Aika usein kuulee väitettävän kuinka helppoa naisille on saada se ystäväpiiri ympärilleen. Noinkohan vain?
Kasvoin seudulla jossa ei ollut muita ikäisiäni tyttöjä, myöhemmin oli tasan yksi ystävä yläasteelle asti, kunnes murrosiän alettua masennuin ja käännyin sisäänpäin - hänkin häipyi teilleen. Perheeni sosiaalinen eristäytyminen lähinnä isän tahdosta (itsekeskeinen alkoholisti) ei asiassa varsinkaan mitenkään auttanut.
Parikymppisenä häivyin kotoa ja aloin seurustella. Onnistuin päätymään suhteisiin miesten kanssa joilla oli aina jotain pahoja ongelmia, ja pikkuhiljaa omatkin ongelmani pahenivat. Kertyi kokemusta työpaikkakiusatuksi tulemisesta, burn outista, miehen pää- ynnä muista vaivoista, isä kuoli ja niin edelleen. Naisväkeen en etsinyt yhteyttä koska luottamukseni työelämän ongelmien vuoksi oli mennyt sinne päin, ja toisaaltahan tietenkin kaikilla on ne valmiit kaveripiirit jonne arempi ja huonon itsetunnon omaava yksilö ei noin vain sekaan tunge.
Luulin elämän helpottavan kun löysin uuden kumppanin 90-luvun loppupuolella, mutta pääasiassa kävi niin että jämähdin suhteeseen hänen kanssaan ja mitään muuta sosiaalista kanssakäymistä minulla ei sitten ollutkaan. Burn outin takia olin lähtenyt töistä ja paluu työelämään ei sittemmin enää onnistunutkaan, tuli vain lisää ikäviä kokemuksia ja lopulta päädyin masennuksen ja ahdistuksen vuoksi eläkkeelle.
Luulin että parisuhteessa menee ihan tyydyttävästi, mutta sitten se tapahtui: mieheni jätti minut toisen naisen takia. Oli puolisen vuotta vertaillut meitä toisiinsa ja sosiaalisempi ja aktiivisempi ihminen ilmeisesti miellytti paljon enemmän kuin kotona majaileva ja lähinnä luontoreissuista kiinnostunut passiivinen yhteiskunnan loinen joka ei saa mitään aikaiseksi elämässään.
Mies vaati saada olla onnellinen ja alkoi paasata kaikenlaisista olevista ja tulevista tekemisistään uusissa kuvioissaan, hänhän on nyt saanut kokonaisen perheen ja kaveripiirin uuden naisensa myötä. Minulle kyllä heruu jotain murenia sikäli että hän haluaa olla "kaveri" ja haluaa korostaa niin kauheasti sitä ettei erottu riidoissa, mutta onnellisenako minä sitten erosin kun koko juttu tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta?
Minulle ei jäänyt ketään eikä mitään. En tätä miestä enää takaisinkaan halua, mutta tuntuu turhauttavalta jaksaa päivä kerrallaan läpi elämää jossa olemassaololleni ei ole mitään tarvetta millään suunnalla. Luulin aina pitäväni yksinäisyydestä, oikein hakeuduin siihen että ei vaan tulisi mitään ongelmia ihmisten kanssa. Mutta totaalinen yksinäisyys ja hiljaisuus, se ettei voi puhua kenenkään kanssa mistään asiasta tuntuu niin pahalta että uhkaa mennä sietorajan yli.
Kasvoin seudulla jossa ei ollut muita ikäisiäni tyttöjä, myöhemmin oli tasan yksi ystävä yläasteelle asti, kunnes murrosiän alettua masennuin ja käännyin sisäänpäin - hänkin häipyi teilleen. Perheeni sosiaalinen eristäytyminen lähinnä isän tahdosta (itsekeskeinen alkoholisti) ei asiassa varsinkaan mitenkään auttanut.
Parikymppisenä häivyin kotoa ja aloin seurustella. Onnistuin päätymään suhteisiin miesten kanssa joilla oli aina jotain pahoja ongelmia, ja pikkuhiljaa omatkin ongelmani pahenivat. Kertyi kokemusta työpaikkakiusatuksi tulemisesta, burn outista, miehen pää- ynnä muista vaivoista, isä kuoli ja niin edelleen. Naisväkeen en etsinyt yhteyttä koska luottamukseni työelämän ongelmien vuoksi oli mennyt sinne päin, ja toisaaltahan tietenkin kaikilla on ne valmiit kaveripiirit jonne arempi ja huonon itsetunnon omaava yksilö ei noin vain sekaan tunge.
Luulin elämän helpottavan kun löysin uuden kumppanin 90-luvun loppupuolella, mutta pääasiassa kävi niin että jämähdin suhteeseen hänen kanssaan ja mitään muuta sosiaalista kanssakäymistä minulla ei sitten ollutkaan. Burn outin takia olin lähtenyt töistä ja paluu työelämään ei sittemmin enää onnistunutkaan, tuli vain lisää ikäviä kokemuksia ja lopulta päädyin masennuksen ja ahdistuksen vuoksi eläkkeelle.
Luulin että parisuhteessa menee ihan tyydyttävästi, mutta sitten se tapahtui: mieheni jätti minut toisen naisen takia. Oli puolisen vuotta vertaillut meitä toisiinsa ja sosiaalisempi ja aktiivisempi ihminen ilmeisesti miellytti paljon enemmän kuin kotona majaileva ja lähinnä luontoreissuista kiinnostunut passiivinen yhteiskunnan loinen joka ei saa mitään aikaiseksi elämässään.
Mies vaati saada olla onnellinen ja alkoi paasata kaikenlaisista olevista ja tulevista tekemisistään uusissa kuvioissaan, hänhän on nyt saanut kokonaisen perheen ja kaveripiirin uuden naisensa myötä. Minulle kyllä heruu jotain murenia sikäli että hän haluaa olla "kaveri" ja haluaa korostaa niin kauheasti sitä ettei erottu riidoissa, mutta onnellisenako minä sitten erosin kun koko juttu tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta?
Minulle ei jäänyt ketään eikä mitään. En tätä miestä enää takaisinkaan halua, mutta tuntuu turhauttavalta jaksaa päivä kerrallaan läpi elämää jossa olemassaololleni ei ole mitään tarvetta millään suunnalla. Luulin aina pitäväni yksinäisyydestä, oikein hakeuduin siihen että ei vaan tulisi mitään ongelmia ihmisten kanssa. Mutta totaalinen yksinäisyys ja hiljaisuus, se ettei voi puhua kenenkään kanssa mistään asiasta tuntuu niin pahalta että uhkaa mennä sietorajan yli.
Vastaukset 93
Vanhimmat
Mutta ajattele että on olemassa miehiä kuten minä, joilla ei ole ollut ketään koskaan, vaikka ovatkin jo yli 30 vuotta. Olen täyttänyt elämäni muilla asioilla, joten asia ei oikeastaan harmita niin paljon kuin luulisi. En tiedä sopiiko parisuhde kaikille, itse en edes ole vaivautunut, siinä on kuitenkin niin paljon overheadia kun ei voi oikein olla rauhassa itsekseen.
Sinulla kumminkin on muita asioita. Eikä sellaista kaipaa mitä ei ole koskaan elämässä ollutkaan. Minäkin toivoisin etten olisi ikinä alkanut seurustelemaan KENENKÄÄN kanssa. Ehkä olisin kehittänyt muutakin elämää kun en olisi nojannut sen varaan että on kumminkin kumppani.
Useimmat muinaiset seurusteluviritelmät olivat noloja ja vaivaannuttavia kokemuksia. Ja nyt yli 40-vuotiaana ei ole enää ketään mielenkiintoista vapaana. Eikä tämä enää suju että panostaisin kaiken yhden ihmisen varaan. Mutta tuntuu täysin mahdottomalta löytää ketään, ystäviäkään.
Itse mokasit. Olisit valinnut tarkemmin miehesi aikoinaan. Siitähän tässä on kyse. Naisilla on aina nuorena varaa valita ja näyttää olevan sinulla edelleen. Itse olet valinnut ne hyväksikäyttäjät etkä niitä hyviä ja kilttejä miehiä. Nyt on vetelät housussa, turha enää pillittää.
Nimimerkki Die alone on vissiin vähän katkera omista kokemuksistaan. Voivoi ei se muitten tallaaminen oloa oikeasti paranna.
Kerroin vain totuuden miten naiset homman hoitavat.
Älä huolehdi, olen vielä nuori kolli jolla on hakusessa parhaillaan parikin naista.
Mitä katkeraa siinä on että toteaa reilusti että toisen laisilla valinnoilla ei ehkä tämäkään nainen olisi yksin?
"Eikä sellaista kaipaa mitä ei ole koskaan elämässä ollutkaan. Minäkin toivoisin etten olisi ikinä alkanut seurustelemaan KENENKÄÄN kanssa. "
Aika monikin kaipaa juuri sellaista mitä ei ole kokenut. Varsinkin tuo "kumppani" on monille varsin isokin haave.
Usein asioista aletaan valittaa myös vasta sitten kun ne loppuvat. Sitä ennen tilanne oli "ihan kiva" eikä muutokselle koettu edes tarvetta, mutta sitten yhtäkkiä kun se muutos tuleekin niin ajatellaan että "kaikki asiat romahtivat".
". Ehkä olisin kehittänyt muutakin elämää kun en olisi nojannut sen varaan että on kumminkin kumppani."
Jos sinä et pystynyt tähän silloinkaan kun sinulla oli kumppani niin olisitko sitten paremmin pystynyt ilman kumppania? Voisi melkein varmuudella sanoa ettet olisi.
"Ja nyt yli 40-vuotiaana ei ole enää ketään mielenkiintoista vapaana."
Ehkäpä ongelma perustuukin juuri tähän toteamukseen...
Suurin ongelmasi taitaa olla juuri asenteessa, kun mikään ei kelpaa ja kaikki asiat johtuvat muista.
"Olisit valinnut tarkemmin miehesi aikoinaan."
Kommenttisi ei sinänsä liity kunnolla alkuper. kirjoittajaan koska hän pysyi saman kumppanin kanssa n. 10 vuotta.
"Itse olet valinnut ne hyväksikäyttäjät etkä niitä hyviä ja kilttejä miehiä."
Eihän kukaan osaa sanoa että kuka on hyväksikäyttäjä, kuka on kiltti jne.. Tai no useinhan kyllä naiset ihan tietoisesti etsivät vaikeita tapauksia, koska he ovat kiinnostavimpia kuin ne "kiltit". Tosin tuossa on monia puolia ja usein nämä "kiltit tyypit" eivät ole niin esillä tai vaihtoehtoisesti eivät kuitenkaan pärjää yhtä hyvin kuin nämä "häiriköt". Varsinkin sosiaalinen puolihan on suhteiden muodostumisen kannalta a ja o joten se usein myös ratkaisee paljon.
Toisaalta jos on noinkin monta vuotta saman tyypin kanssa niin ei sitä nyt aivan huonoksi suhteeksi voi sanoa....
"Mitä katkeraa siinä on että toteaa reilusti että toisen laisilla valinnoilla ei ehkä tämäkään nainen olisi yksin? "
Ei kai kukaan ole ennustaja ja näe 10-20-30-40 vuoden päähän. Moni ei välttämättä halua edes olla saman tyypin kanssa silloin. Tässäkin tapauksessa suhde kesti lähes 10 vuotta joka on varsin pitkä aika mille tahansa suhteelle...
En tiedä. Elämässäni on ollut niin raskaita muista ihmisistä johtuvia asioita että löydettyäni aina yhden kumppanin olen pyrkinyt välttämään muiden ihmisten kanssa tekemisissä olemista ettei vaan taas satuteta. Olen mm. tullut melkein raiskatuksi ventovieraan miehen taholta (tämä ei liittynyt mitenkään omiin seurustelukuvioihini, vaan olin väärässä paikassa väärään aikaan), töissä on kiusattu ja sielläkin lähennelty, naapuri vainonnut jne. Ongelmani on se etten osaa puolustaa itseäni, en yksinkertaisesti tiedä mitä kummaa pitäisi aina tehdä tai sanoa jos joku tulee kiusaamaan. Tämä on ollut lapsesta asti, ehkä sen takia ettei kotoa annettu mitään eväitä sos. kanssakäymiseen (isä juoppo, äiti arka) ja ylipäätään missään ei käyty eikä ketään tavattu.
On todella erikoinen tilanne että nelikymppisenä sitten pitäisi ryhtyä rakentamaan sitä sosiaalista elämää ja maailmaa jota ei koskaan aiemmin ole ollut. Nyt kun on kaikkein eniten pettynyt koko ihmiskuntaan pitäisikin sitten yhtäkkiä avautua ihmisiä kohti ja mieltää että eivät kaikki voi olla pahoja tai halua tehdä minulle pahaa.
Eiköhän niitä hyviäkin ihmisiä löydy. Tietysti vaatiihan se rohkeasti vain tutustumista....
Kyllähän netin kautta voit löytää vaikka kuinka paljon ihmisiä jos vain oikeasti haluat yrittää. Sinähän voit kirjoitella täysin anonyymisti ja tavata julkisissa paikoissa tarvittaessa jos joku tuntuu sopivalta.
Usein naisille löytyy - iästä riippumatta kysyntää. Miehille tilanne voi muuttua todella vaikeaksi 30- jälkeen (jollei jopa mahdottomaksi). Tietysti tuokin riippuu siitä minkälainen tilanne on kenelläkin.
Naisena sinulla oli nuorena miljoonapäin kolleja mistä valita. Maat, meret ja vuoret aukesivat käskystäsi. Nyt on liian myöhäistä pehmoilla tai anoa armoa. Olet nyt tasan samassa pisteessä kuin me miehet olemme. Älä itke, vaan tee työtä asioiden eteen. Koska sinulla on heikko sisäinen maailma niin et ole mikään ja miksi olematon olisi olemassa muille kuin itselleen? Olet nobody, koska et omaa ymmärrystä itsenäiseen pärjäämiseen ja ponnisteluun, joihin meitä miehiä kautta historian ollaan painostettu ja painostetaan edelleen. Hanki oma elämä, ala nauttimaan yksinkertaisista asioista kuten sinkkumiehet ovat kautta historian tehneet. Tässä katsotaan nyt sinun sisuasi. Näytä näille siskoillesi, että girl power rulaa, eiks je? Sinä olet tulos. Olet päättänyt olla onneton leski. So what? Ala ponnistelemaan niin pärjäät äläkä lössähdä tai ano keijukaisilta armopaloja. Näytä siskoillesi että naiset pärjäävät myös miesten maailmassa. Pähkinänkuoressa: hanki identiteetti, persoona, temperamentti että olisit joku. Hanki elämä. Nauti mistä tahansa miljoonista asioista joita elämä antaa. Tervetuloa miesten todellisuuteen, pärjäät hyvin vielä tähän asti.
Terv. Majakanvartija
Jos ihminen on arka ja ujo, hän ei todellakaan lähde lihatiskeille tyrkylle, eli siinä kai syy ettei minun nuoruudessani ollut puhettakaan mistään miljoonapäisestä kollilaumasta. Ihan yhtä vaikeaa se seuranhaku oli kuin mitä se varmaankin tulee olemaan jatkossakin. Tai mistä sen tietää jos olisi jatkossa helpompaakin kuin nuorena, vaikka kohderyhmä onkin entistä pienempi (vähemmän vapaita miehiä). Ainakin tiedän paremmin mitä haluan.
Sitten kun tai jos löytää rohkeutta tapailla ihmisiä, ei ole niinkään selvää että löytyy niitä joiden kanssa juttu luistaa. Varsinkin jos ollaan niin vakavasti liikenteessä että etsitään elämänkumppania, ei sellaiseen voi ottaa ketä tahansa "kollia" tai misukkaakaan, mikäli haluaa että elämässä on jotain muutakin kuin vällyjen pöllyytystä.
Tuskinpa itse tulen nauttimaan ainakaan mistään irtopanoista, jos mietitään että mikä on sinkkumiesten tavallisin tapa nauttia.
Onneton leski... Onko elämä jotain amerikkalaista tv-sarjaa että jos muutaman viikon on ehtinyt surra parisuhteen päättymistä niin sitten pitäisi jo ampaista etsimään uutta ihan kuin useat vuodet ei painaisi puntarissa mitään.
Eipä taida tuollainen täydellisten ihmisten ja suorittajien kilpailullinen menestyjien maailma edes kiinnostaakaan. Etenen mieluummin omassa tahdissani.
Kenties läheis riippuvainen?"Eikä tämä enää suju että panostaisin kaiken yhden ihmisen varaan"
Itse jouduin useamman kerran lapsuudessani raiskatuksi ja asiasta naljailtiin jälkeenpäin aina aikuisuuteen asti. Peruskoulu aikoina olin sitä ongelmiin joutuvaa sorttia (tappeluita,etc...). Seurauksena menetin uskoni inhimillisyyteen. Tästä huolimatta olen päässyt kokeilemaan seurustelua. Joka tapauksessa olen päätynyt lopputulokseen että mieluummin yksin kuin huonossa seurassa.
Naljailtiin... Kuinka pirullinen voikaan ihmisluonto olla? =(
Olen toisaalta netissä kyllä lukenut niin uskomatonta juttua mitä raiskatuille ja hyväksikäytetyille on ladeltu, että kai sitä sitten mikä tahansa on mahdollista.
Mutta kuitenkin olet hengissä ja järjenvalokin vielä jäljellä, joten olet selviytynyt voittajana, kaikista kusipäistä huolimatta. Huima saavutus, jota ei voi kuin ihailla!
Pikemminkin kokisin että olen lievästi autistinen ihminen sillä tavalla että en oikein ymmärrä ihmisten touhuista välillä tuon taivaallista. Tapa jolla ajattelen ja päättelen asioita on välillä vähän merkillinen, ja joiltakin Asperger-ihmisiltä olen kuullut tai havainnut vastaavankaltaista. Autistityyppiset ihmiset ovat helposti höynäytettävissä koska he tai osa heistä ei välttämättä osaa ajatella "pahaa" muista, ainakin itselleni on tyypillistä että sinisilmäisesti uskon ihan mitä tahansa, tai en osaa ajatella pahinta mahdollista (kuten nyt vaikkapa eksän tapauksessa että hänellä on toinen, ennen kuin itse sai sen sanotuksi). Toisaalta kun ihmisten kanssa on jotenkin kinkkistä olla, niin sitten ihmisiä alkaa pelätä ja vältellä ja mieluummin yrittää olla yksin.
Kosken kuitenkaan ihan pahasti autistinen ole, niin tarvitsen kuitenkin aina jonkun jolle puhua pajattaa, ja siinähän se elämänkumppani sitten tulee kysymykseen. Mitään valtavaa seuranpitoa en jaksaisi edes, ihmisten kanssa oleminen on kauhean kuluttavaa pahimmillaan, joten yksi ihminen lähipiirissäni on sellainen minimi millä olen pärjäillyt tähän asti, ja sitten muita on voinut tavata jos on ihan pakko. Nolla ihmistä ei näytä oikein sujuvan, tuntuu että pää hajoaa.
En mielelläni mieltäisi itseäni läheisriippuvaiseksi, koska sellainen kuulostaa ihmiseltä joka omistaa valveillaoloajastaan jokaisen hetken jonkun toisen ihmisen hyväksi. Niin en mielestäni tehnyt, kumpikin parisuhteessamme puuhaili enimmäkseen omiaan. Esim. kun kuulen mitä kaikkea se miehen uusi nainen tekee, niin tuntuu ettei se muuta teekään kuin höösää siinä miehen ympärillä. Minä olin enemmän omissa oloissani koska kiinnosti ne omat jutut ja toisaalta en halunnut häiritä toista (ja suhteen loppuvaiheessa mies kyllä näytti ärtyvän jos edes saavuin samaan huoneeseen missä hän takoi tietokonettaan...)
Mutta toisaalta kun en juurikaan siis kauheasti ole ihmisten kanssa tekemisissä, niin enpäs muuten tiedä että voisinko mennä sellaiseen retkuun että antaisin kaikille enemmän kuin mitä heiltä saan. On kyllä ollut aikoja jolloin minun on ollut vaikea sanoa ei, sen vuoksihan työelämässäkin uuvuin.
Sinun kaltaisiasi pitäisi jokaisen itseään kunnioittavan ihmisen karttaa. Olet sitä vastenmielistä sakkia, joka nauttii toisten loukkaamisesta. Toivottavasti ei kukaan oikea, elävä ihminen antaudu edes puheisiin kanssasi. Varmaan ilkeät silmäsi ja pilkallinen äänensävysi karkottaakin muut läheltäsi. Täällä netissä me joudumme kaltaisiasi sietämään. Annetaanpa takaisin, sillä saanet siitä sairasta mielihyvää.
Myötätuntoa aloittajalle! Olet ihminen siinä kuin kuka muu tahansa. Olet nyt itse itsesi pahin vihollinen, kun jankutat, miten surkea olet. Pyörität vuodesta toiseen samaa nauhaa. Joku muu on sen nauhan laittanut pyörimään ja sinä suostut uskomaan sen sanomaa. Se nauha pitäisi saada pysähtymään. Ensiksi kaikki die alonen kaltaiset sinne hevon veehen. Luehan alkajaisiksi Dr. Philin kirja Pidä huolta itsestäsi. Tässä elämässä on joskus niin tukalassa tilanteessa, että pitää itse temmata itsensä ylös suosta. Kun muista ei auttajiksi ole. Voimia sulle!
Hevon veehen... xD Jes. Näin juuri. Meikäläisellä se ongelma että tulee kuunneltua mukisematta kenen tahansa näkemykset, ja näkemysten äärilaidathan ovat aina pahasta. Pitäisi opetella sopivasti kuuroksi tietyntyyppiselle viestinnälle.
Vaikka en minä tuota die alonea niin tässä jaksanut vakavasti ottaakaan. Ei oikeastaan jaksa netissä jäkättävät henkisesti keskenkasvuiset pahemmin enää risoa, kun oikeassa elämässä on niin suuria asioita kokenut ettei siinä rinnalla mikään ininä ole enää mitään.
Eihän tästä enää mennä kuin eteenpäin. Muuta suuntaa ei ole.
Ne "hyvät ja kiltit" miehet ovat sitten sinun kaltaisiasi, jos jäävät yksin..? Ilkeitä, katkeria.
Minusta parisuhde voi olla sellainen millaiseksi sen tekee ja mitä osapuolet haluavat siltä. Jos kaksi ihmistä haluaa olla suhteessa, mutta samalla myös omaa rauhaa ja yksityisyyttä voivat he sopia suhteesta missä molemmilla on myös oma elämä ja elintila. Ei tarvitse kiehnätä koko ajan tai edes suurinta osaa ajasta yhdessä. Vain silloin kun se molemmille sopii ja siltä tuntuu.
Itselleni ei sopisi ollenkaan liian tiivis suhde, vaan juuri sellainen "väljempi malli" missä on myös oma elämä. Ei ole vain yhtä parisuhde mallia vaan erilaisia. Kokemusta on, sekä tiiviistä (ahdistavasta), että vapaammasta.
Ei kaikkien tarvitse todellakaan olla kilpailullisia suorittajia, ja toimia "miesten (kovan) maailman" pelisäännöillä kuten tuossa eräs ylempänä kirjoittaa. Kamalaa olisi jos tämä olisi joku jenkkiyhteiskunta missä kaikki vaan kilpailevat keskenään ja suorittavat ihmissuhteissakin. Ole oma itsesi, ja etene miten haluat. Ei luonnettaan/temperamenttiaan tarvitse tai voikaan muuttaa.
Eihän kai kukaan kuvittele etteikö nainen voisi olla yksi.. en edes viitsinyt lukea koko viestiäsi. Ajattelin heti otsikon luettuani että lukasempa siihen asti että tulee se perinteinen naisen kirjoittama lause seurustelen mutta olen niin yksin. Iso kyynel, aika lailla se ja sama minkälaista nyyhkytarinaa kirjoittelee yksinäisyyden syistä. Itse olen yksin, ei kavereita, ei tyttöystävää. Voinpa melkein sanoa että samanmoisia miehiä on tämä palsta pullollaan, en ole ikinä edes seurustellut. Se on paskaa se. Huvittaa tuo että niin moni seurusteleva nainen on aina yksinäinen. Ikinä en ole nähnyt seurustelevan miehen väittävän samaa. Joo, ja anteeksi jos tämän luettuasi alkaa vituttamaan, mua vituttaa jo valmiiksi...
Olisi ehkä kumminkin kannattanut lukea, eihän juttu edes niin pitkä ollut. Minut on siis jätetty, EN seurustele, eikä ole ketään muutakaan läheistä ihmistä. Eikä kyllä kaukaistakaan. Pari sukulaista, mutta heihin ei ole sellaiset välit että siinä aletaan yksinäisyyksiä ja erotuntoja pillittämään...
Luulenpa että moni tälle palstalle kirjoittanut on jo niin umpioitunut omaan yksinäisen ihmisen katkeruuteensa että "kollegoille" ei välttämättä tule lämmintä sanaa sanottua, jokainen vain miettii että joo tolla ainakin on edes sitä ja sitä, minulla ei ole edes sitäkään. Ehkä kullakin on sitten jotain yhtä tiettyä, toisella on kaverit mutta silti yksinäisyys, toisella kumppani ja ei kavereita ja siten yksinäisyys, jollakin on joskus ollut kavereita muttei ole enää ja jollakin sitten taas on joskus ollut kumppani (kuten minulla).
Olisi tavallaan mielenkiintoista tietää mitenkähän me kaikki yksinäiset tulisimme juttuun jossain tapahtumassa eli "kokoontumisajoissa". Nyhjöttäisiköhän jokainen vaan pöydässään, rohkenematta lähestyä muita.
Olen itse joskus ollut mukana esim. mt-kuntoutujien keskusteluryhmässä, mutta huolimatta siitä että olen kyllä pystynyt puhumaan siellä, mitään pysyvää yhteyttä muihin ei ole muodostunut. Yleensä naisilla on lapset ja perhe, joten jotain lapsetonta tai kuten nyt sinkkua ei siihen omaan kuvioon enää kaivata kaveriksi. Siksi tietysti juuri tuleekin mieleen että yksinäisten pitäisi perustaa joku oma seura!
Yksinäiset yhtykää ry?
"Olisi tavallaan mielenkiintoista tietää mitenkähän me kaikki yksinäiset tulisimme juttuun jossain tapahtumassa eli "kokoontumisajoissa". Nyhjöttäisiköhän jokainen vaan pöydässään, rohkenematta lähestyä muita."
Rohkeimmat tuskin tekisivät niin.
Olisi silti hauska nähdä naista joka tekee aloitteen. Aion tehdä tästä elämänprojektin että miehenä en aio tehdä yhtään aloitetta, jään sitten vaikka ilman seuraa loppuelämäkseni, jos ei tosiaan ketään muuta kiinnosta.
"Siksi tietysti juuri tuleekin mieleen että yksinäisten pitäisi perustaa joku oma seura!
Yksinäiset yhtykää ry?"
Niin pitäisi tosiaan, mutta sen pitäisi olla kaupunkikohtainen, luulisi näin aluksi että Helsinkiin, Turkuun ja Tampereeseen ainakin riittää tarpeeksi porukkaa. Itseäni ei ainakaan huvita matkustaa ympäri Suomea löytääkseni jonkun, pitäisi kyllä mielellään asua samassa kaupungissa. Ja sitten myös se että moni täällä on varmaan aika kranttu seuran suhteen, eli omalta osaltani pitäisi löytyä syvällistä seuraa, pintaliitäjiä en siedä. Luulen kuitenkin että jään ilman seuraa koska olen liian vaativa.
Noh, ehkä olisin sen voinut lukaista. Kyse ei ole siitä etteikö löytyisi sympatiaa muita yksinäisiä kohtaan, löytyy kyllä, hyvinkin paljon. Tuo on vaan asia mikä ketuttaa, sanotaan rttä on yksin ja kuitenkin seurustellaan. Sun kohdallahan se ei näin ole. Toinen asia mikä ketuttaa on vielä enemmän tuo jonkun mainitsema lause joka meni jotenkin niin että jis ei ole ikinä seurustellut niin eihän sitä voi kaivatakkaan. Paska puhetta, kun olet ollut koko elämäsi yksin, ei ole mitään muuta tekemistä enää kuin kaivata sitä toisen ihmisen läheisyyttä. Jos sua ahdistaa nyt, kun olet jonkun aikaa ollut ypöyksin. Kuvittele miltä se tuntuu vaikka 10v päästä. Joku voi sanoa että yksinäisyyteen tottuu, ei totu, ainakaan mä en ole ikinä tottunut, ehkä sitä oppii paremmin sietämään mutta ei se kyllä elämänlaatua paranna pätkän vertaa. 27v, ja elämä takana. Tää nyt ei liity yhtään mihinkään mutta katselin tuossa erästä sarjaa yhtenä iltana, yksin tietysti,kuinkas muutenkaan. Siinä pari ihmistä joutui pieneksi hetkeksi taivaaseen. Taivas kuvattiin sarjassa niin että se on paikka jossa voi elää elämänsä parhaita hetkiä uudestaan ja uudestaan. Tulipa siinä sitten mietittyä että kuinka paska paikka se mulle olisikaan. Voisi kai sanoa että olen ollut onnellinen, tai no, sanotaanko mielummin tyytyväinen elämääni vain sen ajan kun olin armeijassa. Oli juttuseuraa ja kavereita. Se sitten kai kertookin aika lailla tarpeeksi mun elämästäni jos elämäni parasta aikaa olen viettänyt paikassa jota valtaosa miehistä vihaa..
10 v yksinäisyyttä olisikin yhtä helvettiä.
Ja minä aina luulin viihtyväni yksin. Se oli sitä luulottelua kun oli se parisuhde ja se kun ei aina niin onnelliselta tuntunut, niin sitten nautti siitä että se toinen on jossain muualla. Sai olla keskenään ja tehdä asiat siinä järjestyksessä kun tykkäsi. Nyt saa tehdä vaikka aamusta iltaan ja illasta aamuun mitä mielii, mutta mikään ei ole niin kivaa kuin saada jakaa niitä asioita jonkun toisen kanssa.
Netti on jonkinlainen henkireikä, tänne voi aina purkaa tuntojaan kun alkaa mennä liian paskaksi olot ja paineet ovat sietämättömät. Mutta harjoituskenttänä tämä pitäisi nähdä, eikä elämän pääsisältönä niin kuin tämä kieltämättä on ollut minulle heti parisuhteen jälkeen. Eikä tästä ole kumppanuuden korvaajaksi, ei todellakaan.
Minullahan on koko elämä mennyt enempi tai vähempi erakkona, ainoastaan pari miessuhdetta on tuonut siihen hetkellisen helpotuksen. Sikäli ymmärrän nuoruudenkin yksinäisyyden.
Jossain vaiheessa kai pitää vain tehdä päätös että näin ei voi enää jatkaa, olla aina yksin. Ehkä pitää vaan väkisin alkaa tunkea sinne sun tänne, välittämättä siitä että halutaanko oikeasti mukaan vai ei. Enhän minä siitä kuolekaan jos joku jossakin ajattelee että mitä toi akkakin tohon änkeää.
Kun sen vaan saisi itsestään irti.
En minäkään jaksa ilmoista lätistä, tai varsinkaan tosi-tv:stä ja muusta jonninjoutavasta. Yritä siinä sitten keskustella ihmisten kanssa kun ei varsinaisesti ole mikään akat. ihminen, mutta ominpäin yhtä sun toista lueskellut ja lisää itse ajatellut. Self made woman, sitä ei kaikki tietystikään tajua niitä aivoituksiani joita helpoiten nettiin olen ladellut, missä voi väistää pinnallisuuksia jos haluaa.
Ilmanmuuta kaupunkikohtainen. Sellaiset suhteet joissa toinen osapuoli ajaa suurinpiirtein maan halki Lapista Helsinkiin asti ovat yleensä pelkkiä paineidenpurkusuhteita ja sellaiset eivät kiinnosta kun haluaa kohdata ihmisiä muidenkin asioiden parissa ja mielellään uuden kumppanin jonka kanssa yhteistä löytyy muualtakin kuin vällyjen välistä!
Painutaan sinne Sinkut-palstalle, jookoskookos?
Niin, meillä taitaa olla sittenkin jotakin yhteistä, eli alkoholisti isä, minun isäni tosin kuoli jo sairauteensa viime vuonna. Miten vanha muuten olet? Minulla on ikää 34 vuotta.
Yleensä seurustelevat miehet valittavat yksinäisyyttäkin harvemmin. Voi johtua siitäkin että mies saa joko seurustelusta enemmän tai sitten yleensä seurusteleminen on helpompaa sosiaalisimmille miehille, joten ne joilla ei ole juuri muita sosiaalisia kontakteja jäävät helpommin ilman suhdetta.
Naisten kohdalla taas on helpompaa löytää kumppani jolloin helpommin valitetaan juuri muusta sosiaalimattomuudesta.
Yksinäisen miehen on paljon vaikeampaa löytää mahdolinen kumppani ehdokas kuin yksinäisen naisen. Toisaalta kummankin tapauksen kohdalla on vaikeaa löytää itselle sopivaa tai pikemminkin semmoista ehdokasta jonka itse hyväksyisi.
"Luulenpa että moni tälle palstalle kirjoittanut on jo niin umpioitunut omaan yksinäisen ihmisen katkeruuteensa että "kollegoille" ei välttämättä tule lämmintä sanaa sanottua"
Omalla kohdallani on vuosien kokemus siitä kun ei ollut ketään ja oli melkein varma tietoisuus siitä ettei tule olemaankaan ketään. En silloin tosiaan kokenut hengenheimolaisuutta "parisuhdeyksinäisten kanssa" (valtaosa naisia). En tuommoisena totaaliyksinäisenä (mitä aikaisemmin olin) saattaisi todeta kovin vahvaa yhteydentunnetta myöskään henkilön kanssa "joka vain jämähti kymmeneksi vuodeksi suhteeseen ja yhtäkkiä totesi ettei sitä ollutkaan".
Totuushan on että monesti niitä hyviä asioita ei edes muisteta vaikka niitä olisi paljonkin tapahtunut tuona aikana. Ajatellaan vain että "ompa mulla vaikeaa kun ei ole ketään...". Pitää muistaa tosiaan tuo ikävä tosiasia että jotkut ihmiset elävät koko elämänsä ilman ketään ja monilla ihmisillä on vaikeuksia saada sitä yhtäkään ensimmäistä kumppania.
Omalla kohdallani tilanne on nykyisin erilaisempi mutta olen silti jatkanut kommentointia tälle palstalle.
"Olisi tavallaan mielenkiintoista tietää mitenkähän me kaikki yksinäiset tulisimme juttuun jossain tapahtumassa eli "kokoontumisajoissa". Nyhjöttäisiköhän jokainen vaan pöydässään, rohkenematta lähestyä muita. "
Kyllä minä vahvasti erottaisin erilaiset yksinäisyydet toisistaan. En minä niitä kaikkia tunkisi samaan läjään. Eivät parisuhteessa olevat yksinäiset naishenkilöt haluaisi olla kovin hyvässä yhteydessä yksinäisten sinkkumisten kanssa jne.
Suurin ongelmahan noissa tapaamisten järjestämisessä on kuitenkin siinä, ettei niihin kukaan uskalla tulla mukaan. Ne muutamat harvat rohkeat jotka niihin tulevat ovat yleensä jo ennestään hieman sosiaalisempia tai halukkaita yrittämään sosiaalisuutta (ehkä itse voisin luokitella itseni tämmöiseksi tapaukseksi). Sitten on iso joukko niitä jotka keksivät ties mitä tekosyitä etteivät uskalla/pysty/halua mennä tuommoisiin tapaamisiin.
Yksi suurimmista syistä kyllä tuntuu olevan siinäkin että ajatellaan ettei ole "samantasoista seuraa" tai ns. "hyvää seuraa". Aivan samalla lailla sinäkin kirjoittelet tuolla ylempänä että "kaikki hyvät ovat parisuhteessa eikä ole mahdollista 40-vuotiaana löytää ketään ---mielenkiintoista---", niihin muihin ei sitten haluta edes tutustua....
Tuohan se on se useimpien yksinäistenkin ongelma eli ei haluta tutustua muihin ja muut eivät halua tutustua heihin juuri sen takia koska he eivät ole "tarpeeksi tasokkaita".
"Ja sitten myös se että moni täällä on varmaan aika kranttu seuran suhteen, eli omalta osaltani pitäisi löytyä syvällistä seuraa, pintaliitäjiä en siedä. Luulen kuitenkin että jään ilman seuraa koska olen liian vaativa."
Mitenköhän tuommoinen yksinäisten klubi voisi ylipäätään toimia tämmöisten osallistujien kanssa?
Voin vastata: Ei mitenkään.
Se voisi toimia ainoastaan jos mukaan saataisiin tarpeeksi avarakatseisia ja muita ymmärtäviä henkilöitä jotka haluaisivat tutustua toisiinsa.
"En minäkään jaksa ilmoista lätistä, tai varsinkaan tosi-tv:stä ja muusta jonninjoutavasta."
Vuorovaikutteisuus on paljon monikäsitteisempi asia kuin "jonninjoutava höpinä".
Monesti pahimpia vuorovaikutteisuuden pilaajia ovat juuri henkilöt jotka haluavat jutella "syvällisistä asioista", mutta eivät silti tunnu oikein osaavan jutella mistään. Ensin tietysti pitäisi määrittää tuo ympäripyöreä termi "syvälliset asiat".
Mikä olisi myös se tarpeeksi syvällinen asia mistä saattaisi jutella jos ei pysty/halua arkisista asioistakaan jutella? Miten edes saavuttaa kovin syvällisen juttelun taso, jos ei pysty tutustumaan ihmiseen juttelemalla "jonninjoutavista" asioista"?
Jo.
Suhteellistahan se tietysti voi olla mikä on syvällistä ja mikä ei. Lähinnä ensimmäiseksi mieleen tulee maailmanparantelu muodossa tahi toisessa, oikeudenmukaisuus, ihmisoikeudet, luonnonsuojelu... tällaista tavanomaista. Sitten jos oikein innostuu voi puhua vaikka kuolemasta ja tuonpuoleisen elämän mahdollisuudesta, eutanasiasta, abortista jne.
Lienevätkö sitten niin syvällisiä asioita. Mutta ainakin netissä niistä on taitettu peistä kerran jos toisenkin. Myös allekirjoittanut. ;)
Mutta todellisessa elämässä tällaisten keskustelujen tynkään on toki vaikeaa päästä kiinni. Joku aloite tai heräte jonkun on aina annettava, ja se on vaikeaa kun ei tiedä miten toinen ihminen innostuu tai ei.
Se voi tietty olla että kun olen lukenut deitti-ilmoituksia niin on tullut vähän liian painokkaasti esille että irralliset ihmiset ovat jotenkin omituisia. Mutta luonnollistahan toki on että omituisimmat kertyvät nettiin ilmoittelemaan itsestään. En minä itsekään mikään erityisen yhteensopiva ole kenen tahansa kanssa, minulla on omat omituisuuteni ja en ihmettelisi vaikka ne parisuhderintamalla osoittautuisivat sellaiseksi esteeksi ettei mitään suhdetta synny, alunperinkään. Mm. katsomukselliset seikat erottavat minut suurimmasta osasta normikansalaisia. Tottakai samoin uskovia kuin minä ON olemassa, mutta ovatko sinkkuja on sitten eri asia.
Mutta jokatapauksessa näissä yksinäisyysasioissa pitäisi unohtaa tämä pakonomainen parinmuodostus heti ensimmäiseksi ja alkaa avautua sille idealle että tapaa ihmisiä joka laatua, eri ikäisiä, eri tavoin ajattelevia ja ketä hyvänsä, eikä suinkaan nimenomaan miehen löytääkseen.
Ok, sitten olet kyllä liian vanha minulle, olen itse melko lapsellinen, ja tietyissä asioissa vasta 20-25-vuotiaiden tasolla.
Mutta voin silti auttaa...taustastasi johtuen, tarvitset todennäköisesti silti apua, mutta tästä asiasta ei voida keskustella täällä, se vaatisi pidemmän keskustelun, enkä tiedä uskotko lopulta siihen mitä tulen sanomaan.
Jos sanot että usko ihmisin, niin luonnollisesti se on kiikun kaakun. Mutta ihan periksi en ole vielä antanut.
Kyllähän koko parisuhteeni ajan tunsin syyllisyyttä siitä etten hakenut muuta seuraa kumppanin ohelle, mutta se tuntui vaan niin turvalliselta ja helpolta kun ei tarvinnut hakeutua jännittämään ihmisten seuraan. Minulla ei ole mitään diagnosoitua sosiaalisen kanssakäymisen fobiaa, mutta aika raskaalta se välillä tuntuu olla muiden seurassa kun kokoajan saa miettiä sitä että annankohan itsestäni aivan pöljän vaikutelman. Hyvin tavanomainen pelko tietty, kai. Enimmäkseenhän muutkin ihmiset kaiketi miettivät sitä samaa asiaa, joten eivät kaikki ehdi edes kyttäämään miten joku toinen esiintyy, kun miettii sitä omaa itseään. ;)
Minua vituttaa sinun viestisi, joka on mielestäni täysin vailla pohjaa. Et ole seurustellut, etkä seurustele, syyt? Joten miten edes kirjoittaa noin typerästi? Vailla minkäänlaista kokemusta seurustelupuolelta? Tulee tunne että on kyseessä juuri aikuisikään ehtinyt ihminen, joka haluaa vain purkaa paineitaan kokemuksen puutteesta kirjoituspalstalla. Ei siis laajaa, avaraa näkemystä asioista.
"Mutta jokatapauksessa näissä yksinäisyysasioissa pitäisi unohtaa tämä pakonomainen parinmuodostus heti ensimmäiseksi ja alkaa avautua sille idealle että tapaa ihmisiä joka laatua, eri ikäisiä, eri tavoin ajattelevia ja ketä hyvänsä, eikä suinkaan nimenomaan miehen löytääkseen. "
Tuo on hyvä lähtökohta, mutta on vaikeampaa tutustua uusiin ihmisiin jos kyse ei ole sitten mahdollisuudesta "läheisempään kanssakäymiseen". Ainakin itse koen paljon helpommaksi tutustua mm. vastakkaiseen sukupuoleen kuin omaani, vaikka tiedän että siinäkin on paljon ongelmia. Naisillahan tuo asia on monta kertaa helpompi, mutta useimmiten miehilläkin (tietysti näissä tapauksissa on aina tausta-ajatuksena jonkinlainen parinmuodostus vaikka myöhemmin todettaisiinkin olevan vain kavereita/ystäviä).
Suurin ongelmahan ns. "erilaisiin ihmisiin" tutustumisessa on juuri tuokin, etteivät ihmiset yksinkertaisesti halua tutustua muihin, jos sillä ei ole mitään tiettyä tarkoitusta ja syytä. Pitää siis olla jokin tarkoitus miksi tutustua toiseen ihmiseen ja valtaosassa tapauksista pelkkä yksinäisyys ei siihen riitä vaan toisesta ihmisestä pitää olla jonkinlainen hyöty itselle.
Sempä takia eivät ihmiset halua tutustua vain "erilaisiin ihmisiin" ja muutenkaan olla heidän kanssa kanssakäymisessä. Nekin jotka noin haluavat tehdä ovat yleensä poikkeuksia ja se vaatii joko erityistä' sosiaalisuutta ja muutenkin todella vahvaa avarakatseisuutta, jota harvoilta oikeasti löytyy (vaikka useimmat niistä asioista mieluusti kirjoittavatkin).
täällä toinen 40 väsynyt-kyllästynyt-tympiintynyt parit painokelvottomat. sulla hyvät jutut. itellä vuosikausia menny lillasti hutiks (lapsuudesta samanoloisia jäämiä) maailmankatsomus aikalailla ihanoma. tämmönen pikku pohjustus:)
Tulee ihan mieleen että pitäisikö tosiaan perustaa joku yksinäisten keskustelukanava...
On monia syitä yksinäisyyteen, aika usein juuri nämä lapsuuden ja muun elämän ikävät kokemukset. Se on tietysti siitä kiinni että jos jo lapsena on se muiden ihmisten läheisyys ja tuki todella heikkoa, niin yksi ikävä asia tai kokemus johtaa toiseen ja lopulta siitä muodostuu loppumaton ketju jossa jokainen vastaantulija alkaa vaikuttaa pelkältä (henkiseltä) pahoinpitelijältä... Sitten luottamus ihmisiin murenee niin olemattomiin että ei tunnu enää olevan mitään muuta mahdollisuutta kuin olla yksin. Että eipähän kukaan enää pääse kiusaamaan.
Huonot kokemukset on siis yksi syy, toinen voi olla se että on niin kiinnostunut niin merkillisistä asioista että "kollegoita" ei vaan kertakaikkiaan löydy mistään. Tarpeeksi pitkälle spesialisoitumalla harrastuksen ja intohimojen suhteen alkaa olla jutut niin merkillisiä että eihän kukaan osaa sanoa niihin juuta eikä jaata. Itselläni on tämmöisiä, onneksi netistä on silloin tällöin löytynyt aina hengenheimolaisia.
Toisaalta keskustelufoorumeja on jo aika paljon, mutta onko sitten välttämättä juuri yksinäisille tai kiusatuille sopivaa, en tiedä.
Mutta tämä nyt oli tällaista yleisluontoista löpinää. Josko tykkäisit muutaman yksityisen ajatuksen vaihtaa, niin heitä joku (anonyymi näin ylessä) s-posti tähän niin voin vaikka vastata, käyttäen jotain otsikkoa josta tunnistat ettei sitten ole spammin vaaraa! ;)
Ylessäkin voi toki jutella. Olen itse sillä tavalla netti-avoin että helposti puhun melkein mistä vain ihan kaiken kansankin nähden. Tässä S24-systeemissä vain helposti menee ketju karttuessaan jotenkin vaikean näköiseksi silmille, ei pysy aina kärryillä kuka sanoo mitä ja kenelle.
Hanki uusi mies, helppo homma jos naama/vartalo on ihan ok. Se onnistuu kätevästi kaupungin yökerhoissa ja baareissa. Sinun tarvitsee vain katsella ja hymyillä. Vaihtoehtona on netti-ilmoitukset. Vältä kiltitltä vaikuttavat, kunnolliset miehet. Vastaa vain räväväköille, jännittäville tyypeille. Hetken taas saat nauttia yhdessäolosta, kunnes hän lähtee. Sitten vain saamaa rataa jatkossa. Näin se etenee ja kokemuksia tulee runsaasti. Yksinäisyydestä ei naisen kannata kärsiä: huono kumppankikin on parempi kuin yksin jääminen,
Miten niin huono kumppani on parempi kuin yksin jääminen?
Onko sulla kokemusta tollasesta? Eli sulla on ollut huono kumppani joskus? Koska jos ei ole, niin et millään pysty vertailemaan.
Mulla on ollut sellanen kiltin oloinen, hiljainen mies kumppanina - ei mitenkään räväkkä.
Mutta sitten tapahtui asia, joka johti eroon: hän pahoinpiteli mut.
Kyllä, traumat ja ahdistus oli aivan sanoinkuvaamatonta!
Olisin TODELLAKIN mieluummin ollut yksin kuin tuossa väkivaltaisessa, huonossa suhteessa (jossa siis alussa kaikki meni hyvin, noin vuoden verran - sitten alkoi vähitellen ongelmat ja mm. sairastuin masennukseen jne)
JOTEN ÄLÄ SINÄ TULE MINULLE SANOMAAN ETTÄ ON PAREMPI OLLA HUONOSSA SUHTEESSA KUIN YKSIN!!! :(
Ei huonossa suhteessa ole parempi kuin olla yksin. Pitää vain kokea ensin se huono suhde todetakseen, että se ei ole parempi vaihtoehto. Toisaalta parempi tietysti yrittää valita semmoinen suhde joka on ns. hyvä.
En minä silti usko että kovinkaan moni ihminen on vapaaehtoisesti huonossa suhteessa n. 10 vuotta.
Eihän suhde voi muuttua takautuvasti huonoksi vain sen takia että tulee jätetyksi. Mutta jotta kestäisi jätetyksi tulemisen, joutuu aika paljon miettimään niitä huonoja puolia menneestä suhteesta että tajuaa sen kaiken hyvän mitä siitä voi seurata että se on nyt loppu.
Itseäni ei ole koskaan kiinnostanut jäädä roikkumaan ihmiseen joka tekee selväksi että ei minua halua. Mutta silti huomaan että parisuhderintamalla olen toistuvasti sietänyt jotain sellaista mitä paremmalla itsetunnolla varusteltu nainen ei olisi sietänyt. Tuossa yli vuosikymmenen kestäneessä suhteessani sain kuulla vuosien varrella kerrankin jos toisenkin että meille voisi tulla ero "jos tulee sielunkumppani vastaan". Ajattelin aina että se on inhorealismia, että olemme rehelliset toisillemme ja mietimme tällaistakin mahdollisuutta että sitä voi ihan oikeasti ihastua johonkuhun toiseen, mutta sitten kun kumppanilleni niin kävi niin eihän sitä kuitenkaan meinaa uskoa eikä järki käsittää.
Yksikään järkevämpi ihminen kuin minä ei olisi alunperinkään suostunut kuuntelemaan mitään sössötyksiä että voi tulla joku sielunkumppani. Kyllä parisuhteessa oman kumppanin pitää olla se ykkönen, se rakastettu ja haluttu, eikä pidetä jotain optiota yllä että voi tulla joku muu.
Mutta on kauhean vaikea huomata tällaisia nyansseja ja tajuta niiden merkitys jos suhde ei ole kauhean huono sillä tavalla että toinen joisi tai löisi. Ihminenhän tyytyy kaikenlaiseen "ihan kivaan" koska ihminen ei tykkää olla yksin. Ihan perusjuttuhan se lajillemme on että ollaan kumminkin sosiaalisia eläimiä...
valitsisi sen kiltin ja kunnollisen miehen,niin suhde saattaisi kestääkin.Ei enää vuoristoratoja.
Allekirjoitan sen, että nainenkin voi olla yksin. Avoliitossa 20-vuotta ja yhden täysi-ikäisyyden saavuttaneen pojan 50-vuotta täyttänyt pojan äiti.
Työskentelen hoitoalalla ja muutettu on avopuolison työn perässä kaksi kertaa kotipaikkakunnaltani. Olen elämässäni aina pannut etusijalle perheeni, todennut usein ääneen ja ajatuksissani, että minulla on ollut kaksi lasta, avomieheni ja lapseni. Lapseni on mielestäni tarvinnut paljon vähemmän ns. huoltoa kuin avomieheni. Avomieheni on minua yli 10-vuotta vanhempi. Avomieheni on ikäisekseen nuorekas, työssä edelleen. Lastani rakastan yli kaiken.
Mutta jokin mättää? Tunnen ja tällä hetkellä erityisesti olen yksinäinen ja parisuhteessakin ei meillä ole kuin tietyistä asioista yhteisymmärrys. Yhteinen lapsemme on ollut 20-vuotta yhteen sitova voimamme ja yhteinen hyvä, jonka eteen annamme molemmat kaikkemme. Olen laiminlyönyt itseäni monella tapaa, en välitä itsestäni, enkä omasta hyvinvoinnista jaksamisesta, vaan olen antanut ns. kaikkeni yli omien voimavarojen perheeni eduksi.
Kaipaisin elämääni syvällistä keskustelua, pohdintaa. Yksinkertaistan asioiden kauneuden huomaamista, en pidä kuten perheeni kalliiden tavaroiden/autojen perässäjuoksemista/tutkintaa, näyttämisenhalusta muiden silmissä. Pidän yksinkertaisista kauniista, luonnollisista asioista.
Mikä mättää ja mikä olisi neuvo
Kyllähän se mättää jos ainoa yhteinen asia parisuhteessa on lapsi.
Itse olin aikoinani pari vuotta mielenterveystoimiston suljetussa keskusteluryhmässä. Vaikka tapaamisia olikin vain kerta viikossa, sekin vähän avitti elämässä jaksamista. Tänä vuonna oli puhetta ryhmästä jossa aiheena olisi ollut nimenomaan naiseus ja masennus, mutta en sitten siihen mahtunut. Jos sinun paikkakunnallasi on mahdollista päästä tuollaisiin mukaan, niin niissä ainakin tapaa muita naisia ja kuulee erilaisia kokemuksia ja näkemyksiä, jolloin voi saada uutta vinkkeliä omaan elämäänsä. Asuinalueen resursseistahan se tietenkin on pitkälti kiinni.
Ja sitten on jotain mielenterveysseuroja joissa on siis ihan terveitä ja tavallisia ihmisiä mukana, heillä on kaikenlaista toimintaa, ja olen tätä itsekin ajatellut vähän selvittää josko sieltä taholta löytyisi mitään sos. elämää (tosin kesä taitaa tehdä tenän, jos tulee tauko sille suunnalle). Jos ei ole ihan sosiaalisesti estynyt ja rahaakin löytyy, niin kaikenlaiset kurssit kuten työväen opiston voinevat olla yksi tapa päästä ihmisten sekaan.
Itse kumminkin liputan nyt kovasti sen puolesta että ei missään tapauksessa kannata jämähtää siihen että parisuhde, tai perhekään, on koko elämä. Yhdellä jalalla seisova tuoli kaatuu helpommin kuin monijalkainen jakkara... Ajattelin aina että se on jotenkin yököttävä ajatus että on "hankittava ystäviä että on pahan päivän varalle sosiaalinen verkosto", mutta kai se sitten niin vaan on että niitä on syytä hankkia hyvän sään aikana. EI pelkästään sen takia että itse pääsee ruikuttamaan aina omia ongelmiaan, vaan ihan vaan sen takia että on jotain tekemistä! Tyhjänpanttina oleminen ja tarpeettomuuden tunne on yksi nakertavimpia tunteita. Jos ei itse tulisikaan koskaan kauhean onnelliseksi, niin ehkä siitäkin voi saada jotain jos pystyy auttamaan muita.
En tiedä onko itsestäni auttajaksi, mutta yritän aina keksiä edes jotain hyvää sanottavaa jos tuntuu että joku on samassa tai pahemmassa jamassa kuin itse olen. Mitäpä tässä muutakaan voi. :P
näe ja huomaa kuinka paljon sinulla on .valitat kyllä. Mulla ei ole miestä ei lasta ei mitään kenelle ammentaa ja antaa. Tuskin haluat tähän tilanteeseen, joten lakkaa valittamasta ja palaa miehesi ja lapsesi.
Se on suhteellista. Ei se pelkästään että on mies ja lapsi vielä tarkoita että elämässä on tarpeeksi mielekkäitä ihmissuhteita ja tekemistä. Miehestään voi olla vieraantunut, lapsi aikuistuttuaan ei välttämättä pahemmin vanhempiaan tapaile.
Ihmisellä pitää olla oikeus valittaa edes anonyymina netissä jos ei missään muualla. Pitäähän paineita purkaa, ettei sitten tule ihan liian epätoivoisia ajatuksia mieleen.
Tunnistan aika paljonkin itseäni kaikissa näissä sinun kirjoittamissasi pätkissä tässä ketjussa. Olen samanlaisessa yksinäisyyden tilassa,etsin aktiivisesti ulospääsyä, koska en kuitenkaan kaipaa parisuhdetta vaan ystäviä, joita minulla ei nyt ole. Olen muuttanut niin useasti, että kaikki sosiaaliset suhteeni ovat katkenneet ja kun parisuhdekin päättyi, jäin tosi yksin. Minusta netti ei tarjoa tarpeeksi yhteydenpito tapoja yksinäisten ihmisten kesken. Treffipalstoja kyllä löytyy, mutta ei sellaisia kunnollisia, joissa voisi chattailla muidenkin kuin nuorten ja pintaliitäjien kanssa. Olen samaa mieltä kanssasi että kaikenlaisia ja ketä tahansa ihmisiä tulisi tavata kun etsii uusia ystäviä. Olen myös ollut suljetussa keskusteluterapiaryhmässä, siellä opin ne vähäiset sosiaalisen kanssakäymisen avainasiat, jotka ovat tärkeitä ystävyyssuhteita luotaessa. Ja yleensäkin ihmissuhteissa. Olen siitäkin samaa mieltä, että jossain voisi olla oma foorumi, chattailupaikka tms. meille jotka koemme olevamme jotenkin arkoja tutustumaan uusiin ihmisiin, emmekä etsi heti sitä parisuhdetta.
Olisi kiva vaihtaa kaikenlaisia ajatuksia elämästä ja kaikesta ilman että joku on heti kalastelemassa suhteisiin.
Itse mietin joskus että mikä minussa on vikana kun ei mitään ystävyyksiä muodostu. Kahdessa suljetussa keskusteluryhmässä olen itsekin ollut. Ekassa oli yksi ihminen jonka tuttavuutta olisin voinut kaivata, mutta se tyssähti siihen että hän muutti pois miehensä puoliväkisin pakottamana. Toisessa ryhmässä kaikki muut olivat minua 20 v vanhempia, enkä kokenut omaavani mitään yhteistä heidän kanssaan. Samankaltaista on ollut työelämässäkin. Kaikilla muilla on joku yhdistävä asia kuten ikä, harrastus, lapset tms.
Aion jatkossa hakeutua paikallisen mielenterveysseuran ryhmätapaamisiin; en tiedä mitä siellä tarkalleen tehdään, mutta pääasia kai että on ihmisten kanssa tekemisissä. Toivottavasti siellä on edes vaikkapa viisi muuta, ettei se ole sellaista kiusaantunutta touhua että minä ja joku muu, tai sitten kaikkein pahin: kaksi muuta jotka ovat jo kovasti kaveria keskenään.
Mutta täällä netissä olisi mukavaa jos joku perustaisi jonkun yksinäisten keskustelufoorumin. En itse jaksa tällä erää moista tehdä, vaikka tiedän jotain foorumin perustamisesta - ne helposti menevät kovin riitaisiksi enkä ole kiinnostunut paimentamaan aikuisia ihmisiä. Tai sitten koko foorumi kuolla kupsahtaa 6 - 12 kk sisällä, sekin on nähty.
On joitakin mielenterveysaiheisia foorumeita, mutta niitä olen sen verran katsellut että tiedän useilla foorumeilla olevan yhdet ja samat tutut ihmiset jotka haastavat keskenään riitaa ja pilaavat ilmapiirin tuon tuostakin. Mielenterveysongelmia en siis itse kaipaisi yksinäisten saitin pääteemaksi kyllä lainkaan...
Se usein kuultu väittämä kohdistuu siihen, että naisen on helppoa saada parisuhde (ei suinkaan ystäviä kuten väität).
Jaa, voi olla.
Mutta yleensä oletetaan että naisella ON jo valmis ystäväpiiri johon voi sitten tukeutua jos tulee miehen kanssa ero. Ihmetyttää kun kuulen tapauksia että nainen menee niin pahaan kuntoon kun tulee jätetyksi ettei saa koko päivän aikana esim. yöpukua päältään, vaan haahuilee vaan miten sattuu - missä ne ystävät siis ovat vai eikö niistä saa apua lainkaan, kun moiseksi menee?
Tuntuu että saa olla oikein kivestä tehty kun on totaalisen yksin, ainoastaan jotain sukulaisia jossain kaukana, ja vielä sellaisia joita ei pahemmin kiinnosta että miten menee vai meneekö ollenkaan. Tulee helposti kyyninen ja katkera olo ja en ihmettelisi vaikka tulisi ylimieliseksikin niitä kohtaan joilla on ihmisiä pilvin pimein ja jotka kumminkin ruikuttavat kaikesta mahdollisesta miten on niin vaikeaa että.
Elämähän on yhtä taistelua jos on ihan yksin. Mein kampf vai miten se nyt menee.
Ja tiedä sen parisuhteen saamisen helppoudesta. On sitä tässä nyt jonkin aikaa etsiskelty, eikä ketään sopivaa löydy mistään. Tässä maassa kun ei eletä sillä tavalla että mennään järjestettyyn avioliittoon jossa ei edes tunne tulevaa puolisoaan, niin homma toimii siltä pohjalta että pitää tutustua moniin ihmisiin, ja siinä huomaa monesti jo alkumetreillä että ei sitten tästäkään tule sellaista fiilistä että tämä se olisi. Minä en ole päässyt edes tapaamisen asti kenenkään kohdalla, liekö sitten iästä kiinni (yli 40-v) että kukaan kiintoisa ei tunnu olevan vapaana tai löytävän deitti-ilmoituksiani. Ja jos löytää niin homma hyytyy hyvin nopsaan puolelta tai toiselta.
Tekstisi oli kuin minun kirjoittamani. Omat kaverini ovat vuosien mittaan kadonneet parisuhteen ja perheenperustamisen myötä, ja muistavat minua vain jos heille tulee riitaa miehensä kanssa. Toisaalta, minulle ei ole myötätuntoa herunut, kun olen kokenut useita pettymyksiä parisuhteissa. Suht onnellisessa suhteessa elävät tuttavat jaksavat aina toitottaa että "yksinkin voi olla onnellinen" ja "vain läheisriippuvaiset kaipaavat parisuhdetta, jos sitä ei ole." En koskaan lakkaa ihmettelemästä sitä, että KUKAAN sinnku, oikeasti yksinäinen ihminen ei ole koskaan toitottanut noita fraaseja yksinelämisen vapaudesta/ ihanuudesta.
Minulla on ollut todella huonoa tuuria miesten suhteen ja kynnys masentua mönkään menneen suhteen päätyttyä madaltuu koko ajan. Pahimmillaan olin todellakin vuoteenomana ja sairaslomalla. Sen jälkeen en ole suhdetta etsinytkään, kun en enää kestä henkistä turpaansaamista. Tuttavat ja ns. ystävät eivät ole kertaakaan olleet tukenani, vaikka tiesivät suruni. Kornisti kuitenkin soittavat minulle (puolen vuoden hiljaisuuden jälkeen) heti kun tulee riitaa oman ukon kanssa...
Kaikilla 40 naisilla vaikuttaa olevan jonkinlainen tuttavapiiri ympärillään, työ/harrastus/koulukavereita. Tai sitten ainakin se oma mies siinä arkea jakamassa. Olen itse yrittänyt aktiivisesti etsiä uusia ystäviä, mutta törmään aina tilanteeseen jossa ikäluokkani naisilla ei ole aikaa eikä halua "ottaa uusia ystäviä verkostonsa." Heillä kun on jo riittävästi ystäviä.
En tiedä mihin väittämä "nainen saa helposti parisuhteen" perustuu, koska itse en ole toimivaa parisuhdetta löytänyt. Vaikka ulkonäköni (kuulemma) on ok, en yksinkertaisesti ole normaalien miesten mieleen. En ole tavallinen, säyseä naapurintyttö, jollaisen miehet haluavat kumppanikseen. Vedän puoleeni kaikenlaisia taivaanrannanmaalareita, hevijätkiä ja äitihahmoa etsiviä raasuja. Olen kuitenkin rauhallinen, raitis, maanläheinen ihminen enkä kaipaa hevijätkien tai huuhaamiesten tuomaa jännitystä elämääni. Kun normimies ei minusta kiinnostu, olen mieluummin yksin kuin ryhdyn äidiksi ja hoivaajaksi juopoille tai yhteiskuntakelvottomille nahkiaisille.
Ystäviä olen etsinyt netistäkin useita vuosia, nytkin minulla on ystävähakuja siellä täällä ja mailiosoitteeni olen tällekin palstalle laittanut, vaan eipä tule ystävää etsiviltä naisilta viestiä.
Se on varmaan se jippo siinä että kuitenkin parisuhteen tai edes jonkinlaisen suhteen mieheen laittaa helposti etusijalle. Siinä jää se ystävien etsintä aina kakkoseksi kun iskee tarpeeksi suuri läheisyyden, hellyyden ja suoraan sanottuna ihan seksinkin kaipuu. Ja sitten kun ne suhteet menevät pieleen, niin sitten siinä ollaan taas yksin, kun ei ystäviä hankittu. Tyhmäähän se on.
Itselläni on ollut taipumusta olla joku ihmeellinen reppanamagneetti. Kukaan ei uskoisi jos kuvailisin kuinka monella miehellä on ollut ongelmia seksuaalisuutensa kanssa, tai syyttäisi varmaankin että syy on minussa jos ei miehillä hommat hoidu. Mutta kaiketi kun nuorena tuli tutustuttua miehiin kirjeenvaihdon kautta, kun ei itsetuntoni koskaan riittänyt ns. lihatiskeillä tepastelemiseen, niin sitä kautta löytyi sitten ne kaikki ongelmatapaukset. Kun vihdoin kyllästyin että minä en enää mitään 20-sivuisia kirjeitä kirjoittelevia liian herkkiä miehiä tapaa ja kokeilin vaihteeksi jotain ei-niin kirjallista tyyppiä joka ei kauhean mielenkiintoiselta kirjeessään vaikuttanut, päädyin siihen lähes 13 v kestäneeseen parisuhteeseeni josta nyt sitten tuli loppu.
Tällä erää olen tullut siihen tulokseen etten edes tavoittele mitään parisuhdetta. Netin kautta saamani yhteydenotot eivät ole innostaneet oikein mihinkään, kirjoittelen toki muutaman miehen kanssa, mutta eivät nämä ole osoittaneet mitään mielenkiintoa lähemmästä tutustumisesta. Ne taas jotka ilmoituksiini vastaavat ja ovat halukkaita suurinpiirtein ihan mihin vain ovat yleensä kiinnostuneita asioista joista minä en, kuten vaikkapa lapsen laittamisesta. En ymmärrä miksi nelikymppisen pitäisi muka enää lisääntyä, johan siinä on vaikka mitä terveysriskejä!
Ilman miestä ei silti jaksa olla, joten pitänee sitten korvata suhteet irtosuhteilla, vaikka ei niitäkään tietenkään noin vain harjoiteta. Netistä löytyy pelkkiä perverssejä. Ikäisilläni ja varsinkin vanhemmilla miehillä tuntuu olevan valmiina joku tietty fantasia melkein kuin olisi käsikirjoitus suorastaan laadittu, ja sitten siihen halutaan se nainen esiintymään. Miksei voi vain olla normaalisti ja luonnollisesti yhdessä, vaikka sitten lihan ilojen merkeissä, miksi kaikki se ihme kinkyily ja perversiot... Vai eikö muka viriilejä miehiä ole enää vapaana muita kuin ihan pimahtaneita tässä iässä.
Jottei noilla asioilla itseään viiripäiseksi saattaisi olisi todellakin hyvä olla tasapainottavaa tekijää, kuten nyt sitten näitä naisystäviä. :P
kuvittele tilannetta jossa mies onkin raitis,savuton ja liikuntaa harrastava mies....arvaa miten yksinäiseltä sit miehestä tuntuu?Jos valita täytyy..et alanko juopottelemaan tai lähenkö lenkkeilemään ulos...niin lähen varmasti ulos.Mut ei ne suomalaiset naiset arvosta...ne haluu rentun joka dokaa ja pieksää akan..ja käy vielä vieraissa!
Ikävää, että koet esiantilan noin vaikeaksi. Kuinka sitten miehen ja naisen vastaava yksinäisyydentila eroaisivat toisistaan? En näe muuta eroa kuin, että naiselle aina sanotaan, "että nainen kuitenkin saa sitä seksiä milloin vaan." Tämä on äärettömän typerä ja loukkaava väittämä. On tullut kokeiltua sitä "aina tarjolla olevaa seksiä", enkä itse ainkakaan saa siitä mitään tyydytystä, että mies kohtelee minua patjana/reikänä, jota tökitään 5 minuuttia ja sitten heitetään naureskellen pihalle. Nainen kun ei ehdi tulla edes fyysisesti tyydytetyksi tuossa ajassa.
Minä nimenomaan kirjoitin, että olen aina, teini-iästä asti etsinyt ja ollut ihastuneena aivan TAVALLISIIN naapurinpoikiin, mutta en heille kelvannut. Enkä kelvannut aikuisenakaan, erottuani tyhjästä avioliitosta, jonka solmin ensimmäisen minut huolineen (psyykkisesti sairaan) miehen kanssa. Itsetuntoni oli jo teininä ajettu niin alas, kun en ns. normijätkille kelvannut, niin ei aikuisenakaan ollut rohkeutta "vaatia"
jonkunlaista tasoa kumppanilta. Tosiasia on se, että näyttävimmät ja itsevarmimmat naiset ja miehet saavat valita parhaat kumppanit.
Nyt on sitten turha haikailla enää minkäänlaisen suhteen perään, kun on eronnut ja jälkikasvua tehtynä, eikä ole lainkaan ystäviäkään joiden kanssa voisi käydä jossakinj a tavata uusia ihmisiä. Itse asun sellaisella paikkakunnalla ettei täällä ole oikein mitään muuta paikkaa tavata miehiä kuin baarit. Minäkin valitsen mieluummin ulkolenkin kuin baarin lauantai-illan viettotavaksi, joten on turha kuvitella että joku miesehdokas tulisi soittelemaan ovikelloani muuten vaan.. Me raittiit ja kotona/luonnossa viihtyvät yksinäiset sinkut olemme aikamoisia väliinputoajia : (
Seuraava lauseesi on kurjaa luettavaa ja vie sinulta viimeisetkin mahdollisuudet löytää kumppani - valitettavasti.
"Mut ei ne suomalaiset naiset arvosta...ne haluu rentun joka dokaa ja pieksää akan..ja käy vielä vieraissa! "
Tuo on naurettava, yleistävä fraasi, joka kertoo vain sinun kyvystäsi analysoida tilannettasi ja antaa hyvin negatiivisen kuvan sinusta. Tuolla asenteella olevat ihmiset, niin miehet kuin naisetkin kierretään kaukaa. Vaikka itsekin koen että en kelpaa, en silti väitä, että kaikki miehet haluavat kumppanikseen riitelevän, valehtelevat, rahanperässä juoksevan lumpun. Jos en kelpaa kenellekään KUNNOLLISELLE MIEHELLE, vika on minussa. En vain osaa korjata tuota vikaa.
sun pitää miettiä miksi susta tuntuu ettet kelpaa tavallisille kunnollisille miehille, siinä on oltava jokin syy
Olen päällepäin hyvin erikoinen persoona, minua "pelätään" Jotkut ovat sanoneet tämän suoraan. Olen itsevarma ja itsenäinen kaikessa muussa paitsi miesten suhteen, eikä itsevarmoista naisista taideta pitää? Etenkin kun olen sitten kuitenkin MIESTEN SUHTEEN epävarma ja se aiheuttaa ristiriitaisen/kummalisen kuvan minusta. Valitettavasti en voi ulkonäölleni mitään ja jos joku kokee minut osin siksi pelottavana, täytynee vain tyytyä siihen.. : (
Vedän siis puoleeni kaikenlaisia friikkejä, vaikka olen kuitenkin sisimmässäni ja arkielämässä tavallinen tylsä tallaaja, joka viihtyy kotona, leipoo pullaa, lenkkeilee eikä ole minkään suhteen fanaatikko tai "isti". Friikit huomaavat pian tavanomaisuuteni ja kyllästyvät. Tavalliset miehet taas eivät näytä kaipaavan tällaista päällepäin hieman erikoista ja itsetietoista kumppania.
Netissä aika usein miesten kuulee sanovan että he haluavat itsevarman naisen. Ettei epävarma ja kaikesta epätietoinen kiinnosta. Menneekö sitten pupu pöksyyn kun oikeasti tapaa moisen naisen?
Itselläni on tosiaan se ongelma että olen vähän liian erikoinen taviksille (outoja mielenkiinnon kohteita, kuten rajatiede, suoraan sanottakoon!) ja sitten taas oudommille olen liian tavis. Ikäluokassani oudot miehet ovatkin sitten tosi outoja, mm. erään ns. henkisen miehen muistan vaatineen profiilissaan että naisen pitää juosta Cooperin testi parhain mahdollisin tuloksin. Ja sitten toitotettiin sitä että parisuhde ei ole se tärkein asia vaan yhteinen maailman parantaminen. Okei, onhan se kiva harrastus sekin juu, mutta ainakin itse haluan että parisuhteessa minä tulen miehelle ykkösenä ja hän minulle, ja SITTEN kaikki muu tulee seuraavana. Eli ei että ollaan vaan yhdessä jonkun ihme "suuremman suunnitelman" tai ties minkä tehtävän vuoksi. Tehtävää voi suorittaa kenen tahansa kanssa, ei siihen mitään parisuhdetta tarvita.
Sama tyyppi kuitenkin olisi ollut valmis seurustelemaan vammaisen kanssa. Minkä ihmeen takia hän siis vaati terveeltä huippukuntoa, en ymmärrä. (En ole läski, eli siitä on turha alkaa jäkättämään, vaan sattuu vaan olemaan kaikenlaista sairautta kuten esim. astma.)
Mutta ei kannata ajatella että omassa itsessä on jotain pahasti vialla, tai että KAIKISSA muissa on, jos ei löydy sopivaa. Yksinkertaisesti voi olla niin että sopivia kumppaneita on pilvin pimein, mutta ei vaan ikinä onnistu kohtaamaan heitä. Eivät harrasta deittipalveluja tai eivät pyöri niissä piireissä joista itse hakee seuraa. Ja masentavin ajatus tietty: sattuvat olemaan juuri varattuja... :(
Minä en sitä jaksa käsittää että miksi pitää olla toisessa kiinni kynsin ja hampain parisuhteessa. Onhan se mukavampaa olla vaikka yksin ja tutustua kaikenlaisiiin ihmisiin, eikä takaraivossa koko ajan ole se ykkönen, jota pitää ajatella.
Jos jonkun sitten löytää, se on vain hetken huumaa, eihän kukaan nyt kyllästymättä jaksa katsoa sitä ykköstä koko elämänsä ajan. En minä ainakaan. Pidän erikoisista ihmisistä, mutta huomaan että tällaiset eivät useinkaan pärjää kovinkaan hyvin tavallisessa elämässä. Eli kaikkea ei voi saada samassa paketissa. Tavikset taas kyllä pärjäävät yleensä tavallisessa elämässä hyvin (eli pystyvät hoitamaan jonkin yksinkertaisen työnsä säännöllisesti ja huolehtimaan itsestään), mutta he ovat niin tylsiä.
No eihän nyt kukaan jaksaisi kokoajan ajatella vain kumppaniaan. Muitakin aktiviteetteja tulee olla. Mutta rakkauttahan sitä kumminkin aika moni kaipaa; ystäviä ja kavereita voi rakastaa tiettyyn rajaan, mutta heidän kanssaan ei voi jakaa niitä kaikkein intiimimpiä kokemuksia. Enkä tarkoita pelkkää seksiä, vaan sellaista yhteenkuuluvuutta ja toisen (melkein?) täydellistä ymmärtämistä että todellakin kerrankin on täysin samalla aaltopituudella ja tajuaa toisen ajatuksia helposti, ilman että kaikkea pitää kysellä ja säätää kaikessa kokoajan. En minä tiedä että onko se välttämättä kaikilla parisuhteessa tuollaista, mutta itse pääsin taannoisessa suhteessani aika pitkälle tuossa ja jäi syvä kaipuu vastaavaan tilaan takaisin. Samaa ihmistä en enää voi saada, mutta en jaksa ajatella että ketään muuta ei enää koskaan voisi tulla joka olisi yhtä rakas.
Se että liitto loppui tarkoittaa ettei sitten oltu kynsin ja hampain kiinni suhteessa joka ei vaan voinut enää jatkua. Ei pelkkä parisuhde sinänsä ole pääasia, vaan se että kumpikin kokee saavansa siitä jotain ja ihan aidosti pitää sitä arvossa.
Oma hetken huumani kesti useita vuosia, joten en jaksa uskoa siihen että kaikkien ihmisten kanssa lähentyminen ja rakkaus olisi hyvin nopeasti ohi menevä hetken "mielenhäiriö". On pareja jotka ovat olleet vuosikymmeniä yhdessä, tuskin kaikki vain sen vuoksi että kun eivät saa erottuakaan.
Enkä usko että tuollaiset pitkän linjan parit eivät koskaan riitelisi ja tai ajattelisi eroa. Heille vain sitten lopulta käy niin että rakkaus kantaa ja toinen katsotaan sen arvoiseksi että vaikeuksista päästään aina yli.
Voihan se olla että moiset suhteet ovat nykyään jo hyvin harvinaisia. Ei omallekaan kohdalleni osunut sitä josta olisi menty seuraavaksi hautaan...
Itse olen myös 40 (lapseton) sinkkunainen, kaikenlaisia suhteita ollut (hyviäkin, mutta niitä toisenlaisia myös). Tavallista, normaalia miestä vaan ei ole vuosien saatossa löytynyt. Sen sijaan "outoja" tapauksia tai muuten vaan ei natsannut. Aiemmin olisin ottanut tavallisen, normaalin jos olisi löytynyt. Mutta enää en jaksa yrittää (lukuisten epäonnisten turhauttavien yritysten jälkeen). Kiinnostus parisuhteeseen tai ylipäätään mihinkään suhteeseen on pudonnut lähes nollaan.
Viihdyn nykyään sinkkuna, enkä etsi enää mitään. Ehdottomasti mieluummin yksin kuin jonkun epäkelvon tyypin hyysääjänä. Tai ylipäätään ajanhukkaa olla suhteessa jos ei natsaa ja siitä ei mitään tule. Olenkin tullut johtopäätökseen, että ei se onni löydy miehistä vaan omasta itsestä. Siinä mielessä olen kanssasi eri mieltä (vaikka muuten pitkälti samaa). Yksinelämisessä on hyvät puolensa ja myös huonot, mutta minun kohdallani nuo hyvät voittavat (ainakin vielä toistaiseksi). Mikä sopii yhdelle, ei käy toiselle.
Muutama ystävä ja tuttava on, mutta ei mitään suurta "seurapiiriä". Enkä sellaista haluakaan, laatu korvaa määrän - siinäkin asiassa (mieluummin muutama hyvä ystävä, kuin 50 puolituttua joiden kanssa ei mitään yhteistä). Tykkään kyllä tavata ihmisiä silloin tällöin, mutta myös omasta rauhasta tykkään. Tuntuu, että nykyään on "muotia", että pitäisi olla laaja tuttavapiiri ja vähintään 100 "kaveria" naamakirjassa. Itselläni ei olisi energiaa ylläpitää niin suurta verkostoa.
Totta on, että suurimmalla osalla 40 naisista on joko perhe, lapsia (yh) ja/tai paljon ystäviä/tuttavia. Mutta kyllä meitä muutama "vähemmistönkin" edustaja on. Ja nainen ei todellakaan saa helposti (hyvää) parisuhdetta, nimimerkillä kokemusta on. Kuka lie sellaistakin lohkaissut? Mies tietty.
Tuohon vielä kommentoin, kun sanot, että ystäviä ei löydy netistä, vaikka yrittäisi kuinka. Siihen saattaa olla syynä, että tämänikäisenä ihmiset ovat tulleet sen verran varovaisiksi (kokemusten kautta) etteivät uskalla ottaa riskiä ja tutustua tuntemattomaan ystävyyden/tuttavuuden merkeissä netissä. Ehkä pari(tai muun)suhteen hakijat ottavat enemmän riskiä. Tai sitten kuten sanottua tässä ikäluokassa monilla on jo "verkostot täynnä".
Kyllä se näin valitettavasti on. 40 ikäluokassa ei ole vapaana normaaleja, tavallisia ja vielä niitä viriileitäkin miehiä. Ne on varattu jo kauan sitten. Vapaana on outoja, perverssejä, (moni) ongelmaisia, narsisteja. Tai sitten joitakin harvoja sellaisia joilla ei mitään parisuhde- tai muutakaan kokemusta.
Noita pervoja on yllättävän paljon keski-ikäisissä miehissä. Mikäs siinä jos kinkyilyt, hamemiehet sun muut erikoisuudet kiinnostaa mutta kun ei. Ja sitten on näitä "nettimiehiä" jotka vaan haluavat kirjoitella, mutta ei mitään viittausta mihinkään muuhun. Samaan tulokseen olen päätynyt - enää en tavoittele parisuhdetta.
"Mutta ei kannata ajatella että omassa itsessä on jotain pahasti vialla, tai että KAIKISSA muissa on, jos ei löydy sopivaa. Yksinkertaisesti voi olla niin että sopivia kumppaneita on pilvin pimein, mutta ei vaan ikinä onnistu kohtaamaan heitä. Eivät harrasta deittipalveluja tai eivät pyöri niissä piireissä joista itse hakee seuraa. Ja masentavin ajatus tietty: sattuvat olemaan juuri varattuja... :( "
Ei minussa, sinussa, meissä ole mitään sen kummempaa vikaa. Se on vaan niin sattumaa tavata se oikeanlainen kumppani. Että sattuu olemaan oikeaan aikaan, oikeassa paikassa. Niitä oikeita varmaan on useampikin, mutta ei vaan ole sattunut kohdalle ja vaikka olisikin niin ovat olleet varattuja. Ei se ole sen kummempaa.
Minultakin meni nuorena pari "oikeaa" sivu suun, kun toisen jutun mokasin itse ja toinen kaatui siihen, kun muutin joksikin aikaa ulkomaille. Sen koommin ei enää löytynyt., Ei niitä auta miettiä tai voivotella enää. Semmoista elämä on.
I
"Totta on, että suurimmalla osalla 40 naisista on joko perhe, lapsia (yh) ja/tai paljon ystäviä/tuttavia. Mutta kyllä meitä muutama "vähemmistönkin" edustaja on. Ja nainen ei todellakaan saa helposti (hyvää) parisuhdetta, nimimerkillä kokemusta on. Kuka lie sellaistakin lohkaissut? Mies tietty."
Kyllä meidän miehien logiikka ihan toimiva on. Miehet siis tekevät paljon innokkaimmin aloitteita. No, tästä on se haitta että jos passiivisesti itse odottaa että mies tulee ja tekee aloitteen, saa todennäköisesti jotain mitä itse ei välttämättä halua. Sen sijaan jos itse tekee aloitteen, ovat mahdollisuudet tietysti paljon parempia saada jotakin mitä itse haluaa. Innokkaimmat miehet kun ovat sellaisia että eivät ehkä niinkään välitä jostakin pidemmästä suhteesta, vaan ottavat siitä mistä saavat että saavat tarpeensa tyydytetyksi.
Eli täytyy niitten aloitteiden mennä tasapuolisesti molempiin suuntiin, jotta hommasta tulisi toimivampi.
Tompsaa jakoon vaan niin ihan varmasti löytyy kaveri enemmin tai myöhemmin. Paitsi jos on oikein ruma, likainen tai muuten vastenmielinen.
Käypäsille naisille on aina ottajia, pitääkö olla niin pirun kranttu.
Haluaisitko sinä kokea olevasi pelkkä kikkelin jatke?
Voihan se seksiobjektinakin oleminen ihan kiintoisa kokemus olla, ja kohottaa hetkeksi itsetuntoa. Mutta mikäli ei löydä niin mielenkiintoista miestä että sitä samaa jaksaisi höylätä vuodesta toiseen, niin silloin on tuomittu etsimään aina vain uusia ja uusia partnereita. Ja se on aina yllätys että mitä siellä toisen ihmisen tykönä sitten paljastuu.
Nainen, tai itse ainakin ole, on jostain kumman syystä sellainen epeli että se ei riitä että on se seisova elin ja pääsee sen päällä hyppäämään. Miehen pitää olla kaikinpuolin viehättävä että alkaa himottaa. Ja vaikka mies olisi kuinka viehättävä, voi kumminkin tulla esiin ettei se hauska pikku harrastus nimeltä seksi sitten oikein toimikaan.
Omat kokemukseni yhden yön/päivän keikoista nuorempana kun olin viimeksi sinkku olivat aika onttoja. Haluan ajatella hyvää kohtaamistani miehistä, mutta kyllä se touhu oli niin kökköä että huh. Valikoin tietysti ehdokkaat väärin, kun ujona ihmisenä en kykene menemään baareihin, vaan tutustuin ihmisiin kirjeenvaihdon kautta. Ja aina oletin että kunhan tarpeeksi mielenkiintoisen löytäisi, niin alettaisiin ilman muuta myös seurustelemaan. Eihän se niin mennyt.
Jos on sen verran rempseä ihminen että seksi kuin seksi käy, mies kuin mies käy, niin saahan siitä niitä "kokemuksia". Missään nimessä (!!!) ei todellakaan kannata lähteä petipuuhiin kuvitellen että tästä se suhde urkenee. Tottakai samanmielisen kanssa voi aloittaa suhteen niistäkin touhuista. Tavallaan itsekin aloitin - sen vajaa 13-vuotisen mistä sitten päädyin jätetyksi. Mutta aika harvinaista se kai on että mies arvottaa naisen suhdekelpoiseksi jos nainen on heti "kaadettavissa".
Se on niin tosiaan siitä kiinni että missä mielessä haluaa tulla otetuksi. Haluaako kumppaniksi vai vaan vaakamamboa. Eikä jälkimmäiseenkään jokainen hikinen kääkkä käy, jos nyt ei ihan haaskaksi itsensäkin arvioi.
Kyllä se niin on että ei naisen joka ikiseen epeliin tarvi silti takertua. Yhden illan aikana tulee varmasti useita tapauksia joten ei siihen pahnanpohjimmaiseen tarvi tarttua. Tosin ei siihen lipevimpäänkään, mutta jotain siltä väliltä. Mutta jos on vaan kranttu niin sitten ei auttaisi valittaa että on yksin. Kannattaisi ainakin kokeilla vaikkapa puoli vuotta.
Kyllä se suhde voi urjeta siitä sänkyhommastakin mutta jo se että antaa pidellä niin houkuttaa etenkin jos antaa ymmärtää että myös ymmärtää myöhemmin antaa. Mistä ihmeestä sulle on tullut sellainen käsitys ettei miehet huoli naista jolta saa helposti? Kyllä siinä kuitenkin ratkaisee se aika lailla miten hyvin tulee juttuun muuten, mutta tietysti se edellyttää sitä että toinenkin on hakemassa jotain muuta kuin vain tussua, niin että se tussun saaminen on vaan niinkuin päälliskauppa. Niitä muun hakijoitakin löytyy, jonkun kerran tietysti joutuu olemaan selällään "turhan" takia.
En varsinaisesti näiden juttujen spesialisti ole. Mutta olen kuullut miesten sanovan että eivät ota naista jolta saa helposti sen vuoksi että sitten joku toinenkin mies saattaisi saada siltä naiselta helposti. Eli ilmeisesti pelkäävät että vaimoke jakaa missä sattuu, että saisi kokoajan tapella "omistusoikeudestaan".
Nämä kranttuudet menevät kyllä niin ristiin ja rastiin. Olen nähnyt miesten deitti-ilmoissa niin ihmeellisiä vaatimuksia ettei mitään rajaa. Esim. ihmettelen terveys-vaatimusta. Mitä helvettiä se tarkoittaa? Tarkoittaako se ettei saa koskaan aivastaakaan, tai varsinkaan valittaa mitään? Ei edes kuukautiskipuja? Vai tarkoittaako se ettei saa olla sukupuolitauteja?
Eräs vaati että naisen pitää saada Cooperin testissä paras mahdollinen tulos.
Kyllähän kumminkin kai flaksi käynee parhaiten niillä jotka vielä tunnistaa inhimillisiksi ihmisiksi joilla on tolkku tallella.
Kuten sanoin niin jonkun kerran pitää olla "turhaan" selällään. Mutta ei kaikkien kohdalla. Mutta ehkä sellaista ukkoa ei kannata edes ottaa joka on noin lässykkä että jo etukäteen uskoo menettävänsä naisensa.
Eiköhän se terve tarkoita sellaista tervettä että ei tarvi alkaa kenenkään hoitajaksi tai yleensä elämään jatkuvasti jonkun kroonisen sairauden ehdoilla.
Mutta eihän mikään estä olemasta kranttu, senkun vaan on, mutta silloin ei auta valittaa myöskään yksinäisyydestä. Ja joillakin on varaa ollakin kranttu, ja joku on vain ehkä päättänyt että se on joko-tai: joko löytyy mieluinen tai on ilman. Mutta sanon taas että silloin ei saisi valittaa jos jää yksin. Jokaine taaplaa tyylillään.
Cooper-testin juoksuvaatimus voi liittyä moneen tekijään. Hyvä kunto on usein merkkinä hyvästä huolenpidosta itsestään ja ainakin urheilullisuudesta ja siitä että ei ole lihava. Kyllä kysymys voi olla ihan muusta kuin pelkästään siitä juosten saavutetusta metrimäärästä, se vain sattuu olemaan suure jolla voi mitata niitä haluttuja ominaisuuksia.
Ainakin meikäläinen astmatautinen jäi ko. tyypiltä väliin. Erikoista on että tämä "täydellisen" terveyden vaatija kuitenkin ilmoituksessaan mainitsi että saa olla vammainenkin...
Muita vaateita oli että parisuhde ei ole tärkein asia, vaan yhteinen missio maailmanparannuksessa. Nyt kun tarkemmin muistelen niin tarkoitus oli kai rampata koko maailma ympäri teeman tiimoilta. Muistuu vähän sellainen juttu mieleen kuin iriadiamant-intiaanit, vai mikä se pelleporukka oli joka kasvatti nauriita jäkälikössä.
On meitä moneksi. Tuo esimerkki vain sen takia että itse olen kiinnostunut hörhöistä, mutta nähtävästi sitä voi olla liiankin hörhö...
Kyllä onneksi jotkut miehet sentään osaa raakata pois jo ennen kuin niitä on kiksauttanut. Eli ihan en usko siihen että turhaa makuutusta pitäisi olla harjoittamassa alvariinsa. Vaikka kumma kyllä muutama paremman näköinen tyyppi on kyllä ollut todella tylsä sängyssä, että kai se sitten paremman näköisten kohdalla vaatii sen koeajon. Tai sitten jättää ne kokonaan väliin. Keskivertomiehissä on paljon kivempia yksilöitä, huomasin jo nuorena.
Itselläni on (valitettavasti) kokemusta tuosta "turhaan selällään olemisesta" ja ne kokemukset ovat todella surullisia.
Baarissa saa juosta 5 vuotta joka viikonloppu ja ottaa sieltä joka kerta mukaansa uuden miehen ennen kuin löytyy sellainen joka a) on oikeasti vapaa, eikä vain esitä vapaata.. b) haluaa parisuhteenkin, eikä vain irtoseksiä c) huolii sellaisen naisen, joka antaa ekailtana d) ei ole alkoholisti/suurkuluttaja e) on kemioiltaan kumppaniksi sopiva f) hallitsee ne sänkyhommat edes sillä tasolla, että suo naisellekin nautinnon, eikä ajattele vain itseään g) ei halua enää lapsia, koska tässä iässä 40+ naiset ei niitä yleensä halua.
Jos juhlapyhät jätetään väliin ja nainen käy baarissa esim. 40 iltaa vuodessa, se tekee 200 uutta sukupuolikumppania 5 vuodessa ja on silti epätodennäköistä että sopiva mies on löytynyt, koska vain 1/10 tarjolla olevista miehistä täyttää em. kriteerit baariolosuhteissa. Kriteerilistaan ei edes sisälly ulkonäkö. luonne, koulutus/ammattitausta, arvomaailma jne parisuhteen muodostumiselle tärkeät tekijät. Ulkonäöllä en tarkoita HYVÄÄ ulkonäköä, vaan sitä että pystyy katsomaan kumppaniaan tuntematta inhotusta, molemminpuolin. Itse en juurikaan käytä alkoholia enkä koe mielekkääksi valvoa pe-la iltaisin klo 4 aamuun selvin päin kännisten täyttämissä baareissa ja tällä tavoin rikkoa tervettä unirytmiäni baarioleilun vuoksi. Ja raahata sieltä sitten tuntematon humalainen kotiini ja ottaa riski väkivallasta, raiskauksesta, varkaudesta, sukupuolitaudista jopa hengenvaarasta vain sen vuoksi, että se tuntematon humalainen tökkii minua 5 minuuttia ja sammuu. Mielestäni se, että en tähän suostu, ei oikeuta muita sanomaan "että saan syyttää itse itseäni yksinäisyydestäni." Olen kokeillut myös sitä linjaa, että aina kun baarissa joku mukavanoloinen mies osoittaa haluaan tutustua minuun ja olemme jutelleet/flirtanneet, olen tarjonnut miehelle puhelinnumeroani ja ehdottanut, että tavataan lähipäivinä selvinpäin, esim. kahvilla tmv. Arvaa kuinka moni mies on sitten ottanut numeroni? Tasan yksi. Hänkin sitten laittoi tekstarin ettei halua tavata koska on juuri eronnut eksästään, "eikä juuri nyt etsi mitään vakavaa..." Näiden kokemusten jälkeen lopetin (turhan) kuluttavan baareissa käymisen.
Kokemusta on myös nettideittailusta, olen vuosien aikana tavannut lähes 100 miestä netin kautta. Kolmen kanssa kehittyi suhteen tapainen. Ensimmäinen oli ikuinen poikamies jolla ei ollut ollut kuin 1 tyttökaveri teini-iässä eikä edes sukupuolikokemuksia muiden kanssa. Oli impotentti. Silti hän petti minua. Toinen alkoi tapaamisten edetessä kertoa faktoja itsestään, eli olikin juuri eronnut toisesta vaimostaan (alunperin vaimoja oli ollut vain 1 kpl ja lapsia 2 kpl..). Toisen vaimon kanssa oli myös vauva ja mies oli pahoinpidellyt heitä ja odotti siitä oik.käyntiä.. Kolmas mies paljastui erikoisella tavalla seksiaddiktiksi/friikiksi, eikä häntä kiinnostanutkaan parisuhde vaan hän etsi tavanomaisesta poikkeavaa seksiseuraa. Niin, entä ne 97 muuta nettideittiä? Prosentuaalisesti voisi sanoa, että 50 % osoittautui jollain tapaa valehtelijaksi tai pelkän seksin etsijäksi, 20 % alkoholi/päihde/mielenterv.ongelmaiseksi, 20 % sosiaalisesti hyvin rajoittuneiksi = ei normaalia kykyä kommunikoida ja keskustella. Se että törmäsin näin moneen "ongelmatapaukseen" johtui siitä, että valikoinut ankarasti treffikumppaneita vaan annoin kaikille suht järkeviä kirjoittaneille mahdollisuuden. Kun sitten, kokemuksista oppien, aloin valikoimaan miehiä ja mm. tein itse ahkerasti aloitteita "sopiville" ehdokkaille, en enää päässytkään treffeille. Miehet eivät joko vastanneet viesteihin/flirtteihin tai eivät sitten ikuisen jahkailunkaan jälkeen suostuneet tapaamaan livenä. Lopetin nettideittailun jo muutama vuosi sitten ja näillä samaisilla miehillä näyttää olevan yhäkin profiili s24:ssä, kun olen uteliaisuuksissani käynyt katsomassa tarjontaa.
Sori kun on pitkä teksti. Palatakseni ap. aiheeseen, itse kyllä pärjään mainiosti ilman miestä, jos vain olisi edes naispuoleisia ystäviä joiden kanssa viettää vapaa-aikaa. Mutta kun ei ole ystäviä eikä kumppania, tuntee todella syvää yksinäisyyttä. Kaikilla muilla tuntuu olevan joko mies tai laaja ystäväpiiri, eivätkä he siksi kaipaa uusia ystäviä.
En oikeastaan enää ihmettele että olen itse nuorempiin miehiin päin kallellaan... Olen sitä miettinyt pääni puhki että miksi niin on, mutta yksinkertaisesti minusta vaikuttaisi että mitä vanhempi, sitä pervompi. Sen verran kuin olen alustavasti tutkiskellut netin deitti-ilmoituksia ja saanut vastauksia omiini (yhtään näistä ihmisistä en ole vielä tavannut), niin jutut on kyllä aivan pimeitä miehillä jotka ovat jo sellaista viittäkymmentä. Itseni ikäiset (40 ) tuntuvat jotenkin kauhean vakavilta ja tosikkomaisilta. Nuoremmilla on mielenkiintoisemmat keskustelunaiheet, he ovat hauskempaa seuraa, heillä on vielä normaalit vietit eikä jotain ihme sairaalloisuuksia riesanaan...
Niin no, kun itse olin päälle parikymmentä niin jostain syystä tuli juurikin impotentteja ja homoja vastaan. Kaikki olivat itseäni vanhempia. Ehkä senkin takia sain tarpeekseni ja melkein päätin että se yläikäraja on tasan omassa iässäni tai korkeintaan ihan pari vuotta vanhempi. Ei kukaan jaksa olla joku probleemityyppimagneetti, kuuntelee vähän aikaa tai useammankin vuodenkin sitä helvetin jatkuvaa narinaa mitä toiselta riittää kun on ongelmia oman seksuaalisen identiteetin kanssa, niin hermo menee vaikka olisi olevinaan itse kuinka moderni ja suvaitsevainen. Minkä ihmeen takia homouteen päin olevat edes yrittävät olla suhteessa? En ymmärrä.
Ei minulla ole mitään vastaa ikäistäni miestä jos hänellä on tolkku tallella ja sekä ylä- että alapää pelaa. Ei tartte aina onnistua seksissäkään, mutta jatkuvaa neuroottisuutta ja pettymisiä puolin ja toisin en enää jaksa.
Nuorten kanssa on tietysti se ongelma että eihän heidän VOI odottaa sitoutuvan, koska sellainen 30-v voi haluta vielä lapsiakin, ja itse en niitä enää laita (enkä ole kyllä koskaan halunnutkaan). Pitänee siis nautiskella hetken iloista, vaikka siitä hyvästä saa kaikenlaisia haukkumanimityksiä koska miehille ei millään sovi että nainen tykkää nuorista miehistä - se nyt vaan aina käy että vanha äijä juoksee tyttösten perässä...
Kyllä olen siinä kanssasi samaa mieltä, että mikäli tarjolla on vain ns.kevyempää seuraa eikä vakisuhdetta, valitsen myös nuoremman miehen. Tapaamani nuoret miehet ovat olleet erittäin hyvin naisen huomioivia, sekä henk. että fyys tasolla. Jos siis joka tapauksessa joutuu tyytymään vain seksisuhteeseen, en todellakaan ryhdy sellaiseen vanhemman miehen kanssa, koska tarjolla on nuoriakin. Oven takana mouruaa yhä niitä kolleja joiden kanssa joskus vuosia sitten on tullut säädettyä. En kuitenkaan kaipaa sellaista elämää. Jos ei parisuhdetta löydy, olen mieluummin yksin. Ja vaihtaisin 7 seksikästä kollia yhteen hyvään naispuoleiseen ystävään! Seksiä on tullut harrastettua sen verran että osaan jo olla ilmankin tarvittaessa. Ilman ystäviä en kuitenkaan sosiaalisena luonteena pärjää, vaan yksinäisyys jäytää suurena suruna sisälläni.
Jotenkin tääs on väliinputojaja, kun parisuhteessa elävät pariskunnat tapaavat toisiaan ja reissaavat yhdessä ja uusia ystäviä tuntuu olevan mahdotonta löytää ellei ole jollain elämänalueella friikki. Pitäisi olla hurahtanut yhdistystoimintaan, runopiireihin, karaokeen, lasimaalaukseen, kuorolauluun, lavatanssiin tai vaikka painonnostoon, että pääsisi mukaan sellaisiin verkostoihin joissa tapaa uusia ihmisiä. Mutta kun en ole pätkääkään kiinnostunut tuollaisesta. Viihdyn luonnossa ja olen maanläheinen, rauhallinen ja pohdiskeleva. Vastaavat miehet taitavat olla varattuja kaikki?
Itsekin olen tuota luonnossa viihtyvää. Ja miehet joihin on ollut pidempi suhde, ovat viihtyneet myös. Ainakin minun mielikseni... Pisimmissä suhteissani oli kyllä se ongelma että eka mies alkoi olla niin vinksahtanut päästään että halusi vältellä ihmisiä kaikin mahdollisin tavoin, ja sen vuoksi esim. uimarannalle meneminen oli hänelle yhtä tuskaa. Ja aina ei ollut käytettävissä täydellisen ihmisvapaata rantaa. Toinen mies puolestaan kyllä viihtyi luonnossa ja rannoilla, mutta aina oli joku kaamea kiire sitten yhtäkkiä kauppaan, kotiin ja tuijottamaan tv:tä. Itse kyllä viihtyisin luonnossa vaikka aamusta iltaan ja muutenkin kuin vain rannalla retkottamassa.
Ja pohdiskella on kiva, mitä ihmeellisimpiä asioita. Mutta vajaa 13 v kestäneessä liitossani taisin jo pohdiskella melkeinpä yksinäni. Ilmeisesti se mitä puhelin ei enää kiinnostanut miestä, mutta en tiedä sitten että osasinko minäkään enää kuunnella häntä. Joskus suhteessa vain väsähdetään toisiinsa...
Minulle seksi on vielä jostain syystä helvetin kova juttu, ehkä senkin takia ettei sitä nyt niin kauheasti ole vielä ehtinyt harrastella. Ja se läheisyyspuoli meni aika olemattomiin päättyneessä suhteessani, aikalailla kummankin syystä. Ehkä sitä sitten vaan tarttee miestä iholleen, enkä itse pane pahakseni jos on kaikki herkut tarjolla. Mutta eihän sitä kukaan heti ovella osaa tositoimiin käydä, joten pelkät parittelusuhteet joissa ei olisi mitään yhteistä puhuttavaa olisivat kammotus. Ja tätä juurikin ne vanhemmat miehet tuntuvat kaipaavan, melkein silkkaa pornoa jopa mutta ei sitten mitään muuta(???)
No, onhan niitä sitten tietenkin kaikenlaisia isäntämiehiä jotka kaipaavat ehtoisaa emäntää. Mutta jonnekin toiselle puolelle maata, ja minulla on oma elämäni täällä jossain eikä muutto kiinnosta. Ja tuskinpa talon ja omaisuutta kerännyt mieskään minun luokseni muuttaisi. Tapailu 2 - 3 viikon välein ei taas kiinnosta minua, ne on sellaisia paineidenpurkureissuja NE ja minähän en nyt ihan sellaista halua että jos jonkun tapaa niin se on kanssa "pakko antaa"! Nuorempien kanssa on sikäli helppoa että he kyllä tietävät saavansa aina jonkun toisenkin, että eivät he nyt sentään ala kirjaimellisesti itkeä että anna ny...
Se on tosiaan vaikeaa että jos ystäviä lähtisi etsimään, niin MISTÄ?! En itse ole oikein minkään sortin harrastaja itsekään, onhan sitä kaikenlaisia kiinnostuksenkohteita mutta ei nyt sentään intohimoksi asti. Toisaalta asun vähän syrjässä ja on aika tyyris alkaa isommassa kaupungissakaan käymään.
Olen sanonut että ei pidä suuresti valittaa jos jättää sen tompsan-antamis-kiven kääntämättä. Voit itse todeta tämän jos luet aikaisemmat viestini, ei ole kovin kuranttia kommentoida kesken ketjun tietämättä mitä on jo sanottu.
Ja sitäkin vähän sanoin ettei ekaa tai jokaista tarvi huolia eikä sitä eniten kännissä olevaa. Valitsee vaikkasiitä paremmasta päästä sellainen mitä vois ajatella sietävänsä.
Sinä sen olet näemmä sen kiven kääntänyt joten se on koettu ja jos tulosta ei syntynyt niin sitten voi valittaakin. Mutta kyllä asia silti pitäisi tajuta ilman että satoja miehiä käy läpi. Jossain tuossa aikaisemmin sanoin että kokeilee kyseistä juttua vaikka puoli vuotta, siinä ajassa tärppää ihan varmasti jos tärpätäkseen on. Edellyttää tietysti että onnistut pysymään luettelemissasi 7-kohdan listassa etkä huomaamattasi lisää siihen kohtia h ja i, j, k jne.
Mutta jos joka viikonloppu etsii uutta miestä niin ei ainakaan kohtia d-g ole pystynyt selvittämään. Taitaa se karsinta tapahtua kuitenkin vähän lyhyemman listan mukaan. Ja ehkä niiden näkymättömien h-jälkeisten kohtien mukaan.
Ja jos ei sittenkään onnaa niin sitten on voi jo olla tyytymätön. Itse asiassa silloin on jo aika epätoivoisessa tilanteessa.
kyllä ainakin mulla on joskus ollut aika vaatimukset omalla naiselleni,nätti,hoikka,kaunis naama ja nätti takapuoli!Kyllä ne vaatimukset voi heittää romukoppaan...jos en itsekään ole komea..olen kalju,lasit ja painoa vähän yli.100 kiloa.Tykkään valtavasti ulkoilusta..käyn töiden jälkeen kävelemässä/juoksemassa ja viikonloppuisin tulee käveltyä 3tuntia/päivä .Mukava ulkoilla ja kuunella samalla lintujen laulua ja ihastella luontoa.Mut tärkeintä et ei se ulkonäkö/elämänarvot ..ne ratkaisee loppupeleissä.Myös seksi on osa parisuhdetta..ei se kulu vaikka käyttää niitä ahkerasti.Itse olen 39v ja asun omassa asunnossa/vakiduuni..enkä ole valmis muuttamaan..mut voisin kuvitta olevani parisuhteessa vanhemman naisen kanssa..enkä pode vauvakuumetta enää...se meni ohi jo!
Veit sanat suustani. Minäkin 40 sinkkunainen ja samanlaiset kokemukset. Muutama vuosi sitten nettideittailin ja tapasin muutaman vuoden aikana n.60 miestä (ei ihan 100) joista yhden kanssa syntyi vuoden pituinen seurustelusuhde. Kahden kanssa tapailin muutamia kertoja. Muiden kanssa ei yhtä tapaamista enempää.
Minäkään en valikoinut liian "ankarasti" alkuun, annoin mahdollisuuden, vaikka ei ihan ihannemieheni ollutkaan. Sitten (tauon jälkeen) kun rupesin valikoimaan enemmän ei enää treffeille päässytkään kuin pari kertaa. Ja ne harvat jotka ylipäätään viitsivät yhteydenottoihini vastata eivät halunneet tavata, ja muukin yhteydenpito loppui pian.
Osa treffikumppaneista ongelmatapauksia (alkoholi, mielenterveys, sos.rajoitteinen), jokunen varattukin ja pelkän sexin etsijä. Muutama ihan ok tapauskin oli, ei mitään vikaa, mutta ei vaan natsannut (kemiat). Tai sitten minä en miellyttänyt. Joten nettideittailu saa minun puolesta olla. Raskasta hommaa, melkein työstä käy.
Baareissa en ole jaksanut ravata enää aikoihin, ei kiinnosta pätkääkään. Turhauttavaa touhua sekin. Joten en tässä enää ole aikoihin mitään etsinyt tai toivonut. Nykyisin viihdyn erittäin hyvin yksin, ja pärjään mainiosti (tosin pärjännyt olen aina). Eikä sitä "turhaan selällään" olemistakaan viitsi harrastaa enää (tuli sitäkin joskus kokeiltua, ei olisi kannattanut).
Minäkin olen saanut (seksuaali)identiteettiongelmaisista tarpeekseni. Sekä pervoista. Ja pannut merkille, että vanhemmissa miehissä (45 ) on enemmän pervoja kuin nuoremmissa. Kaikenlaista vaatimusta esitetään, itsellä ei enää kunnolla toimi ylä- eikä alapääkään. Eikä ole kovin harvinaista, että mies tykkää pukeutua naistenvaatteisiin. Ei mitään vastaan muuten, toki suvaitsevainen olen. Mutta en vaan jaksa, enkä myöskään jaksa aina olla se ymmärtäväinen kuuntelija jolla ei mitään omia tarpeita eikä mieltymyksiä. Jos ei normaalia saa, niin sitten olen ilman.
Joo, raskasta työtä se on. Oli äärimmäisen rankkaa tsempata itsensä kerta toisensa jälkeen treffeille, etenkin kun oli jo kokenut niin monta pettymystä. Muutaman kerran kävi niinkin ettei mies saapunut paikalle.
Käytännössä minulta meni kaikki vapaa-aika sokkotreffeillä juoksemiseen. Pahimmillaan oli 3 treffit viikossa (kesällä). Joka kerta huolelliset alkuvalmistelut; suihku, sheivaus, kynsien lakkaus, huolellinen meikki/hiusten laittaminen, pukeutuminen. Sitten jännittäen treffipaikalle ja vastassa on hien ja öljynhajuinen rahtari lippis päässä ! Kyllä siinä tunsi itsensä monella tapaa kusetetuksi kun itse laittautuu pari tuntia siistiksi, eikä mies vaivaudu edes käymään suihkussa! Ja näitä hikisiä/likaisia miehiä oli todella paljon! Sitten oli niitä jotka lähes kävivät suoraan käsiksi, eli yrittivät alkaa pussailemaan saman tien (puutteisia...?) ja niitä jotka joivat treffien aikana kuin pesusieni ja humaltuivat nopsaan ja osa alkoikin sitten ulista kohtaloaan tai haukkua eksäänsä. Hohhoijaa. En sitten enää sopinut treffejä sellaisiin paikkoihin joissa oli alkoholitarjoilua. Mikä oli ehkä virhe, koska sillä tavoinhan sai heti selville mikäli oli vaikea alko-ongelma...
Uskon kyllä yhä rakkauteen mutta en omalla kohdallani: Tunnen aviopareja jotka aivan aidosti rakastavat toisaan ja sopivat yhteen kuin valetut. Kaikille ei tällaista onnea suoda ja siihen on tyytyminen : ( Harmittaa vain että entiset ystävät ovat kadonneet noiden tiiviiden parisuhteidensa myötä eikä heillä ole aikaa tavata kuin kerran-pari vuoteen. Vaikka olen etsinyt netistä ystäviä, en ole löytänyt. Muutaman olen tavannut ja täytyy vain todeta, että yhtä huono tuuri on ollut kuin miestenkin suhteen..
Täytynee sitten tyytyä vain kirjoittamaan tänne. Kissaakaan en voi ottaa allergian vuoksi - plääh.
Ihan kuin olisin itse tämän kirjoittanut, niin menee samalla tavalla. Mullekin sattui noita epäsiistejä tyyppejä (ei kaikki) ja kyllä potutti, kun itse oli nähnyt vaivaa. Ja mulla myös parhaimmillaan parit kolmet treffit viikossa. Kyllä se vapaa-aikaa vei enemmän kuin laki sallii...Niin, ja pari kertaa ei tyyppi vaivautunut edes paikalle. Tai kenties oli käynyt tsekkaamassa jossain kulman takana, ja todennut ettei kannata tulla.
Nyt tuo kaikki on taaksejäänyttä, enää en aio "nettideittiuraa" taas aloittaa. Onpahan mitä muistella, vaikka ei siitä mitään konkreettista jäänytkään. Kyllä se kuitenkin tuntuu olevan harvinaisempaa, että netin kautta vakikumppanin löytää. Sekalaista seuraa lyhyemmällä tähtäimellä (ja erittäinkin lyhyellä ;) sen sijaan kyllä olisi ollut tarjolla.
Joo, uskon kyllä yhä rakkauteen ja pysyvään kumppanuuteen, mutta en itselleni. Minä vaan en satu kuulumaan niihin onnekkaisiin, se on sattuman sanelema juttu. Joillakin käy flaksi ja toisilla ei. Yleensä ne pysyvät hyvät parisuhteet mitä tunnen on solmittu melko nuorina, alle kolmikymppisinä. Ko. parit ovat yhä päälle nelikymppisinä onnellisina yhdessä ja hyvä niin. Kyllä se mahdollista on, joillekin.
Onneksi on se kissa jolle saa antaa huomiota ja halia, ja on aina onnellinen :) Jos vaan paijaus-, ja ruokapalvelu pelaavat....
p.s. jos haluat vaihtaa kokemuksia niin: [email protected]
"Joo, uskon kyllä yhä rakkauteen ja pysyvään kumppanuuteen, mutta en itselleni. Minä vaan en satu kuulumaan niihin onnekkaisiin, se on sattuman sanelema juttu. Joillakin käy flaksi ja toisilla ei. Yleensä ne pysyvät hyvät parisuhteet mitä tunnen on solmittu melko nuorina, alle kolmikymppisinä. Ko. parit ovat yhä päälle nelikymppisinä onnellisina yhdessä ja hyvä niin. Kyllä se mahdollista on, joillekin."
Joo itse olen melko samoilla linjoilla kanssasi. Itse olen sitä mieltä, että kaikki tuollaiset ihmissuhdeasiat ja niiden onnistumiset/epäonnistumiset ovat täysin tuurista kiinni, eikä niihin voi juurikaan itse vaikuttaa. Ehkä näen monien mielestä nämä asiat hieman mustavalkoisesti, mutta itse olen sitä mieltä, että toiset syntyvät niin sanotusti "onnellisten tähtien alla" ja toiset taas kuuluvat syntymästä asti niin sanottuihin "luusereihin ja häviäjiin", kun puhutaan näistä ihmissuhdeasioista. Itse olen kuulunut aina just tähän viimeksi mainittuun ryhmään ja sen vuoksi mulla ei olekaan ollut vielä yhtään kavereita elämässäni, vaikka tuota ikää alkaa olla jo liki 30-vuotta.
Mielestäni ei voi olla pelkkää sattumaa, että osa ihmisistä löytää aina joka paikasta uusia kavereita jo heti, kun on vähänkin tuntenut kyseisiä ihmisiä. Kun taas toiset eivät onnistu löytämään mistään kavereita, vaikka olisivat olleet elämänsä aikana kymmenissä eri työpaikoissa, harrastuspiireissä ja sun muissa jutuissa.
Seurustelu- ja parisuhdeasioista olen myös sitä mieltä, että ne pysyvät seurustelusuhteet solmitaan jo mahdollisimman nuorina, eli parikymppisinä tai viimeistään kaksvitosena. Eli jos tähän ikään mennessä ei ole löytänyt vakituista seurustelukumppania, niin sitä tuskin tulee enää löytämäänkään, varsinkaan jos ei käy baareissa kuten mä en käy.
on syytä vaan tyytyä tämän palstan antiin ja voipi valittaa jos kerran ei edes seksin avulla saa kaveria.
Syy on sitten vaan siinä omassa itsessä. Siihen on sitten tyytyminen.
Itselläni oli lukuisia deitti-ilmoituksia joissa hain kumppania. Vastausten anti oli vähän sitä sun tätä. Joko jotain typeriä "kuis olis" tai "mitäs sun iltaas". Tai sitten joku tyyppi jonka mielenkiinnon kohteet eivät vaan kertakaikkiaan osu yksiin (mistä me puhumme jos kumpikaan ei pidä ensimmäisestäkään yhdestä ja samasta asiasta?) Ja mitä todennäköisimmin sitten vielä niitä joiden ikä ei vaan nappaa itselleni. Aivan kuten ulkonäönkin pitää kolahtaa, niin pitää iänkin. Olen vanhemmilta miehiltä joskus kuullut niin aivotonta läppää että en todellakaan katso että ikä tekee automaattisesti charmikkaaksi ja kultivoituneeksi.
Vaan annapas olla kun laitoin ilmoituksen yhteen ihan selkeästi lihan ilojen ympärillä liikkuvaan saittiin. Lähes jokainen saamistani lukuisista vastauksista on kuulostanut varsin fiksun ihmisen kirjoittamalta. Luonnollisesti olen heti skipannut varatut tyypit - minä en änkeä muiden suhteeseen edes takaoven kautta ja salaa! Johtuu ehkä oman ilmoitukseni luonteesta, mutta alkuun pelkäämiäni kikkelikuvia ei ole tullut. (Ne ovat mauttomia ja sellaisten laittelijoita en lähestyisi vaikka olisi millainen kiima...)
En usko että jaksan oikeasti kiinnostaa ulkonäöltäni kovinkaan montaa noista vastaajista; olen vastauksessani kaikille kiinnostaville todennut että meidän kummankin pitää pitää toisen ulkonäöstä, muuten ei jatko kannata. Onhan kuitenkin kysymys fyysisestä vetovoimasta, jonka lopullisen asteen näkee sitten vasta kun tapaa.
Ajattelin aina että irtosuhteet olisivat tyhjää täys, onnettomia ja tuottaisivat vain epätoivoa. Mutta kun kokeilin tässä juuri yhtä eikä se kokemus ollut aivan mahdoton, niin ei kun "radalle" vaan... Kaikessa valmistautumisessa kuten säärien ajelussa, vaatteiden valinnassa jne. on heti enemmän pointtia kun on todennäköisempää että saa nauttia, eikä joudu palaamaan kotiinsa pettyneenä siihen että paikalle vääntäytyi joku haiseva murjaani joka kuvittelee saavansa ehtoisan emännän jonnekin sikatilalle susirajan taakse.
Voi tietty myös olla että fiksuutta vastauksissa lisää se että ilmoitin hakevani huomattavasti (N - 6 v) itseäni nuorempia miehiä... :P
Näiltähän EI mitään parisuhdetta saisikaan. Heillä on vielä elämä edessä ja aika moni ehkä haluaa lapsen, minun kanssani sitä ei tule.
"Joo itse olen melko samoilla linjoilla kanssasi. Itse olen sitä mieltä, että kaikki tuollaiset ihmissuhdeasiat ja niiden onnistumiset/epäonnistumiset ovat täysin tuurista kiinni, eikä niihin voi juurikaan itse vaikuttaa. Ehkä näen monien mielestä nämä asiat hieman mustavalkoisesti, mutta itse olen sitä mieltä, että toiset syntyvät niin sanotusti "onnellisten tähtien alla" ja toiset taas kuuluvat syntymästä asti niin sanottuihin "luusereihin ja häviäjiin", kun puhutaan näistä ihmissuhdeasioista. Itse olen kuulunut aina just tähän viimeksi mainittuun ryhmään ja sen vuoksi mulla ei olekaan ollut vielä yhtään kavereita elämässäni, vaikka tuota ikää alkaa olla jo liki 30-vuotta. "
Enemmänkin se on persoonasta kiinni. Jos sulla ei ole persoonaa, niin et voi olla hyvä ystävä. Keskinkertaisuus on tuttu juttu suurelle osalle ihmisistä. Keskinkertaiset ihmiset pettyvät paljon elämässään, kokevat jotain hienoja hetkiä, mutta ovat itse valinneet kohtalonsa. Esimerkiksi minä olen turhan laiska, jotta alkaisin parannella elämääni jotta kelpaisin poikaystäväksi jollekin naiselle. Elän "väärin" eli palkattomassa työssä ihmisiä autten ja kirjoja kirjoittaen. Ilman taiteellista vapautta en kykenisi nauttimaan elämästäni niin paljon. En jaksa olla kenellekään joku viihdyttäjä sirkuspelle tai ammattirakastaja. Olen heikko ja höpsö mies en minä kykene siihen. Ongelmamme on siis keskinkertaisuus. Jos ponnistelisimme niin voisimme saada parempaa elämää.
"Mielestäni ei voi olla pelkkää sattumaa, että osa ihmisistä löytää aina joka paikasta uusia kavereita jo heti, kun on vähänkin tuntenut kyseisiä ihmisiä. Kun taas toiset eivät onnistu löytämään mistään kavereita, vaikka olisivat olleet elämänsä aikana kymmenissä eri työpaikoissa, harrastuspiireissä ja sun muissa jutuissa."
Etkö ensin jo sanonut että se on nimenomaan sattumaa, että löytää joka paikasta uusia kavereita? Tietyt ihmiset saavat ystäviä. Jos ihmisellä ei ole persoonaa, kuten ei ole suurimmalla osalla suomalaisista, niin silloin on kyseisen ihmisen ihmissuhteet pinnallisia ja huonoja. Jotkut vaan nyt ovat suosittuja, koska heillä on enemmän persoonaa ja jotkut ovat yksinäisiä, koska eivät sopeudu mihinkään. Ulkomailla olisi minunlaisten helpompi elää koska siellä on enemmän kaltaisiani tunteellisia miehiä ja naisia. Jos en olisi kokenut kovia tuskia elämässäni, olisin näillä geeneillä, kyvyillä, unelmilla, taidoilla, lahjoilla, piirteillä ja kyvyillä varmasti onnellinen naimisissa oleva mies.
"Seurustelu- ja parisuhdeasioista olen myös sitä mieltä, että ne pysyvät seurustelusuhteet solmitaan jo mahdollisimman nuorina, eli parikymppisinä tai viimeistään kaksvitosena. Eli jos tähän ikään mennessä ei ole löytänyt vakituista seurustelukumppania, niin sitä tuskin tulee enää löytämäänkään, varsinkaan jos ei käy baareissa kuten mä en käy. "
Olen yksin koska en halua olla olemassa seksuaalisena olentona. Ei se ole lopulta niin iso asia. Olen elänyt sinkkuna 22 vuotta ja hyvin olen pärjännyt. Se on niin synkkä alho jauhaa, että sitä ei kannata paljon miettiä. Se on enemmän tunne kuin järkikysymys. Jos kuolisin tänään tässä nyt niin en ole kokenut avioliittoa, mutta mua se ei kuitenkaan kiinnosta. Olen jo elänyt elämääni sen verran että jotain merkittävää olen jo kokenut. Jos tuota asiaa miettii tai obsessoi liikaa niin tuhlaa energiaansa ihan turhaan.
Sinä nimenomaan et ole "keskinkertainen". Miksi niin kuvittelet? Sinähän vaikutat nimenomaan "poikkeavalta, omituiselta" PERSOONALTA. Ja koska olet erilainen kuin muut, ne tavalliset keskinkertaisuudet eivät hakeudu seuraasi - valitettavasti. Moni myös halveksuu sellaista elämäntyyliä että ei tehdä palkkatyötä. Yhteiskunnan tuellako elät? Tämä on varmasti kynnyskysymys monille, jotka kokevat maksavansa veroina sinunkin elämäntyylisi. Kannattaisi ajatella tätä tiulannetta nimenomaan muiden näkökannalta eikä vain itsesi. En tarkoita tätä pahalla enkä välttämättä itse ajattele niin kuin valtaväestö. Tekstistäsi vain sai käsityksen että näet tilanteen vain omalta puoleltasi.
Seksi on luonnollinen osa elämää, sekä ihmisille että eläimille. Jo normaali hormonitoiminta "ajaa" ihmiset haluamaan seksiä. Jos ja kun olet tässäkin asiassa "poikkeava", olet kaikana keskinkertaisuudesta ja sinun on varmasti vaikea löytää ystäviä saati kumppania, joka ymmärtäisi tämän. Et kai voi vaatia että kumppanisi pidättäytyisi seksistä, koska sinua se ei kiinnosta?
>Elän "väärin" eli palkattomassa työssä ihmisiä autten ja kirjoja kirjoittaen.
Mutta tuohan on minun ihanteeni, jota itse haluaisin viljellä jos saisin tarpeeksi energiaa aikaiseksi masennuksen raiskaamista aivoistani... Eli kirjailijahan minusta piti tulla. Erinäisten ikävien kokemusten vuoksi kaiketi sitten masennuin niin että luovuus nääkähti. Lopullisestiko, en tiedä.
Ihmisiä on vaikea auttaa jos heitä pelkää niin että välttelee moisten kanssa tekemisissä olemista, mutta onneksi netinkin kautta pystyy joskus johonkin. Joku neuvo sinne, toinen tänne...
Mutta nyt kun tulin jätetyksi, tuntuu ettei ole enää muuta vaihtoehtoa kuin yrittää pusertaa itsensä sinne ihmisten ilmoille. Koska runsas sosiaalinen kanssakäyminen kertapläjäyksenä on hyvin rasittavaa (huomasin eilen kun olin pari tuntia noin 20-päisessä ryhmässä), niin pitänee edetä ns. vauvan askelin. Välillä riittää sekin että pyörii pihalla ja joku naapuri sanoo sanan, pari. Olen toki omassa ylhäisessä yksinäisyydessäni välillä ajatellut että mitä hyötyä siitä on että jauhaa jotain jonninjoutavaa säästä tms. mutta kyllähän silläkin on funktionsa että apinat sukivat toisinaan... Ihmiset ylläpitävät samaa yhdessäolon myönteistä fiilistä verbaalisesti. Se nyt vaan on niin. Ja jos on ihmisiä joita voi myös koskettaa, niin aina parempi.
Jälkimmäisessä on huutava aukko. Sanoja on helpompi saada osakseen kuin läheisyyttä. :(
"Sinä nimenomaan et ole "keskinkertainen". Miksi niin kuvittelet? Sinähän vaikutat nimenomaan "poikkeavalta, omituiselta" PERSOONALTA. Ja koska olet erilainen kuin muut, ne tavalliset keskinkertaisuudet eivät hakeudu seuraasi - valitettavasti. Moni myös halveksuu sellaista elämäntyyliä että ei tehdä palkkatyötä. Yhteiskunnan tuellako elät? Tämä on varmasti kynnyskysymys monille, jotka kokevat maksavansa veroina sinunkin elämäntyylisi. Kannattaisi ajatella tätä tiulannetta nimenomaan muiden näkökannalta eikä vain itsesi. En tarkoita tätä pahalla enkä välttämättä itse ajattele niin kuin valtaväestö. Tekstistäsi vain sai käsityksen että näet tilanteen vain omalta puoleltasi."
Olen iloinen siitä että on suoraselkäisiä ihmisiä, jotka jaksavat tehdä töitä, joihin itse en kykene. Tiedän että en elä "oikein" ja siksi pysynkin mieluiten yksin. Rakastan elämää ja osaan elää itsekseni, en ole tavis, tai keskiluokkainen joka ottaa aurinkoa kesät Floridassa ja paiskii töitä talvet keväät. Erakkoluontoni vaan ei sovi taviselämään, siksi elän bunkkerissani omien aktiviteettieni parissa.
"Seksi on luonnollinen osa elämää, sekä ihmisille että eläimille. Jo normaali hormonitoiminta "ajaa" ihmiset haluamaan seksiä. Jos ja kun olet tässäkin asiassa "poikkeava", olet kaikana keskinkertaisuudesta ja sinun on varmasti vaikea löytää ystäviä saati kumppania, joka ymmärtäisi tämän. Et kai voi vaatia että kumppanisi pidättäytyisi seksistä, koska sinua se ei kiinnosta?"
En ole täysin aseksuaali, mutta olen kielellisesti taitava ja se on kaikki mikä merkitsee tässä asiassa. Luulenpa että tämä asia ei ole järjellä ratkaistavissa, vaan se on kiinni omista tunteista. Tätä asiaa ei parane liikaa funtsia, koska se ei auta tilannetta. Olet oikeassa, en tee mitään tyttöystävällä ja ehkä onkin parempi että pysyn noista kuvioista vielä poissa.
Kannattaa pitää kemiallinen ja ruumillinen sokeritasapaino kunnossa. Ihmiset kiintyvät toisiinsa ilman omaa valintaa, kuten mehiläiset hunajasta. Syö itsesi kylläiseksi, nuku levollisesti ja juo paljon kahvia. Sitten huomaatkin että aukkoa ei ole, vaan sen osaat täyttää omalla kirjoittamisellasi ja energiallasi.
En jätä itseäni nälkään, nukkumisen kanssa on välillä vähän niin ja näin (herään aamuyöstä enkä meinaa saada unta). Mutta kahvista en pidä ja pötsi ei sitä kestäisikään (katarria tuon tuostakin).
En tiedä. Minulla aikoinaan luovuus iski valloilleen musiikin kuuntelusta tahi luonnossa oleilusta varsinkin kesäisin. Tätä luovuutta oli niin sinkkuaikana kuin ekassa parisuhteessakin. Tokaan suhteeseen mennessä se sitten nääkähti. Johtuen ehkä siitä että oli tullut kiusatuksi niin monessa paikassa ja sitten masennus voitti lopullisesti.
Jokatapauksessa en koe että kirjoittaminen korvaa läheisimmän mahdollisen ihmisen. Välillä jopa tuntuu että viimeisin kumppanini jätti minut osaksi sen vuoksi että EN kirjoittanut. Hän haukkui minut pataluhaksi jo viime vuonna siitä että en "tee" mitään... Oli kai jo iskenyt silmänsä siihen uuteen naiseensa joka on oikein peto ihmiseksi. Aina joku touhu menossa, tapaa ihmisiä kuin viimeistä päivää ja nyt mies on samassa puuhassa eli perheruletti pyörii, sukulaiset juoksee ovesta eestaas ja tuttavat kanssa. Huh.