Kerron nyt vain omista tuntemuksistani, tällä ei nyt sen kummempaa tarkoitusta ole. Lukekoon ken jaksaa.
Olen 18-vuotias miespuolinen opiskelija. Opiskelu on mennyt täysin pilalle sen jälkeen kun kaikki vähät kaverini vaihtoivat lukiosta pois opiskelemaan muualle, jäin täysin yksin jonka jälkeen aloin lintsaamaan kun en kestänyt nuokkua yksin koulussa katsellen muitten oppilaitten iloa. Koko lukio tuntuu muutenkin niin turhalta... Hyviä numeroita saa helposti jos jaksaa vähänkin lukea, mutta mikään tieto ei sen kummemmin tartu päähän, mitään oikeaa viisautta sieltä ei tunnu saavan ja ainut syy päästä läpi on saada ne kirotut paperit joilla pääsee opiskelemaan yliopistoihin ja ammattikorkeakouluihin.
Opiskelu ei muutenkaan kiinnosta, en halua isona mihinkään toimistotyöhön tuhlaamaan vuosiani, myyntimieheksi raakaan ja petolliseen talouselämään saati journalistiksi kirjoittamaan tyhjänpäiväisiä juttuja... Haluaisin tehdä jotain AITOA, jotain millä on merkitystä, sellaista josta voi tuntea oikeaa ylpeyttä ja jossa voisi auttaa muita.
Kuitenkaan valoa ei näy missään, en voi edes tietää loppujen lopuksi minkälainen ihminen olen koska olen niin yksin. En voi tietää mitenkä suhtautuisin tietynlaisiin ihmisiin ja tilanteisiin kun en koe niitä. Kaikkien asioiden tekeminen tuntuu niin turhalta yksin. Mitä iloa minulle on fyysisestä kunnosta saati opiskelusta jos tulen viettämään koko loppuelämäni ilman ketään? Miksi minun pitäisi tehdä yhtikäs mitään? Olen innostunut ihminen muiden seurassa, monesti jopa ryhmätöissä se joka pitää ryhmän kasassa ja saa hommat etenemään, mutta yksin en ole MITÄÄN, vain kasa lihaa ja luuta joka löntystää päämäärättömästi eteenpäin.
Tyhjyyden tunteen saa helposti peittoon katsomalla TV:tä, pelaamalla pelejä tai vaikka juomalla alkoholia, mutta totuus tulee loppujen lopuksi esiin kaikessa kauheudessaan. En kuitenkaan meinaa nyt antaa periksi, pitää ainakin yrittää uskoa huomiseen vaikka mikä olisi. Taidankin lähteä myöhemmin ulkomaille, sillä täällä kun ei tunnu olevan minulle mitään. Joko tulen takaisin entistä vahvempana tai sitten en ollenkaan, mutta en voi antaa tämän surkeuden jatkua.
Tykkään eläimistä tosi paljon, mutta sellaisia ei oikein voi pitää kerrostalossa, nehän tarvitsevat paljon liikkumatilaa. En voi olla edes täysin varma pidänkö niistä oikeasti kun en ole saanut kosketusta eläimiin varmaan 10 vuoteen. Yritinkin aloittaa kasvisruokavalion ja se tyrehty pariin viikkoon, mutta en ole vielä luopunut ajatuksesta, yritän varmaan vielä joskus myöhemmin uudestaan.
Tästä tekstistä voi saada aika väärän kuvan minusta, moni varmaan ajattelee että olen aika hiljainen ja masentuneen oloinen, mutta se ei näy kunnolla käytännössä koska olen lähes aina iloinen kun juttelen muiden kanssa, paitsi sitten jos minulla ei ole kenen kanssa jutella niin se on sitten eri juttu.
Vähän tökerö lopetus nyt, mutta en keksi mitä enää kirjoittaa. Ehkä tässä oli tarpeeksi...
Olen 18-vuotias miespuolinen opiskelija. Opiskelu on mennyt täysin pilalle sen jälkeen kun kaikki vähät kaverini vaihtoivat lukiosta pois opiskelemaan muualle, jäin täysin yksin jonka jälkeen aloin lintsaamaan kun en kestänyt nuokkua yksin koulussa katsellen muitten oppilaitten iloa. Koko lukio tuntuu muutenkin niin turhalta... Hyviä numeroita saa helposti jos jaksaa vähänkin lukea, mutta mikään tieto ei sen kummemmin tartu päähän, mitään oikeaa viisautta sieltä ei tunnu saavan ja ainut syy päästä läpi on saada ne kirotut paperit joilla pääsee opiskelemaan yliopistoihin ja ammattikorkeakouluihin.
Opiskelu ei muutenkaan kiinnosta, en halua isona mihinkään toimistotyöhön tuhlaamaan vuosiani, myyntimieheksi raakaan ja petolliseen talouselämään saati journalistiksi kirjoittamaan tyhjänpäiväisiä juttuja... Haluaisin tehdä jotain AITOA, jotain millä on merkitystä, sellaista josta voi tuntea oikeaa ylpeyttä ja jossa voisi auttaa muita.
Kuitenkaan valoa ei näy missään, en voi edes tietää loppujen lopuksi minkälainen ihminen olen koska olen niin yksin. En voi tietää mitenkä suhtautuisin tietynlaisiin ihmisiin ja tilanteisiin kun en koe niitä. Kaikkien asioiden tekeminen tuntuu niin turhalta yksin. Mitä iloa minulle on fyysisestä kunnosta saati opiskelusta jos tulen viettämään koko loppuelämäni ilman ketään? Miksi minun pitäisi tehdä yhtikäs mitään? Olen innostunut ihminen muiden seurassa, monesti jopa ryhmätöissä se joka pitää ryhmän kasassa ja saa hommat etenemään, mutta yksin en ole MITÄÄN, vain kasa lihaa ja luuta joka löntystää päämäärättömästi eteenpäin.
Tyhjyyden tunteen saa helposti peittoon katsomalla TV:tä, pelaamalla pelejä tai vaikka juomalla alkoholia, mutta totuus tulee loppujen lopuksi esiin kaikessa kauheudessaan. En kuitenkaan meinaa nyt antaa periksi, pitää ainakin yrittää uskoa huomiseen vaikka mikä olisi. Taidankin lähteä myöhemmin ulkomaille, sillä täällä kun ei tunnu olevan minulle mitään. Joko tulen takaisin entistä vahvempana tai sitten en ollenkaan, mutta en voi antaa tämän surkeuden jatkua.
Tykkään eläimistä tosi paljon, mutta sellaisia ei oikein voi pitää kerrostalossa, nehän tarvitsevat paljon liikkumatilaa. En voi olla edes täysin varma pidänkö niistä oikeasti kun en ole saanut kosketusta eläimiin varmaan 10 vuoteen. Yritinkin aloittaa kasvisruokavalion ja se tyrehty pariin viikkoon, mutta en ole vielä luopunut ajatuksesta, yritän varmaan vielä joskus myöhemmin uudestaan.
Tästä tekstistä voi saada aika väärän kuvan minusta, moni varmaan ajattelee että olen aika hiljainen ja masentuneen oloinen, mutta se ei näy kunnolla käytännössä koska olen lähes aina iloinen kun juttelen muiden kanssa, paitsi sitten jos minulla ei ole kenen kanssa jutella niin se on sitten eri juttu.
Vähän tökerö lopetus nyt, mutta en keksi mitä enää kirjoittaa. Ehkä tässä oli tarpeeksi...
Vastaukset 3
Vanhimmat
Hyvää tekstiä. Oli aika huvittavaa lukea "joko tulen takaisin entistä vahvempana tai sitten en ollenkaan...", olen nimittäin eskapistisissa kuvitelmissani kirjannut "päiväkirjaani" täsmälleen samat sanat. Vielä en kuitenkaan ole ulkomaille lähtenyt, eikä se enää tunnu ratkaisulta ongelmiini.
On totta, että lukio on hävyttömän helppo laitos, mikäli henkinen suorituskyky on yhtään keskimääräisen yläpuolella. Omissa silmissäni ylioppilastodistus on täysin merkityksetön pala paperia, koska paksukalloisinkin paukapää sen kyllä saa, jos yhtään yrittää. Yksityisopetusta olisin kaivannut lukioaikoina, tai tasoryhmiä, jottei olisi tarvinnut kitkuttaa hitaimpien riippakivien tahdissa.
Minäkin haluaisin tehdä jotain aitoa, jotain merkittävää, jotain, jonka tarpeellisuutta ei tarvitsisi koskaan kyseenalaistaa. Mielestäni lääketieteen, ja epäilemättä monen muunkin tieteen, harjoittaminen antaisi tähän erinomaisen mahdollisuuden.
Oålojf ¨öokfjf8topål
¨å+oälkjvdälkjgdsoj'¨ö´+ou890
43ss3GHU{€[€{{%&¤#^KPOåjpo09j
Ainakin olet yksinäinen, joka on uskollinen luonnolleen. Ei niin että se on mikään hyvä asia. Itse en ole sille uskollinen, enkä siksi ajattele olevani yksinäinen vaikka olenkin yksin. Hyvin yksin. Tai ainakin tämä on perinteinen asenteeni, joka on vallinnut noin viime vuoteen asti, mutta en totta puhuen ole enää ihan varma, että haluan olla yksin. Ei nimittäin synny mitään kunnon muistoja yksinäisestä puuhastelusta.
Yksi kysymys: Mitä sinä teet kun olet yksin? Siis sen tv:n ja netin lisäks?
Ja ei ne ulkomaat sinua pelasta. Itsekin sorrun välillä tällaiseen eskapismiin, että pakenen ulkomaille. Mutta kaikki tulee pään sisältä ja palautuu aina yhteen perusmielihyväntunteeseen tai sen puuttumiseen, joka ohjaa sitten vaikka mitä muita tunteitasi ja pitkällä tähtäimellä mielipiteitäsi. Jopa elämä juutalaisena Natsi-Saksassa saattoi olla siedettävää jos oli oikea ilmapiiri ja rakastavat ihmiset ympärillä. (lue esim. Anne Frankin klaustrofoobiset ullakkopiileskelyt. Minusta sekin näyttää suhteellisen valoisalta elämältä.)