En tiedä, miksi tunnen itseni niin pohjattoman yksinäiseksi. Tunnen oloni onnettomaksi ja rakkaudettomaksi, minua ei oikeasti rakasta kukaan. Paitsi lapseni, pieni ihmisenalku. Mutta kukaan mies ei ole ikinä rakastanut minua, oikeasti.
Olen ollut surkeassa avoliitossa viimeiset vuodet, en edes tiedä miksi olen tuossa suhteessa ollutkaan. Varmaan siksi, koska on ollut niin hyvä olla, kun olen saanut rakastaa sydämeni kyllyydestä vaikka minua mies ei ole kyllä rakastanutkaan.
Se repii. Itsellä on tunteita sydän täynnä ja ei sitä aikuista kumppania, jolle ne tunteeni saisin tuhlata.
Sekin repii, etten minä riitä enkä kelpaa. Mikä minussa oikein on vikana!
Tai no, tiedän, olen ruma. Pieni juttu, mutta riittävän iso vaikuttaakseen näköjään niin kovin moneen asiaan.
Olen sitkeästi läpi elämäni yrittänyt uskoa siihen,että jossain on joku minuakin varten ja että kyllä löydän sen puoliskoni joskus. Joskus teininä jaksoin sillä,että ajattelin kolmikymppisenä elämäni olevan jo aivan erilaista ja että minulla toivottavasti on monta lasta ja ihana mies.
Pian olen nelikymppinen enkä ole vieläkään sitä toista puoliskoani tavannut, sitä, joka rakastaisi mua täydestä sydämestään ja olisi tukena tuulissa ja tuiskuissa.
En jaksa enää. Nyt luovutan... Rakkauden etsimisen tai siitä unelmoimisen. Elän siis vain lapseni kanssa, vaikka sydän taitaa vuotaa verta tämänkin päätöksen takia.
Tietenkin on upeaa,että minulla on lapseni, mutta kyllä aikuinen kaipaa sitä rakastettuakin. Minä ainakin kaipaan.
Olen ollut surkeassa avoliitossa viimeiset vuodet, en edes tiedä miksi olen tuossa suhteessa ollutkaan. Varmaan siksi, koska on ollut niin hyvä olla, kun olen saanut rakastaa sydämeni kyllyydestä vaikka minua mies ei ole kyllä rakastanutkaan.
Se repii. Itsellä on tunteita sydän täynnä ja ei sitä aikuista kumppania, jolle ne tunteeni saisin tuhlata.
Sekin repii, etten minä riitä enkä kelpaa. Mikä minussa oikein on vikana!
Tai no, tiedän, olen ruma. Pieni juttu, mutta riittävän iso vaikuttaakseen näköjään niin kovin moneen asiaan.
Olen sitkeästi läpi elämäni yrittänyt uskoa siihen,että jossain on joku minuakin varten ja että kyllä löydän sen puoliskoni joskus. Joskus teininä jaksoin sillä,että ajattelin kolmikymppisenä elämäni olevan jo aivan erilaista ja että minulla toivottavasti on monta lasta ja ihana mies.
Pian olen nelikymppinen enkä ole vieläkään sitä toista puoliskoani tavannut, sitä, joka rakastaisi mua täydestä sydämestään ja olisi tukena tuulissa ja tuiskuissa.
En jaksa enää. Nyt luovutan... Rakkauden etsimisen tai siitä unelmoimisen. Elän siis vain lapseni kanssa, vaikka sydän taitaa vuotaa verta tämänkin päätöksen takia.
Tietenkin on upeaa,että minulla on lapseni, mutta kyllä aikuinen kaipaa sitä rakastettuakin. Minä ainakin kaipaan.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kirjoituksesi on kaikesta melankoonisuudestaan huolimatta niin kaunis, että on korkea kynnys vastata siihen, ettei turmelisi sen hienoutta ja hienovaraisuutta.
Ilmeisesti puhut ulkoisesta kauneudesta tai rumuudesta, mutta kirjoituksesi perusteella sinulla on aimo annos sisäistä kauneutta, jota ilmeisesti läheisesi eivät osaa arvostaa vaan pitävät sitä itsestään selvyytenä.
Jokainen ihminen etsii suurta rakkautta, mutta hyvin harva pystyy kertomaan löytäneensä sellaista. Suurimmalla osalla se on vain jotain, jonka parissa päivät kuluvat ilman sen suurempaa merkitystä. Voi olla niinkin, että etsit ja odotata sellaista, mikä ei edes tilastollisesti ole mahdollista monellekaan. Hienon luonteesi vuoksi etsit täydellisyyttä ja kun sitä ei ole kohdallesi sattunut niin olet muodostanut päätelmän ettei mitään ole. Kylmänkin ulkoisen olemuksen alla useinkin sykkii kohtalaisen lämmin sydän. Se vaan pitää jotenkin löytää sieltä. Sitä en osaa sanoa, miten.
Sinulla on kuitenkin paljon, kun rakastat lastasi ja pidät häntä elämäsi tärkeimpänä kiinnekohtana. Niin äidit pitävät ja on arvokasta, että on mitä pitää. Se varaus kuitenkin pitää realisoida, että lapsi ei ole ikuisesti luonasi vaan vain tietyn loppujen lopuksi lyhyen ajan. Kun sen ajan rakastaa niinkuin vain äiti voi rakastaa, kehittyy siitä elämän pituinen ihmissuhde, joka yleensä on kiinteämpi ja antoisampi kuin miehen ja naisen välinen suhde. Lapsesta saa olla aina kiitollinen.
Vaikka et miestä löytäisikään rinnallesi niin sinulla on kuitenkin paljon lapsesi muodossa. Kaikilla ei ole sitäkään. Ole onnellien lapsestasi ja etsi aikuista seuraa ilman suuren rakkauden unelmaa. Rakkaus tulee yleensä silloin, kun sitä vähiten odosttaa.
...vastauksestasi.
Olen etsinyt aivan "tavallista" miestä kumppanikseni. Olen luonteeltani aika joustava, joten en ole pitänyt rimaa mitenkään liian korkealla. Ylipäätään olen kiinnostunut tutustumaan kaikenlaisiin ihmisiin ja uskon aina ihmisten hyvyyteen. Kunnes toisin todistetaan...
Ja kyllä, on minullakin seurustelukumppaneita ollut. Yksi suuri rakkaus. Muut ei niinkään suuria. Ja joka ikinen kerta on ollut sellainen tunne,ettei mies ole rakastanut minua.
Olen mittaamattoman kiitollinen omasta lapsestani. Toivon,että meidän keskinäinen äiti-lapsi-suhteemme tulee olemaan lämmin ja luottamuksellinen läpi elämän.
Silti. En osaa sanoa, koska tämä yksinäisyyden tunne poistuu...