Hei kaikki!
Tahtoisin tietää, miten olette selvinneet vauvan tuomasta kriisistä jos sitä ylipäätään on ollut? Musta tuntuu, että monet asiat muuttuivat parisuhteessa vauvan tulon jälkeen, olin niin väsynyt ylläpitämään parisuhdetta kun vauva vei kaiken energian loppuun asti ja raskaus/vauva-aika muutti muutenkin haluja toista kohtaan..nyt kun olemme olleet erossa jonkun aikaa, luulin ensin, etten rakastanut enää miestä ja ero oli minulle helppo. Näin jälkeen päin ikävöin vaan entistä enemmän miestä, muistelen kaihomielin kaikkia hyviä hetkiämme. Ei todellakaan ollut helppoa aikaa tuo loppuaika kun olimme yhdessä ja olimme toisille kuin piruja konsanaan. Mutta tuntuu etten voi elää ilman tätä miestä, vaikka hän on kusipaa, inhottava ja pilasi mun elämän niin..Silti rakastan häntä..yhteisiä vuosia on takana niin monta ja kaikesta on selvitty...Kannattaako vain unohtaa vai vielä yrittää?
Tahtoisin tietää, miten olette selvinneet vauvan tuomasta kriisistä jos sitä ylipäätään on ollut? Musta tuntuu, että monet asiat muuttuivat parisuhteessa vauvan tulon jälkeen, olin niin väsynyt ylläpitämään parisuhdetta kun vauva vei kaiken energian loppuun asti ja raskaus/vauva-aika muutti muutenkin haluja toista kohtaan..nyt kun olemme olleet erossa jonkun aikaa, luulin ensin, etten rakastanut enää miestä ja ero oli minulle helppo. Näin jälkeen päin ikävöin vaan entistä enemmän miestä, muistelen kaihomielin kaikkia hyviä hetkiämme. Ei todellakaan ollut helppoa aikaa tuo loppuaika kun olimme yhdessä ja olimme toisille kuin piruja konsanaan. Mutta tuntuu etten voi elää ilman tätä miestä, vaikka hän on kusipaa, inhottava ja pilasi mun elämän niin..Silti rakastan häntä..yhteisiä vuosia on takana niin monta ja kaikesta on selvitty...Kannattaako vain unohtaa vai vielä yrittää?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Me emme selvinneet. Kriisi alkoi vauvan tulosta (mies alkoi ärsyyntymään minusta ja häneltä loppui empatia minua kohtaan kokonaan) ja lapsen kasvaessa mies alkoi aina huutaa minulle jos en saanut lasta nukahtamaan jolloin syntyi riitoja nukutustilanteissa ja sama pukeutumisessa...jos lapsi temppuili suuttui mies minulle. Sen jälkeen aloin olla hänen silmissään koko ajan ärsyttävämpi teinpä mitä vaan ja hänellä oli joku suhdekin. Lopulta hän lähti. Ei ollut suostunut parisuhdeterapiaan/keskusteluihin. Lähdettyään tuli ehdottamaan keskusteluapua mutta minulle oli jo liian myöhäistä. Ovi oli sulkeutunut. Rakkauteni oli jo kuollut. En enää edes pidä hänestä. Ennen vauvan tuloa oli 8 hyvää yhteistä vuotta.
on aivan normaalia että hetkittäin tulee ikävä ja kaipuu entistä kumppania kohtaan. Koska kyllähän siihen suhteeseen mahtuu niin hyviä kuin huonoja hetkiä. Mutta monet sekoittavat sen että haluaa palata yhteen koska yksin oleminen pelottaa, varsinkin kun on vauva. Ja mikäli se paluu haluminen johtuu siitä ei suhteesta tule yhtään mitään pidemmän päälle. Usko pois...
Sun pitää ny urakalla miettiä... Mitä haluat lapsellesi? Oliko suhteenne loppuaika mitenkä huonoa? Kannattaako hetkisen kaipuun takia palata yhteen? Ansaitseeko lapsesi sen? Mutta muista että lapsesi ansaitsee mielummin kaksi vanhempaa erossa onnellisina kuin kaksi vanhempaa yhdessä onnettomina ja koko aika tapellen. Koska se heijastuu lapseen. Lapsi menee kaiken edelle.
Kriisi, mulla raskauden jälkeinen masennus josta syytin miestä. Siihen lääkkeet jotka saivat minut tunteettomaksi, nyt kun ne on lopetettu niin tuntuu siltä, että pystyisin ehkä taas rakastamaan tätä miestä tai että tosissaan rakastankin. Silloin en edes yrittänyt tehdä parisuhteen eteen mitään, mies yritti lähelle, minä torjuin koko ajan. Pelkkä kosketus intiimiin paikkaan sai oksennuksen maun suuhun. Hän Tunsi kai itsensä hylätyksi, vaikka niin tunsin minäkin. En silti antanut koskea. Haluan lapselleni parasta, siksi kai erosimmekin. Halusin välimatkaa, aikaa miettiä...Hetken hengähtää..Raskauden jälkeinen aika oli jotain muuta kuin olin kuvitellut sen olevan, jatkuvaa väsymystä, epäonnistumisen tunteita, ärsytyksen ja vitutuksen tunteita yms..Mutta minusta tuntuu edelleen että hän on se ainoa, kenet haluan...:(
Eipä näköjään selvitä.. Kuin pommina tuli viime viikolla tieto, että en ole ollut tarpeeksi hellä, mitä en siis ole tajunnut, koska olen hoitanut vauvaamme (tällä hetkellä reilu 2kk ikää lapsella). Ei miehestäkään näkynyt päällepäin, että mikään olisi ollut vinossa, vaan on näköjään ollut ja muualle on sitten juostu. En syytä miestäni pelkästään, koska itsekin tiesin sen, että parisuhteesta tulisi pitää huolta vauvan syntymän jälkeen ja luulin tehneeni niin, mutta en siis olekkaan. Nyt alan pikkuhiljaa pakata omia ja lapsen tavaroita ja muutetaan poies yhteisestä asunnostamme.
Hetkittäisen kaipuun takia en omasta kokemuksesta suosittele palaamaan yhteen, koska me teimme juuri niin sen jälkeen kun sain tietää, että olen raskaana ja loppupeleissä olemme samassa tilanteessa kuin viime keväänä kun erosimme. Jos et ole aivan täysin varma, että tulette pärjäämään yhdessä vielä, molempien täytyy tehdä töitä suhteen toimivuuden eteen, niin itse en ainakaan palaisi yhteen.
selvittiin.. meillä oli ihan hirveetä yhdessä kun vauva oli n.6kkn ikäinen ja siitä eteenpäin. Oikeastaan silloin toivoin eroa ja ajattelin että parempi niin.. mutta päätimme kuitenkin vielä yrittää ja sitouduimme molemmat näkemään vaivaa suhteemme eteen ja molemmilla oli todellinen halu pysyä yhdessä. Olimmehan olleet jo niin kaun yhdessä muutenkin ja selvinneet aiemmistakin ongelmista.. nyt vaan tuntui että oli seinä vastassa.
meidän oli pakko mennä hakemaan ulkopuolista apua.. ja varaa ei ollut mennä mihinkään kalliiseen parisuhdeneuvontaan mutta jotain kautta selvisi että apua saa ihan ilmaiseksikin perheasiain neuvottelukeskuksesta ja meille ainakin osui aivan ihana parisuhdeneuvoja..molemmat tykättiin hänestä paljon.. puolitoista tuntisiin riitti itkua ja naurua ja kipeiden asioiden läpikäymistä ym ym. ja välillä melkein loukkaannuin hänen suorasta puhetyylistään suoraan päin naamaan mutta opinpahan katsomaan myös peiliin.
Käsittelimme sellaisiakin asioita joita en uskonut että parisuhdeneuvonnassa käytäisiin läpi ja opin paljon uutta ja ongelmanratkaisutaitoja, kompromissien tekemistä myös ym. Ja kuulin myös sen että suurin osa liitoista päättyy eroon juuri Ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen.. se antoi paljon miettimisen aihetta ja ymmärsin kuinka suuri osa molempien maailmasta muuttui ja heitti hetkessä häränpyllyä kun lapsi syntyi.
Onhan se nyt aikamoinen shokki.. ensin sitä on koko maailma edessä ja kaikki oikeestaan pyörii oman navan ympärillä ja oli helppoa lähteä extempore ihan mihin vain.. vauvelin tulon jälkeen tuntui että olisi sidottuna kotiin ja niihin pieniin lähipiireihin. Vastuuta tuli hetkessä enemmän kun pystyi käsittämään jne jne.
Mutta niin vain sitä hengissä ollaan, suhteessa menee hienosti ja vauvakin on jo 4-vuotias :)
Tässä sulle siis esimerkki siitä että kaikki voi myös päättyä hyvin. Kunhan vain molemmat aidosti haluavat muuttua, ottaa vastuu vauvsta ja suhteesta jne jne..
Onnea sinulle kaikkeen mitä sitten ikinä päätätkin tehdä
Sinulla onnisti että mies lähti terapiaan. Minun mieheni kieltäytyi keskusteluavusta 2-3 vuoden ajan ja lapsen ollessa 3 v tuli ero viimein. Mutta se alkoi vauvan syntymästä. Mutta ei se mitään. Ei hän koskaan minua ollut rakastanut vaikka yhteistä eloa olikin yli 10 vuotta. Oli oma virheeni mennä naimisiin miehen kanssa joka ei rakasta koko sydämellänsä.