Heippa!
Olin raskaana ollessani erittäin masentunut, oli jopa itsetuhoajatuksia. Masennus helpotti lapsen synnyttä ja sitä on muutenkin hoidettu. Olen viime aikoina vahvasti tiedostanut että olen aina tosi masentunut muutamaa päivää ennen kuukautisia. Joten osasyyllisen masennukseen täytyy olla hormonitasoissa uskoisin.
Toki masennuksen syntyyn vaikuttaa useampi tekijä.
Vastaavia kokemuksia?
Olin raskaana ollessani erittäin masentunut, oli jopa itsetuhoajatuksia. Masennus helpotti lapsen synnyttä ja sitä on muutenkin hoidettu. Olen viime aikoina vahvasti tiedostanut että olen aina tosi masentunut muutamaa päivää ennen kuukautisia. Joten osasyyllisen masennukseen täytyy olla hormonitasoissa uskoisin.
Toki masennuksen syntyyn vaikuttaa useampi tekijä.
Vastaavia kokemuksia?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Olen itse nyt raskaana elämäni ensimmäistä kertaa ja vaikka lapsi on hyvin toivottu olen masentunut. Masennus alkoi 2 viikkoa sitten hiljalleen pahoinvoinnin ja muun huonovointisuuden (väsymys, pääkipu, pyörrytys) lisääntyessä. Nyt 3 päivää on masennukseni ollut todella raskasta ja mietin koko ajan, miten tappaa itseni helpoimmin. Kaikki tuntuu raskaalta, missään ei ole mitään mieltä.
Mieheni ei kestä masennuksiani ja sanoo, että liioittelen ja etten saa enää mainita masennustani hänelle. Tuttavani, jotka ovat raskaana ovat sanoneen asiaa hiukan sivutessani, että "Turhaan mökötät. Nyt olet vaan iloinen, kun ei sulla ole mitään oikeutta olla surullinen tai ahdistunut." Minulla ei ole ketään kenelle jutella asiasta.
Pelkään vahingoittavani masennuksella lastani sekä hänen persoonansa kehitystä (masennuksen aikana kehon erittämät hormonit yms.), mutta en mahda asialle mitään. Voin esittää iloista, mutta se on kaikki teeskentelyä.
Olen ihan yksinäinen ja yksin. En todellakaan tiedä, mitä tehdä.
Meitä saman kokeneita on paljon, mutta on totta että ihminen joka ei ole masennusta kokenut, ei voi sitä ymmärtää. Siksi masentuneelle voidaan sanoa juuri jotain tollasia älyttömyyksiä kuin nokka pystyyn tai nauti nyt elämästäsi yms. Minulle jopa terapeutti neuvoi rauhallisia rentouttavia suihkuhetkiä ja hajuvesiä.Mitään älyttömämpää ei voinut ajatella kun ei jaksanut hiuksiaan kammata.
Mene siis ihmeessä psykiatrille, kerro tilanteesi niin saat oikeanlaisen lääkityksen ja psykoterapiaa. Rupeaa aurinko pikkuhiljaa paistamaan. Mutta muista että se vie aikaa ja jos ihminen on taipuvainen masennukseen uusimisen riski aina on. Mutta masennuksen kanssa oppii elämään ja siitä voi kyllä parantuakin. Mutta apua pitää hakea nopeasti!!!
Voimia sinulle. Äläkä välitä muiden kommenteista, vaan muista etteivät he voi tilannettasi ymmärtää! Vain toinen masennuksen kokenut tietää mitä se oikeasti on!
Ihan sama juttu mulla. Lasta yritettiin kauan, eli toivottu on, ja nyt raskauden alkuvaiheessa olen vaipumassa todella alas. Tunnen syyllisyyttä, että voin olla masentunut "ilman mitään syytä". Sama juttu, mieheni ei tajua, käskee vaan olemaan iloinen tulevasta vauvasta. Masennukseeni kuuluu kaikenlaisia irrationaalisia huoliakin, ja tosiaan pelkään, että jotenkin vaikuttaa vauvaan. En millään haluaisi masennuslääkkeitä, en silti keksi, että mikä avuksi. Ei oikein voi kellekään kavereille puhua, kun pitävät ihan höynähtäneenä, pitäisi vain olla iloinen. En edes tiedä syytä, miksi en ole. Ajattelen, että jos kerran en osaa olla iloinen raskausaikana, miten voin olla sitten hyvä äitikään...
Yritän ajatella, että hormonit heittää, etten ottaisi tätä niin vakavasti, mutta olo senkun on ja pysyy.
Kai tämä masennus on sitä, että yrittää epätoivoisesti saada asiat järjestykseen liian nopealla aikavälillä, tuntuu, että pitää olla kaikki valmista, kun uus perheenjäsen tulee kuvioihin mukaan.
Minulla on vielä sellainen tilanne, että mietin kokoajan sitä, että olenko lapsen isän kanssa, vai en. Toisaalta yritän todistella itselleni, että kyllä minä pärjään, vaikka masentaa ajatuskin siitä, että joudun olemaan yksin lapsen kanssa, mitä olemme toivoneet.
Haluaisin niin mielettömästi jakaa sen onnen, mikä kohdalleni on sattunut. Mielialaani ei myöskään yhtään helpota työkaverini stressi siitä, että jätän muka hänet pulaan, kun lähden äitiyslomalle. Saan siitä kuulla melkeinpä joka päivä, jos ei nyt ihan suoraan, niin vihjaillen kuitenkin.
Lapsen isä on onnellnen lapsen tulosta, mutta ongelmana hänellä on päihteet. Välillä menee hyvin ja välillä hyvin huonosti. Olen mielettömän väsynyt tähän arjen vuoristorataan. Tuntuu, että tekisi mieli kokonaan hypätä pois kyydistä. Jos on hyviä aikoja, masentunut mieleni rakentelee jo seuraavaa alamäkeä, vaikka se tapahtuisi vasta puolen vuoden kuluttua, se on mielessäni joka päivä. Parempaan suuntaan pienin askelin asia on edennyt, poden kai siitäkin jo huonoa omaatuntoa, kun olen jotenkin lopullisesti uupunut, vaikka toinen todella yrittää.
Se onni tässä on ollut, että olemme puhuneet todella paljon masennuksestani mieheni kanssa. Vaikka uskon kyllä, että välillä srressaan todella pienistä asioista, on hän silti jaksanut kuunnella.
toivon kaikille masentuneille mammoille, hyviä ajatuksia, ja onnellista odotusaikaa ja lapsen sntymää, ja jos vaikka ei kovin onnellsta olisikaan, niin ainakin voimia jaksaa eteenpäin!!
Siitä on viikkoja, kun viimeksi kirjoitin...masennus hellitti joksikin aikaa, nyt se on palannut takaisin jatkuvan riitelyn seurauksena. Olo on koko ajan yksinäinen, itken yhtenään silmät ihan kipeinä kaikista itketyistä kyyneleistä.
Kaipaisin huolenpitoa ja hellyyttä mieheltäni -- kaipaan paljon enemmän kuin normaalisti, myönnän sen.
Huolestuttaa niin lapsen tulevaisuus tällaisessa parisuhteessa -- millaisen parisuhteen mallin lapsi voi saada, jos mieheni ei osaa olla hellä, kuunteleva tai läsnä. Jos kosken häntä hän työntää minua pois.
Huolestuttaa oma jaksaminen parisuhteessa, jossa tuntee olevansa ypöyksin...niin yksin vatsansa kanssa keskellä ikuista yksinäisyyttä...miten minä jaksan ilman rakkautta tulevaisuudessa? Miten minulta riittää rakkautta lapselleni, kun itse olen niin tyhjä ja rakkaudesta vajaa? Kuka minusta huolehtii, kun minulla ei voimat riitä? Ei ole ketään.
Tekee usein mieli päättää oman ja lapseni elämä, ettei enää tarvitsisi murehtia, tuntea yksinäisyyttä ja surua. Miksi minä en nähnyt kauempaa, että tästä tulee tällaista? Miten olen voinut saattaa itseni avioon ja raskaaksi jäädäkseni vain yksin?
Kaikki kotityöt ovat minun hoidettavanani. Olen välillä hyvin väsynyt tekemään niitä. Henkisen yksinäisyyden keskellä olen myös fyysisesti yksin. Ulkona kävellessäni kosketan vatsaani ja iloitsen lapsesta sisälläni, mutta samalla kadut tyhjenevät ja kaikkialla hiljenee -- olen yksin lapseni kanssa, olen yksin raskauteni kanssa. Millaisen elämän voin tarjota lapselleni? Millaiseen elämään olen oikein kehdannut tuoda tämän ihmisen alun? Minun olisi pitänyt ymmärtää aiemmin, nähdä aiemmin. Nähdä ennen kuin on liian myöhäistä.
Millaista on elää vielä 5 vuotta, 10 vuotta, 30 vuotta suhteessa, jossa minulta evätään rakkaus, hellyys, apu tuskallisina hetkinä -- läsnäolo arjessa, ilossa ja ahdistuksen hetkinäni? Voiko niin elää?
Jos nyt on näin raskasta -- entäs sitten kun lapsi on syntynyt? Saanko silloin entistä vähemmän? Hoidanko silloin kotia, miestä ja lasta?
Erota en halua. Rakastan aviomiestäni syvästi.
En ole koskaan halunnut äidiksi, en usko että meidän kaikkien tarkoitus on lisääntyä, tämän vuoksi olen elämäni aikana tehnyt kaksi aborttia, tuolloin join paljon ja harrastin epämääräisiä ihmissuhteita. Nyt tilanne on toinen, olen naimisissa, onnellisesti. Kerran oltiin ilman ehkäisyä ja en voi uskoa että olen raskaana. Kolmatta abortti en voi tehdä, en voisi elää itseni kanssa eli nyt vaan täytyy ottaa lusikka kauniiseen käteen ja olla raskaana. Toivon että tulisi keskenmeno. Tai oikeasti toivon että haluaisin tämän lapsen, sitä mitä illalla rukoilen. Mä olen toipuva alkoholisti, en ole juonut vuoteen, pössytellyt kyllä silloin tällöin, en tietenkään sen jälkeen kun tajusin että olen raskaana. Mä olen täysin itsesäälin vallassa, koko elämäni olen vältellyt tilanteita joissa koen olevani ahdistettuna nurkkaan ja nyt mulla ei ole mitään vaihtoehtoja. Toivottavasti olo helpottuu tai en tiedä mitä tehdä..