Ensiksikkin, kiitos jo etukäteen jos joku jaksaa tekstini lukea ja vastata asianmukaisesti mietiskelyyni.
Olen 20-vuotias normaalipainoinen nuori nainen (167cm/56-57 kg). Kärsin anoreksiasta n. 3 vuotta sitten. Kaikki alkoi viattomasta laihduttelusta, kun halusin puottaa 52 kilosta 50 kiloon (mikä on myöhemmin tuntunut aivan täysin järjettömältä ja turhalta, olinhan todella hoikka silloinkin!). Laihduttelu jäi kuitenkin päälle, ja alimmillani painoin muistaakseni 44 kg. Kuukautiseni jäivät tottakai pois niin rajun painonpudotuksen myötä. Oloni oli silloin niin henkisesti kuin fyysisestikin niin huono ja olin niin masentunut, että onneksi uskalsin kertoa asiasta poikaystävälleni ja äidilleni, sillä tajusin silloin, etten halua loppuelämääni olla niin masentunut ja voimaton. Tajusin, että tarvitsen apua, ja halusinkin sitä. Kävin psykologilla muutamia kertoja; parantumiseni lähti hienosti käyntiin, paino kohosi 52 kiloon ennätysajassa ja kaikki muuttui pikkuhiljaa valoisammaksi. Minun tapauksessani anorektinen käyttäytyminen ei siis kestänyt kovin kauaa, joitakin kuukausia, ja onneksi tilanne saatiin hyvissä ajoin kuriin, niin parantuminenkin eteni sitten suht nopeaa tahtia.
Nostettuani painoani 52 kiloon kuukautiseni eivät kuitenkaan palutuneet. Lääkärillä käytyäni minulle ehdotettiin vielä varmuuden vuoksi muutaman kilon painonnostoa, ja vaikka olinkin vastahakoinen (olin silloin nimittäin tyytyväinen painooni ja ulkonäkööni), tein tarvittavan muutaman kilon noston, haluanhan joskus nimittäin saada lapsiakin. Painon noustessa 54 kiloon kauan odotetut kuukautiseni palasivat, ja olin onneni kukkuloilla. Meni kuitenkin jonkin aikaa, että hyväksyin 54 kilon painoni. Peilistä näytin kuitenkin ihan hyvältä, joten jotenkin onnistuin hyväksymään painon ja olemaan tyytyväinen siihen.
Ongelmani nykyään on nyt kuitenkin se, että painoni on salakavalasti noussut tuohon 56-57 kiloon (vaihtelee). Tämä johtuu mitä ilmeisimmin siitä, että olen saanut kunnon mässykohtauksia viime syksystä lähtien. Poikaystäväni lähti armeijaan viime syksynä (on jo palannut sieltä), joten luulen, että mässäilin herkuilla lähinnä ikävääni ja tekemisen puutteeseeni, kun ei ollut koko ajan enää poikaystävä seurana. En saanut mässäilystä sen kummemin huonoa omaatuntoa, ajattelin vain, että "huomenna en sitten enää herkuttele", mutta eihän se onnistunut, jäin herkkuihin ja sokeriin tavallaan koukkuun. Muutaman päivän onnistuin aina olemaan ilman herkkuja, ja sitten taas ratkesin. Asiaa pahensi se, että huomasin puntarin lukemien nousun. Se rupesi ahdistamaan, stressaannuin painon noususta. Tästä oli tuloksena se, että epätoivoiset herkkulakkoni epäonnistuivat yksi toisensa perään, ja mässäilyni vain jatkui ja jatkui. Vaikka olen noina mässypäivinä vetänyt ihan valtavasti kaikkea (irtsareita, suklaata, keksejä, jäätelöä yms), ei paino onneksi ole noussut tuon enempää, sillä liikun melko aktiivisesti, 4 kertaa viikossa lenkkeilytän koiraani.
Haluaisin nyt siis kuitenkin pudottaa sen pari kiloa, mitä on tässä vuoden sisällä tullut, olin nimittäin aikaisemmin tyytyväinen tuohon 54 painooni. Missään nimessä en painoani tuosta halua alemmas, sillä tiedän, että 54 kilosta alempana kuukautiseni eivät välttämättä enää tulisi. En näytä peilistä pahalta nytkään, mutta mieluiten haluaisin nuo tulleet pari kiloa pois, että mahtuisin taas eräisiin farkkuihini, mihin pari kiloa kevyempänä menen. Kysymys nyt siis kuuluukin; mitä mieltä olette, kannattaako minun pudottaa nuo tulleet pari kiloa (voivat lähteä kevyestikin, voivat olla nestettä suurin osa), vai yrittää vain hyväksyä itseni tälläisenä, muutamaa kiloa painavampana? Kannattaako ex-anorektikon lähteä pudottamaan muutamaa kiloa, vai onko heti vaarana, että lähden risteilemään takaisin vaarallisille vesille? Painotan, että en todellakaan halua painoani 54 kilosta alaspäin. Ulkonäköni on muuten ok minulle, haluaisin vain mahtua yksiin farkkuihini. Olen myös paljon pohtinut sitä, että onko tämä tavallaan nyt taas sitä anoreksiaa, kun haluan muutaman kilon pois. Voin rehellisesti sanoa, että pelkään anoreksiaa muitakin syömishäiriöitä, enkä todellakaan halua olla mitenkään sairas. Päinvastoin, haluan olla terve, normaalipainoinen nainen. Mistä kuitenkin nyt tiedän, että onko tämä muutaman kilon pudottamisen halu jotenkin sairasta, taas anorektista? Mistä sen tietää? :( Anoreksiasta on jäänyt minulle suorastaan trauma, enkä enää ikinä halua joutua siihen samaan ahdistavaan pakkomielteiden ja - ajatusten kierteeseen.
Olen 20-vuotias normaalipainoinen nuori nainen (167cm/56-57 kg). Kärsin anoreksiasta n. 3 vuotta sitten. Kaikki alkoi viattomasta laihduttelusta, kun halusin puottaa 52 kilosta 50 kiloon (mikä on myöhemmin tuntunut aivan täysin järjettömältä ja turhalta, olinhan todella hoikka silloinkin!). Laihduttelu jäi kuitenkin päälle, ja alimmillani painoin muistaakseni 44 kg. Kuukautiseni jäivät tottakai pois niin rajun painonpudotuksen myötä. Oloni oli silloin niin henkisesti kuin fyysisestikin niin huono ja olin niin masentunut, että onneksi uskalsin kertoa asiasta poikaystävälleni ja äidilleni, sillä tajusin silloin, etten halua loppuelämääni olla niin masentunut ja voimaton. Tajusin, että tarvitsen apua, ja halusinkin sitä. Kävin psykologilla muutamia kertoja; parantumiseni lähti hienosti käyntiin, paino kohosi 52 kiloon ennätysajassa ja kaikki muuttui pikkuhiljaa valoisammaksi. Minun tapauksessani anorektinen käyttäytyminen ei siis kestänyt kovin kauaa, joitakin kuukausia, ja onneksi tilanne saatiin hyvissä ajoin kuriin, niin parantuminenkin eteni sitten suht nopeaa tahtia.
Nostettuani painoani 52 kiloon kuukautiseni eivät kuitenkaan palutuneet. Lääkärillä käytyäni minulle ehdotettiin vielä varmuuden vuoksi muutaman kilon painonnostoa, ja vaikka olinkin vastahakoinen (olin silloin nimittäin tyytyväinen painooni ja ulkonäkööni), tein tarvittavan muutaman kilon noston, haluanhan joskus nimittäin saada lapsiakin. Painon noustessa 54 kiloon kauan odotetut kuukautiseni palasivat, ja olin onneni kukkuloilla. Meni kuitenkin jonkin aikaa, että hyväksyin 54 kilon painoni. Peilistä näytin kuitenkin ihan hyvältä, joten jotenkin onnistuin hyväksymään painon ja olemaan tyytyväinen siihen.
Ongelmani nykyään on nyt kuitenkin se, että painoni on salakavalasti noussut tuohon 56-57 kiloon (vaihtelee). Tämä johtuu mitä ilmeisimmin siitä, että olen saanut kunnon mässykohtauksia viime syksystä lähtien. Poikaystäväni lähti armeijaan viime syksynä (on jo palannut sieltä), joten luulen, että mässäilin herkuilla lähinnä ikävääni ja tekemisen puutteeseeni, kun ei ollut koko ajan enää poikaystävä seurana. En saanut mässäilystä sen kummemin huonoa omaatuntoa, ajattelin vain, että "huomenna en sitten enää herkuttele", mutta eihän se onnistunut, jäin herkkuihin ja sokeriin tavallaan koukkuun. Muutaman päivän onnistuin aina olemaan ilman herkkuja, ja sitten taas ratkesin. Asiaa pahensi se, että huomasin puntarin lukemien nousun. Se rupesi ahdistamaan, stressaannuin painon noususta. Tästä oli tuloksena se, että epätoivoiset herkkulakkoni epäonnistuivat yksi toisensa perään, ja mässäilyni vain jatkui ja jatkui. Vaikka olen noina mässypäivinä vetänyt ihan valtavasti kaikkea (irtsareita, suklaata, keksejä, jäätelöä yms), ei paino onneksi ole noussut tuon enempää, sillä liikun melko aktiivisesti, 4 kertaa viikossa lenkkeilytän koiraani.
Haluaisin nyt siis kuitenkin pudottaa sen pari kiloa, mitä on tässä vuoden sisällä tullut, olin nimittäin aikaisemmin tyytyväinen tuohon 54 painooni. Missään nimessä en painoani tuosta halua alemmas, sillä tiedän, että 54 kilosta alempana kuukautiseni eivät välttämättä enää tulisi. En näytä peilistä pahalta nytkään, mutta mieluiten haluaisin nuo tulleet pari kiloa pois, että mahtuisin taas eräisiin farkkuihini, mihin pari kiloa kevyempänä menen. Kysymys nyt siis kuuluukin; mitä mieltä olette, kannattaako minun pudottaa nuo tulleet pari kiloa (voivat lähteä kevyestikin, voivat olla nestettä suurin osa), vai yrittää vain hyväksyä itseni tälläisenä, muutamaa kiloa painavampana? Kannattaako ex-anorektikon lähteä pudottamaan muutamaa kiloa, vai onko heti vaarana, että lähden risteilemään takaisin vaarallisille vesille? Painotan, että en todellakaan halua painoani 54 kilosta alaspäin. Ulkonäköni on muuten ok minulle, haluaisin vain mahtua yksiin farkkuihini. Olen myös paljon pohtinut sitä, että onko tämä tavallaan nyt taas sitä anoreksiaa, kun haluan muutaman kilon pois. Voin rehellisesti sanoa, että pelkään anoreksiaa muitakin syömishäiriöitä, enkä todellakaan halua olla mitenkään sairas. Päinvastoin, haluan olla terve, normaalipainoinen nainen. Mistä kuitenkin nyt tiedän, että onko tämä muutaman kilon pudottamisen halu jotenkin sairasta, taas anorektista? Mistä sen tietää? :( Anoreksiasta on jäänyt minulle suorastaan trauma, enkä enää ikinä halua joutua siihen samaan ahdistavaan pakkomielteiden ja - ajatusten kierteeseen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Vielä lisäyksenä haluaisin kertoa, että syön normaalisti aamupalan, lounaan, päivällisen ja iltapalan. Syön arkena mahdollisimman terveellisesti ja monipuolisesti välttäen herkkuja. Aikaisemmin pidin "sallitun" yhden karkkipäivän viikossa, mutta nyt en ole karkkipäiväsysteemiä pitänyt pitkiin aikoihin kun minulle on tullut noita mässypäiviä niin paljon, ja kun välillä olen yrittänyt pitää herkkulakkoa. Onko tämä teidän mielestänne jonkinlaista syömishäiriötä, että normaalisti kontrolloi syömisiään (ruokaa riittävästi, mutta terveellistä ruokaa), ja sitten kun "päättää", että tänään on herkkupäivä tai kun alkaa hirveästi tekemään mieli herkkuja, sallii sen itselleen ilman omantunnontuskia? Onko tämä teidän mielestänne normaalia ruokailua, vai lasketaanko tämäkin johonkin syömishäiriöön? (Tiedän, minulle on kehittynyt jonkinasteinen jonkin syömishäiriön PELKO :S.) Eli toisin sanoen siis normaalisti ruokailussa "normaali"(?) kontrolli, mutta sitten kun sitä ei jaksa pitää, ei kontrollia (=herkuttelua), ja sitten taas kontrollia kun jaksaa? Onko tämä normaalia?
Heips! Olen suunnilleen tuplasti ikäisesi, 10 senttiä lyhempi ja reilut 54 kg. Minulla oli yläasteikäisenä ja vähän sen jälkeen vaihe, mistä olisi voinut tehdä jonkinlaisen syömishäiriödiagnoosin (anoreksia/ortoreksia). Tosin ei tehty, salasin homman huolella. Kaverit laihduttivat silloin, enkä ollut ikinä ajatellut itse laihduttaa, mutta siitä se tarttui. Etenkin kun olen alavartalopainotteinen muutenkin, eli pieni yläkroppa, pikkuisen mahakumpua ja tukevat reidet suhteessa muuhun kroppaan. Yläasteella ajattelin, että jos paino nousee yli 50 kilon, elämä loppuu. Laihdutin ja huijasin itseäni vaa'assa käydessä, eli painoin ehkä 42 kg alimmillaan. Kuukautiset olivat vuoden pois ja ne käynnistettiin lääkkeillä tilanteen jo rauhoituttua.
Nykyään olen kasvissyöjä, ollut jossin määrin niistä ajoista lähtien, kun ruoka oli ongelma muutenkin. Tosin nyt en ruokavaliotani ongelmana pidä, eikä juuri kukaan muukaan. Muistan, miltä tuntui, kun peilistä katsoi rasvamuhkurainen minä. Muistan, miltä tuntui tuntea syyllisyyttä kaikesta syömisestään. Vuosien mittaan ruuan ja kropan tarkkailu lihomismielessä poistui. Olen maksimissaan painanut lyhyen aikaa ehkä vähän yli 60 kg (jalassa pieni murtuma silloin). En harrasta aktiivisesti liikuntaa, hyötyliikuntaa tosin ajoittain runsaasti. Paino on vaihdellut ollen alimmillaan ehkä viime kesänä alle 50 kg runsaan liikkumisen vuoksi. (Siitä se palautui, kuten näkyi.) Muutenkin olen aika stressiherkkä, ja paino saattaa lähteä nopeasti laskemaan. Eli nuorena pelkäämääni kamalaa lihomista ei ole ikinä tapahtunut. Laihduttanut aktiivisesti en ole nuoruuden laihdutusepisodini jälkeen.
En suosittelisi aloittamaan aktiivista laihduttamista muutama vuosi syömishäiriön jälkeen. Todennäköisesti ruumiinkuvasi ei ole vielä todenmukainen. Liikunta sinänsä voisi tehdä hyvää, mikäli maltat olla menemättä pakkomielteeseen asti treenaamisessa. Jo aika pienellä liikkumisella saa kroppaa kiinteämmäksi. Oleellisinta ei ole paino, vaan miten massa koostuu. Liikkumisen on sitten oltava mukavaa, ellei peräti hauskaa, ei verenmakuista rasvanpolttoa tai senttien vahtimista. Sen lisäksi voit tietysti terveissä rajoissa katsoa, mitä syöt ja juot. Voit vaihtaa tuotteita keveämpiin kuten kuka tahansa muukin painon tarkkailija. Mutta muista, että kalorien laskeminen ei ole pakkomielle, tähtäät sillä vain hyvään ja tasa-painoiseen oloon. Et kiellä kaikkea hyvää itseltäsi.
Vuosikymmenten takainen ex-anoreetikko vitsailee minulle siitä, miten hän yhä laskee kaiken mahdollisen. Anoreettista neuroottisuutta, josta voi jo vitsailla. Mielestäni ruoan laskeminen ja tarkkailu ei ole itsestään vaarallista. Vaarallista se on vasta sitten, kun se hallitsee elämää. Suurin osa ihmisistä (kuten ylipainoiset) eivät tiedä, minkä verran syövät. Rutiineista on siksi hyötyä syömisessä, olipa sitten tavis tai ex-syömishäiriöinen.
Onnea elämääsi!
Kiitoksia vastauksesta tyllerotallero! Liikun tosiaan jo sen 4 kertaa viikossa lenkkeilytän koiraani päivittäin, joten en usko, että minun tarvitsisi ainakaan liikuntakertoja lisätä, enkä oikein haluaisikaan. Anorektisina aikoina liikkumiseni nimittäin oli pakkopullaa (oli pakko kuluttaa mahdollisimman paljon kaloreita...), ja liikuin vielä tuostakin hiukan enemmän, enkä ole ihan varma vieläkään, liikunko vapaasta omasta tahdostani, vai juuri ulkonäön/suorittamisen takia. Välillä tuntuu, että haluaisin jättää liikkumiset joksikin aikaa kokonaan pois, lenkkeilyttää vain koiraani, sillä liikunta on alkanut ahdistamaan. :( Varmaankin juuri siksi, että kun nyt on pyörinyt mielessä tuo muutaman kilon laihdutus, niin tottakai silloinhan _pitäisi_ sitten liikkua. Jos taas ajattelisin, että minun ei tarvitse laihduttaa, liikunta ei varmaankaan taas ahdistaisi. Näin ollen ajatus, että minun pitäisi pudottaa muutama kilo, tuo mieleeni samantien anorektiset aikani, ja ne ahdistavat kamalasti. En oikein tiedä, mitä tehdä. Olen myös miettinyt sitä, pitäisikö minun heittää puntari kokonaan mäkeen, hyväksyä tämä nykyinen painoni ja yrittää elää sen kanssa. Ehkä sitten voisin olla onnellisempi, en tiedä. Puntarista en ole nimittäin luopunut vielä tähän päivään mennessä, olen käynyt puntarilla yleensä sen kerran viikossa anorektikkoaikojen jälkeenkin.
Ja tuosta anoreettisesta neuroottisuudesta, itse en ole enää laskenut kaloreita, se loppui minulla melkein heti parantumiseni lähdettyä käyntiin. :) Sen sijaan minulla on ollut muita neuroottisia syömiseen liittyviä oireita, joista olen puhunut äidilleni, ja joista olen nyt viimeisistäkin oikuista -toivottavasti- lopullisesti päässyt eroon.
Onko tavallaan siis ihan "sallittavaa", että myös ex-anorektikko katsoo hiukan, mitä suuhunsa pistää? Jos en siis yrittäisi laihduttaakkaan, niin katsoa silti hiukan, että syö terveellisesti ja ei joka päivä herkkuja. Tulee jotenkin heti hirveä pelko, että jos syön terveellisesti ja rajoitan herkuttelua, että minulla on jälleen anoreksia. :/ Ja sitähän en todellakaan halua... Anoreksiasta on tullut jotenkin ihan hirveä mörkö menneisyydessäni, ja toivon, ettei sitä ikinä olisi ollutkaan. Jotenkin "kadun" hirveästi sitä aikaa, vaikka eihän sille itse mitään voikkaan. Nuo mainitsemani mässykohtaukset ovat olleen varmasti myös seurausta tuostakin; olen syönyt normaalisti ja terveellisesti --> siitä on tullut huono omatunto ja ahdistus, luulo että minulla on ilmeisesti taas anoreksia --> olen alkanut herkutella kaikilla erilaisilla herkuilla --> oloni on ollut henkisesti heti parempi; "Söin epäterveellisiä herkkuja, ja PALJON, en siis voi mitenkään olla anorektikko". Kuulostaa varmasti todella kummalliselta, mutta noin ajattelen. Vaikka oloni onkin henkisesti parempi, kun herkuttelen ("Minulla ei varmasti nyt ainakaan ole anoreksiaa!"), enhän minä VOI elää päivästä toiseen herkutellen... Sehän se varmasti epäterveellistä onkin, ja taatusti lihottaa, mitä en tietysti haluaisi sitäkään. Toisaalta, se, että en halua lihota tästä enää, tuo taas sellaisen olotilan päälle, että minulla on anoreksia kun en halua lihota. :( Hukun ajatuksiini, aaarght!
Hmm.. Mitä jos ajattelisit kun teet päätöksiä: "teen itselleni hyvää pitkällä tähtäimellä", "tekeekö tämä minulle hyvää pitkällä tähtäimellä?" "jos teen näin aina, koituuko siitä minulle hyvää pitkällä tähtäimellä?" jne.? :)
.......... .......... ............
Laihduttaminen laihtumisen takia on myös ex-anorektikolle huono juttu. Hyvä juttu taas on syödä paaaljon kasviksia, hedelmiä, proteiinia, hyviä rasvoja, marjoja, luomua, lisäaineetonta sapuskaa jne. Onko painolla mitään väliä, jos elämäntavat on terveelliset? Ei minusta ainakaan! Tee itsellei hyvää!
minäseolen, tuota olen kyllä myös pohtinut kovasti. Enhän minä VOI loppuelämääni tihtata painoani (vaikka tekisinkin sen vain kerran viikossa) niin, että sen täytyy pysyä jossain tietyssä lukemassa, minun tapauksessani tuossa 54 kg:ssa. Sen alemmaksi en tosiaankaant siis painoani halua, haluaisin sen vain olevan sen 54 kg nyt ja aina, nimenomaan _aina_, ja nyt kun ajattelee, niin eihän se voi olla mahdollista. Painohan vaihtelee kuukautiskierron yms hormonitoiminnan mukaan helpostikkin kilosta pariin, joten senkin takia painon pitäminen tuossa 54 kg:ssa on varmasti vaikeaa. Ja lisäksi, kasvaessa ja vanhetessa painoa tulee varmasti lisää ainakin jonkin verran, mutta sehän kuuluu elämään, vai mitä...? :D En nyt tarkoita mitään valtavaa ylipainoa, mutta saattaahan niitä kiloja elämän varrelta sattua mukaan enemmän tai vähemmän, yleensähän siinä niin käy "tervemielisellä". Enhän minä voi jatkaa loppuelämääni niin, että tihtaan painoani tarkasti ja yritän pitää sitä loppuelämäni 54 kg:ssa, ja sitten aina mahdollisesti hieman painon noustua joka välissä olen laihduttamassa sitä takaisin 54 kiloon. Tuntuu ainakin järjettömältä, käytännössä joka välissä pitäisi olla laihdutuskuurilla! Ehkä minun täytyisi vain hyväksyä se, että painan nyt tuon 56 kg ja sillä sipuli, peilistähän näytän kuitenkin ihan hyvältä, ja minulla on fyysisesti terve ja hyvinvoiva olo. Ehkä minun kannattaisi luottaa vain peiliin ja omaan hyvään olooni, lopettaa puntarilla käynti ja pitää kiinni terveellisistä elämäntavoista ja terveellisestä ruokavaliosta, johon sisältyy myös herkuttelu silloin tällöin. Voihan olla, että kun en stressaa painostani ja "sallin" itselleni herkuttelun, jää se mieletön ahmintakin pois (syön herkkuja "sallittaessa" ehkä vähemmän? :)), ja näin ollen paino pysyy luonnostaan suunnilleen samana.
Kovasti olen harkinnut, jätänkö puntarilla käynnin oikeasti kokonaan, "uskallanko" tehdä sitä, uskallanko luopua siitä. En nimittäin usko, että pystyisin ex-anorektikkona/siitä toipilaana pääsemään viimeisistäkin oireluista muuten yli. Olenkin kovasti miettinyt, käyvätkö ex-anorektikot/siitä yli pääsemässä olevat puntarilla, vai "edellyttääkö" täydellinen parantuminen juuri tuota puntarilla käymisestä luopumista, vai tarkoittaako täydellinen parantuminen sittenkin sitä, että pystyt käymään puntarilla ihan niin kuin muutkin terveet ihmiset edellyttäen, että puntarin lukema (oli se sitten mikä tahansa) ei hetkauta mieltäsi suuntaan taikka toiseen? Kovasti pohdin asioita, toivottavasti saan vastauksia ja kanssakeskustelijoita mukaan... :)
Hmm, eikö tällä palstalla ole tämän enempää syömishäiriöstä parantuneita/parantumismyönteisiä ihmisiä, kun niin hiljaiselta vaikuttaa...? Vai onkohan tämä muuten vain vähän käytetty palsta. :)