Ristit

Usein olen kuullut puhuttavan erilaisista risteistä. Jokaisella on omansa, vaikka joskus näyttää, ettei toisella ole mitään ristiä ja itsellä on niin raskas, että sitä töin tuskin jaksaa kantaa.

Myönnän, että olen usein miettinyt, että onko Jumala antanut minulle liian raskaan ristin. Asiat, jotka tekevät ristini raskaaksi, jätän nyt kertomatta.
Onko kukaan muu miettinyt tällaisia asioita?
18893
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 18

Vanhimmat

Monesti tuntuu, ettei elämässäni muuta olekaan - kaikki voimat tuntuvat menevän ristin kantamiseen, jos ne edes riittävät. Oikeastaan rasittaa omien murheideni veivaaminen, eivät ne mihinkään häviä... Varmaan kaikki jo tietävät ongelmani, lienee turha niitä enää kerrata.

Äänestä

On monta kertaa tullut mietittyä että miten paljon se tuo ihminen kestää ja milloin sitä uupuu taakan alla. Vaan on se tuo Jumala antanut voimia tähän asti ja omastaan huolen pitänyt. Joskus tuntuu että, ei jaksa enää edes itkiä tai hengittää. Monesti on tullut mieleen että kun tuo Luoja ottas pois niin olis paljon helpompaa. Täällä sitä vain mennään päivä kerralaan ja joskus pitää ihan laskia tunnit ja minnuutit kun uupumus valtaa. Justiinsa kun tuntuu että jotenki helpottaisi niin eiköhän taas tule jotakin vastoinkäymistä ja taas mennään että nokka maataviistää ja tuntuu että ei jaksa enempää.

Äänestä
  • Ymmärrän täysin. Juuri sellaista se elämä tahtoo olla. On tietysti niinkin, että ihmisillä on yksilölliset voimavarat kantaa niitä ristejään. Toiset ottavat asiat raskaammin.

    Äänestä

Eikä' Jeesus eikä meidän tarvitse kantaa kuin omamme. Mutta kuten tiedät että Pappeja on siellä niinkuin täälläkin ja he kyllä osaavat lastata heikkojen ihmiosten olille taakkoja.

Jeesus sanoo ettei hänen kuormansa ole kuin keveä vain, ja hänen ikeensäkkin on sovelias , sieltä ei kyullä painolasteja tule, mutta niin en taida sanoakkaan.
Taidat arvatakkin missä nämät ristit rakennetaan meille kannettavikis, olet ehkä lukenut jotakin viestejäni täällä.

Äänestä

mutta lähinnä sillä tavalla,miksi toisille annetaan näitä ristejä...äitini sairastamisen loppuvaiheessa olisin voinut vaihtaa paikkaa hänen kanssaan ja rukoilinkin...se oli 13-vuotiaan ajatusta.Nyt taas mietin samaa isäni kohdalla,joka on syövän loppuvaiheessa ja veljeäni ,jolta leikattiin syöpä vuosi sitten.
Mietin myös paljon niitä,jotka ovat menettäneet käytännöllisesti kaiken elämässään(läheiset ihmiset,kodin,kotimaan),ja silti he jaksavat iloitakin pienistäkin asioista.Toiset meistä ovat vahvoja,itse haen vahvuutta rukoilemalla ja yrittämällä ajatella,että tämä on minun elämääni,ja osin voin risteihini ja taakkoihini vaikuttaa,ja osin taas en.Jaksamista sinulle,niin kuin kaikille muillekin.

Äänestä
  • Kulkeminenkin voi antaa lohtua.
    Toisen ristiähän emme voi kantaa ja mitenkä sitä keventäisikään, mutta että näkee vierellä jonkun kulkevan niin sekin antaa uutta voimaa kantaa se perille.

    Äänestä

  • vakas kirjoitti:

    Kulkeminenkin voi antaa lohtua.
    Toisen ristiähän emme voi kantaa ja mitenkä sitä keventäisikään, mutta että näkee vierellä jonkun kulkevan niin sekin antaa uutta voimaa kantaa se perille.

    isäni kohdalla näin olen yrittänyt tehdäkin,kun hän ei halua puhua asioista,jotka liittyvät kuolemaan.Olen sitten vain yrittänyt olla vierellä istumassa ja juttelemassa jostain muusta.Uskon,että se antaa isälleni lohtua,vaikka hän ei sitä kykene sanomaan minulle.

    Äänestä

  • Apple18v kirjoitti:

    Monesti olen miettinyt sellaista asiaa, että kun ihmisellä on joku risti, tai kun on joutunut läpikäymään vaikeita asioita, esim menetyksiä, niin elämään on tullut ihan uusi ulottuvuus, syvyys. Sinusta Apple huokuu sellaista syvyyttä, kypsyyttä, jota monessakaan 18 vuotiaassa ei vielä ole (eikä tarvitsekaan), eikä monessa vanhemmassakaan..
    No.. jokaisella on tietty omat ristinsä, isommat tai pienemmät. Mutta halusin vain sanoa, että jos jaksaisimme nähdä ristimmekin siinä valossa, että elämämme niiden myötä saa syvyyttä, ja miettiä mitä meille puhutaan tai viestitetään niiden kautta. On rikkautta omistaa erilaisia ystäviä, niitä jotka ovat käyneet "pintaa syvemmällä" kuin myös niitä pinnalla "luistelijoita". Ja se tosiseikka on hyvä muistaa ja hyväksyä ystävissä, ettemme edes vaatisi esim. syvällisempiä keskusteluja jos toisella ei ole niihin eväitä. Kaikella on oma aikansa, eletään elämämme jokainen hetki; aika on nauraa, aika itkeä...
    Voimia Sinulle edelleenkin, muistan sinua!

    Äänestä

  • Kiwi kirjoitti:

    kauniista sanoistasi.Tänään onkin ollut itkun aika,sillä isä ei jaksa enää kauan.Ja kumma kyllä,minä suren häntä,en itseäni,sillä en tiedä,mitä hän ajattelee tällä hetkellä;hän kun ei halua puhua.Aiemmin hän oli harras uskovainen,ev.luterilaiseen kirkkoon kuuluva,ja keskustelimme usein kuolemastakin.Nyt,kun se on lähellä,on niin hiljaista.Sen olen toki ymmärtänyt,että jos isä ei halua keskustella,en minä häntä siihen enää ole painostanutkaan.Onneksi asun nyt täällä vanhimman siskon luona,ja isä on saman kaupungin terveyskeskuksessa,että voi käydä koulupäivien jälkeen katsomassa.Voimia myös sinulle,kaunis ajatus täältä,terveisin Apple.P.s oikea nimeni on Maria,mutta palstalla on jo toinen Maria,niin onpa nyt sitten tämä "Omppu".

    Minuakin rupesi itkettämään, itketään yhdessä. Muutama vuosi sitten elin samanlaisia hetkiä äitini vuoteen äärellä kuin sinä nyt isäsi. Ei siinä tarvitse välttämättä puhua, ei äitinikään jaksanut, oltiin hiljaa käsi kädessä. Vaikka se oli henkisesti todella raskasta aikaa, olen ikuisesti kiitollinen siitä, että minulla oli mahdollisuus olla hänen lähellään silloin, ja että sain olla hänen vierellään kun hän nukahti pois. Se oli niin kaunis hetki, ilta-aurinko valaisi huonetta, se oli sunnuntai-ilta.
    Silloin ajattelin, että eihän kuolemassa ole mitään pelottavaa, eikä sillä hetkellä vielä tajunnut sen lopullisuuttakaan, oli vain rauha. Ei ollut enää sairautta eikä kipuja.

    Itku vapauttaa ja lohduttaa; itku huuhtelee patoumat ja mustan veden sisältä. Kun osaa itkeä, asiat ovat hyvin... niin terapeuttini on minulle sanonut. Olen tänäänkin pohtinut elämääni, se tuntuu monesti raskaalta ja turhalta. Tämä ja viime viikko ovat olleet taas masennuksen raskainta jaksoa, ei ole ollut päivää, ettenkö olisi itkenyt.

    Äänestä

  • usk.m kirjoitti:

    ja sinulle,usk.m.:minullakin on kausia,jolloin mietin elämäni tarkoitusta,ja silloin itku ja ahdistus on herkässä.Itkenkin ajoittain paljon...mutta toisaalta se on niin kuin sanoit helpottavaa,vapauttavaakin itkua,vaikka ahdistava asia sinänsä ei väisty.Ajatuksen kautta sinulle myötätuntoa ja osanottoa suruihisi,hyvää yötä toivotellen Apple.

    Äänestä

  • usk.m kirjoitti:

    Itku vapauttaa ja lohduttaa; itku huuhtelee patoumat ja mustan veden sisältä. Kun osaa itkeä, asiat ovat hyvin... niin terapeuttini on minulle sanonut. Olen tänäänkin pohtinut elämääni, se tuntuu monesti raskaalta ja turhalta. Tämä ja viime viikko ovat olleet taas masennuksen raskainta jaksoa, ei ole ollut päivää, ettenkö olisi itkenyt.

    vaikka joskus siltä tuntuisi.
    Hei oletko koskaan miettinyt esim ystäväpalveluun ryhtymistä (esim. punaisen ristin tms)? Ajattelin vain, että on niin paljon ihmisiä jotka kaipaa ystävää (ajattelen lähinnä vanhuksia) ja puhekumppania. Ja Sinulla selvästikin olisi eväitä siihen. Minusta tuntuu että se voisi olla lääkettä myös masennukseen. (Huom. tuntuu.. en todellakaan tiedä!)

    Itsellänikin on kyllä ollut pienempiä, lyhytkestosempia masennusjaksoja (ovat varmaan ihan eri asia kuin sinun kokemasi, mutta...) ja silloin päiviin on tuonut tarkoitusta ja iloa kun on voinut tuottaa toiselle jotain iloa, joskus se on ollut ihan huomaamatta tuotettu ilo, josta on saanut positiivista palautetta.

    Mutta ajattelen myös, että vanhuksilla on niin korvaamatonta elämänviisautta, että jo pelkästään heidän kuunteleminen voisi asettaa monia asioita oikeisiin mittasuhteisiin. En millään lailla halua aliarvioida sinua ja tilannettasi, haluaisin vain auttaa. Toivon auringon paistetta huomiseen päivääsi, siitä tulee Sinullekin Hyvä Päivä, tarkoituksellinen!
    PS. Urheiletko? Jos et, niin pistäppä lenkkitossut jalkaasi ja tee pieni lenkki huomenna vaikka kävellen, ja seuraavana päivänä vähän pitempi. Nähdään lenkillä ja hymyillään kun vastaan tullaan!

    mihin pystyn ja mihin en. Onhan tietenkin niin, että yksin ollessa ongelmat vain lisääntyvät ja saavat kohtuuttomat mittasuhteet. Minä todellakin olen yksin, ei ole ketään sellaista ystävää, jota tapaisin tosielämässä. Puhelimen ja netin välityksellä kyllä, muttei muuten.

    Harrastan erästä kamppailulajia, juoksu on tylsää... paitsi aina kesäisin olen tuotakin lajia harrastanut. Ai niin, tämä masennus on ollut kaverina jo vuosia, yläasteelta lähtien tai hiukan aiemmin.

    Mitä jos kokeilisit mihin pystyt, vähän kerrallaan.. Eihän kukaan voi tietää mihin pystyy, jos ei kokeile. Itse olen lyönyt kyllä monta kertaa päätäni seinään kun johonkin en olekaan kyennyt, mihin luulin resursseja olevan. Mutta tämähän on "vain" elämää, siihen kuuluu myös epäonnistuminen. Ja ilman riskinottoa ei ainakaan voi onnistua. Korostan vielä ettei minulla todellakaan ole mitään terapeuttista asiantuntemusta, ehkä jotain olen kuitenkin perinnöksi saanut..

    Ja se että masennus on ollut seuralaisesi teinivuosista lähtien, ei oikeuta sitä kulkemaan seuralaisenasi ikuisesti. Jos saan suositella sinulle kirjaa Brandon Bays "The Journey", on ilmestyny varmaan myös suomeksi, luulisin. (An extraordinary guide for healing your life and setting yourself free). Suosittelen lämpimästi myös muille joilla on "tunneperäisiä" ongelmia.

    tämä ole sairaus, vaan seuraus siitä, mitä olen joutunut kokemaan - vaikka ei tietenkään voi vetää suoraan päätelmiä perheoloistani. Kun on syvästi masentunut, mikään ei kiinnosta. Mihinkään vähänkään vaativaan ei ole resursseja, lukeminen esimerkiksi vaikeutuu huomattavasti. Juuri tuosta syystä olen nytkin ihan "down", pitäisi lukea pääsykokeisiin, mutta ei se onnistu noin vain. Olen yrittänyt pakolla vääntää, mutta ei.

    Olen lukenut paljonkin erilaisia kirjoja masennuksesta, homoudesta, sosiaalisista fobioista ja jännittämisestä. En hirveästi niistä ole hyötynyt, vaikka joitakin hyviä ajatuksia on tarttunut.

    Minusta se on hirveän positiivista että olet pystynyt täällä purkamaan tuntojasi, mutta vielä tärkeämpää olisi kuitenkin että sinulla olisi lähelläsi todellisia ihmisiä, ei vain meitä nimimerkkejä. Ja onhan sinulla, terapeuttisi ainakin. Kaikki me tarvitsemme toista ihmistä, toivon sydämestäni, ja rukoilen että löytäisit lähellesi luotettavia ihmisiä, ihan arkisiin juttuihin kuin myös syvällisempiin pohdintoihinkin. Mutta ihme olisi jos ne kävelisivät tosta vain ovesta sisään. Niitä on mentävä vastaan, että löytävät luoksesi. Voimia Sinulle, ja nähdään siellä lenkillä;)

    mistä päin olen, niin ehkä joku haluaisikin tutustua (mitä epäilen kylläkin). En uskalla edes ilmansuuntaa sanoa... minut tunnistettaisiin ihan varmasti.

    On tosi, ettei kukaan tule minua hakemaan mihinkään. Tuntuu kuitenkin oudolta ajatella, että joku olisi kaverini. Minulla ei ollut niitä edes lapsena, ei yhtäkään. Osaisinko edes olla kenenkään kanssa?

    Kiitos sinulle sanoistasi.

    Äänestä

Kommentoi aloitusta

VL nainen kirjoitti:

Usein olen kuullut puhuttavan erilaisista risteistä. Jokaisella on omansa, vaikka joskus näyttää, ettei toisella ole mitään ristiä ja itsellä on niin raskas, että sitä töin tuskin jaksaa kantaa.

Myönnän, että olen usein miettinyt, että onko Jumala antanut minulle liian raskaan ristin. Asiat, jotka tekevät ristini raskaaksi, jätän nyt kertomatta.
Onko kukaan muu miettinyt tällaisia asioita?

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu