostaa ääliömäiseltä, mutta on heilläkin varmasti ongelmansa, jotka eivät johdu sinusta - eikä heillä ollut mitään oikeutta aiheuttaa sinulle pahaa oloa.
Hei ja kiitos vastauksestasi. Ajattelin jo ettei kukaan kommentoi mitään :)
Olen eräälle ystävälleni muutaman kerran yrittänyt avautua. Ajattelin, että hän ymmärtää kun on minut tuntenut vuosikausia. Kommenteiksi sain lähinnä "No et sä nyt niin lihava oo" ja "Kyllä mäkin joskus syön liikaa". Eli ei ymmärtänyt juurikaan..
Mieheni tietää asiasta osan. Kaikkea en ole pystynyt kertomaan vieläkään viiden vuoden yhdessäolon jälkeen, mutta hän kyllä osaa nykyään hieman toppuutella nätisti jos hän huomaa että syöminen lähtee hanskasta. Ongelma on tuo että heti kun jään yksin hetkeksikin kotiin niin alan käymään kaappeja läpi ja syön vaikka vehnäjauhoa.
Tarkoitus on pyytää lähetettä ravitsemusterapeutille ja katsoa jos tämä saataisiin kuriin sitä kautta. Rohkeutta keräilen tässä vielä. Olen alkanut kirjoitella vihkoseen ylös syömisiäni ja käyn iltaisin kävelyllä että edes osa kuluisi noista syömisistä.
Veljelläni (asui alunperin isäni luona mutta joutui muuttamaan äitini luokse joksikin aikaa) on ollut sama ongelma. Olen hänen kanssaa hieman aiheesta keskustellut, ja hänellä oli isäpuolestani samoja kokemuksia sen parin vuoden aikana jonka hän joutui siellä asumaan. Samoja "letkautuksia" ja vahtimista, jatkuvaa vittuilua syömisestä ja puheita konkurssista, kun poika syö paljon. Omilleen muuttaessaan alkoi ahmia. Nyt laihduttaa lääkärin valvonnassa, painoa oli ylimmillään 180 kiloa. Onnistunut pudottamaan jo 40. :)
Siskopuolelle tätä ei ole tehty. Hän saa edelleen herkkuja ja omaa ruokaa niin halutessaan ja ulkonäköä kommentoidaan vain positiivisesti. Mutta niinhän se taitaa olla että veri on vettä sakeampaa meidän isäpuolellemme ja "entisen äijän" lapset ovat alinta pohjasakkaa tässä maailmassa.
Minä en enää halua korjata välejä äitiini tai isäpuoleeni. Ei ole mitään konstia tässä maailmassa mikä saisi minut antamaan anteeksi. Eikä anteeksi voi antaa jos sitä ei pyydetä.. Ja edelleen ei kumpikaan asianosainen näe tehneensä mitään väärää. Yrittivät kasvattaa minusta terveellisen hoikkaa ihmistä kuulemma etten lihoisi hyllyväksi läskimakkaraksi. No, sitten kun tulee se aika että kysellään kenen luo vanhukset voisivat tulla asumaan kun eivät enää yksin pärjää, niin minulta saa korkeintaan kunnallisen vanhainkodin puhelinnumeron johon saavat itse soitella.