Nainen, 21v, varattu, Häme, vakava masennus, paniikkihäiriö, sos. tilanteiden pelko.
Kaipaan hirveästi seuraa, joka ymmärtäisi miltä minusta tuntuu. Jonkun, jolla olisi edes hämärä aavistus siitä miten näen maailman. Haluaisin keskustella, jakaa kokemuksia, mutta myös ihan vaan olla. Ehkä itkeä. Emt.
Koko ajan sisimmässä kaihertaa kamala tuska, sellainen jota en aivan saa kiinni, en tajua mistä se johtuu. En ymmärrä sitä...mutta luulen, että se johtuu tästä yksinäisyydestä. Vaikka minulla onkin läheisiä ja tapaan aina välillä ihmisiä, koen ettei minua ymmärretä. Enkä syytä siitä ketään, koska eihän varmaan mieleltään terveelle ihmiselle ole helppoa ymmärtää näin synkeää mieltä. Tiedättehän, ei-masentunut ihminen ei usein vaan tajua mikä itsemurhassa houkuttaa (mutta en silti halua keskustella esim. tavoista tappaa itsensä, vaan enemmän kaipaan sitä, että joku tajuaa MIKSI voisin sen tehdä).
Mutta uskon että siitä olisi minulle apua jos voisin aivan avoimesti olla oma itseni ja puhua näistä asioista. Yleensä en uskalla kertoa kaikkea muille, koska en halua huolestuttaa. Tuntuu, että pitää pakolla esittää jotain roolia, vaikka järjellä ajateltuna tiedän ettei niin ole. Mutta teen niin silti, se on automaattista.
Mutta siis. Neuvoja? Missä/miten voisin olla yhteydessä ihmisiin, jotka tajuavat minua? Onko se edes mahdollista tai viisasta?
Jos joku tunnistaa itsensä ja haluaa vaikka jakaa mietteitä, niin viestiä vaan tänne, ilahtuisin. Voidaan vaikka sähköpostia vaihtaa.
Niin ja voisin huomauttaa että en ole mikään Ihaa, osaan kyllä nauraa ja pitää hauskaa. Ja olen älykäs. Mutta eniten mua vaivaa nämä masennus-/yksinäisyyskohtaukset kun tuntuu etten osaa ilmaista itseäni.
Kaipaan hirveästi seuraa, joka ymmärtäisi miltä minusta tuntuu. Jonkun, jolla olisi edes hämärä aavistus siitä miten näen maailman. Haluaisin keskustella, jakaa kokemuksia, mutta myös ihan vaan olla. Ehkä itkeä. Emt.
Koko ajan sisimmässä kaihertaa kamala tuska, sellainen jota en aivan saa kiinni, en tajua mistä se johtuu. En ymmärrä sitä...mutta luulen, että se johtuu tästä yksinäisyydestä. Vaikka minulla onkin läheisiä ja tapaan aina välillä ihmisiä, koen ettei minua ymmärretä. Enkä syytä siitä ketään, koska eihän varmaan mieleltään terveelle ihmiselle ole helppoa ymmärtää näin synkeää mieltä. Tiedättehän, ei-masentunut ihminen ei usein vaan tajua mikä itsemurhassa houkuttaa (mutta en silti halua keskustella esim. tavoista tappaa itsensä, vaan enemmän kaipaan sitä, että joku tajuaa MIKSI voisin sen tehdä).
Mutta uskon että siitä olisi minulle apua jos voisin aivan avoimesti olla oma itseni ja puhua näistä asioista. Yleensä en uskalla kertoa kaikkea muille, koska en halua huolestuttaa. Tuntuu, että pitää pakolla esittää jotain roolia, vaikka järjellä ajateltuna tiedän ettei niin ole. Mutta teen niin silti, se on automaattista.
Mutta siis. Neuvoja? Missä/miten voisin olla yhteydessä ihmisiin, jotka tajuavat minua? Onko se edes mahdollista tai viisasta?
Jos joku tunnistaa itsensä ja haluaa vaikka jakaa mietteitä, niin viestiä vaan tänne, ilahtuisin. Voidaan vaikka sähköpostia vaihtaa.
Niin ja voisin huomauttaa että en ole mikään Ihaa, osaan kyllä nauraa ja pitää hauskaa. Ja olen älykäs. Mutta eniten mua vaivaa nämä masennus-/yksinäisyyskohtaukset kun tuntuu etten osaa ilmaista itseäni.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Yleensä teoilla, sanomisilla on psykopuoli. Jos teet vaikkapa näin, niin asia on menossa silloin vaikkapa tähän suuntaan. Aika paljon pystyy vaikuttamaan, mihin suuntaan asiat etenee, pelkästään valinnoilla. Kannattaa myös miettiä, miten suhtautuu esim. vääriin valintoihin.
Ymmärrän miltä sinusta tuntuu. Koska olen ollut masennuksesta monta vuotta. Olen 18-vuotias nuori nainen. Enkä ole pääsyt siitä eron. Masennus tulle helposti takaisin. Masennusta ei voi hävittää pelkästään hyvillä sanoilla , ja ajatukset tai teoilla. Olen kyllästynyt jatkuvaan yksinäisten ja tyhjyyden tuntesen. Tyhjyys voi tuntua sisäisenä onttoutena tai mielen autiutena. Tuskallisimmillaan se voi tuntua ettei ole elossa: tyhjyyden tunne saa minut joskus epäilemään omaa olemassaoloaan. Itse ei voi mitään masennukselle. Puhuminen ei ole auttanut minua millään tavalla. Ihmiset vetäytyvä luotani pois. Mutta ei siltikään ole hyvää jäädä yksin asian kansa. Oloni on auttanut vähän päiväkirjan kirjoittaminen. Tulen hulluksi ellen saa purkaa sydäntäni johonkin. Olenko minä hullu? Mielestäni en ole vielä. Ymmärrän hyvin miksi sinua houkuttele itsemurha. Kunpa osaisin auttaa sinua. Miten voisin auttaa sinua, kun ei voi auttaa itseäni?
Ihanaa kun on tullut vastauksia.
Helij; niin se on, tuntuu jotenkin että tämä on kamala noidankehä että ainoat jotka oikeasti ymmärtää masentuneita ihmisiä, on itsekin masentuneita. Ei silloin ole voimia auttaa muita kun ei pysty auttamaan itseäänkään. Näitä kun miettii tulee tosi epätoivoinen olo... pelkään kauheasti etten ikinä parane.
Mut kiva kuulla että joku tajuaa, vaikka toisaalta en toivois sulle enkä kellekään muullekaan näin pahaa oloa. Tiedän tarkalleen mitä meinaat, kun tuntuu ettei ole olemassakaan. On niin tyhjää.
Se on kai aika yleistä, että masentuneen läheiset joko vetäytyy pois tai sitten ei hyväksy ongelman vakavuutta. Mulla on tullu molempia vastaan, mutta enemmän sitä "Piristy nyt, älä ole laiska" -asennetta. Se raivostuttaa. Tuo vetäytyminen on enemmän vaan surullista, koska ymmärrän kyllä miten avuton ja pelokas fiilis munkin läheisillä varmaan on. Mut ei se silti oo kivaa.
Mulla puhuminen vaan pahentaa oloa silloin, kun kuuntelijana on joku joka ei tajua mua yhtään. Se, kun voi puhua jollekin joka ymmärtää, helpottaa vähän. Mut päiväkirjasta on ollu mullekki hyötyä.
En usko, että olet hullu. Ja noh, auttoi sekin vähän kun sain huomata että on ihmisiä joilla on samanlaisia ajatuksia kuin mulla. Ei tunnu ihan niin yksinäiseltä.
17v m hämeestä kans ja mulla on noi samat kuin sullakin ja ne on häirinny mun elämää todella paljon... et jos ny kiinnostuit nii kysele lisää
Mm no, kaipa ne kohtalotoverit jotenkin kiinnostaa. Eh, vähän kuin etsisin jotain vertaistukea...?
noo jos sua oikeesti kiinnostaa nii pistä viestiä itellä usko loppunu siihe et kukaa jaksais mua kuunnella:/ [email protected]
Olen niin selittämättömän kateellinen ihmisille, jotka ovat iloisia, positiivisia, energisiä, itsevarmoja ja avoimia. En edes käsitä miten joku voi olla sellainen. Antaisin mitä vain jos mullakin olisi niin paljon tarmoa ja hyvä mieli. Se on niin epäreilua.
Katsoin just Suomen huippumallin haussa (joooo tykkään siitä...). Siellä on just sellaisia tyttöjä jotka on tosi aktiivisia ja onnellisia. Ne saa aikaan, niillä on ystäviä ja läheisiä, hieno tulevaisuus. Ja sitten ne on vielä niin kauniita. Tuntuu niin kamalalta kun en varmaan koskaan voi saavuttaa sellaista itse...
Samoin sydäntä särkee katsoa niiden tyttöjen halailua ja ystävyyttä. Miksi sellainenkin on mulle niin vaikeaa? Haluan sosiaalista kontaktia, ystäviä, kavereita, olla kontaktissa ihmisten kanssa rehellisesti. En vain osaa. Sellainen ahdistaa minua koska pelkään niin paljon että minuun sattuu tai en kelpaa. En osaa olla oma itseni.
Samoin yksinäinen.
Itsemurha ajatus liittyy omastamielestäni valtaan.
Se on jonkinlainen vasta aggressio kaikkeen ympärillä vallitsevaan.
Eli syvältä sisimmästä kumpuavaa tyytymättömyyttä.
Toisin sanoen hyvä indikaattori, joka kertoo onko asiat edes suunnilleen mallillaan.
Sosiaaliset pelot, niitä on varmasti kaikilla.
Sosiaaliset taidot on vaikeampaa purkaa osiin ja oppia, tarvitset tähän ystäviä ja hyvää meininkiä.
Yksinäisyys on aikamme vitsaus, mutta kun on paljon yksinäisiä, voisi luulla että he joskus tapaavat toisensa.
Ellei sitten itse yksinäisyydestä tule se jokin, elämää suurempi tarkoitus
Erakkoja on paljon ja tästä syystä luulen että he oikeestaan tykkäävät siitä. =)
----
masennus-/yksinäisyyskohtaukset kun tuntuu etten osaa ilmaista itseäni.
---
Tuota noin, harrasta jotakin. Itse tykkään ilmaista itseäni suihkussa hoilaamalla oopperaa vaikken edes osaa. Pavarotti vaan näytti miten se onnistuu x)
Samoin joku teatteri, jooga tms voi olla kiva tapa saada uusia kontakteja ja samalla harjoitella liikkumista, itsensä ilmaisua, hallintaa.
Tai en tiedä,... voi sitä itseään ilmaista murjottamallakin =) tätä on hyvä reenata mulkoilemalla peiliin
Täälläkin yksi ensi kuussa 21 vuotta täyttävä nainen, joka on aivan hukassa. En edes tiedä diagnoosiani: se on vaihdellut skitsofreniasta paniikkihäiriöön, turhauttavaa kun ei lääkäritkään tiedä mikä minulla oikeastaan on vai vähän kaikkea. Tunnen arvottomuutta, ala-asteella "opin" olevani alempiarvoinen, outo ja ruma enkä pysty enää muuta ajattelemaan. Silloin myös paras kaverini arvosteli minua, joten luottaminen on nykyään hyvin vaikeaa. Osastollakin olen kokenut, että kukaan ei oikeasti kuuntele vaan alkaa tuntua siltä ettei minulla ole edes ihmisarvoa enää.
En osaa olla sosiaalinen, vaikka haluaisin. En aina edes pysty poistumaan asunnosta, pelkästään ihmisten katseet tuntuu niin polttavilta ja arvostelevilta. Tännekin kirjoittaminen tuntuu niin vaikealta... sanojenkin löytäminen on niin vaikeaa.
Mutta en minäkään tosiaan tosikko ole, välillä haluaa olla hyvällä tavalla sekaisin. :)
Olisi vain niin hienoa, jos olisi ystävä jonka kanssa voisi puhua asioista jotka oikeasti ovat lähellä omaa elämää eikä tarvitsisi tuntea syyllisyyttä siitä ettei ole "kuten muut".
Ähh.. en osaa kirjoittaakaan. Mutta jos joku kaipaa tällaisesta eläjästä jutteluseuraa tai vaikka ystävää koko loppuelämäksi, voi laittaa vaikka sähköpostia. [email protected]
Täällä myös 21-vuotias likka.. muutama vuosi sitten oli kovaa ahdistusta ja masennusta ja lääkkeitäkin tuli syötyä. olo helpottui pitkäksi aikaa kunnes nyt taas tunnen vajoavani samaan vanhaan, lievemmässä muodossa. Olen muuttanut n.puol vuotta sitten uuteen ja itselleni täysin tuntemattomaan kaupunkiin. tunnen täältä muutaman ihmisen tällä hetkellä. Alku alkoi täällä tosi hyvin, olin onnellinen ja tyytyväinen valintaani vaihtaa paikkakuntaa ja ruveta yrittäjäksi. Nyt asiat taas tuntunu pitkään jo päinvastaselta: ensin tuli se hirveä väsymys, sitten ahdistukset ja nyt surumielisyys ja yksinäisyys.. Olen niin onnellinen kuitenkin koska mulla on maailman ihanin perhe ja ystäviä. äidilleni olen pystynyt juttelemaan tästä ja se on suuresti auttanut.. itsestäni tuntuu että ystävät ei jaksa enää kuunnella tai pitää mua vain herkkänä valittajana. Onneksi eivät ole vielä hylänneet vaan yrittää kuitenkin tsempata parhaansa mukaan..varmaan alkaa niilläkin epätoivo iskemään mun suhteen.
Noin pari vuotta sitte havaitsin paniikkihäiriön oireita itsessäni.. Oltiin baarissa ja yhtäkkiä kaikki tuntui hirveältä, kova meteli, liikaa ihmisiä,kaikki töni, kylmä hiki tuli otsalle, kyyneleet silmiin.. helpotti vasta kun pääsin ulos baarista ja tuntui että pystyin taas hengittämään. Olen muutaman kerran pilannut ystävien keskeisen baari-iltamme koska en ole joko jaksanut olla tai halunnut olla baarissa puoltayötä pidempään, enkä osaa olla oma itseni siellä. Enkä osaa selittää ulkona viihtyville ystävilleni miksen itse pysty nauttimaan siitä ja että mulle paras vaihtoehto olis mennä esim.mökille pienellä porukalla. Jopa kaupassa noin.kuukausi sitten tuli käsien tärinää ja pientä tuskastumista,halusin vaan pois poispoispois.. Minulla on myös melko huono itsetunto: olen aina se porukan lihavin ja itsetuntoni iskeytyy baarissa tai muuten vaan ihmisten ilmoilla lähes nollille. se on niin turhauttavaa. katson aina kateellisena kauniisti pukeutuneita ja laittautuneita naisia ja mietin miksen itse jaksa panostaa itseeni.
Koskaan en ole kuitenkaan itsemurhaa ajatellut. vaikka olen ollut todella pahastikin masentunu. kai se toivon kipinä kuitenkin on aina itsessä että jonain päivänä elämä on ihanaa arkea, niinkuin sen pitäisi olla. Nyt koen vaan olevani yksinäinen ja stressaan töitä ja kaikkea. teen aina pienestäkin asiasta suuren asian jota sitten mietin pitkään ja joko ahdistun siitä tai jännitän sitä. Äh, olisi niin paljon tuntemuksia mitä voisi päästää ilmoille muttei millään jaksais kirjoittaa niitä järkevästi.. tästäkin tuli ehkä turhan pitkä romaani , sorry siitä :) Ja kiitos että sain avautua tänne.
TSEMPPIÄ ja voimia kaikille teille, Muistakaa että pienikin hymy voi piristää itsesi lisäksi myös jonkun toisen päivää!! :)