Olen mies ja aivan rikki

Nainen kuulostaa narsistiselta. Olisi pitänyt saada kaikki, miehiä liuta ympärille. Ja sinut tekemään lapsia, muut miehet pelkäksi huviksi?

Kannattaa ehkä onnitella itseään jos ei mennyt vuosikausia suhteessa.

Ootko miettinyt, että voi mennä asiat pahasti sekaisin, koska kerrot olevasi epävarma, mutta tekstin perusteella et näytä siltä. Tuon perusteella vaikutat ulkoisesti itsevarmalta. Et taivu kiukutteluun ja niin edelleen.

Olen samaa mieltä. Sun täytyy selvittää oma pääsi asioista. Olet analysoinut paljon, mutta tunteita varmaan käsittelemättä. Olisi epäreilua aloittaa uusia juttuja kieriskellen ajatuksissa, toiselle osapuolelle, joka ei ole syyllinen historiaasi. Saatat kerätä hankaluuksia, samanlaisia suhteita. Viimeinen kappale kertoo jotain tunteistasi. Olet mahdollisesti laittanut niitä sivuun koko suhteen aikana. Sellainen harmittaa ja sitten tuntuu kuin ei pääsisi eteenpäin. Tiedän sattuneesta syystä.

Gynii kirjoitti:

Olen samaa mieltä. Sun täytyy selvittää oma pääsi asioista. Olet analysoinut paljon, mutta tunteita varmaan käsittelemättä. Olisi epäreilua aloittaa uusia juttuja kieriskellen ajatuksissa, toiselle osapuolelle, joka ei ole syyllinen historiaasi. Saatat kerätä hankaluuksia, samanlaisia suhteita. Viimeinen kappale kertoo jotain tunteistasi. Olet mahdollisesti laittanut niitä sivuun koko suhteen aikana. Sellainen harmittaa ja sitten tuntuu kuin ei pääsisi eteenpäin. Tiedän sattuneesta syystä.

Lue lisää

olin tuota tekstiä kirjoittaessa aika liikuttuneessa tilassa.

Olette aivan oikeassa, olen tuota käännellyt ja väännellyt edestakas. Puhunut osan kokemustani muutamalle ystävälle, aloitin tänään Raimo Mäkelän Sydämen haava nimisen kirjasen ja suosittelen vastaavia kokeneelle.

Ilmoitin myös ihmiselle jolle olen kirjoitellut treffit24:lla että tarvin lisäaikaa selvitellä pääni. Toivottavasti tämä selkiytyy tästä ja todellakin on väärin sotkea muita syyttömiä tähän.

niin ja tarkoitin epävarmuudella sitä, että tosiaan luotan itseeni muissa asioissa, mutta parisuhteet on ollu mulle vaikea asia ja siksi koen epävarmuutta niiden onnistumisissa.
ja kun luen tuon tekstini uudelleen, näköjään elättelen vieläkin tyhmiä toiveita vaikka tiedän, että jatko olisi turmioksi. En vain pysty käsittämään, miten ihminen voi muuttua tai syntyä tuollaiseksi. Kait sitä vieläkin uskoo ihmisten synnynnäiseen hyvyyteen.

mutta nyt vaikenen tällä palstalla ja aloitan paranemisprosessin.

Eräs ystäväni sanoi taannoin näin: naisia ja busseja tulee aina uusia. Hölmön lausahduksen takana on myös osa totuutta. Aikaa suhteesta toipuminen tietenkin vie. Sitten joskus kun olet löytänyt oikeasti kivan naisen, olet vain tyytyväinen että suhteesi tämän naisen kanssa päättyi. Tärkeintä ihmissuhteissa on se, ettei koko elämä ole kiinni yhdessä ihmisessä. Jokainen tarvitsee parisuhteen lisäksi muita ihmissuhteita, ystäviä, sukulaisia, työtovereita.
Olen aikoinaan elänyt samanlaisessa suhteessa kuin sinä. Minäkään en olisi halunnut päästää irti. Mutta kun toista ei voi pakottaa rakastamaan. Ja loppujen lopuksi eihän semmoisessa suhteessa ole mitään järkeä, jos puoliso haluaa muitakin.

kohteet v... kirjoitti:

Eräs ystäväni sanoi taannoin näin: naisia ja busseja tulee aina uusia. Hölmön lausahduksen takana on myös osa totuutta. Aikaa suhteesta toipuminen tietenkin vie. Sitten joskus kun olet löytänyt oikeasti kivan naisen, olet vain tyytyväinen että suhteesi tämän naisen kanssa päättyi. Tärkeintä ihmissuhteissa on se, ettei koko elämä ole kiinni yhdessä ihmisessä. Jokainen tarvitsee parisuhteen lisäksi muita ihmissuhteita, ystäviä, sukulaisia, työtovereita.
Olen aikoinaan elänyt samanlaisessa suhteessa kuin sinä. Minäkään en olisi halunnut päästää irti. Mutta kun toista ei voi pakottaa rakastamaan. Ja loppujen lopuksi eihän semmoisessa suhteessa ole mitään järkeä, jos puoliso haluaa muitakin.

Lue lisää

Totta, kylläpäs nyt alkaa tuntumaan siltä että elämä voittaa... Oikeastaan niin on tuntunutkin mutta muiden mielipiteiden lukeminen tuo varmuutta ja vahvistusta omiin ajatuksiin.

Jälkiviisaus on se paras viisaus ja todentotta maailma on täynnä naisia jotka osaavat arvostaa toista ja käyttäytyä ja ennenkaikkea rakastaa aidosti toista muutenkin, kuin omien itsekkäiden tavoitteiden saamiseksi...

Suhteen loppuminen on kuitenkin jostain syystä myös henkilökohtainen tappio ja epäonnistuminen, mutta tuon varmaan saan tämänkin pois päiväjärjestyksestä.. aiemminkin on näitä ollut, muttei aivan tämmöistä kuitenkaan.

Olet tehnyt aivan oikein, harmi että sait kestää noin pitkään...
Minulla on aivan vastaavanlaisia kokemuksia miehestä ja sitä kesti vuoden, ennen kuin tajusin hänen ns. kusettavan minua, Rumasti sanottuna.
Älä lannistu... minäkin olen edennyt pikku hiljaa eteenpäin, vaikka tunteet jylläävät sisälläni kuin tulivuori.
Päätin etten aloita uutta suhdetta, ennen kuin olen vakaa ja valmis aloittamaan.
Aina se kirpaisee raadollisesti, mutta hu
Voi hyvin ja jaksamisia, kesä tulee...ja hyvä mielikin...

missä murusi on... kirjoitti:

Olet tehnyt aivan oikein, harmi että sait kestää noin pitkään...
Minulla on aivan vastaavanlaisia kokemuksia miehestä ja sitä kesti vuoden, ennen kuin tajusin hänen ns. kusettavan minua, Rumasti sanottuna.
Älä lannistu... minäkin olen edennyt pikku hiljaa eteenpäin, vaikka tunteet jylläävät sisälläni kuin tulivuori.
Päätin etten aloita uutta suhdetta, ennen kuin olen vakaa ja valmis aloittamaan.
Aina se kirpaisee raadollisesti, mutta hu
Voi hyvin ja jaksamisia, kesä tulee...ja hyvä mielikin...

Lue lisää

Mietiskelin tuota surullisuutta ja tunteiden jylläystä. En aiemmin saanut selvää mille surin. Nyt tuntuu, että surin lähinnä sitä pettymystä. Tavallaan sitä haavekuvaa joka ei ollutkaan totta. Miksi erehdyin tai annoin asioiden tapahtua tai jatkua. En surrutkaan menetettyä ihmistä vaan surin itseäni (jos tuosta mitään tolkkua saa)

Ihminen on tosiaan liian ankara itselleen ja vaikka parisuhteenmuodostamisessa tuntuu olevan ihmisillä kiire, pitää olla taas valmis avaamaan sydämmensä uudelle ihmiselle mutta se onnistuu vain, vain ja ainoastaan silloin kun edelliset haavat ovat parantuneet.
uskon nyt itsekin, että olisin valmis "avaamaan sydämmeni jälleen" kun riittävän luotettava ja ennenkaikkea rakastettava ihminen saapuu elämääni. Kunhan tietäisin mistä sellaista kannattaa alkaa hakemaan.

On tietty joitain sellaisia tapauksia, mutta mä epäilen sitä, että alkoholi vaikuttaisi ihmisiin ihan kauhean paljon. Ehkä se on enemmän se mielentila, kun juo. Ja sitten toisilla vaihtelee mielialat sillä tavalla, että parhaiten tuntevat ihmisetkin joskus ihan suotta kyselevät olenko juonut. Koska joskus on hiljainen olo ja joskus ei. Mä oikeastaan aika harvoin missään ihmisten ilmoilla olen edes juonut mitään. Oon tottunut menemään aina yksin paikasta toiseen, niin on pakko ajaa. Ja tietty äiti on kieltänyt kaikella mahdollisella uhaten juopottelun jos ei ole miestä turvana. Onhan sitä kieltoa joskus ihan kiellon rikkomisen vuoksi pitänyt uhmata, mutta muuten ei.
Oon aina miettinyt, että kuulostaa aika selitykseltä, mutta tasan yksi vanha miespuolinen tuttu halaa aina ja halaan siis takaisin ja se on homo. Sen takia se kai tuleekin aina halaamaan, koska se on ihan jännityksetöntä. Mutta voisi siitäkin ajatella jotain pahaa. Ja saada suotta huonon olon. Paljon varmaan on tilanteita, jotka voi lukea monella tavalla.
Mä luulen, että mustakin voi joskus saada helposti vähän väärän kuvan. Tai että oikeastaan ihmisistä saa sen kuvan, mitä haluaa. Etenkin jos keskittyy ulkoisiin asioihin eikä luota sisäisiin. Mä luulen, että ulkoiset olosuhteet ei aina vastaa sitä, mitä ihmisen sisällä on.
Toisaalta se ei ainakaan mua haittaa, jos joku luulee musta väärin, koska itse tiedän miten asia on.

Te ette vaan pystyneet siihen avoimuuteen tarpeeksi. Koska jos olisitte pystyneet, olisitte kyenneet selvittämään nuokin asianne. Joten ehkä se on hyväksikin, että huomaa ajoissa, että ei onnistu. Että ei ole sillä tavalla luotu yhteen, että se keskustelu ja sellainen onnistuisi. Parempi aina huomata se heti eikä myöhemmin. Vaikka varmaan teidän keskinäinen luottamus olisi kasvanut vähän tottumisen ja ajan kanssa helpottaen asioita. Ehkä joskus sellaiset tummat pilvet ja karikkoiset alut on vaan olemassa testatakseen ja osoittaakseen, että pitääkö olla yhdessä. Onko tarpeeksi tahtoa ja kykyä selvitä vaikeista hetkistä käsi edelleen kiinni toisen kädessä. Luulen, että siksi sellaisia joutuu kokemaan.
Joskus jotkut ihmiset ehkä tuottavat toisilleen lähinnä tuskaa eikä mitään muuta.
Tietenkin ylitsepääsemisen kanssa tuntee tuskaa, jos välitti. Joskus se tuska pyyhkäisee ylitse aaltona yhtenä hetkenä ja joskus se jakautuu pidemmälle ajalle.
Mä tunsin vahvasti erästä miestä kohtaan joskus. Enkä koskaan ole kokenut sellaista tunnetta maailman romahtamisesta ja siitä, että maailma kaatuu päälle ja kuolen, kuin silloin kun se loppui. Mutta sellaisetkin asiat kestää. Ja ajattelen, että mielummin olen kokenut kaikki asiat, joita olen kuin että en olisi ja en uskoisi selviäväni sellaisista koskaan. Se tuntuu tuskaiselta, kun sellainen ihminen satuttaa, jolle halusi uskaltaa avata sydäntään ja päästää sen sinne. Toivoi, että se kävelisi siellä varovasti, ei koskisi kovaa ettei satu ja koskisi hiljaa etten säikähdä. Ymmärrän, että ehkä sitäkin sattui. Joskus mietin sattuiko sittenkään. Ja miksi se halusi satuttaa niin pahasti.
Mutta mä oikeasti ymmärrän sen, että joskus voi olla ollut tosi raskasta.

En mä nyt oikein osannut niitä ajatuksia kirjoittaa, joita sun koskettava kirjoitus toi takaisin mieleen. Kun luin mitä kirjoitin, se kuulosti ihan typerältä eikä se ollut tarkoitus, mutta vähän vaikea kai sisältä on joitain asioita saada ulos.

mieltäni.. kirjoitti:

On tietty joitain sellaisia tapauksia, mutta mä epäilen sitä, että alkoholi vaikuttaisi ihmisiin ihan kauhean paljon. Ehkä se on enemmän se mielentila, kun juo. Ja sitten toisilla vaihtelee mielialat sillä tavalla, että parhaiten tuntevat ihmisetkin joskus ihan suotta kyselevät olenko juonut. Koska joskus on hiljainen olo ja joskus ei. Mä oikeastaan aika harvoin missään ihmisten ilmoilla olen edes juonut mitään. Oon tottunut menemään aina yksin paikasta toiseen, niin on pakko ajaa. Ja tietty äiti on kieltänyt kaikella mahdollisella uhaten juopottelun jos ei ole miestä turvana. Onhan sitä kieltoa joskus ihan kiellon rikkomisen vuoksi pitänyt uhmata, mutta muuten ei.
Oon aina miettinyt, että kuulostaa aika selitykseltä, mutta tasan yksi vanha miespuolinen tuttu halaa aina ja halaan siis takaisin ja se on homo. Sen takia se kai tuleekin aina halaamaan, koska se on ihan jännityksetöntä. Mutta voisi siitäkin ajatella jotain pahaa. Ja saada suotta huonon olon. Paljon varmaan on tilanteita, jotka voi lukea monella tavalla.
Mä luulen, että mustakin voi joskus saada helposti vähän väärän kuvan. Tai että oikeastaan ihmisistä saa sen kuvan, mitä haluaa. Etenkin jos keskittyy ulkoisiin asioihin eikä luota sisäisiin. Mä luulen, että ulkoiset olosuhteet ei aina vastaa sitä, mitä ihmisen sisällä on.
Toisaalta se ei ainakaan mua haittaa, jos joku luulee musta väärin, koska itse tiedän miten asia on.

Te ette vaan pystyneet siihen avoimuuteen tarpeeksi. Koska jos olisitte pystyneet, olisitte kyenneet selvittämään nuokin asianne. Joten ehkä se on hyväksikin, että huomaa ajoissa, että ei onnistu. Että ei ole sillä tavalla luotu yhteen, että se keskustelu ja sellainen onnistuisi. Parempi aina huomata se heti eikä myöhemmin. Vaikka varmaan teidän keskinäinen luottamus olisi kasvanut vähän tottumisen ja ajan kanssa helpottaen asioita. Ehkä joskus sellaiset tummat pilvet ja karikkoiset alut on vaan olemassa testatakseen ja osoittaakseen, että pitääkö olla yhdessä. Onko tarpeeksi tahtoa ja kykyä selvitä vaikeista hetkistä käsi edelleen kiinni toisen kädessä. Luulen, että siksi sellaisia joutuu kokemaan.
Joskus jotkut ihmiset ehkä tuottavat toisilleen lähinnä tuskaa eikä mitään muuta.
Tietenkin ylitsepääsemisen kanssa tuntee tuskaa, jos välitti. Joskus se tuska pyyhkäisee ylitse aaltona yhtenä hetkenä ja joskus se jakautuu pidemmälle ajalle.
Mä tunsin vahvasti erästä miestä kohtaan joskus. Enkä koskaan ole kokenut sellaista tunnetta maailman romahtamisesta ja siitä, että maailma kaatuu päälle ja kuolen, kuin silloin kun se loppui. Mutta sellaisetkin asiat kestää. Ja ajattelen, että mielummin olen kokenut kaikki asiat, joita olen kuin että en olisi ja en uskoisi selviäväni sellaisista koskaan. Se tuntuu tuskaiselta, kun sellainen ihminen satuttaa, jolle halusi uskaltaa avata sydäntään ja päästää sen sinne. Toivoi, että se kävelisi siellä varovasti, ei koskisi kovaa ettei satu ja koskisi hiljaa etten säikähdä. Ymmärrän, että ehkä sitäkin sattui. Joskus mietin sattuiko sittenkään. Ja miksi se halusi satuttaa niin pahasti.
Mutta mä oikeasti ymmärrän sen, että joskus voi olla ollut tosi raskasta.

En mä nyt oikein osannut niitä ajatuksia kirjoittaa, joita sun koskettava kirjoitus toi takaisin mieleen. Kun luin mitä kirjoitin, se kuulosti ihan typerältä eikä se ollut tarkoitus, mutta vähän vaikea kai sisältä on joitain asioita saada ulos.

Lue lisää

En malta olla kommentoimatta vaikka ilmoitinkin etten enää kirjoittele lisää...

Olet selvästikin pohtinut omalta kohdaltasi asioita kypsästi ja olet varmaankin jo aikalailla sinut omien kokemustesi kanssa. Annoit kyllä lisää pohdittavaa omaan tapaukseeni.

Senverran haluan kuitenkin valottaa, että kyllähän se tilanne oli se, että naisella oli mielenterveydessä ongelmia, mutta oli hakeutunut hoitoon ja terapia lääkitys piti pitää asiat kurissa. Näin halusin uskoa ja niin aluksi olikin. Siksi kait kiinnostus psykologiaan ja keskustelu/avoimuushalukkuus. Valitettavasti hän ei itse muistanut pitää niistä kiinni. Näin siis itse koin tilanteen ja tavallaan uskon edelleenkin että paranemiseen on toivoa. En vain jaksanut niitä oikkuja ja nyt epäilenkin, että tiesin vain osan totuudesta.

Juurikin tuo tasapainoilu säälin ja ymmärryksen, toisaalta pettymyksen ja epäuskon välinen tasapainoilu sekoittaa mieltä. Jos pohdiskelen asiaa puhtaasti faktojen ja omien kokemusten perusteella. Tapaus on selvä ja olen helpottunut, että irtauduin ajoissa. Toisaalta ne puheet, tavoitteet parantumisesta ja suunnitelmat yhteisestä tulevaisuudesta saavat taas mielen taipumaan siihen suuntaan, että ehkä joskus tasapaino löytyy... Toisaalta kun puheet ja teot on ristiriidassa. Kaikki toiminta on yksyhteen naisnarsistin toiminnan kanssa. Ero oli yht'äkkinen ja nopea eikä mitään tai mikään saanut järkevää ja hyvässä hengessä tapahtuvaa keskustelua aikaiseksi.. Sekin viittaisi harkittuun ja suunnitelmalliseen toimintaan. Mitä enemmän toin epäkohtia esille ja esitin kritiikkiä, sitä kauemmas nainen loittoni. Mitään kunnon selityksiä en saanut, vain vastaukseksi moitteita. Vain kun toin esille omat heikkouteni ja virheeni.. jotain kiinnostusta syntyi myös toisessa päässä.

Viittasit oman exäsi tapauksessa suunnitelmalliseen erottautumiseen harvakseen keskusteluilla jne.. Kannatan tuota, mutta omassa tapauksessa toiminta oli kuin kaikki olisi jatkunut kuten ennen, harrastukset, shoppailut, auton lainailut ja jopa tavaroiden hankkiminen ilmaiseksi toiselle jne.. erosta oli kuitenkin vierähtänyt jo yli vuosi. Kaikki olisi sinällään ollut ehkä pienen selvennysten jälkeen ok mutta kun asiat piti pitää salassa ja lopulta ne kuitattiin vain ystävä kortilla( tai mustasukkaisuus kortilla). Ystävällä jonka kanssa elämä oli ollut tuskaa, alistamista ja toisen tunteiden huomioonottamattomuutta. Yleisestiottaen kärsimystä.

Mutta edelleenkin haluan korostaa, ettei tuo ollut se pääongelma. Ongelma muiden joukossa.
Toisaalta ainoa oikea henkilö näiden asioiden läpikäymiseen olisi tämä nainen, mutta en tällä hetkellä edes uskalla lähestyä häntä. Jotenkin jäi sellainen kuva ettei kannata sitä edes harkita. Täysin haluton keskustelemaan.

Kaikenkaikkiaan melkoinen sotku sanoisin, olen kyllä miettinyt omaa osuuttani asioiden kulkuun. Miettinyt syitä ja seurauksia. Oliko jokin tapahtuma joka sysäsi peruuttamattomasti asiat sille tolalle, että paluuta ei enää ollut. Ehkä ne mustasukkaisuuden tunteet olivat ne ainoat negatiiviset asiat joita voisi laskea sellaisiksi. En koskaan huutanut, möykännyt, yritin keskustella en painostaa, selvitellä en vaatia. Olin koko suhteen ajan avulias joskin väsynyt. Halusin auttaa aina kun pystyin. Yritin olla hyvä mies, mutta taisin siinä samalla olla liian tiiviisti lähellä. Asia tuli esille vasta eron jälkeen... halusi olla enemmän yksin.

Broken_but_not_fixed kirjoitti:

En malta olla kommentoimatta vaikka ilmoitinkin etten enää kirjoittele lisää...

Olet selvästikin pohtinut omalta kohdaltasi asioita kypsästi ja olet varmaankin jo aikalailla sinut omien kokemustesi kanssa. Annoit kyllä lisää pohdittavaa omaan tapaukseeni.

Senverran haluan kuitenkin valottaa, että kyllähän se tilanne oli se, että naisella oli mielenterveydessä ongelmia, mutta oli hakeutunut hoitoon ja terapia lääkitys piti pitää asiat kurissa. Näin halusin uskoa ja niin aluksi olikin. Siksi kait kiinnostus psykologiaan ja keskustelu/avoimuushalukkuus. Valitettavasti hän ei itse muistanut pitää niistä kiinni. Näin siis itse koin tilanteen ja tavallaan uskon edelleenkin että paranemiseen on toivoa. En vain jaksanut niitä oikkuja ja nyt epäilenkin, että tiesin vain osan totuudesta.

Juurikin tuo tasapainoilu säälin ja ymmärryksen, toisaalta pettymyksen ja epäuskon välinen tasapainoilu sekoittaa mieltä. Jos pohdiskelen asiaa puhtaasti faktojen ja omien kokemusten perusteella. Tapaus on selvä ja olen helpottunut, että irtauduin ajoissa. Toisaalta ne puheet, tavoitteet parantumisesta ja suunnitelmat yhteisestä tulevaisuudesta saavat taas mielen taipumaan siihen suuntaan, että ehkä joskus tasapaino löytyy... Toisaalta kun puheet ja teot on ristiriidassa. Kaikki toiminta on yksyhteen naisnarsistin toiminnan kanssa. Ero oli yht'äkkinen ja nopea eikä mitään tai mikään saanut järkevää ja hyvässä hengessä tapahtuvaa keskustelua aikaiseksi.. Sekin viittaisi harkittuun ja suunnitelmalliseen toimintaan. Mitä enemmän toin epäkohtia esille ja esitin kritiikkiä, sitä kauemmas nainen loittoni. Mitään kunnon selityksiä en saanut, vain vastaukseksi moitteita. Vain kun toin esille omat heikkouteni ja virheeni.. jotain kiinnostusta syntyi myös toisessa päässä.

Viittasit oman exäsi tapauksessa suunnitelmalliseen erottautumiseen harvakseen keskusteluilla jne.. Kannatan tuota, mutta omassa tapauksessa toiminta oli kuin kaikki olisi jatkunut kuten ennen, harrastukset, shoppailut, auton lainailut ja jopa tavaroiden hankkiminen ilmaiseksi toiselle jne.. erosta oli kuitenkin vierähtänyt jo yli vuosi. Kaikki olisi sinällään ollut ehkä pienen selvennysten jälkeen ok mutta kun asiat piti pitää salassa ja lopulta ne kuitattiin vain ystävä kortilla( tai mustasukkaisuus kortilla). Ystävällä jonka kanssa elämä oli ollut tuskaa, alistamista ja toisen tunteiden huomioonottamattomuutta. Yleisestiottaen kärsimystä.

Mutta edelleenkin haluan korostaa, ettei tuo ollut se pääongelma. Ongelma muiden joukossa.
Toisaalta ainoa oikea henkilö näiden asioiden läpikäymiseen olisi tämä nainen, mutta en tällä hetkellä edes uskalla lähestyä häntä. Jotenkin jäi sellainen kuva ettei kannata sitä edes harkita. Täysin haluton keskustelemaan.

Kaikenkaikkiaan melkoinen sotku sanoisin, olen kyllä miettinyt omaa osuuttani asioiden kulkuun. Miettinyt syitä ja seurauksia. Oliko jokin tapahtuma joka sysäsi peruuttamattomasti asiat sille tolalle, että paluuta ei enää ollut. Ehkä ne mustasukkaisuuden tunteet olivat ne ainoat negatiiviset asiat joita voisi laskea sellaisiksi. En koskaan huutanut, möykännyt, yritin keskustella en painostaa, selvitellä en vaatia. Olin koko suhteen ajan avulias joskin väsynyt. Halusin auttaa aina kun pystyin. Yritin olla hyvä mies, mutta taisin siinä samalla olla liian tiiviisti lähellä. Asia tuli esille vasta eron jälkeen... halusi olla enemmän yksin.

Lue lisää

jatkuu...

Tästäkin olisi voinut kertoa ajoissa vaan ei... Tuossakin oli taustalla se, että suhteen alussa mulle kerrottiin päivästä toiseen kuinka häntä ei olla huomioitu ja kuinka edellisissä suhteissa hänen tarpeitaan ei huomioitu. Eli käytännössä koin asian niin, että hän vaatii läsnäoloa.. Toki tein sen mielelläni. Aluksi tosin kyselin, että haluaako hän että "tulen huomennakin" ja lopultahan muutettiinkin yhteen. En tiedä miten ihmiset ymmärtää yhteenmuuttamisen. Siten kait, että asutaan yhdessä. En kyllä koskaan kieltänyt mihinkään menemistä ja kävin toki itsekin harrastamassa ja töissä tietysti. Nyt mietin asiaa niin, että tuo oli ehkä oikeakin ongelma mutta oliko se syy eroon? Tuskin. Mustasukkaisuus? Ehkä, mutta toisaalta tuokin oli oiretta aiemmassa viestissäni kertomistani tapahtumista. Toisaalta olihan Madelinekin mustasukkainen Danielille ja kuinkas lopulta kävikään?

Tosin en usko pettämiseen tässä tapauksessa, toista epäkunnioittavaan/väheksyvään käytökseen kylläkin.

nyt varmaan unohtuu kirjoittaa jostain asiasta mutta kirjoittelen lisää jos siltä tuntuu.

broken_but_not_fixed kirjoitti:

jatkuu...

Tästäkin olisi voinut kertoa ajoissa vaan ei... Tuossakin oli taustalla se, että suhteen alussa mulle kerrottiin päivästä toiseen kuinka häntä ei olla huomioitu ja kuinka edellisissä suhteissa hänen tarpeitaan ei huomioitu. Eli käytännössä koin asian niin, että hän vaatii läsnäoloa.. Toki tein sen mielelläni. Aluksi tosin kyselin, että haluaako hän että "tulen huomennakin" ja lopultahan muutettiinkin yhteen. En tiedä miten ihmiset ymmärtää yhteenmuuttamisen. Siten kait, että asutaan yhdessä. En kyllä koskaan kieltänyt mihinkään menemistä ja kävin toki itsekin harrastamassa ja töissä tietysti. Nyt mietin asiaa niin, että tuo oli ehkä oikeakin ongelma mutta oliko se syy eroon? Tuskin. Mustasukkaisuus? Ehkä, mutta toisaalta tuokin oli oiretta aiemmassa viestissäni kertomistani tapahtumista. Toisaalta olihan Madelinekin mustasukkainen Danielille ja kuinkas lopulta kävikään?

Tosin en usko pettämiseen tässä tapauksessa, toista epäkunnioittavaan/väheksyvään käytökseen kylläkin.

nyt varmaan unohtuu kirjoittaa jostain asiasta mutta kirjoittelen lisää jos siltä tuntuu.

Lue lisää

Tervetuloa "en enää kirjoita, ei kun kirjoitanpas"-kerhoon.

Pystyt varmaan samaistumaan siihen, kun kirjoititkin sinulle huudetun, että kriittinen ja syyttelevä ihminen, vaikka ei olisi sellainen huonossa hengessä, on joissain tilanteissa sellainen, jonka kanssa ei halua keskustella. Luoltaan työntävä, toisin kuin avoin ja omia virheitäänkin pohtiva. Etenkin jos on kyse loukkaantumisjutuista ja sellaisesta. Sen vuoksi keskustelua on varmaan syntynyt vain omien virheiden ja heikkouksien esiin tuomisen kautta. Ja voihan olla, että ne ovat herättäneet hänessä ymmärrystä ja välittämisen tunteita, jos muuten suhdettanne ajatellessa hänelle on herännyt vaikka negatiivisia tuntemuksia ja hänen on ollut vaikea haluta siksi jutella.
Minusta tuntui erikoiselta tuo, että näet nopean eron suunnitelmallisena. Itse koen sellaisen lähinnä jonkin erittäin suuren tunteen aiheuttamana. Suuri pettymys, suuri pelko, suuri viha tai suuri loukkaantuminen jne. Ainakin itse olen toiminut sillä tavalla. Se oli niin kuin yksi suuri romahdus. Tai pamahdus, jonka jälkeen ei kuule mitään pitkään aikaan. Juuri siltä minustakin tuntui, että en halua keskustella mitään. Kaikki on kuollutta enkä halua enää ajatella niitä asioita. Hellä ja minua ymmärtävä tapa lähestyä olisi saattanut saada napsahtamaan pois siitä. Mutta kaikenlainen muu keskustelu tuntui yököttävältä edes ajatuksena. Ja tuollainen reagointi juuri tuli siksi, että oli välittänyt paljon ja sattui paljon. Ajan kanssa sen asian on pystynyt käsittelemään parempaan muotoon ja ehkä yrittänyt ajatella toisenkin näkökulmasta vähän.

Salassapitäminen on todella ajattelematonta, mutta mulla siihen liittyy luottamusongelmia myös. Olisi todella helppo pitää aina ihan kaikki vain omassa tiedossa. Ja on vaikea kertoa toisille, vaikka asiat olisi mitättömiä. Ei jotenkin uskalla luottaa. En tiedä onko se sitä, että pelkää ettei ole hyväksytty tai sellainen ajatus, että jos joku tietää kaiken elämästäni, niin se pitääkin elämäni lankoja kädessään enkä minä. En tiedä onko sun tapauksessa tuollaista, mutta mä joudun tekemään tosi paljon työtä, että en aina salaisi kaikkea luottamusongelmien takia. Ehkä siihen voi liittyä sekin, että mun jutut on pienestä pitäen aina kerrottu eteenpäin ja haluan itse kontrolloida sitä.
Mutta ihan samaa mieltä olen kanssasi, että on väärin olla selkeennyttämättä tuollaista asiaa.

Mun mielestä ihmisten pitäisi ehkä yrittää miettiä vähemmän omassa persoonassa olevia juttuja. Niin kuin ne muka ajaisi ihmisiä pois. Jokaisesta kuitenkin tykätään kokonaisuutena juuri sen persoonan vuoksi.
Jokaisella on kokonainen maailma oman pään sisällä ja voi olla muita asioita, jotka vetävät mielen maahan. Jos niistä ei osaa kertoa, niin muut voivat äkkiä luulla, että heissä on jotain vikaa.

Jos kyseessä ei ole todella vakava mielenterveysongelma kuten vaikka skitsofrenia, niin pidän lääkkeitä ja terapiaa tärkeämpänä sitä, millaista polttoainetta ympäristö antaa ongelmille. Jossain ympäristössä (usein lämpimässä, läheisessä ja luotettavassa) ihmisellä on enemmän energiaa avata ongelmiaan ja tehdä työtä niiden kanssa. Rakentavassa ja lempeässä ympäristössä ongelmat asettuvat vähän parempiin mittasuhteisiin. Ja tuli mieleen, että keskustelunhaluinen ihminen voi keskustelu pyynnöillään toivoa myös, että toinen olisi helposti lähestyttävä ja tukisi jos on vaikea puhua. Kun ei se puhuminen kenellekään varmaan kovin helpolla tule.

Pystyn ehkä ymmärtämään tuollaisia vaikeita tunteita. Kun itsellä oli paljon toiveita ja halua yhteiseen tulevaisuuteen. Ja muutenkin lämpöisiä, intohimoisia ja sen sellaisia tunteita. Sellaisia ajatuksia, että tuntui jopa pelottavan vakaalta ajatus, että ne tunteet on ja pysyy. Ja sitten kaikki menee umpisolmuun, romahtaa. Ja nyt on käsitellyt asioita ja tietää pystyvänsä elämään ihan iloisena omaa elämää. Mutta joku sellainen pieni ajatus siitä toisesta jää. Siitä millaista sen kanssa olisi. Tai siis vaan se ajatus siitä vieressä. Vaikka itsensä saakin niistä ajatuksista eroon niin nopeasti kuin haluaa ajattelemalla vaan vähän realiteettejä. Hyvin nopeasti eli ei ne liikaa mielessä käy.

mieltäni.. kirjoitti:

Tervetuloa "en enää kirjoita, ei kun kirjoitanpas"-kerhoon.

Pystyt varmaan samaistumaan siihen, kun kirjoititkin sinulle huudetun, että kriittinen ja syyttelevä ihminen, vaikka ei olisi sellainen huonossa hengessä, on joissain tilanteissa sellainen, jonka kanssa ei halua keskustella. Luoltaan työntävä, toisin kuin avoin ja omia virheitäänkin pohtiva. Etenkin jos on kyse loukkaantumisjutuista ja sellaisesta. Sen vuoksi keskustelua on varmaan syntynyt vain omien virheiden ja heikkouksien esiin tuomisen kautta. Ja voihan olla, että ne ovat herättäneet hänessä ymmärrystä ja välittämisen tunteita, jos muuten suhdettanne ajatellessa hänelle on herännyt vaikka negatiivisia tuntemuksia ja hänen on ollut vaikea haluta siksi jutella.
Minusta tuntui erikoiselta tuo, että näet nopean eron suunnitelmallisena. Itse koen sellaisen lähinnä jonkin erittäin suuren tunteen aiheuttamana. Suuri pettymys, suuri pelko, suuri viha tai suuri loukkaantuminen jne. Ainakin itse olen toiminut sillä tavalla. Se oli niin kuin yksi suuri romahdus. Tai pamahdus, jonka jälkeen ei kuule mitään pitkään aikaan. Juuri siltä minustakin tuntui, että en halua keskustella mitään. Kaikki on kuollutta enkä halua enää ajatella niitä asioita. Hellä ja minua ymmärtävä tapa lähestyä olisi saattanut saada napsahtamaan pois siitä. Mutta kaikenlainen muu keskustelu tuntui yököttävältä edes ajatuksena. Ja tuollainen reagointi juuri tuli siksi, että oli välittänyt paljon ja sattui paljon. Ajan kanssa sen asian on pystynyt käsittelemään parempaan muotoon ja ehkä yrittänyt ajatella toisenkin näkökulmasta vähän.

Salassapitäminen on todella ajattelematonta, mutta mulla siihen liittyy luottamusongelmia myös. Olisi todella helppo pitää aina ihan kaikki vain omassa tiedossa. Ja on vaikea kertoa toisille, vaikka asiat olisi mitättömiä. Ei jotenkin uskalla luottaa. En tiedä onko se sitä, että pelkää ettei ole hyväksytty tai sellainen ajatus, että jos joku tietää kaiken elämästäni, niin se pitääkin elämäni lankoja kädessään enkä minä. En tiedä onko sun tapauksessa tuollaista, mutta mä joudun tekemään tosi paljon työtä, että en aina salaisi kaikkea luottamusongelmien takia. Ehkä siihen voi liittyä sekin, että mun jutut on pienestä pitäen aina kerrottu eteenpäin ja haluan itse kontrolloida sitä.
Mutta ihan samaa mieltä olen kanssasi, että on väärin olla selkeennyttämättä tuollaista asiaa.

Mun mielestä ihmisten pitäisi ehkä yrittää miettiä vähemmän omassa persoonassa olevia juttuja. Niin kuin ne muka ajaisi ihmisiä pois. Jokaisesta kuitenkin tykätään kokonaisuutena juuri sen persoonan vuoksi.
Jokaisella on kokonainen maailma oman pään sisällä ja voi olla muita asioita, jotka vetävät mielen maahan. Jos niistä ei osaa kertoa, niin muut voivat äkkiä luulla, että heissä on jotain vikaa.

Jos kyseessä ei ole todella vakava mielenterveysongelma kuten vaikka skitsofrenia, niin pidän lääkkeitä ja terapiaa tärkeämpänä sitä, millaista polttoainetta ympäristö antaa ongelmille. Jossain ympäristössä (usein lämpimässä, läheisessä ja luotettavassa) ihmisellä on enemmän energiaa avata ongelmiaan ja tehdä työtä niiden kanssa. Rakentavassa ja lempeässä ympäristössä ongelmat asettuvat vähän parempiin mittasuhteisiin. Ja tuli mieleen, että keskustelunhaluinen ihminen voi keskustelu pyynnöillään toivoa myös, että toinen olisi helposti lähestyttävä ja tukisi jos on vaikea puhua. Kun ei se puhuminen kenellekään varmaan kovin helpolla tule.

Pystyn ehkä ymmärtämään tuollaisia vaikeita tunteita. Kun itsellä oli paljon toiveita ja halua yhteiseen tulevaisuuteen. Ja muutenkin lämpöisiä, intohimoisia ja sen sellaisia tunteita. Sellaisia ajatuksia, että tuntui jopa pelottavan vakaalta ajatus, että ne tunteet on ja pysyy. Ja sitten kaikki menee umpisolmuun, romahtaa. Ja nyt on käsitellyt asioita ja tietää pystyvänsä elämään ihan iloisena omaa elämää. Mutta joku sellainen pieni ajatus siitä toisesta jää. Siitä millaista sen kanssa olisi. Tai siis vaan se ajatus siitä vieressä. Vaikka itsensä saakin niistä ajatuksista eroon niin nopeasti kuin haluaa ajattelemalla vaan vähän realiteettejä. Hyvin nopeasti eli ei ne liikaa mielessä käy.

Lue lisää

Eron suunnitelmallisuuden taisin tarkoittaa sitä, että se ei tainnut olla sen päivän keksintö (tai eihän ne koskaan) mulle jäi sellainen mielikuva, ettei tuota ihan lonkalta ole keksitty vaan ajatus on joko kytenyt pitkään tai sitten jotain muuta ulkoista on tapahtunut ja siksi nopea päätös..
Tässä päästään sitten minun epävarmuusjuttuihin...
Kieltämättä omakin vastareaktio oli nopea ja en varmaan uhrannut aivosoluakaan käyttöön siinä tilanteessa. Pakkasin ja lähdin.
Voin vain arvailla eri vaihtoehtoja hänen nopealle toiminnalleen. Hänen mielestään syy oli ainakin sillä hetkellä mustasukkaisuus, mutta vaikea minun on tuota edelleenkin niellä kakistelematta. Hyväksyin paljon asioita hänessä, joita moni olisi kavahtanut mutta hän ei kestänyt yhtä minussa, joka olisi poistunut selkeällä ja yhteisymmärryksessä tapahtuneella kommunikoinnilla. Saattoi olla toki muitakin seikkoja muttei minulle siitä ainakaan kerrottu. Toki viaton/virheetön en varmaan minäkään ole ollut. Mutta haluan kyllä uskoa siihen, etten ainakaan omalla toiminnallani mitenkään lyönyt kapuloita rattaisiin parisuhteen eteen. Halusin rakentaa parisuhdetta luottamuksen ja yhteisymmärryksen varaan, mutta jotenkin vain jäi tunne, että teoriatasolle jäätiin noissa asioissa.
Rakkautta kait kuitenkin oli paljon.. niin haluaisin uskoa.

Mielenkiintoinen pointti tuo keskustelupyyntö... hmmm... kuulostaa kovinkin tutulta. Tuota harrastimme aikalailla varsinkin alussa.. "mitä ajattelet" kaikui aika montakin kertaa ilmaan. Aluksi suhtauduin hieman oudoksuen tuohon. Jos olin vähänaikaa hiljaa ja katselin vaikkapa ulos, saattoi kaikua tuo samainen kysymys. Ajatus on kyllä sinällään hieno ja auttaa varmasti estämään pahimmat rotkot mutta loppujen lopuksi ainakin minua alkoi hieman ahdistamaan tuo jatkuva kyseleminen vaikkei mielessä liikkunutkaan oikeastaan mitään.. järkevää ainakaan. Jos itse kysyin vastaavan kysymyksen, sain yleensä olankohautuksen vastaukseksi. Se vastaus itsesiassa riitti minulle, sillä en halunnut painostaa kertomaan ajatuksia senkummemmin ja kyllähän idean isä.. tai äiti osaisi itsekin kertoa. Ilmeisesti olin aina kovin mietteliään näköinen kun tuota kuulin niin paljon.. miksiköhän? Niin, siis kyllä kuitenkin vastasin kysymykseen aina kun sain sen itsekin selvitettyä, että mitähän ajattelin :)

Tuossa on kuitenkin hyvä pointti. Itseasiassa mahdollisuus, jota ei loppuunasti käytetty. Toisaalta liika on liika tässäkin asiassa. Jokin tasapaino olisi tuossakin tavassa pitänyt löytää.

Minusta tuntuu, että ongelmista kuitenkin puhuttiin. Niihin ei vain löytynyt molempia tyydyttävää ratkaisua. Ei tehty kompromisseja vaikka niitä piti ja oli aluksi sovittu tekevän, sitähän parisuhde on.
Keinoja löytää yhteinen sävel... valitettavasti tilanne oli minun kannalta oli se, että hän teki asiat tietyllä tavalla ja ongelma tuli siitä, etten aivan mukautunut siihen. Toki halusin selvennyksiä ja selityksiä minulle oudoille asioille ja käytökselle mutta en vaatinut muutoksia.. En tiedä mitä olisi tapahtunut, jos olisin alkanut vaatimaan esim. vähentämään Exän kanssa oleskelua. Todennäköisesti hirveä riitahan siitä oli tullut. Olisin ollut se alistaja, vapauden riistäjä jne.. Uskallan tuosta olla melko varmakin, tunsin kuitenkin naisen jo siinä vaiheessa niin hyvin.
Mulle olisi riittänyt se avoimuus jota ei tuntunut millään löytyvän. Tuo oli bensaa liekkeihin joka oli vielä pieni nuotionpoikanen.

Edelleenkin minun on vaikea hahmottaa sen illan tapahtumia ja paria seuraavaa viikkoa. Olin aika sekavien ajatusten keskellä.. Välillä katuen, välillä suuren helpotuksen tunteessa, välillä vihainen tapahtumien kulusta ja tietysti välillä valtasi suuri kaipaus. Nuo tunteet on nyt onneksi taintuneet normaaleiksi. Paremminkin sekin prosessi olisi pitänyt hoitaa, mutta en sillä hetkellä parempaan kyennyt. Oikeastaan kaikki kontaktiyritykset tulivat minun kauttani.. Käytin kaikkia mahdollisia reittejä, mutta jotenkin jäi sellainen käsitys kaikesta, ettei edes minkäänlaista sovintomahdollisuutta ei ollut olemassa tai sen ajattelemiseen ei oltu uhrattu aikaa ollenkaan.
Tosin tämäkin on vain arvailua, enhän minä sitä voi tietää mitä toisen päässä liikkuu tai liikkui sillä hetkellä. Enkä taida koskaan saada tietääkään.

broken_but_not_fixed kirjoitti:

Eron suunnitelmallisuuden taisin tarkoittaa sitä, että se ei tainnut olla sen päivän keksintö (tai eihän ne koskaan) mulle jäi sellainen mielikuva, ettei tuota ihan lonkalta ole keksitty vaan ajatus on joko kytenyt pitkään tai sitten jotain muuta ulkoista on tapahtunut ja siksi nopea päätös..
Tässä päästään sitten minun epävarmuusjuttuihin...
Kieltämättä omakin vastareaktio oli nopea ja en varmaan uhrannut aivosoluakaan käyttöön siinä tilanteessa. Pakkasin ja lähdin.
Voin vain arvailla eri vaihtoehtoja hänen nopealle toiminnalleen. Hänen mielestään syy oli ainakin sillä hetkellä mustasukkaisuus, mutta vaikea minun on tuota edelleenkin niellä kakistelematta. Hyväksyin paljon asioita hänessä, joita moni olisi kavahtanut mutta hän ei kestänyt yhtä minussa, joka olisi poistunut selkeällä ja yhteisymmärryksessä tapahtuneella kommunikoinnilla. Saattoi olla toki muitakin seikkoja muttei minulle siitä ainakaan kerrottu. Toki viaton/virheetön en varmaan minäkään ole ollut. Mutta haluan kyllä uskoa siihen, etten ainakaan omalla toiminnallani mitenkään lyönyt kapuloita rattaisiin parisuhteen eteen. Halusin rakentaa parisuhdetta luottamuksen ja yhteisymmärryksen varaan, mutta jotenkin vain jäi tunne, että teoriatasolle jäätiin noissa asioissa.
Rakkautta kait kuitenkin oli paljon.. niin haluaisin uskoa.

Mielenkiintoinen pointti tuo keskustelupyyntö... hmmm... kuulostaa kovinkin tutulta. Tuota harrastimme aikalailla varsinkin alussa.. "mitä ajattelet" kaikui aika montakin kertaa ilmaan. Aluksi suhtauduin hieman oudoksuen tuohon. Jos olin vähänaikaa hiljaa ja katselin vaikkapa ulos, saattoi kaikua tuo samainen kysymys. Ajatus on kyllä sinällään hieno ja auttaa varmasti estämään pahimmat rotkot mutta loppujen lopuksi ainakin minua alkoi hieman ahdistamaan tuo jatkuva kyseleminen vaikkei mielessä liikkunutkaan oikeastaan mitään.. järkevää ainakaan. Jos itse kysyin vastaavan kysymyksen, sain yleensä olankohautuksen vastaukseksi. Se vastaus itsesiassa riitti minulle, sillä en halunnut painostaa kertomaan ajatuksia senkummemmin ja kyllähän idean isä.. tai äiti osaisi itsekin kertoa. Ilmeisesti olin aina kovin mietteliään näköinen kun tuota kuulin niin paljon.. miksiköhän? Niin, siis kyllä kuitenkin vastasin kysymykseen aina kun sain sen itsekin selvitettyä, että mitähän ajattelin :)

Tuossa on kuitenkin hyvä pointti. Itseasiassa mahdollisuus, jota ei loppuunasti käytetty. Toisaalta liika on liika tässäkin asiassa. Jokin tasapaino olisi tuossakin tavassa pitänyt löytää.

Minusta tuntuu, että ongelmista kuitenkin puhuttiin. Niihin ei vain löytynyt molempia tyydyttävää ratkaisua. Ei tehty kompromisseja vaikka niitä piti ja oli aluksi sovittu tekevän, sitähän parisuhde on.
Keinoja löytää yhteinen sävel... valitettavasti tilanne oli minun kannalta oli se, että hän teki asiat tietyllä tavalla ja ongelma tuli siitä, etten aivan mukautunut siihen. Toki halusin selvennyksiä ja selityksiä minulle oudoille asioille ja käytökselle mutta en vaatinut muutoksia.. En tiedä mitä olisi tapahtunut, jos olisin alkanut vaatimaan esim. vähentämään Exän kanssa oleskelua. Todennäköisesti hirveä riitahan siitä oli tullut. Olisin ollut se alistaja, vapauden riistäjä jne.. Uskallan tuosta olla melko varmakin, tunsin kuitenkin naisen jo siinä vaiheessa niin hyvin.
Mulle olisi riittänyt se avoimuus jota ei tuntunut millään löytyvän. Tuo oli bensaa liekkeihin joka oli vielä pieni nuotionpoikanen.

Edelleenkin minun on vaikea hahmottaa sen illan tapahtumia ja paria seuraavaa viikkoa. Olin aika sekavien ajatusten keskellä.. Välillä katuen, välillä suuren helpotuksen tunteessa, välillä vihainen tapahtumien kulusta ja tietysti välillä valtasi suuri kaipaus. Nuo tunteet on nyt onneksi taintuneet normaaleiksi. Paremminkin sekin prosessi olisi pitänyt hoitaa, mutta en sillä hetkellä parempaan kyennyt. Oikeastaan kaikki kontaktiyritykset tulivat minun kauttani.. Käytin kaikkia mahdollisia reittejä, mutta jotenkin jäi sellainen käsitys kaikesta, ettei edes minkäänlaista sovintomahdollisuutta ei ollut olemassa tai sen ajattelemiseen ei oltu uhrattu aikaa ollenkaan.
Tosin tämäkin on vain arvailua, enhän minä sitä voi tietää mitä toisen päässä liikkuu tai liikkui sillä hetkellä. Enkä taida koskaan saada tietääkään.

Lue lisää

Mielenterveysongelman vakavuudesta en osaa sanoa, kun en muita mielenterveysongelmaisia tunne. Kyseessä oli kuitenkin yhdistelmä useampaa osittain diagnosoitua ja osin itse pääteltyä( hän itse). Plussaa täytyy kyllä antaa siitä, että hän kyllä kertoi avoimesti ongelmistaan, ne kaikkein tummimmatkin. Tosin jotenkin tuntui, että niitä sitten käytettiin myös vapaasti kuittaamaan kaikki ongelmat ja tavallaan hän teki itse itsestään syyntakeettoman. "koska minulla on tämä ja tämä, siksi teen niin" Saattoi ja ehkä olikin niin, mutta se ei minun oloa parantanut, sillä jouduin ne kaikki kokemaan "raakana" ilman ennakkovaroituksia. Masennus-, mielialalääkkeet ja kognítiivinen terapia oli käytössä. Jotenkin näiden kokemusten jälkeen ihmettelen noiden tehoa, jotenkin en ole vakuuttunut niiden tehosta ollenkaan.

Kait sitten en ollut riittävän vahva kestämään vuosia tuota menoa. Tai sitten en vain suostunut alistumaan ja toteuttamaan jokainen toive ilman vastaväitteitä, ilmeisesti se oli ollut se helpoin tapa pysyä "väleissä". Jos olisin ottanut sen tien, tiedän, että olisin kuollut sisältäpäin.

Loppujen lopuksi... kun mietin kaikkia hienoja ajatuksia suhteen alussa, miten kaikki sujui alussa ja keskivaiheella ja lopussa. Niin käsitys toisesta muuttui dramaattisesti, välillä omakin käsitys muuttui itsestä ja näitä kun vertailee keskenään. Tuntuu kuin puhuisi eri ihmisestä. Siinäpä se ongelma ehkä olikin. Se voi toki olla molemminpuolinen tunne. Alkukäsitys, keskivaiheen seurustelu ja loppuvaiheen selkkaukset.. Tuntui kuin olisi seurustellut kolmen ihmisen kanssa.
Niinhän se tapahtuu normaalitilanteessakin, ihminen muuttuu ja kehittyy ja toivottavasti pafrempaan suuntaan.

broken_but_not_fixed kirjoitti:

Mielenterveysongelman vakavuudesta en osaa sanoa, kun en muita mielenterveysongelmaisia tunne. Kyseessä oli kuitenkin yhdistelmä useampaa osittain diagnosoitua ja osin itse pääteltyä( hän itse). Plussaa täytyy kyllä antaa siitä, että hän kyllä kertoi avoimesti ongelmistaan, ne kaikkein tummimmatkin. Tosin jotenkin tuntui, että niitä sitten käytettiin myös vapaasti kuittaamaan kaikki ongelmat ja tavallaan hän teki itse itsestään syyntakeettoman. "koska minulla on tämä ja tämä, siksi teen niin" Saattoi ja ehkä olikin niin, mutta se ei minun oloa parantanut, sillä jouduin ne kaikki kokemaan "raakana" ilman ennakkovaroituksia. Masennus-, mielialalääkkeet ja kognítiivinen terapia oli käytössä. Jotenkin näiden kokemusten jälkeen ihmettelen noiden tehoa, jotenkin en ole vakuuttunut niiden tehosta ollenkaan.

Kait sitten en ollut riittävän vahva kestämään vuosia tuota menoa. Tai sitten en vain suostunut alistumaan ja toteuttamaan jokainen toive ilman vastaväitteitä, ilmeisesti se oli ollut se helpoin tapa pysyä "väleissä". Jos olisin ottanut sen tien, tiedän, että olisin kuollut sisältäpäin.

Loppujen lopuksi... kun mietin kaikkia hienoja ajatuksia suhteen alussa, miten kaikki sujui alussa ja keskivaiheella ja lopussa. Niin käsitys toisesta muuttui dramaattisesti, välillä omakin käsitys muuttui itsestä ja näitä kun vertailee keskenään. Tuntuu kuin puhuisi eri ihmisestä. Siinäpä se ongelma ehkä olikin. Se voi toki olla molemminpuolinen tunne. Alkukäsitys, keskivaiheen seurustelu ja loppuvaiheen selkkaukset.. Tuntui kuin olisi seurustellut kolmen ihmisen kanssa.
Niinhän se tapahtuu normaalitilanteessakin, ihminen muuttuu ja kehittyy ja toivottavasti pafrempaan suuntaan.

Lue lisää

Ei kai itsessään mustasukkaisuus ole paha asia kenenkään mielestä. Vain se, miten se mahdollisesti tulee ilmi. Hyvä tapa on miten vain kertoa omista tuntemuksista ja mielipahasta, huono tapa on alistaa ja satuttaa.
Toisaalta olen sitä mieltä, että se olisi enemmänkin sen toisen kuin mustasukkaiseksi tulleen tehtävä avata ja korjata se tilanne, jos vain huomaa sen. Koska toista pitäisi tukea silloin kun sillä on paha mieli ja yrittää rakentaa luottamusta eikä tuhota sitä. Mutta ei se aina ole helppoa, jos ei ole avointa ilmapiiriä tai jotain sellaista.

Jos on vähänkään vilkas mielikuvitus, ehtii kehittelemään ties mitä kauhukuvia siitä mitä toinen miettii, jos se näyttää vähän mietteliäältä. Ja se todellakin on huojentavaa kuulla, että miettikin jotain Baywatchia tai auton renkaita.

Mä epäilen, että mulla on ollut samankaltaisia tai ainakin samalla tavalla ilmeneviä mielenterveysongelmia kuin sun naisella. Ja tuntuu, että on vaikea sanoa tarkalleen, että mikä käy ja ei käy. Oikeastaan kaikki riippuu aina pohjavirtauksista ja asioiden tunnelmasta. Jos ne on hyvät, niin minulle sopii vallan mainiosti, että asiat tehdään jonkun muun tavalla. Ja toinen asia, mikä tuli mieleen, vaikutan kai sellaiselta, että tahdon vapautta, ainakin sitä tyrkytetään aina jokapuolelta. En pidä vapaudesta sitten yhtään. Ainoastaan koen sen tahdon antaa sitä omista haluista huolimatta koskettavana. Jopa pidän siitä, että minua vähän kontrolloidaan. Kunhan sekin on tervettä. Tuntuu tärkeältä silloin. Vapaudessa tuntuu, että ei oikein ole mitään kellekään, kukaan ei tarvitse eikä välitä. Että inhoankin vapautta. Ja kun osaan kyllä sanoa ei jos en jotain halua, niin tunnen oloni hyväksi, kun on vaatimuksia ja rajoja. Vaatimuksia on kahdenlaisia. On sellaisia, että "tykkään susta ja vähän pelottaa" ja sitten sellaisia että "en tykkää susta vaan kontrolloimisesta". Nuo ekat on suloisia ja hassuja. Tokat todella ärsyttäviä ja vihastuttavia.
Säkään et kai oikein luottanut siihen avoimeen keskusteluun, että kaikki ongelmat voi sen avulla selvittää.
Usein asioista vaan pitää puhua ja niitä pitää pyytää. Harvoin itsekseen kukaan pystyy ajattelemaan mitä toinen oikeasti haluaa. Tai ajattelemaan toisen näkökulmasta niin paljon.

En usko, että kukaan tosissaan haluaa mitään alistussuhdetta. Eikö jokainen etsi tasa-arvoista ja rakastavaa suhdetta jossa voi olla oma itsensä ja myös kasvaa itsenään. Helpoin tapa pysyä väleissä olisi varmaan ollut aidon välittämisen ja toisen tunteiden huomioimisen osoittaminen. Niin on varmaan jokaisen ihmisen kohdalla. Jos ei koe oikeaa aitoa välittämistä tulevan, niin sitten ehkä alkaa tulla kaikkia merkityksettömiä toiveita ja vaatimuksia, jotta edes kokisi, että jotenkin välitetään itsestä.

Minusta ihmiset on helppo nähdä kokonaisuuksina enkä vielä ole tavannut ketään, joka tuntuisi siltä, että siinä on monia eri ihmisiä. En ole koskaan ymmärtänyt sitä kun sanotaan monipersoonaiseksi.

Asioita on hyvä pohtia, koska siten ne saa itselleen selväksi. Voi laittaa ne sitten selvinä menneisyyden asioihin ja siirtyä eteenpäin. Vaikka kuinka olisi tuntenut, pystyy löytämään ihan rauhallisen olon, kun kaikki on hyvin. Mullakaan ei ole mun asiaa kohtaan enää mitään rätiseviä tai räiskyviä tunteita eikä sellaisia herää. Kaikkea voi ajatella vihastumatta ja myös rakastumistunteita tuntematta. Uskon, että kuka vaan voi löytää hyvän olon vaikka olisi tapahtunut mitä. Mä en ajattele asiaa milläänlailla kultaisena muistona. En oikeastaan ajattele juuri. Eikä mua vaivaa ollenkaan se tieto, että en tule sitä ihmistä enää näkemään. Se on ihan hyväkin. Mä olen hyvin onnellinen ihmisistä, jotka haluavat olla läheisiä ja kohdella kauniilla tavalla. Jokainen kai haluaa herätä joka päivä ja nähdä sellaista, mikä tekee onnelliseksi. Helliä silityksiä ja ymmärrystä. Että mikään ei mene edelle. Ihmisiä voi rakastaa, oli ne millaisia tahansa, kunhan siellä sisällä on jotain aitoa tunnetta, huomioimista ja välittämistä, tunnetta että on tärkeä. Ja kun tietää, että se on puuttunut, on helppo päästää irti jostain, mikä ei olisi toiminut. Vaikka olisi välittänyt joskus hyvin paljon. Rauha tulee helpolla.

mieltäni.. kirjoitti:

Ei kai itsessään mustasukkaisuus ole paha asia kenenkään mielestä. Vain se, miten se mahdollisesti tulee ilmi. Hyvä tapa on miten vain kertoa omista tuntemuksista ja mielipahasta, huono tapa on alistaa ja satuttaa.
Toisaalta olen sitä mieltä, että se olisi enemmänkin sen toisen kuin mustasukkaiseksi tulleen tehtävä avata ja korjata se tilanne, jos vain huomaa sen. Koska toista pitäisi tukea silloin kun sillä on paha mieli ja yrittää rakentaa luottamusta eikä tuhota sitä. Mutta ei se aina ole helppoa, jos ei ole avointa ilmapiiriä tai jotain sellaista.

Jos on vähänkään vilkas mielikuvitus, ehtii kehittelemään ties mitä kauhukuvia siitä mitä toinen miettii, jos se näyttää vähän mietteliäältä. Ja se todellakin on huojentavaa kuulla, että miettikin jotain Baywatchia tai auton renkaita.

Mä epäilen, että mulla on ollut samankaltaisia tai ainakin samalla tavalla ilmeneviä mielenterveysongelmia kuin sun naisella. Ja tuntuu, että on vaikea sanoa tarkalleen, että mikä käy ja ei käy. Oikeastaan kaikki riippuu aina pohjavirtauksista ja asioiden tunnelmasta. Jos ne on hyvät, niin minulle sopii vallan mainiosti, että asiat tehdään jonkun muun tavalla. Ja toinen asia, mikä tuli mieleen, vaikutan kai sellaiselta, että tahdon vapautta, ainakin sitä tyrkytetään aina jokapuolelta. En pidä vapaudesta sitten yhtään. Ainoastaan koen sen tahdon antaa sitä omista haluista huolimatta koskettavana. Jopa pidän siitä, että minua vähän kontrolloidaan. Kunhan sekin on tervettä. Tuntuu tärkeältä silloin. Vapaudessa tuntuu, että ei oikein ole mitään kellekään, kukaan ei tarvitse eikä välitä. Että inhoankin vapautta. Ja kun osaan kyllä sanoa ei jos en jotain halua, niin tunnen oloni hyväksi, kun on vaatimuksia ja rajoja. Vaatimuksia on kahdenlaisia. On sellaisia, että "tykkään susta ja vähän pelottaa" ja sitten sellaisia että "en tykkää susta vaan kontrolloimisesta". Nuo ekat on suloisia ja hassuja. Tokat todella ärsyttäviä ja vihastuttavia.
Säkään et kai oikein luottanut siihen avoimeen keskusteluun, että kaikki ongelmat voi sen avulla selvittää.
Usein asioista vaan pitää puhua ja niitä pitää pyytää. Harvoin itsekseen kukaan pystyy ajattelemaan mitä toinen oikeasti haluaa. Tai ajattelemaan toisen näkökulmasta niin paljon.

En usko, että kukaan tosissaan haluaa mitään alistussuhdetta. Eikö jokainen etsi tasa-arvoista ja rakastavaa suhdetta jossa voi olla oma itsensä ja myös kasvaa itsenään. Helpoin tapa pysyä väleissä olisi varmaan ollut aidon välittämisen ja toisen tunteiden huomioimisen osoittaminen. Niin on varmaan jokaisen ihmisen kohdalla. Jos ei koe oikeaa aitoa välittämistä tulevan, niin sitten ehkä alkaa tulla kaikkia merkityksettömiä toiveita ja vaatimuksia, jotta edes kokisi, että jotenkin välitetään itsestä.

Minusta ihmiset on helppo nähdä kokonaisuuksina enkä vielä ole tavannut ketään, joka tuntuisi siltä, että siinä on monia eri ihmisiä. En ole koskaan ymmärtänyt sitä kun sanotaan monipersoonaiseksi.

Asioita on hyvä pohtia, koska siten ne saa itselleen selväksi. Voi laittaa ne sitten selvinä menneisyyden asioihin ja siirtyä eteenpäin. Vaikka kuinka olisi tuntenut, pystyy löytämään ihan rauhallisen olon, kun kaikki on hyvin. Mullakaan ei ole mun asiaa kohtaan enää mitään rätiseviä tai räiskyviä tunteita eikä sellaisia herää. Kaikkea voi ajatella vihastumatta ja myös rakastumistunteita tuntematta. Uskon, että kuka vaan voi löytää hyvän olon vaikka olisi tapahtunut mitä. Mä en ajattele asiaa milläänlailla kultaisena muistona. En oikeastaan ajattele juuri. Eikä mua vaivaa ollenkaan se tieto, että en tule sitä ihmistä enää näkemään. Se on ihan hyväkin. Mä olen hyvin onnellinen ihmisistä, jotka haluavat olla läheisiä ja kohdella kauniilla tavalla. Jokainen kai haluaa herätä joka päivä ja nähdä sellaista, mikä tekee onnelliseksi. Helliä silityksiä ja ymmärrystä. Että mikään ei mene edelle. Ihmisiä voi rakastaa, oli ne millaisia tahansa, kunhan siellä sisällä on jotain aitoa tunnetta, huomioimista ja välittämistä, tunnetta että on tärkeä. Ja kun tietää, että se on puuttunut, on helppo päästää irti jostain, mikä ei olisi toiminut. Vaikka olisi välittänyt joskus hyvin paljon. Rauha tulee helpolla.

Lue lisää

kyllä, olen samaa mieltä.. edelleen.

Se miten minun tilanteessa kävi, olisi voitu välttää niin monella tavalla, että oikein ihmetyttää mihin se aika oikein hukkautui.

Totuus on kuitenkin mielestäni se, että hän kyllä näki että kärsin tilanteesta. Kerroin sen useaan kertaan, etten pidä tilanteesta ja tunnen asemani epävarmaksi. Näihin hän vastasi muokatulla totuudella, jotta en vaivaisi asialla enempää. Se muunnellun totuuden (valehtelun) jatkuminen sai oloni tuntumaan vieläkin tuskaisemmalta. En tiedä/muista enää mikä minut piti siinä suhteessa kiinni. Ehkä hän sai jotenkin tuntemaan itseni tarpeelliseksi ja halutuksi(??) tavalla, jota en ole aiemmin kokenut. Viittaan niihin alkuaikojen tunnustuksiin ja terapeuttina olemisiin. Rahallisestihan hän olisi ollut täysin minusta riippuvainen vuosia, tosin exä oli joidenkin kummallisten mutkien takaa myöskin avustamassa hänen elämää...
Tuon lauseen kun kirjoitin, tuli ajatus hyväksikäytöstä tai muusta sellaisesta.
Naisen edellisten suhteiden mieskuvasta on kyllä vedettävissä johtopäätösten sarja, kiltin oloisia, avuliaita, helposti höynäytettäviä... rumasti sanottuna. Ehkei tuo ole reilu kuvaus kuitenkaan. Koskeehan tuo itsenikin. Väkisinkin vain tulee tuo ajatus nyt mieleen. Tosin en ole aivan varma noista edellisistä sillä, enhän ole heitä koskaan nähnyt. Yhtä kuulin puhelimessa, kun ääni kuului niin selvästi. Ei oikein kuulostanut narsistiselta paskiaiselta.
Yksi syy omiin johtopäätöksiin olikin se tosiasia, että tuntui kun hän käyttäisi miehiä vain hyväkseen. Saadakseen heiltä jotain. Exä taisi olla kuin ollakin mukana siitä johdosta, ettei hän ollut tajunnut lopettaa "antamista". Muut miehet olikin sitten huvia ja biletystä varten. Eli jokaisella oli jokin tarkoitus hänen elämässään. Poikkeuksetta hän viihtyi itseään selvästi nuoremmassa joukossa, suurin osa oli käsittääkseni miespuolisia ja ehkä olosuhteiden pakosta tai jostain syystä omanikäiset ja/tai naispuoleiset ystävät olivat harvassa.

En tiedä mitähän ajattelisivat muut naiset(tai esim. seurustelukumppani) jos kertoisin viihtyväni 20v nuorten naisten seurassa, mutta he ovat vain ystäviä... sillä miehet ja naiset voivat olla ystäviä! eikö? Bilettämässä käyn ja silleen.

Nyt alkaa teksti mennä jo hieman vihamieliseksi, joten lopettelen tältä päivältä. Liian kärkevää ja totuuden rajamailla. Tämä on kuitenkin ollut terapeuttinen viikonloppu.

Haluan vielä sen verran sanoa, että "mieltäni.." olet kyllä ollut mukavaa luettavaa (tekstisi siis), sulla on kivoja ajatuksia vaikkakin en aina ymmärrä ensilukemalla mitä tarkoitat. Vaikka kerroitkin haluavasi tietyissä asiossa samoja juttuja kuin minulle tapahtui pahassa mielessa, huomasin että jos asiat esittää eritavalla tai niissä on hyvätahtoisuus taustalla niin sellainen kuulostaa jopa haluttavalta tilalta. Pääasiat kuitenkin tulee mulle selviksi ja varmaan olisit kiva keskustelukumppani muutenkin. Noh, tämä nyt ei ollut mikään treffikutsu kuitenkaan :) asunet varmaan aika kaukana tai olet eri ikäpolvea tms..

Olen nyt saanut vahvistusta ajatuksilleni ja huomannut että muutkin hakee samoja asioita parisuhteelta. En siis ole yhtään sen parempi tai huonompi kuin kukaan muukaan. Varmaankin tuo edellinen suhde sai vain henkisesti polvilleen. Se mustasukkaiseksi syyttely, kaikki se epävarmuus ja alistus/kiristys yritykset taisivat tehdä tehtävänsä. Tosiaankin en ole kertonut kaikkea, mutta luulen, ettei tarvitsekaan koska ne eivät ole mitään lieventäviä asianhaaroja.

broken_maybe_fixed kirjoitti:

kyllä, olen samaa mieltä.. edelleen.

Se miten minun tilanteessa kävi, olisi voitu välttää niin monella tavalla, että oikein ihmetyttää mihin se aika oikein hukkautui.

Totuus on kuitenkin mielestäni se, että hän kyllä näki että kärsin tilanteesta. Kerroin sen useaan kertaan, etten pidä tilanteesta ja tunnen asemani epävarmaksi. Näihin hän vastasi muokatulla totuudella, jotta en vaivaisi asialla enempää. Se muunnellun totuuden (valehtelun) jatkuminen sai oloni tuntumaan vieläkin tuskaisemmalta. En tiedä/muista enää mikä minut piti siinä suhteessa kiinni. Ehkä hän sai jotenkin tuntemaan itseni tarpeelliseksi ja halutuksi(??) tavalla, jota en ole aiemmin kokenut. Viittaan niihin alkuaikojen tunnustuksiin ja terapeuttina olemisiin. Rahallisestihan hän olisi ollut täysin minusta riippuvainen vuosia, tosin exä oli joidenkin kummallisten mutkien takaa myöskin avustamassa hänen elämää...
Tuon lauseen kun kirjoitin, tuli ajatus hyväksikäytöstä tai muusta sellaisesta.
Naisen edellisten suhteiden mieskuvasta on kyllä vedettävissä johtopäätösten sarja, kiltin oloisia, avuliaita, helposti höynäytettäviä... rumasti sanottuna. Ehkei tuo ole reilu kuvaus kuitenkaan. Koskeehan tuo itsenikin. Väkisinkin vain tulee tuo ajatus nyt mieleen. Tosin en ole aivan varma noista edellisistä sillä, enhän ole heitä koskaan nähnyt. Yhtä kuulin puhelimessa, kun ääni kuului niin selvästi. Ei oikein kuulostanut narsistiselta paskiaiselta.
Yksi syy omiin johtopäätöksiin olikin se tosiasia, että tuntui kun hän käyttäisi miehiä vain hyväkseen. Saadakseen heiltä jotain. Exä taisi olla kuin ollakin mukana siitä johdosta, ettei hän ollut tajunnut lopettaa "antamista". Muut miehet olikin sitten huvia ja biletystä varten. Eli jokaisella oli jokin tarkoitus hänen elämässään. Poikkeuksetta hän viihtyi itseään selvästi nuoremmassa joukossa, suurin osa oli käsittääkseni miespuolisia ja ehkä olosuhteiden pakosta tai jostain syystä omanikäiset ja/tai naispuoleiset ystävät olivat harvassa.

En tiedä mitähän ajattelisivat muut naiset(tai esim. seurustelukumppani) jos kertoisin viihtyväni 20v nuorten naisten seurassa, mutta he ovat vain ystäviä... sillä miehet ja naiset voivat olla ystäviä! eikö? Bilettämässä käyn ja silleen.

Nyt alkaa teksti mennä jo hieman vihamieliseksi, joten lopettelen tältä päivältä. Liian kärkevää ja totuuden rajamailla. Tämä on kuitenkin ollut terapeuttinen viikonloppu.

Haluan vielä sen verran sanoa, että "mieltäni.." olet kyllä ollut mukavaa luettavaa (tekstisi siis), sulla on kivoja ajatuksia vaikkakin en aina ymmärrä ensilukemalla mitä tarkoitat. Vaikka kerroitkin haluavasi tietyissä asiossa samoja juttuja kuin minulle tapahtui pahassa mielessa, huomasin että jos asiat esittää eritavalla tai niissä on hyvätahtoisuus taustalla niin sellainen kuulostaa jopa haluttavalta tilalta. Pääasiat kuitenkin tulee mulle selviksi ja varmaan olisit kiva keskustelukumppani muutenkin. Noh, tämä nyt ei ollut mikään treffikutsu kuitenkaan :) asunet varmaan aika kaukana tai olet eri ikäpolvea tms..

Olen nyt saanut vahvistusta ajatuksilleni ja huomannut että muutkin hakee samoja asioita parisuhteelta. En siis ole yhtään sen parempi tai huonompi kuin kukaan muukaan. Varmaankin tuo edellinen suhde sai vain henkisesti polvilleen. Se mustasukkaiseksi syyttely, kaikki se epävarmuus ja alistus/kiristys yritykset taisivat tehdä tehtävänsä. Tosiaankin en ole kertonut kaikkea, mutta luulen, ettei tarvitsekaan koska ne eivät ole mitään lieventäviä asianhaaroja.

Lue lisää

Tuskin kenenkään mielestä paljon (tai edes vähän) vastakkaista sukupuolta olevia kavereita tuntuu paperilla hienolta. Eikä miehet ja naiset voi olla kavereita, mutta siinä asiassa voi olla vähän naiivi ja kestää kauan ennen kuin sen tajuaa. Mullekin alkoi asia selvitä vasta kun oli nähnyt, kuinka mulle ei enää edes moikattu, kun alettiin seurustella jonkun kanssa. Vasta niistä suhtautumistapojen muutoksista tajusin, että ehkä en ole ollut ihan samalla sivulla. Se on vaikeaa tajuta, että se ei ole sama asia kuin lapsena, jos lapsena on ollut poikiakin, jotka on ollut kavereita. Ja sitten toisaalta kun yleensä pojat lähestyy enemmän ja on kauhean kohteliaita ja kilttejä. Kunpa tytötkin lähestyisi yhtä mukavasti aina. Ja aika paljonhan pohjalla olevat kokemukset määräävät ihmisen käyttäytymistä. Jos on vaikka äitisuhde jäänyt vähän hataraksi, niin tytöt saattaa tuntua vähän pelottavilta. Ja sitten jos päälle siihen tulee sellaista, että on tuntunut lapsena siltä, että on aina puhuttu selän takana tai jotain vastaavaa. Mullakin on ollut vain yksi tyttökaveri, joka ei ikinä puhunut mitään ikävää selän takana eikä muistakaan ihmisistä. Sellainen, johon pystyi luottamaan. Ja se oli maailman ihanin tyttö muutenkin. En mä usko, että kukaan välttämättä haluaa, että on jotenkin vähän poikkeava kaveripiiri sukupuolien mukaan, mutta joskus se vaan syystä tai toisesta menee niin. Onneksi ihminen silti jossain vaiheessa osaa avata silmiä, että onko kaikki ihan samoissa ajatuksissa kuin itse.

Ehkä joskus se menee niin, että näkee ihmisen kärsivän, mutta ei vain osaa olla varma, että oikeastiko. Ehkä epäilee, että onko itsellä oikeasti merkitystä. Ja ongelma on ehkä siinä, että lämpimät tuntemukset ei tule ulos. Voi tuntea halua lohduttaa ja selittää, mutta ne jäävät sisälle tai niillä kestää liian kauan tulla ulos. Se johtuu sekavista tunteista ja liiasta analysoinnista, osaksi ehkä myös siitä että ei ymmärrä tilanteiden raastavuutta toiselle kunnolla. Ja varmaan jokaiselle tulee joskus ajatus, että ei minunkaan kärsimyksiä ikinä huomioida. Ei katkeruutta, mutta se tuntuisi oudolta käyttäytyä sitten itse niin. Ja kaikki nuo ajatukset ovat typeriä, koska kaikkein tärkeintä on, että rakkaalla ihmisellä on hyvä olla. Olisi pitänyt osata aina näyttää se heti, jos siltä tuntui sisälläkin.
Toisaalta mä koin aina aika vahvasti, että mun kanssa ei oikeasti haluttu jutella mistään. Ajattelin aina, että eikä etenkään mistään vähän vakavammasta. En tiedä oliko se totta, mutta siltä tuntui.

Luulen, että ihmiset sisimmäässään haluavat aina ymmärtää tapahtumia ja siksi miettivät niitä ehkä itsekseenkin toisen näkökulmasta. Ainakin minä olen ajatellut. Tietenkään en täydellisesti. Ja tunnen niin, että vaikka otan huomioon omat virheet, niin se asioiden loppuminen silloin tuntuu edelleen oikealta. En kerinnyt sitä ajatella silloin, loukkaantumis- ja sattumisreaktio hoiti sen ihan automaattisesti, mutta näin jälkeenpäin tuntuu siltä, että hyvä niin. Joskus asiat menevät niin, että niiden on korkea aika loppua. Eikä ole kyse siitä, että tunteet olisi haalistuneet. Ei todellakaan, ne olivat vaan koko ajan kasvaneet. Jälkeenpäin tajusin myös, että sen loppumisen olisi pitänyt tapahtua jo aikoja sitten. Minusta ei ollut moneen vuoteen hetkeäkään tuntunut siltä, että itseäni kunnioitettaisiin. Ja se on aivan pielessä, jos itsensä kokema tuska on jotain normaalia. Normaali tila eikä mitään ihmeellistä. Vaikka olin ajatellut silloin, että on oikein yrittää ymmärtää ja sallia asioita, niin tajusin myöhemmin että se oli todella paha virhe. Jokaisella on oman pään sisällä ajatuksia, joista kukaan ei ehkä saa kiinni ellei niitä kerro.

Enkä mä mitenkään koe tai ajattele asioita syyttelevästä näkökulmasta. Ainakaan enää, ehkä aluksi. En syyttele mielessäni häntä enkä itseäni. Omasta käyttäytymisestä mulla kuitenkin sisällä on ihan hyvä olo siksi, että tiesin olleeni omituinen ja olin pyytämässä anteeksi ja selittämässä, että olin kauhean peloissani. En vaan ehtinyt tehdä sitä. Eli jotenkin omaa käyttäytymistä tuli käsiteltyä jo silloin. Eikä sitä kukaan voisi tietää.
Tietenkin sun tuntemukset on oikeutettuja. Kyllä sen pystyy näkemään tuosta mitä kirjoitit, että olet kärsinyt.
Mä olisin ihan varmasti kovin pahoillani, jos olisin jotakuta kohdellut noin kun sua on kohdeltu. Eniten varmaan kirpaisisi se, jos ei ole pystynyt tukemaan epävarmuuksien kanssa. Se kirpaisisi paljon, koska tunnen kauhean vahvasti toiveita, että juuri niiden tunteiden kanssa ihmiset saisi aina tukea ja lohdutusta. Ja kun sellainen on niin suloistakin. Paljon lämpimiä tunteita herättävää. Tuntuisi niin pahalta, jos juuri siinä ei olisikaan osannut auttaa.

mieltäni.. kirjoitti:

Tuskin kenenkään mielestä paljon (tai edes vähän) vastakkaista sukupuolta olevia kavereita tuntuu paperilla hienolta. Eikä miehet ja naiset voi olla kavereita, mutta siinä asiassa voi olla vähän naiivi ja kestää kauan ennen kuin sen tajuaa. Mullekin alkoi asia selvitä vasta kun oli nähnyt, kuinka mulle ei enää edes moikattu, kun alettiin seurustella jonkun kanssa. Vasta niistä suhtautumistapojen muutoksista tajusin, että ehkä en ole ollut ihan samalla sivulla. Se on vaikeaa tajuta, että se ei ole sama asia kuin lapsena, jos lapsena on ollut poikiakin, jotka on ollut kavereita. Ja sitten toisaalta kun yleensä pojat lähestyy enemmän ja on kauhean kohteliaita ja kilttejä. Kunpa tytötkin lähestyisi yhtä mukavasti aina. Ja aika paljonhan pohjalla olevat kokemukset määräävät ihmisen käyttäytymistä. Jos on vaikka äitisuhde jäänyt vähän hataraksi, niin tytöt saattaa tuntua vähän pelottavilta. Ja sitten jos päälle siihen tulee sellaista, että on tuntunut lapsena siltä, että on aina puhuttu selän takana tai jotain vastaavaa. Mullakin on ollut vain yksi tyttökaveri, joka ei ikinä puhunut mitään ikävää selän takana eikä muistakaan ihmisistä. Sellainen, johon pystyi luottamaan. Ja se oli maailman ihanin tyttö muutenkin. En mä usko, että kukaan välttämättä haluaa, että on jotenkin vähän poikkeava kaveripiiri sukupuolien mukaan, mutta joskus se vaan syystä tai toisesta menee niin. Onneksi ihminen silti jossain vaiheessa osaa avata silmiä, että onko kaikki ihan samoissa ajatuksissa kuin itse.

Ehkä joskus se menee niin, että näkee ihmisen kärsivän, mutta ei vain osaa olla varma, että oikeastiko. Ehkä epäilee, että onko itsellä oikeasti merkitystä. Ja ongelma on ehkä siinä, että lämpimät tuntemukset ei tule ulos. Voi tuntea halua lohduttaa ja selittää, mutta ne jäävät sisälle tai niillä kestää liian kauan tulla ulos. Se johtuu sekavista tunteista ja liiasta analysoinnista, osaksi ehkä myös siitä että ei ymmärrä tilanteiden raastavuutta toiselle kunnolla. Ja varmaan jokaiselle tulee joskus ajatus, että ei minunkaan kärsimyksiä ikinä huomioida. Ei katkeruutta, mutta se tuntuisi oudolta käyttäytyä sitten itse niin. Ja kaikki nuo ajatukset ovat typeriä, koska kaikkein tärkeintä on, että rakkaalla ihmisellä on hyvä olla. Olisi pitänyt osata aina näyttää se heti, jos siltä tuntui sisälläkin.
Toisaalta mä koin aina aika vahvasti, että mun kanssa ei oikeasti haluttu jutella mistään. Ajattelin aina, että eikä etenkään mistään vähän vakavammasta. En tiedä oliko se totta, mutta siltä tuntui.

Luulen, että ihmiset sisimmäässään haluavat aina ymmärtää tapahtumia ja siksi miettivät niitä ehkä itsekseenkin toisen näkökulmasta. Ainakin minä olen ajatellut. Tietenkään en täydellisesti. Ja tunnen niin, että vaikka otan huomioon omat virheet, niin se asioiden loppuminen silloin tuntuu edelleen oikealta. En kerinnyt sitä ajatella silloin, loukkaantumis- ja sattumisreaktio hoiti sen ihan automaattisesti, mutta näin jälkeenpäin tuntuu siltä, että hyvä niin. Joskus asiat menevät niin, että niiden on korkea aika loppua. Eikä ole kyse siitä, että tunteet olisi haalistuneet. Ei todellakaan, ne olivat vaan koko ajan kasvaneet. Jälkeenpäin tajusin myös, että sen loppumisen olisi pitänyt tapahtua jo aikoja sitten. Minusta ei ollut moneen vuoteen hetkeäkään tuntunut siltä, että itseäni kunnioitettaisiin. Ja se on aivan pielessä, jos itsensä kokema tuska on jotain normaalia. Normaali tila eikä mitään ihmeellistä. Vaikka olin ajatellut silloin, että on oikein yrittää ymmärtää ja sallia asioita, niin tajusin myöhemmin että se oli todella paha virhe. Jokaisella on oman pään sisällä ajatuksia, joista kukaan ei ehkä saa kiinni ellei niitä kerro.

Enkä mä mitenkään koe tai ajattele asioita syyttelevästä näkökulmasta. Ainakaan enää, ehkä aluksi. En syyttele mielessäni häntä enkä itseäni. Omasta käyttäytymisestä mulla kuitenkin sisällä on ihan hyvä olo siksi, että tiesin olleeni omituinen ja olin pyytämässä anteeksi ja selittämässä, että olin kauhean peloissani. En vaan ehtinyt tehdä sitä. Eli jotenkin omaa käyttäytymistä tuli käsiteltyä jo silloin. Eikä sitä kukaan voisi tietää.
Tietenkin sun tuntemukset on oikeutettuja. Kyllä sen pystyy näkemään tuosta mitä kirjoitit, että olet kärsinyt.
Mä olisin ihan varmasti kovin pahoillani, jos olisin jotakuta kohdellut noin kun sua on kohdeltu. Eniten varmaan kirpaisisi se, jos ei ole pystynyt tukemaan epävarmuuksien kanssa. Se kirpaisisi paljon, koska tunnen kauhean vahvasti toiveita, että juuri niiden tunteiden kanssa ihmiset saisi aina tukea ja lohdutusta. Ja kun sellainen on niin suloistakin. Paljon lämpimiä tunteita herättävää. Tuntuisi niin pahalta, jos juuri siinä ei olisikaan osannut auttaa.

Lue lisää

Tuskin kukaan voi tunteiden purkamisesta vihainen olla. Nää tällaiset on vaikeita asioita, jos on kovasti välittänyt. On paljon sellaisia sanoja saamattomia tunteita sisällä.
Sä purat tunteitasi jotenkin fiksulla tavalla. Pystyt pohtimaan loukkaantuneenakin ja silti miettimään, että ehkä on totuuden rajamailla.
On sunkin tekstiä ollut mukava lukea.
Mulla on kyky hävittää kaikki ajatukseni ajatusmömmöön, ihme että joku niitä sieltä irti saa.

mieltäni.. kirjoitti:

Tuskin kukaan voi tunteiden purkamisesta vihainen olla. Nää tällaiset on vaikeita asioita, jos on kovasti välittänyt. On paljon sellaisia sanoja saamattomia tunteita sisällä.
Sä purat tunteitasi jotenkin fiksulla tavalla. Pystyt pohtimaan loukkaantuneenakin ja silti miettimään, että ehkä on totuuden rajamailla.
On sunkin tekstiä ollut mukava lukea.
Mulla on kyky hävittää kaikki ajatukseni ajatusmömmöön, ihme että joku niitä sieltä irti saa.

Lue lisää

minä olen kyllä miettinyt tuota läheisyyspuolta ja nyt luettuani tekstisi vielä enemmän.

Saattoi käydä niin, että aloin pelkäämäänkin mahdollista torjuntaa siinä vaiheessa, kun asiat alkoivat mennä vaikeiksi (taas ne epävarmuudet...). Kun toinen tuntui etäiseltä ja kiukkuiselta, en sitten voinut tai uskaltanut lähestyä ja helliä kuten silloin alussa. Voihan toki olla, että toinen näkee asian niin, että toinenkin etääntyy eikä pysty vastaavasti uskoutumaan. Asiat jää kertomatta, tai sitten kerrotaan vasta kun tunnekuohu valtaa mielen. Silloin on melkeen sama kun ei keskustelisi ollenkaan, mikään ei toimi ja kaikki menee kuuroille korville. Ne hyvätkin ajatukset, jotka normaalisti saattaisi saada jotain muutostakin aikaiseksi.

Kyllä minunkin on pakko myöntää, että se tunnekuohu meni pari kertaa yli, pakko oli sanoa jo hieman tiukempaan äänensävyyn. Jälkeenpäin kyllä häpesin niitä syvästikin, taisin tirauttaa muutaman kyyneleenkin, kun tajusin etten ollut toiminut oikein tai pikemminkin toimin omien toimintaperiaatteiteni vastaisesti.. Pyysin anteeksi, mutta en tiedä menikö asia ainakaan eteenpäin. Valitettavasti paha olo purkautui muutaman kerran aiheettomasti( huomautin jostain joka ei edes ollut totta), mutta toisaalta. En todellakaan osannut siinä tilanteessa enää mitään muutakaan. Elin silloin kuin jossain unimaailmassa. Aloin nähdä epäilyttävää milloin missäkin, jouduin jo miettimään olenko menettämässä järkeni.

Jälkikäteen ajateltuna nuo tilanteet oli niitä omia sudenkuoppia, joihin sitten aloin loppuvaiheessa astumaan. Keskustelut meni väittelyiksi jotka järjestään "hävisin", koska en osannut tai halunnut loukata toista sanoillani. Varmaankin sitä toisaalta tiedostamatta teinkin, mutta kun faktat oli mitä oli. Niitä ei siis ollut. Olin kuin nurkkaan ajettu haavoittunut karhu, joka yritti saada edes jotain järjellistä selitystä kaikelle. Tästä täytynee kirjoitella myöhemmin lisää.. Nyt tuntuu, että aivot täyttyy ajatuksista liikaa ja en saa kirjoitettua mitään järjellistä oikeassa järjestyksessä.
Mutta jotta ei jäisi väärää kuvaa, haluan vielä korostaa, kaikki pysyi puhetasolla.
Vieläpä sillä tasolla, ettei ainakaan seinänaapurit mitään kuullu. Ainakin omalta puoleltani.

Niin ja kyllähän se vihastumisen tunne kertoo jostain. Jos ei ole tunteita, ei ole toisaalta suuttumusta. Jos joku satunnainen, itselleen ei niin tärkeä tuttavuus yrittää loukata. Ei se tunnu oikeastaan missään. Siinäpähän yrittää, ei tunnu missään... Vaan jos joku josta oikeasti välittää, satuttaa niin siinä menee usko jo itseensä ja kykyihinsä. Miksi minä, miksi mulle? Telepatia ei todellakaan kuulu parisuhteeseen, koska se ei tiettävästi toimi vieläkään.

Tulikin ajatusleikkinä mieleen, minkälaista sinun mielestä olisi ollut hyvällä tavalla tukemista minun tapauksessa tai yleensäkin? Miten itse olisit lähtenyt tilannetta korjaamaan, tukemaan tai selvittelemään? Ihan molempien kannalta.

" Ja kaikki nuo ajatukset ovat typeriä, koska kaikkein tärkeintä on, että rakkaalla ihmisellä on hyvä olla. Olisi pitänyt osata aina näyttää se heti, jos siltä tuntui sisälläkin.
"
tuon voisin ikuistaa johonkin seinälle. Kaikkein tärkeintä on, että rakkaalla ihmisellä on hyvä olla. Kun molemmat voisi ajatella noin ilman, ettei koe olevansa pelkästään antavana osapuolena olisi kyllä hyvä perussäännöksi johonkin John Grayn tms.. seuraavaan kirjaan!

broken_maybe_fixed kirjoitti:

minä olen kyllä miettinyt tuota läheisyyspuolta ja nyt luettuani tekstisi vielä enemmän.

Saattoi käydä niin, että aloin pelkäämäänkin mahdollista torjuntaa siinä vaiheessa, kun asiat alkoivat mennä vaikeiksi (taas ne epävarmuudet...). Kun toinen tuntui etäiseltä ja kiukkuiselta, en sitten voinut tai uskaltanut lähestyä ja helliä kuten silloin alussa. Voihan toki olla, että toinen näkee asian niin, että toinenkin etääntyy eikä pysty vastaavasti uskoutumaan. Asiat jää kertomatta, tai sitten kerrotaan vasta kun tunnekuohu valtaa mielen. Silloin on melkeen sama kun ei keskustelisi ollenkaan, mikään ei toimi ja kaikki menee kuuroille korville. Ne hyvätkin ajatukset, jotka normaalisti saattaisi saada jotain muutostakin aikaiseksi.

Kyllä minunkin on pakko myöntää, että se tunnekuohu meni pari kertaa yli, pakko oli sanoa jo hieman tiukempaan äänensävyyn. Jälkeenpäin kyllä häpesin niitä syvästikin, taisin tirauttaa muutaman kyyneleenkin, kun tajusin etten ollut toiminut oikein tai pikemminkin toimin omien toimintaperiaatteiteni vastaisesti.. Pyysin anteeksi, mutta en tiedä menikö asia ainakaan eteenpäin. Valitettavasti paha olo purkautui muutaman kerran aiheettomasti( huomautin jostain joka ei edes ollut totta), mutta toisaalta. En todellakaan osannut siinä tilanteessa enää mitään muutakaan. Elin silloin kuin jossain unimaailmassa. Aloin nähdä epäilyttävää milloin missäkin, jouduin jo miettimään olenko menettämässä järkeni.

Jälkikäteen ajateltuna nuo tilanteet oli niitä omia sudenkuoppia, joihin sitten aloin loppuvaiheessa astumaan. Keskustelut meni väittelyiksi jotka järjestään "hävisin", koska en osannut tai halunnut loukata toista sanoillani. Varmaankin sitä toisaalta tiedostamatta teinkin, mutta kun faktat oli mitä oli. Niitä ei siis ollut. Olin kuin nurkkaan ajettu haavoittunut karhu, joka yritti saada edes jotain järjellistä selitystä kaikelle. Tästä täytynee kirjoitella myöhemmin lisää.. Nyt tuntuu, että aivot täyttyy ajatuksista liikaa ja en saa kirjoitettua mitään järjellistä oikeassa järjestyksessä.
Mutta jotta ei jäisi väärää kuvaa, haluan vielä korostaa, kaikki pysyi puhetasolla.
Vieläpä sillä tasolla, ettei ainakaan seinänaapurit mitään kuullu. Ainakin omalta puoleltani.

Niin ja kyllähän se vihastumisen tunne kertoo jostain. Jos ei ole tunteita, ei ole toisaalta suuttumusta. Jos joku satunnainen, itselleen ei niin tärkeä tuttavuus yrittää loukata. Ei se tunnu oikeastaan missään. Siinäpähän yrittää, ei tunnu missään... Vaan jos joku josta oikeasti välittää, satuttaa niin siinä menee usko jo itseensä ja kykyihinsä. Miksi minä, miksi mulle? Telepatia ei todellakaan kuulu parisuhteeseen, koska se ei tiettävästi toimi vieläkään.

Tulikin ajatusleikkinä mieleen, minkälaista sinun mielestä olisi ollut hyvällä tavalla tukemista minun tapauksessa tai yleensäkin? Miten itse olisit lähtenyt tilannetta korjaamaan, tukemaan tai selvittelemään? Ihan molempien kannalta.

" Ja kaikki nuo ajatukset ovat typeriä, koska kaikkein tärkeintä on, että rakkaalla ihmisellä on hyvä olla. Olisi pitänyt osata aina näyttää se heti, jos siltä tuntui sisälläkin.
"
tuon voisin ikuistaa johonkin seinälle. Kaikkein tärkeintä on, että rakkaalla ihmisellä on hyvä olla. Kun molemmat voisi ajatella noin ilman, ettei koe olevansa pelkästään antavana osapuolena olisi kyllä hyvä perussäännöksi johonkin John Grayn tms.. seuraavaan kirjaan!

Lue lisää

Asioiden selvittäminen on jotain, joka lähtee ihmisten sisältä minusta. Siihen pitää olla tietynlainen mielentila, jotta asioista voi keskustella rakentavasti eikä mene kiljumiseksi. Ja molemmilla pitää olla sama mielentila tietenkin. Tai sellainen asenne, että haluaa selvittää eikä riidellä lisää. Usein loukkaantumistunteiden keskellä sellaista tilaa ei saavuta. Saattaa suuttua ihan pienistä sanavalinnoista tai jostain, mikä pitäisi pystyä suodattamaan läpi. Tai sitten koko keskustelun tarkoitukseksi tulee saada yksipuolinen anteeksipyyntö lievittämään loukkaustunteita eikä oikeasti selvitellä. Rakentava keskustelu ehkä tarvitsee sellaisen ilmapiirin, että voi luottaa siihen, että keskustelu ei lopu siihen, että ovi paiskautuu toisen perässä kiinni.
Siksi ehkä asioita ei voi koskaan selvittää silloin, kun ne on mennyt tosi pahasti pieleen. Pitää se ilmapiiri vähän lauhtua. Ja siksi ne pitäisi pyrkiäkin aina estämään avoimuudella tietty. Vaikeaa on ehkä myös se, että aina tilanteet ei ole niin optimaalisia. Kun helppohan aina olisi avautua, jos saisi vetää oman peiton korville, heti kun alkaa ahdistaa ja toinenkin ehkä huomaa sen aika helposti ja tuskin keskustelu kuitenkaan loppuu. Ja muutenkin jos on rauhallinen tunnelma, on helpompi avautua. Ja olen huomannut, että makuuasennossa tulee aina uskallettua avautua paremmin, mutta siitä olikin jossain juttu, että ihmiset eivät siinä asennossa suutu niin helposti ja ovat rentoutuneimpia.

Epävarmuuksista ei ole aina helppo kertoa. Joten minusta se on tärkeää, että niiden viitteisiin reagoidaan heti. Siinä sinun tapauksessa sen naisen olisi pitänyt selventää ja selittää miksi ja miten pitää yhteyttä exäänsä. Ihan vaikka kertoa mistä ovat puhuneet ja mitä tekevät. Ja tietenkin kertoa, että sinun kanssasi hän halusi olla eikä muiden. Ensiksi selventää se asia ja kuunnella sinua ja oloasi. Ja myös vähentää yhteydenpitoa exään selvästi ja yrittää edistää yhteydenpidottomuutta jos se olisi ollut se, joka olosi olisi saanut paremmaksi. Eikä käyttäytyä mitenkään marttyyrimaisella tavalla tietenkään, vaan kertoa että se ex-kaveruus on kuitenkin vaan sellaista asioiden puimista eikä mitään oikeaa kaveruutta ja loppuu kuitenkin joskus. Kun ainahan ihmisillä voi olla juuri niitä pelkoja, että vaikutanko alistajalta jos pyydän jotain. Pitää muistaa kertoa sekin, että jos rakastaa niin pyynnöt tuntuvat tärkeiltä. Ja muutenkin yrittää edistää sellaisista asioista juttelua, kysyä että voidaanko jutella siitä ja kertoa miten kokee asioita. Luottamuksen kannalta minusta on tärkeää se, että jos vaikka on jutellut jonkun vastakkaista sukupuolta olevan kanssa, niin kertoo siitä itse aina. Sillä tavalla toinen voi luottaa siihen, että aina kerrotaan. Vaikka se vähän kirpaisisikin joskus. Pitkällä tähtäimellä sellainen on hyvä luottamuksen kannalta. Se on aluksi vaikeaa aina kertoa kaikesta ja vaatii ehkä hyvää keskusteluyhteyttä, mutta lopulta se tulee ihan luonnollisesti, että "mies-alastonmalli törmäsi tänään tavaroihini" tms. mitä nyt onkaan tapahtunut.
Ja tärkeää on kanssa se, että jos on jotain ihan muita asioita, jotka painaa mieltä, niin kertoo niistä. Koska toinen voi huomata sen ja ajatella, että mikä on.

Ja siinä teidän tilanteessa on varmaan voinut tulla sellaisiakin pelkoja, että sitä avoimuutta ei koskaan olisikaan. Eikä haluaisi sellaista.

Vaikka on todella ikäviä juttuja, niin ehkä niistä voi löytää silti jotain positiivista. Oppii itsestä. Sinäkin varmaan tiedät nyt paremmin vaikka juuri niistä omista epävarmuustunteista.

Sanoit, että et halunnut loukata sanoilla. Minusta sekin on kyllä tärkeää, että omat negatiiviset tunteetkin voi tuoda esiin. Ei sekään ole itsestäänselvyys, että ne näkyisi. Pahan olon patoaminen on huono juttu. Ja ajan kanssa kaikille tunteille löytää hyvät ilmaisukeinot, kun vaan tuo niitä ulos.
Ja avoimuus vaatii paaaljon opettelua. Ei se kovin helpolla tule. Tietty pitää olla asennekin, että juuri sitä haluaa ja ajatella että se ei ole mitään ulkoavaruudesta olevaa outoa.

mieltäni.. kirjoitti:

Asioiden selvittäminen on jotain, joka lähtee ihmisten sisältä minusta. Siihen pitää olla tietynlainen mielentila, jotta asioista voi keskustella rakentavasti eikä mene kiljumiseksi. Ja molemmilla pitää olla sama mielentila tietenkin. Tai sellainen asenne, että haluaa selvittää eikä riidellä lisää. Usein loukkaantumistunteiden keskellä sellaista tilaa ei saavuta. Saattaa suuttua ihan pienistä sanavalinnoista tai jostain, mikä pitäisi pystyä suodattamaan läpi. Tai sitten koko keskustelun tarkoitukseksi tulee saada yksipuolinen anteeksipyyntö lievittämään loukkaustunteita eikä oikeasti selvitellä. Rakentava keskustelu ehkä tarvitsee sellaisen ilmapiirin, että voi luottaa siihen, että keskustelu ei lopu siihen, että ovi paiskautuu toisen perässä kiinni.
Siksi ehkä asioita ei voi koskaan selvittää silloin, kun ne on mennyt tosi pahasti pieleen. Pitää se ilmapiiri vähän lauhtua. Ja siksi ne pitäisi pyrkiäkin aina estämään avoimuudella tietty. Vaikeaa on ehkä myös se, että aina tilanteet ei ole niin optimaalisia. Kun helppohan aina olisi avautua, jos saisi vetää oman peiton korville, heti kun alkaa ahdistaa ja toinenkin ehkä huomaa sen aika helposti ja tuskin keskustelu kuitenkaan loppuu. Ja muutenkin jos on rauhallinen tunnelma, on helpompi avautua. Ja olen huomannut, että makuuasennossa tulee aina uskallettua avautua paremmin, mutta siitä olikin jossain juttu, että ihmiset eivät siinä asennossa suutu niin helposti ja ovat rentoutuneimpia.

Epävarmuuksista ei ole aina helppo kertoa. Joten minusta se on tärkeää, että niiden viitteisiin reagoidaan heti. Siinä sinun tapauksessa sen naisen olisi pitänyt selventää ja selittää miksi ja miten pitää yhteyttä exäänsä. Ihan vaikka kertoa mistä ovat puhuneet ja mitä tekevät. Ja tietenkin kertoa, että sinun kanssasi hän halusi olla eikä muiden. Ensiksi selventää se asia ja kuunnella sinua ja oloasi. Ja myös vähentää yhteydenpitoa exään selvästi ja yrittää edistää yhteydenpidottomuutta jos se olisi ollut se, joka olosi olisi saanut paremmaksi. Eikä käyttäytyä mitenkään marttyyrimaisella tavalla tietenkään, vaan kertoa että se ex-kaveruus on kuitenkin vaan sellaista asioiden puimista eikä mitään oikeaa kaveruutta ja loppuu kuitenkin joskus. Kun ainahan ihmisillä voi olla juuri niitä pelkoja, että vaikutanko alistajalta jos pyydän jotain. Pitää muistaa kertoa sekin, että jos rakastaa niin pyynnöt tuntuvat tärkeiltä. Ja muutenkin yrittää edistää sellaisista asioista juttelua, kysyä että voidaanko jutella siitä ja kertoa miten kokee asioita. Luottamuksen kannalta minusta on tärkeää se, että jos vaikka on jutellut jonkun vastakkaista sukupuolta olevan kanssa, niin kertoo siitä itse aina. Sillä tavalla toinen voi luottaa siihen, että aina kerrotaan. Vaikka se vähän kirpaisisikin joskus. Pitkällä tähtäimellä sellainen on hyvä luottamuksen kannalta. Se on aluksi vaikeaa aina kertoa kaikesta ja vaatii ehkä hyvää keskusteluyhteyttä, mutta lopulta se tulee ihan luonnollisesti, että "mies-alastonmalli törmäsi tänään tavaroihini" tms. mitä nyt onkaan tapahtunut.
Ja tärkeää on kanssa se, että jos on jotain ihan muita asioita, jotka painaa mieltä, niin kertoo niistä. Koska toinen voi huomata sen ja ajatella, että mikä on.

Ja siinä teidän tilanteessa on varmaan voinut tulla sellaisiakin pelkoja, että sitä avoimuutta ei koskaan olisikaan. Eikä haluaisi sellaista.

Vaikka on todella ikäviä juttuja, niin ehkä niistä voi löytää silti jotain positiivista. Oppii itsestä. Sinäkin varmaan tiedät nyt paremmin vaikka juuri niistä omista epävarmuustunteista.

Sanoit, että et halunnut loukata sanoilla. Minusta sekin on kyllä tärkeää, että omat negatiiviset tunteetkin voi tuoda esiin. Ei sekään ole itsestäänselvyys, että ne näkyisi. Pahan olon patoaminen on huono juttu. Ja ajan kanssa kaikille tunteille löytää hyvät ilmaisukeinot, kun vaan tuo niitä ulos.
Ja avoimuus vaatii paaaljon opettelua. Ei se kovin helpolla tule. Tietty pitää olla asennekin, että juuri sitä haluaa ja ajatella että se ei ole mitään ulkoavaruudesta olevaa outoa.

Lue lisää

Mutta en sitten tiedä voiko olla kunnolla avoin, jos ei ole luottamusta. En tiedä. Ainakin tulee varmaan jossain vaiheessa olo, että ei olisi pitänyt kertoa mitään. Toisaalta juuri avoimuus rakentaa luottamusta.
Luottamus on varmaan yksi tärkeimmistä asioista. Mun tapauksessa luottamus meni ihan selkeään nollaan. Tai minuslukuun. Ja uskoisin, että molemmin puolisesti, koska saattaahan se, että ei enää halua jatkaa tuntua toisesta siltä, että ei ollutkaan tunteet kovin syviä. Vaikka se ongelma ehkä oli juuri siinä, että ne oli.
En tiedä tuleeko sitä luottamusta koskaan takaisin, tuskin. Eikä sen tietty tarvikaan tulla. Mutta kyllä varmaan sitä minuslukua vähän nostaisi ajatus, että toinen on yrittänyt käsitellä asiaa kuitenkin.
Pahalta varmasti tuntuu myös sellaisen toiseen uskomisen tunteen menetys. Koska se on tärkeää. Enkä tarkoita uskomista millään sokealla tavalla.

Oli jotain muutakin, mitä tuli mieleen, mutta tulee huonosti ulos ja pitää mennä piirtelemään niitä törmäileviä alastonmalleja.

mieltäni.. kirjoitti:

Mutta en sitten tiedä voiko olla kunnolla avoin, jos ei ole luottamusta. En tiedä. Ainakin tulee varmaan jossain vaiheessa olo, että ei olisi pitänyt kertoa mitään. Toisaalta juuri avoimuus rakentaa luottamusta.
Luottamus on varmaan yksi tärkeimmistä asioista. Mun tapauksessa luottamus meni ihan selkeään nollaan. Tai minuslukuun. Ja uskoisin, että molemmin puolisesti, koska saattaahan se, että ei enää halua jatkaa tuntua toisesta siltä, että ei ollutkaan tunteet kovin syviä. Vaikka se ongelma ehkä oli juuri siinä, että ne oli.
En tiedä tuleeko sitä luottamusta koskaan takaisin, tuskin. Eikä sen tietty tarvikaan tulla. Mutta kyllä varmaan sitä minuslukua vähän nostaisi ajatus, että toinen on yrittänyt käsitellä asiaa kuitenkin.
Pahalta varmasti tuntuu myös sellaisen toiseen uskomisen tunteen menetys. Koska se on tärkeää. Enkä tarkoita uskomista millään sokealla tavalla.

Oli jotain muutakin, mitä tuli mieleen, mutta tulee huonosti ulos ja pitää mennä piirtelemään niitä törmäileviä alastonmalleja.

Lue lisää

kommentoin vielä vaikka aioinkin jo toistamiseen lopettaa :)

Jälleen tuli uusia ajatuksia ja muistikuvia kun luin tekstisi läpi. Takerruin nyt tuohon

"Siinä sinun tapauksessa sen naisen olisi pitänyt selventää ja selittää miksi ja miten pitää yhteyttä exäänsä. Ihan vaikka kertoa mistä ovat puhuneet ja mitä tekevät. Ja tietenkin kertoa, että sinun kanssasi hän halusi olla eikä muiden. Ensiksi selventää se asia ja kuunnella sinua ja oloasi. Ja myös vähentää yhteydenpitoa exään selvästi ja yrittää edistää yhteydenpidottomuutta jos se olisi ollut se, joka olosi olisi saanut paremmaksi. Eikä käyttäytyä mitenkään marttyyrimaisella tavalla tietenkään, vaan kertoa että se ex-kaveruus on kuitenkin vaan sellaista asioiden puimista eikä mitään oikeaa kaveruutta ja loppuu kuitenkin joskus"

Kyllä siinä minun tapauksessa näytti siltä, että aluksi tilanne olisi näin, mutta
nyt tajuan ettei siinä olisi käynytkään niin. Mitään merkkejä vähentyneistä yhteyksistä ei ollut.. Tai no, sain vain päivä päivältä lisää tietoa asioiden todellisesta laidasta. Ei hän halunnut luopua yhteydestä exään. Kyllä se niin oli, vaikkei hän sitä myöntänyt minulle tai edes itselleen. Mielessä kävi kyllä sekin, että olisin laittanut hänet valitsemaan, joko sanoo suoraan exälle että haluaa tehdä jo pesäeroa siitä syytä että koen(minä) tilanteen hankalaksi ja se olisi tervehdyttävää jo irrottautua kun uusi suhdekin on alkanut. Jos tällä exällä olisi edes jotain ymmärrystä asiaan, olisi hän tajunnut tilanteen ja antanut tilaa (minun käsitys) tai jos tilanne ei muutu.. teen itse johtopäätökset ja lähden suhteesta, koska exä tuntuu olevan minua tärkeämpi.

En sitten kuitenkaan lähtenyt sille tielle. Jokin minussa esti sen. Ehkä en kokenut kuitenkaan oikeudeksi vaatia sitä, olisinko sitten ollut pikkumainen tai alistaja tms.. vaatimassa kenen kanssa saa viettää aikaa ja kenen kanssa ei.

Tosiaan en tiedä mistä he puhuivat, mistä aiheista ne oli. Kysyin joitain asioita exästä, esim. elämäntilanteesta.. seurusteliko esimerkiksi.. tiukka vastaus oli ettei tiedä... ok, niin läheisiä ystäviä siis, ajattelin. Uskon kuitenkin, että hän tiesi, että exä oli sinkku. Minäkin sen tajusin. Tekemiset tiesin kait aika hyvin. Sanat "kait" ja "aika hyvin" siksi ,koska jotenkin jäi sellainen jälkimaku, että lisää uusia totuuksia jäi vielä varastoon. Ei niissä sinällään ollut mitään hälyyttävää, jos kyseessä olisi ollut esimerkiksi sisarukset tai vanhat tutut jostain vanhoilta kouluajoilta. Jotenkin epäterve heidän suhteensa oli, en vain osaa osoittaa sormella mitään yksittäistä asiaa, jotenkin kokonaisuus kuulostaa niin vaikealta.

Mutta tuo tekstisi saa minut jälleen ajattelemaan, että ystävät on ystäviä, exät exiä ja elämänkumppanit elämänkumppaneita. Jos noita aletaan sekoittamaan keskenään, tulee sotkua.

Tuntuu, että sulla on ollut aikalailla samanlainen tilanne(luottamuksen osalta) kuin mullakin, vaikkakin et ole paljoa omasta tapauksesta kertonutkaan. En tiedä haluatko kertoa siitä sen enempää? Olisin kyllä kiinnostunut kuulemaan "toisen tarinan" ja saada hieman vertailupohjaa ja tutkiskella samankaltaisuuksia.

broken_maybe_fixed kirjoitti:

kommentoin vielä vaikka aioinkin jo toistamiseen lopettaa :)

Jälleen tuli uusia ajatuksia ja muistikuvia kun luin tekstisi läpi. Takerruin nyt tuohon

"Siinä sinun tapauksessa sen naisen olisi pitänyt selventää ja selittää miksi ja miten pitää yhteyttä exäänsä. Ihan vaikka kertoa mistä ovat puhuneet ja mitä tekevät. Ja tietenkin kertoa, että sinun kanssasi hän halusi olla eikä muiden. Ensiksi selventää se asia ja kuunnella sinua ja oloasi. Ja myös vähentää yhteydenpitoa exään selvästi ja yrittää edistää yhteydenpidottomuutta jos se olisi ollut se, joka olosi olisi saanut paremmaksi. Eikä käyttäytyä mitenkään marttyyrimaisella tavalla tietenkään, vaan kertoa että se ex-kaveruus on kuitenkin vaan sellaista asioiden puimista eikä mitään oikeaa kaveruutta ja loppuu kuitenkin joskus"

Kyllä siinä minun tapauksessa näytti siltä, että aluksi tilanne olisi näin, mutta
nyt tajuan ettei siinä olisi käynytkään niin. Mitään merkkejä vähentyneistä yhteyksistä ei ollut.. Tai no, sain vain päivä päivältä lisää tietoa asioiden todellisesta laidasta. Ei hän halunnut luopua yhteydestä exään. Kyllä se niin oli, vaikkei hän sitä myöntänyt minulle tai edes itselleen. Mielessä kävi kyllä sekin, että olisin laittanut hänet valitsemaan, joko sanoo suoraan exälle että haluaa tehdä jo pesäeroa siitä syytä että koen(minä) tilanteen hankalaksi ja se olisi tervehdyttävää jo irrottautua kun uusi suhdekin on alkanut. Jos tällä exällä olisi edes jotain ymmärrystä asiaan, olisi hän tajunnut tilanteen ja antanut tilaa (minun käsitys) tai jos tilanne ei muutu.. teen itse johtopäätökset ja lähden suhteesta, koska exä tuntuu olevan minua tärkeämpi.

En sitten kuitenkaan lähtenyt sille tielle. Jokin minussa esti sen. Ehkä en kokenut kuitenkaan oikeudeksi vaatia sitä, olisinko sitten ollut pikkumainen tai alistaja tms.. vaatimassa kenen kanssa saa viettää aikaa ja kenen kanssa ei.

Tosiaan en tiedä mistä he puhuivat, mistä aiheista ne oli. Kysyin joitain asioita exästä, esim. elämäntilanteesta.. seurusteliko esimerkiksi.. tiukka vastaus oli ettei tiedä... ok, niin läheisiä ystäviä siis, ajattelin. Uskon kuitenkin, että hän tiesi, että exä oli sinkku. Minäkin sen tajusin. Tekemiset tiesin kait aika hyvin. Sanat "kait" ja "aika hyvin" siksi ,koska jotenkin jäi sellainen jälkimaku, että lisää uusia totuuksia jäi vielä varastoon. Ei niissä sinällään ollut mitään hälyyttävää, jos kyseessä olisi ollut esimerkiksi sisarukset tai vanhat tutut jostain vanhoilta kouluajoilta. Jotenkin epäterve heidän suhteensa oli, en vain osaa osoittaa sormella mitään yksittäistä asiaa, jotenkin kokonaisuus kuulostaa niin vaikealta.

Mutta tuo tekstisi saa minut jälleen ajattelemaan, että ystävät on ystäviä, exät exiä ja elämänkumppanit elämänkumppaneita. Jos noita aletaan sekoittamaan keskenään, tulee sotkua.

Tuntuu, että sulla on ollut aikalailla samanlainen tilanne(luottamuksen osalta) kuin mullakin, vaikkakin et ole paljoa omasta tapauksesta kertonutkaan. En tiedä haluatko kertoa siitä sen enempää? Olisin kyllä kiinnostunut kuulemaan "toisen tarinan" ja saada hieman vertailupohjaa ja tutkiskella samankaltaisuuksia.

Lue lisää

Mä en halua kertoa tai en osaa avautua asiasta. On ehkä jotain lukittautuneisuutta. Huomasin sen jo aikaisemmin, kun mietin kuinka terveen avoimesti sinä kirjoitit asioistasi, vaikkakin tietty anonyyminä. Mä pystyn kyllä miettimään oman tapauksen herättämiä tunteita, mutta en halua niitä tapahtumia eritellä. Ainakaan nyt ei tunnu siltä, että haluaisin. Vaikka olisi varmaan ihan itsen kannalta hyvä pystyä tekemään niin.
Siis asioita en jaksa eritellä, mutta pääpiirteissään se meni mun näkökulmasta niin, että ensinäkin mua epäiltiin aina sellaiseksi ihmiseksi, joka en ole. Ei epäilyissä mitään pahaa ja ymmärrän ne, mutta on se vähän ikävältä tuntuvaa, että ei nähdä oikeaa itseä. Ei kai se kenestäkään tunnu kivalta, kun sanotaan mikä toinen on ja ei ole sellainen. Enkä oikeastaan ymmärrä miksi juuri minä.
Sitten mulla oli elämässä vähän ahdistavaa aikaa ja menin aika huonoksi muiden huomioimisessa. Olin vaan ahdistunut, jota en olisi saanut olla vaan olisi aina pitänyt olla iloinen. Se tuntuu pahalta, jos joitain olotiloja ei hyväksytä, ei ole hyväksytty kokonaisuutena silloin. Ymmärrän, että saattoi tulla väärinkäsityksiä, mutta ei minusta tuntunut siltä, että minua kuunneltiinkaan, kun yritin kertoa että on paha olla, pelottaa, ahdistaa. Mutta jotain hyvääkin siitä, sillä nykyään tuntuu, että ne hetket koettuaan ei sillä tavalla enää helposti mikään sitä iloisuutta syökään.
Ja sitten se juttu molemminpuolisesti loppui.
Päälimmäisiksi tunteiksi siitä jäi ne, että mun kanssa ei haluttu jutella. Ja tiedän kyllä, että en halua sellaista. Tarvitsen sitä, että toisen kanssa saa jutella ja selvittää kaikki asiat ihan juurta jaksain. Tiedän, että oman oloni kannalta tarvitsen sen, että kaikki asiat aina avataan. Ihan jotkut arkiset riidatkin. Joten en olisi halunnutkaan puhumattomuutta.

Se siis loppui ikävästi. Tunteet olivat syviä. Takaisin siihen en haluaisi koskaan enää palata. Se oli raskasta ja ikävää. Siis tilanne, tunteita oli ja ihmisestä pidin. Sen tilanteen takia tuntui aina siltä, että päivät olivat vaan jotain harmaata tuskaa, jota piti yrittää kestää. Ja yrittää kaikin mahdollisin keinoin olla hyvä ja iloinen. Mitään syviä onnen hetkiä ei ollut. Silloin ajattelin, että eikä se haittaakaan, koska hän on niin tärkeä. Enää en menisi siihen takaisin, kyllä kaikkien ihmissuhteiden kuuluu olla aitoja ja tietyllä tavalla omistautuneita. Mikään muu ei ole hyvä.
Mitään sellaista haikailua "aikaan kun kaikki oli hyvin" ei siis jäänyt, koska sellaista aikaa en henkilökohtaisesti kokenut.
Tietysti pienistä hetkistä olin iloinen ja osaankin olla. Mutta kokonaisuus oli jotain muuta.
Kaikesta huolimatta ajattelen hänestä ihan hyviä ajatuksia ja vaikka tuo kirjoitus varmaan kuulosti katkeralta, niin sitä en ole. Olen ihan sinut asian kanssa ja ymmärrän sen myös vähän vähemmän itseni kautta. Kirjoitin sen nyt vaan noin. Toivon hänelle hyvää. Että varmasti tunteita jäi. Edelleen ajattelen tai tunnen hänestä samalla tavalla, että hänellä on kyllä omat ongelmansa, mutta hän on hyvin rakastettava ja ihana ihminen. Ja ihana sillä tavalla, että siitä ehkä otetaan pois ajatus, että kohtelisi ihmisiä ihanasti. Se nyt vaan on pakko ottaa pois. Mutta ehkä sillä tavalla kuitenkin, että uskon että hän yrittää välillä paljon itsensä kanssa. Ainakin joskus. Sitä pidän kunnioitettavana. Ja ehkä jollain tavalla hänestä tuli olo, että hänelle olisi voinut kertoa asioita ja ehkä hän olisi jossain eri maailmassa aina tukenut ja olisi tiennyt, että hänelle voi aina kertoa.
Joitain tunteita kai aina jää, jos tunsi syvästi. Ja kuten kai jo mainitsin, niin jäi jotain sellaista vaikeasti selitettävää sekavaa tunnetta häntä kohtaan. En kyllä ruoki sitä ja varmaan siksi se on ihan helppo tunne tuntea. Koen, että asiat meidän välillä ovat todellakin loppu. En voi kieltää etteikö pieniä tuntemuksia, että haluaa hänet vilahtelisi vaihtelevasti mielessä. Ei kuitenkaan kovin paljoa, sillä olen ihan onnellinen nyt. Mutta on sellainen toive ehkä pyörinyt jotenkin vaimeasti päässä välillä. Tuntuu siltä, että jossain sisällä tiedän, että hän olisi minulle se oikea ihminen, mutta tuskin kaiken tämän jälkeen sellaisella on väliä. Enkä siis todellakaan ajattele, että hän tuntisi mitään, mahdollisesti vaan jotain vihaa tai inhotusta minua kohtaan. Mutta asiat ovat ihan hyvin näin kuin ne ovat. Ja on helppo ehkä vähän naurahtaa omille ajatuksille, koska edes vähän selkeämmässäkään tilanteessa hän ei pystynyt ja/tai halunnut olla minun kanssani.

broken_maybe_fixed kirjoitti:

kommentoin vielä vaikka aioinkin jo toistamiseen lopettaa :)

Jälleen tuli uusia ajatuksia ja muistikuvia kun luin tekstisi läpi. Takerruin nyt tuohon

"Siinä sinun tapauksessa sen naisen olisi pitänyt selventää ja selittää miksi ja miten pitää yhteyttä exäänsä. Ihan vaikka kertoa mistä ovat puhuneet ja mitä tekevät. Ja tietenkin kertoa, että sinun kanssasi hän halusi olla eikä muiden. Ensiksi selventää se asia ja kuunnella sinua ja oloasi. Ja myös vähentää yhteydenpitoa exään selvästi ja yrittää edistää yhteydenpidottomuutta jos se olisi ollut se, joka olosi olisi saanut paremmaksi. Eikä käyttäytyä mitenkään marttyyrimaisella tavalla tietenkään, vaan kertoa että se ex-kaveruus on kuitenkin vaan sellaista asioiden puimista eikä mitään oikeaa kaveruutta ja loppuu kuitenkin joskus"

Kyllä siinä minun tapauksessa näytti siltä, että aluksi tilanne olisi näin, mutta
nyt tajuan ettei siinä olisi käynytkään niin. Mitään merkkejä vähentyneistä yhteyksistä ei ollut.. Tai no, sain vain päivä päivältä lisää tietoa asioiden todellisesta laidasta. Ei hän halunnut luopua yhteydestä exään. Kyllä se niin oli, vaikkei hän sitä myöntänyt minulle tai edes itselleen. Mielessä kävi kyllä sekin, että olisin laittanut hänet valitsemaan, joko sanoo suoraan exälle että haluaa tehdä jo pesäeroa siitä syytä että koen(minä) tilanteen hankalaksi ja se olisi tervehdyttävää jo irrottautua kun uusi suhdekin on alkanut. Jos tällä exällä olisi edes jotain ymmärrystä asiaan, olisi hän tajunnut tilanteen ja antanut tilaa (minun käsitys) tai jos tilanne ei muutu.. teen itse johtopäätökset ja lähden suhteesta, koska exä tuntuu olevan minua tärkeämpi.

En sitten kuitenkaan lähtenyt sille tielle. Jokin minussa esti sen. Ehkä en kokenut kuitenkaan oikeudeksi vaatia sitä, olisinko sitten ollut pikkumainen tai alistaja tms.. vaatimassa kenen kanssa saa viettää aikaa ja kenen kanssa ei.

Tosiaan en tiedä mistä he puhuivat, mistä aiheista ne oli. Kysyin joitain asioita exästä, esim. elämäntilanteesta.. seurusteliko esimerkiksi.. tiukka vastaus oli ettei tiedä... ok, niin läheisiä ystäviä siis, ajattelin. Uskon kuitenkin, että hän tiesi, että exä oli sinkku. Minäkin sen tajusin. Tekemiset tiesin kait aika hyvin. Sanat "kait" ja "aika hyvin" siksi ,koska jotenkin jäi sellainen jälkimaku, että lisää uusia totuuksia jäi vielä varastoon. Ei niissä sinällään ollut mitään hälyyttävää, jos kyseessä olisi ollut esimerkiksi sisarukset tai vanhat tutut jostain vanhoilta kouluajoilta. Jotenkin epäterve heidän suhteensa oli, en vain osaa osoittaa sormella mitään yksittäistä asiaa, jotenkin kokonaisuus kuulostaa niin vaikealta.

Mutta tuo tekstisi saa minut jälleen ajattelemaan, että ystävät on ystäviä, exät exiä ja elämänkumppanit elämänkumppaneita. Jos noita aletaan sekoittamaan keskenään, tulee sotkua.

Tuntuu, että sulla on ollut aikalailla samanlainen tilanne(luottamuksen osalta) kuin mullakin, vaikkakin et ole paljoa omasta tapauksesta kertonutkaan. En tiedä haluatko kertoa siitä sen enempää? Olisin kyllä kiinnostunut kuulemaan "toisen tarinan" ja saada hieman vertailupohjaa ja tutkiskella samankaltaisuuksia.

Lue lisää

Ja asiat aina muuttuvat. En usko, että haluaisinkaan, koska ne ovat muuttuneet niin paljon. Esimerkiksi ennen hänen kätensä olivat jotain, jotka sai jostain syystä sydämen pakahtumaan. Nyt asia on ihan toisin ja heräisi ehkä enemmänkin jäädyttäviä tuntemuksia hänen käsistään. Joten tietää sen, että jotkin tunteet todella ovat kuolleet, joita ennen on pystynyt heräämään. Ja samasta syystä ajatus siitä, että hän koskisi minua tuntuu ahdistavalta, kun ennen taas.. no en viitsi edes selittää mitä tunteita se ajatus toi.
Minä koen siis tämän nykytilanteen kyllä hyväksi. Eikä se todellakaan tarkoita sitä, että tunteita ei olisi ollut. Mä oon vaan käsitellyt niitä aika paljon ja ehkä on mennyt elämä sitten muuten ihan onnekkaasti.

Sitä ehkä yritin sanoakin, että tietää tavan, jolla kuuluu toimia, mutta se jää pelkälle ajatuksen tasolle. Ei syystä tai toisesta tule tehneeksi niin. Mutta ehkä sun tilanteessa ei sitten ollut niin.
Asiat voi aina olla vähän erilaisia miltä ne näyttää. Esimerkiksi mun tapauksessa silloinen exä mainitsi suurinpiirtein joka toisessa puhelussa tappavansa itsensä. Että ei jaksa enää sitä, että ei tunne kelpaavansa kellekään ja ei jaksa enää jatkuvia vastoinkäymisiä. Eikä niin pahaoloista ihmistä voi vaan heittää elämästään nopeasti tuosta vaan. Pitää auttaa käsittelemään asioita ja odotella, että aika korjaa. Sille, miksi ei halua luopua yhteydestä voi olla monta syytä. Mun kohdalla se oli lähinnä pelko, että tavallaan aiheuttaisin exän päätymisen johonkin kammottavaan ratkaisuun. Halusin auttaa yli. Eikä ne olleet mitään mukavia puheluita, monesti niiden jälkeen itkin vaan sängyllä, kun oli sanottu, että "aion tappaa itseni ja se on sinun vika." Tiesin kyllä, että osaksi ne oli hyvin huonon olon ilmaisemista ja pystyin ajattelemaan, että sille olisi joku parempi olemassa. En nyt sentään niin itserakas ole, että ajattelisin, että ei olisi. Joten tiesin kyllä, että tein silloin oikein. Ja siitä suurin osa puheluista oli, että yritin sanoa, että jaksaisi etsiä itselleen jonkun ja niiden kanssa voi olla vaikka kuinka paljon parempi olla. Haluavat vaikka katsella samoja tv-ohjelmia ja jutella häntäkin kiinnostavista asioista.
Kyllähän tuosta voisi nyt miettiä, että kuka oli tärkein ja niin. Ja jokaisella on oikeus miettiä niin. Mutta jossain tilanteessa on aika hankala olla. Ja mikä se oikea toimimistapakaan sitten olisi ollut. Sanoa, että kuole pois vaan, heippa. Kun kuitenkin sitä olin painottanut jatkuvasti, että me ei palata yhteen ja tunnen tunteita ihan toista ihmistä kohtaan. Hyvinkin paljon ja toistuvasti sanoin sitä, koska sitä yhteyttä oli. Hän sanoikin monta kertaa lopettavansa yhteydenpidon, koska ei jaksa kuulla sitä eikä halua olla tiellä.
Mutta siinä mielessä siinä oli tosi huonoakin, että musta tuntui, että exä oli ainut ihminen jota oikeasti kiinnosti miten mulla menee. Joka oikeasti halusi jutella.

mieltäni.. kirjoitti:

Ja asiat aina muuttuvat. En usko, että haluaisinkaan, koska ne ovat muuttuneet niin paljon. Esimerkiksi ennen hänen kätensä olivat jotain, jotka sai jostain syystä sydämen pakahtumaan. Nyt asia on ihan toisin ja heräisi ehkä enemmänkin jäädyttäviä tuntemuksia hänen käsistään. Joten tietää sen, että jotkin tunteet todella ovat kuolleet, joita ennen on pystynyt heräämään. Ja samasta syystä ajatus siitä, että hän koskisi minua tuntuu ahdistavalta, kun ennen taas.. no en viitsi edes selittää mitä tunteita se ajatus toi.
Minä koen siis tämän nykytilanteen kyllä hyväksi. Eikä se todellakaan tarkoita sitä, että tunteita ei olisi ollut. Mä oon vaan käsitellyt niitä aika paljon ja ehkä on mennyt elämä sitten muuten ihan onnekkaasti.

Sitä ehkä yritin sanoakin, että tietää tavan, jolla kuuluu toimia, mutta se jää pelkälle ajatuksen tasolle. Ei syystä tai toisesta tule tehneeksi niin. Mutta ehkä sun tilanteessa ei sitten ollut niin.
Asiat voi aina olla vähän erilaisia miltä ne näyttää. Esimerkiksi mun tapauksessa silloinen exä mainitsi suurinpiirtein joka toisessa puhelussa tappavansa itsensä. Että ei jaksa enää sitä, että ei tunne kelpaavansa kellekään ja ei jaksa enää jatkuvia vastoinkäymisiä. Eikä niin pahaoloista ihmistä voi vaan heittää elämästään nopeasti tuosta vaan. Pitää auttaa käsittelemään asioita ja odotella, että aika korjaa. Sille, miksi ei halua luopua yhteydestä voi olla monta syytä. Mun kohdalla se oli lähinnä pelko, että tavallaan aiheuttaisin exän päätymisen johonkin kammottavaan ratkaisuun. Halusin auttaa yli. Eikä ne olleet mitään mukavia puheluita, monesti niiden jälkeen itkin vaan sängyllä, kun oli sanottu, että "aion tappaa itseni ja se on sinun vika." Tiesin kyllä, että osaksi ne oli hyvin huonon olon ilmaisemista ja pystyin ajattelemaan, että sille olisi joku parempi olemassa. En nyt sentään niin itserakas ole, että ajattelisin, että ei olisi. Joten tiesin kyllä, että tein silloin oikein. Ja siitä suurin osa puheluista oli, että yritin sanoa, että jaksaisi etsiä itselleen jonkun ja niiden kanssa voi olla vaikka kuinka paljon parempi olla. Haluavat vaikka katsella samoja tv-ohjelmia ja jutella häntäkin kiinnostavista asioista.
Kyllähän tuosta voisi nyt miettiä, että kuka oli tärkein ja niin. Ja jokaisella on oikeus miettiä niin. Mutta jossain tilanteessa on aika hankala olla. Ja mikä se oikea toimimistapakaan sitten olisi ollut. Sanoa, että kuole pois vaan, heippa. Kun kuitenkin sitä olin painottanut jatkuvasti, että me ei palata yhteen ja tunnen tunteita ihan toista ihmistä kohtaan. Hyvinkin paljon ja toistuvasti sanoin sitä, koska sitä yhteyttä oli. Hän sanoikin monta kertaa lopettavansa yhteydenpidon, koska ei jaksa kuulla sitä eikä halua olla tiellä.
Mutta siinä mielessä siinä oli tosi huonoakin, että musta tuntui, että exä oli ainut ihminen jota oikeasti kiinnosti miten mulla menee. Joka oikeasti halusi jutella.

Lue lisää

Sait kyllä minut jotenkin sanattomaksi. Luin tekstisi monta kertaa ja yritän löytää sanoja, merkityksiä ja ajatuksia.

Kieltämättä kertomatta konkreettisia esimerkkejä tapahtumista voi toisen olla hieman hankala tulkita asiaa, mutta voin jollain tasolla samaistua tuohon tuntemukseen. Väkisinkin yritän nyt peilata tuota tekstiäsi omaan tarinaani, löytyykö yhtäläisyyksiä ja olisinko minä esim. osittain se sinun exä. Siis tietyllä kuvainnollisessa tavalla. Eli olenko itse toiminut jotenkin samalla tavalla ja saanut toisessa niitä tuntemuksia joita sulla tällä/sillä hetkellä on/oli.

Syyttömänä tuomittu ei kuulosta varmaan kenenkään korvaan oikeudenmukaiselta. Sitä olen itsekin vatvonut omalta kohdaltani ( teinkö itse niin). Koska en tiedä sen tarkemmin tapahtumia, voinen olettaa että kaikki voitava kuitenkin tehtiin siinä hetkessä. Tietysti, jos on monta rautaa tulessa, kuten kerroit ahdistuksesta, pelosta ja sitten vielä päälle syyttelyt (?). Tilanne menee vain huonompaan suuntaan, vaikka kuinka keskustelisi tai sovittelisi. Olisi varmaan se kuuluisa taikanappi ollut tarpeen, jossa jokainen pysähtyy, istahtaa, laskee 10:neen ja alkaa ilman tunnetilojen vaihteluja keskustelemaan rauhassa mistä on kyse.

Mutta hieman oudoksuttaa tuossa tekstissä.. tai siis ei oudoksuta mutta en ihan ymmärrä vain, että koska ihminen joka on rakastettava ja ihana(tietyissä rajoissa) ja johon on vieläkin on tunteita. Mutta kuitenkin ei kuuntele, keskustele ja takaisin ei tee yhtään mieli. Ilmeisesti välittämisestä oli pulaa. Hieman mulla nyt aivot ylikuormittuu, kun pohdiskelen sinun tuntemuksia ja väkisinkin tämä peilautuu omaan tapaukseen.

Kuitenkin se välissä oleva musta aukko, josta et halua kertoa on niin merkittävä, että kun kerroit pohtivasi vieläkin josko hän olisi se oikea .. niin se musta aukko esti/estää niin käyvän. Ymmärrän kyllä, eikä sitä tarvitse täällä kertoa.

Vaikka anonyyminä kirjoittaakin niin voi olla, että silti jokin osa paljastaa henkilöllisyyden joillekin siitä huolimatta. Itsekin tuota olen nyt miettinyt, että onkohan tullut kirjoitettua liian tarkasti tapahtumista ja omista mietteistä. En varmaan olisi koskaan kellekään kasvotusten kertonut näitä asioita. Siksipä tämä onkin niin tehokasta.

Hieman hankala oli tilanteesi kyllä, ymmärsin "oli" sanojen viljelystä, että tilanne on ohi kuitenkin. Et saa enää itsemurha uhkailu soittoja? Miten tilanne ratkesi?

Niin, tuollaisessa tilanteessa( puhelut) kyllä toimintasi on ollut ihan oikeaa, vaikket olisi ollutkaan vastuussa toisen teoista. Tottakai tuota ei halua ottaa omalletunnolleen.

Hetkinen, eli kerroitko koko ajan samasta henkilöstä? En taida olla aivan virkeimmässä kunnossa perjantai iltapäivästä. Eli kuka ei ollut läsnä, kuka syytteli ja oliko sama henkilö exä joka soitteli? Lopusta ymmärsin, että olit jo aloittanut uutta suhdetta kun exä vielä soitteli...
Sellaisessa tilanteessa on varmaan hankala olla, jos nykyinen ei hyväksy exän soittelua, mutta toisaalta uskallatko kertoa puheluiden taustoja.
Toisaalta oma käsitykseni on, että toisen yksityisyys pitäisi pystyä pitämään tiettyyn rajaan asti luottamuksellisena( tällaisessa asiassa). Koska en ole nyt varma, liittyikö kirjoituksesi alussa mainitsemasi luottamuspulat juurikin noihin puheluihin.
En uskalla enempää kommentoida, kun en aivan hahmottanut tapahtumia.

Jotenkin edelleen tuntuu, että yhtymäkohdat omaan tapaukseen vain lisääntyy. Sivuhuomautuksena haluaisin kyllä mainita, että jotenkin tekstisi oli nyt erityylistä. Jotenkin helpommin luettavaa, mutta sisältö vaikeammin tulkittavissa. Hieman hankala selittää mutta näin tuntui.

Mutta uuden perspektiivin tuo kertomasi toi, en esimerkiksi ole ottanut huomioon sellaista mahdollisuutta, että tosiaan on mahdollista, että kertomani nainen on voinut antaa jonkinlaista saattohoitoa exälleen, joka ei ole päässyt asioiden yli vieläkään( ja sen taustat sai vaikenemaan). Sinällään jalo ele, mutta sellaisen asian salaaminen ei kuitenkaan olisi silti hyväksyttävää. Tosin olisinko hyväksynyt asiaa, jos minulle olisi siitä kerrottu.. En tiedä, helppo sanoa nyt että olisin. Ehkä siinä tapauksessa, jos minulle olisi tarkasti kerrottu mitä siihen saattohoitoon kuuluu. Toisaalta, kun ottaa kaikki faktat faktoina, tuskin omassa tapauksessani nyt kuitenkaan siitä oli kyse.

mutta pohdittavaa tuo tekstisi kyllä antoi, antoi uutta näkökulmaa.

Minäpäs vaikenen nyt :) lueskelen vielä tekstisi uudelleen. Kommentoin sitten lisää myöhemmin.

broken_maybe_fixed kirjoitti:

Sait kyllä minut jotenkin sanattomaksi. Luin tekstisi monta kertaa ja yritän löytää sanoja, merkityksiä ja ajatuksia.

Kieltämättä kertomatta konkreettisia esimerkkejä tapahtumista voi toisen olla hieman hankala tulkita asiaa, mutta voin jollain tasolla samaistua tuohon tuntemukseen. Väkisinkin yritän nyt peilata tuota tekstiäsi omaan tarinaani, löytyykö yhtäläisyyksiä ja olisinko minä esim. osittain se sinun exä. Siis tietyllä kuvainnollisessa tavalla. Eli olenko itse toiminut jotenkin samalla tavalla ja saanut toisessa niitä tuntemuksia joita sulla tällä/sillä hetkellä on/oli.

Syyttömänä tuomittu ei kuulosta varmaan kenenkään korvaan oikeudenmukaiselta. Sitä olen itsekin vatvonut omalta kohdaltani ( teinkö itse niin). Koska en tiedä sen tarkemmin tapahtumia, voinen olettaa että kaikki voitava kuitenkin tehtiin siinä hetkessä. Tietysti, jos on monta rautaa tulessa, kuten kerroit ahdistuksesta, pelosta ja sitten vielä päälle syyttelyt (?). Tilanne menee vain huonompaan suuntaan, vaikka kuinka keskustelisi tai sovittelisi. Olisi varmaan se kuuluisa taikanappi ollut tarpeen, jossa jokainen pysähtyy, istahtaa, laskee 10:neen ja alkaa ilman tunnetilojen vaihteluja keskustelemaan rauhassa mistä on kyse.

Mutta hieman oudoksuttaa tuossa tekstissä.. tai siis ei oudoksuta mutta en ihan ymmärrä vain, että koska ihminen joka on rakastettava ja ihana(tietyissä rajoissa) ja johon on vieläkin on tunteita. Mutta kuitenkin ei kuuntele, keskustele ja takaisin ei tee yhtään mieli. Ilmeisesti välittämisestä oli pulaa. Hieman mulla nyt aivot ylikuormittuu, kun pohdiskelen sinun tuntemuksia ja väkisinkin tämä peilautuu omaan tapaukseen.

Kuitenkin se välissä oleva musta aukko, josta et halua kertoa on niin merkittävä, että kun kerroit pohtivasi vieläkin josko hän olisi se oikea .. niin se musta aukko esti/estää niin käyvän. Ymmärrän kyllä, eikä sitä tarvitse täällä kertoa.

Vaikka anonyyminä kirjoittaakin niin voi olla, että silti jokin osa paljastaa henkilöllisyyden joillekin siitä huolimatta. Itsekin tuota olen nyt miettinyt, että onkohan tullut kirjoitettua liian tarkasti tapahtumista ja omista mietteistä. En varmaan olisi koskaan kellekään kasvotusten kertonut näitä asioita. Siksipä tämä onkin niin tehokasta.

Hieman hankala oli tilanteesi kyllä, ymmärsin "oli" sanojen viljelystä, että tilanne on ohi kuitenkin. Et saa enää itsemurha uhkailu soittoja? Miten tilanne ratkesi?

Niin, tuollaisessa tilanteessa( puhelut) kyllä toimintasi on ollut ihan oikeaa, vaikket olisi ollutkaan vastuussa toisen teoista. Tottakai tuota ei halua ottaa omalletunnolleen.

Hetkinen, eli kerroitko koko ajan samasta henkilöstä? En taida olla aivan virkeimmässä kunnossa perjantai iltapäivästä. Eli kuka ei ollut läsnä, kuka syytteli ja oliko sama henkilö exä joka soitteli? Lopusta ymmärsin, että olit jo aloittanut uutta suhdetta kun exä vielä soitteli...
Sellaisessa tilanteessa on varmaan hankala olla, jos nykyinen ei hyväksy exän soittelua, mutta toisaalta uskallatko kertoa puheluiden taustoja.
Toisaalta oma käsitykseni on, että toisen yksityisyys pitäisi pystyä pitämään tiettyyn rajaan asti luottamuksellisena( tällaisessa asiassa). Koska en ole nyt varma, liittyikö kirjoituksesi alussa mainitsemasi luottamuspulat juurikin noihin puheluihin.
En uskalla enempää kommentoida, kun en aivan hahmottanut tapahtumia.

Jotenkin edelleen tuntuu, että yhtymäkohdat omaan tapaukseen vain lisääntyy. Sivuhuomautuksena haluaisin kyllä mainita, että jotenkin tekstisi oli nyt erityylistä. Jotenkin helpommin luettavaa, mutta sisältö vaikeammin tulkittavissa. Hieman hankala selittää mutta näin tuntui.

Mutta uuden perspektiivin tuo kertomasi toi, en esimerkiksi ole ottanut huomioon sellaista mahdollisuutta, että tosiaan on mahdollista, että kertomani nainen on voinut antaa jonkinlaista saattohoitoa exälleen, joka ei ole päässyt asioiden yli vieläkään( ja sen taustat sai vaikenemaan). Sinällään jalo ele, mutta sellaisen asian salaaminen ei kuitenkaan olisi silti hyväksyttävää. Tosin olisinko hyväksynyt asiaa, jos minulle olisi siitä kerrottu.. En tiedä, helppo sanoa nyt että olisin. Ehkä siinä tapauksessa, jos minulle olisi tarkasti kerrottu mitä siihen saattohoitoon kuuluu. Toisaalta, kun ottaa kaikki faktat faktoina, tuskin omassa tapauksessani nyt kuitenkaan siitä oli kyse.

mutta pohdittavaa tuo tekstisi kyllä antoi, antoi uutta näkökulmaa.

Minäpäs vaikenen nyt :) lueskelen vielä tekstisi uudelleen. Kommentoin sitten lisää myöhemmin.

Lue lisää

Hassua, että huomasit tai että erilainen tunnetila välittyi kirjoituksen kautta. Tuli erilainen olo, kun mietti asioita, jotka ei ole niin mukavia mietittäviä.

Mutta kai anonyymi on aina anonyymi, vaikka tapahtumista kirjoittaisi tarkastikin. Koska samanlaisia tarinoita ja kokemuksia mahtuu maailmaan yllättävän paljon. Ei kukaan voi silloin varmasti mitään tunnistaa. Ja ainakin itse kyllä yritän miettiä, että itselleni sillä ei ole minkään maailman väliä tunnistaako minut vai ei. Jos vain miettisin sitä, niin sitten oma kyky käsitellä asioita kärsisi.
Miksiköhän sitten ei yhtä avoimesti pystyisi kasvotusten kertomaan, koska sehän olisi hyväksi. Juuri sitä oikeaa avoimuutta, joka poistaa väärinymmärryksiä. Minä ehkä koen taas helpommaksi kertoa avoimemmin juuri kasvokkain. En siksi ihan pysty ymmärtämään miksi juuri se on vaikeampaa tai epämielyttävää tms.

Kirjoitin kahdesta eri henkilöstä. Ei ole enää itsemurhauhkailusoittoja. Se ratkesi oikeastaan kahdesti. Ensin siten, että hän kauheasti pyysi, että voisin viettää edes vähän aikaa hänen kanssaan, että koko paskassa vuodessa olisi edes yksi iloinen hetki ja ettei kesänsä menisi pilalle. Kun en halunnut kuin jutella puhelimessa, jotta etääntymistä tapahtuu. Sitten nähtiin ja hän alkoi huomata, että ei se näkeminen mitään muuta ja ei ollut niin mukavaa kuin ehkä oli ajatellut. Lopulta päädyttiin ihan yhteisymmärryksessä päätökseen, että ei pidetä enää yhteyttä ja eiköhän meidän jutut ole käsitelty. Sitten se toinen juttu loppuikin. Olin ihan rikki ja soitin exälle, joka ei edes vastannut puhelimeen eli oltiin todellakin yhteisymmärryksessä päädytty yhteyttömyyteen. Itkin sen vastaajan, että haluan tulla takaisin ja tarvitsen sitä enemmän kuin koskaan. Se soitti takaisin, ajoin siltä istumalta sen luo ja palattiin yhteen. Ei ehkä fiksuinta toimintaa, mutta ihan hyvin asiat kääntyi.

Ja olisihan siitä pitänyt kertoa. Mutta toisen asioita ei voi ihan noin vaan kertoilla. Ainoastaan ihan kahdenkesken ja luottamuksellisesti, koska ne kuitenkin on jonkun muun asioita. Olen kyllä sitä mieltä, että sen kanssa, jonka kanssa luottamusta yrittää rakentaa, pitäisi olla avointa. Niin ei siinä ollut kumminkaan puolin. Enkä halunnut "vaivata" omilla ongelmillani, koska mulle oli aina vihjailtu kuinka itsekäs olen. Että en ymmärrä, että muilla ihmisillä on vähän hankalampia asioita. Niin en halunnut kertoa, jotta en olisi taas itsekäs tai kuulisi jotain sellaista, että on muillakin ongelmia tai muiden asiat ovat pahempia ja paljon satuttavampia. Ja se oli se suurin syy, miksi en halunnut kertoa. Ajattelin, että en ole taas se itsekäs, kun käsittelen sitä asiaa ihan itsekseni ja yritän kestää sen. Kyllä sellaisista asioista pitäisi keskustella.

Siitä syyttömänä tuomitusta, että kyllä toisen mielestä syytä on varmaan ollut. Ja siitä olen pahoillani, jos häntä loukkasi. Ja silloin ennen kuin kaikki loppui olin sillä tavalla hyvin syvästi pahoillani ja ajattelin, että olisi pitänyt olla selkeämmin torjuva kaikkia muita ihmisiä kohtaan, jottei sellainen loukkaisi häntä. Ja en tosiaan kuitenkaan sanonut sitä silloin. Nykyään en enää ole pahoillani kuin siitä, että jos pahoitin hänen mielensä. Ei sekään ole oikeasti kaikkein helpointa, että on tyttö ja miehet nyt vaan yleensä lähestyvät tyttöjä aika paljonkin. Enkä mä itse tee mitään edistääkseni sellaista. En katso silmiin ja jos huomaan, että joku vieras näyttää siltä, että tulisi juttelemaan, niin käännyn vielä poispäin, jos ne ei sitten tulisikaan. Jotkut tulee silti. Enkä mä todellakaan tiedä miten ihmisistä pääsee kohteliaasti eroon, kun ei aina jaksa jatkuvasti vaihtaa paikkaa keksimällä, että pitää mennä johonkin. Eikä ihminen voi luonnolleen mitään. Sillä tarkoitan tapaa keskustella ihmisten kanssa. Sain joskus jossain ryhmäkäyttäytymistestissä korkeat pisteet, kun olin ollut kiinnostunut ja tukenut muiden ajatuksia. Ja olin asettunut tukemaan jonkun tyrmättyä ajatusta ja hakenut siitä positiivisen puolen. Eli olin tukenut muiden puheenvuoroja. Jos on vaan sellainen tapa keskustella ihmisten kanssa, niin minkä sille itse mahtaa. Tuntuisi tosi feikiltä alkaa miettiä, että hymyile vähemmän, hymyile vähemmän, älä hymyile. Ja voiko sellaista edes miettiä, jos luonnostaan tulee.

broken_maybe_fixed kirjoitti:

Sait kyllä minut jotenkin sanattomaksi. Luin tekstisi monta kertaa ja yritän löytää sanoja, merkityksiä ja ajatuksia.

Kieltämättä kertomatta konkreettisia esimerkkejä tapahtumista voi toisen olla hieman hankala tulkita asiaa, mutta voin jollain tasolla samaistua tuohon tuntemukseen. Väkisinkin yritän nyt peilata tuota tekstiäsi omaan tarinaani, löytyykö yhtäläisyyksiä ja olisinko minä esim. osittain se sinun exä. Siis tietyllä kuvainnollisessa tavalla. Eli olenko itse toiminut jotenkin samalla tavalla ja saanut toisessa niitä tuntemuksia joita sulla tällä/sillä hetkellä on/oli.

Syyttömänä tuomittu ei kuulosta varmaan kenenkään korvaan oikeudenmukaiselta. Sitä olen itsekin vatvonut omalta kohdaltani ( teinkö itse niin). Koska en tiedä sen tarkemmin tapahtumia, voinen olettaa että kaikki voitava kuitenkin tehtiin siinä hetkessä. Tietysti, jos on monta rautaa tulessa, kuten kerroit ahdistuksesta, pelosta ja sitten vielä päälle syyttelyt (?). Tilanne menee vain huonompaan suuntaan, vaikka kuinka keskustelisi tai sovittelisi. Olisi varmaan se kuuluisa taikanappi ollut tarpeen, jossa jokainen pysähtyy, istahtaa, laskee 10:neen ja alkaa ilman tunnetilojen vaihteluja keskustelemaan rauhassa mistä on kyse.

Mutta hieman oudoksuttaa tuossa tekstissä.. tai siis ei oudoksuta mutta en ihan ymmärrä vain, että koska ihminen joka on rakastettava ja ihana(tietyissä rajoissa) ja johon on vieläkin on tunteita. Mutta kuitenkin ei kuuntele, keskustele ja takaisin ei tee yhtään mieli. Ilmeisesti välittämisestä oli pulaa. Hieman mulla nyt aivot ylikuormittuu, kun pohdiskelen sinun tuntemuksia ja väkisinkin tämä peilautuu omaan tapaukseen.

Kuitenkin se välissä oleva musta aukko, josta et halua kertoa on niin merkittävä, että kun kerroit pohtivasi vieläkin josko hän olisi se oikea .. niin se musta aukko esti/estää niin käyvän. Ymmärrän kyllä, eikä sitä tarvitse täällä kertoa.

Vaikka anonyyminä kirjoittaakin niin voi olla, että silti jokin osa paljastaa henkilöllisyyden joillekin siitä huolimatta. Itsekin tuota olen nyt miettinyt, että onkohan tullut kirjoitettua liian tarkasti tapahtumista ja omista mietteistä. En varmaan olisi koskaan kellekään kasvotusten kertonut näitä asioita. Siksipä tämä onkin niin tehokasta.

Hieman hankala oli tilanteesi kyllä, ymmärsin "oli" sanojen viljelystä, että tilanne on ohi kuitenkin. Et saa enää itsemurha uhkailu soittoja? Miten tilanne ratkesi?

Niin, tuollaisessa tilanteessa( puhelut) kyllä toimintasi on ollut ihan oikeaa, vaikket olisi ollutkaan vastuussa toisen teoista. Tottakai tuota ei halua ottaa omalletunnolleen.

Hetkinen, eli kerroitko koko ajan samasta henkilöstä? En taida olla aivan virkeimmässä kunnossa perjantai iltapäivästä. Eli kuka ei ollut läsnä, kuka syytteli ja oliko sama henkilö exä joka soitteli? Lopusta ymmärsin, että olit jo aloittanut uutta suhdetta kun exä vielä soitteli...
Sellaisessa tilanteessa on varmaan hankala olla, jos nykyinen ei hyväksy exän soittelua, mutta toisaalta uskallatko kertoa puheluiden taustoja.
Toisaalta oma käsitykseni on, että toisen yksityisyys pitäisi pystyä pitämään tiettyyn rajaan asti luottamuksellisena( tällaisessa asiassa). Koska en ole nyt varma, liittyikö kirjoituksesi alussa mainitsemasi luottamuspulat juurikin noihin puheluihin.
En uskalla enempää kommentoida, kun en aivan hahmottanut tapahtumia.

Jotenkin edelleen tuntuu, että yhtymäkohdat omaan tapaukseen vain lisääntyy. Sivuhuomautuksena haluaisin kyllä mainita, että jotenkin tekstisi oli nyt erityylistä. Jotenkin helpommin luettavaa, mutta sisältö vaikeammin tulkittavissa. Hieman hankala selittää mutta näin tuntui.

Mutta uuden perspektiivin tuo kertomasi toi, en esimerkiksi ole ottanut huomioon sellaista mahdollisuutta, että tosiaan on mahdollista, että kertomani nainen on voinut antaa jonkinlaista saattohoitoa exälleen, joka ei ole päässyt asioiden yli vieläkään( ja sen taustat sai vaikenemaan). Sinällään jalo ele, mutta sellaisen asian salaaminen ei kuitenkaan olisi silti hyväksyttävää. Tosin olisinko hyväksynyt asiaa, jos minulle olisi siitä kerrottu.. En tiedä, helppo sanoa nyt että olisin. Ehkä siinä tapauksessa, jos minulle olisi tarkasti kerrottu mitä siihen saattohoitoon kuuluu. Toisaalta, kun ottaa kaikki faktat faktoina, tuskin omassa tapauksessani nyt kuitenkaan siitä oli kyse.

mutta pohdittavaa tuo tekstisi kyllä antoi, antoi uutta näkökulmaa.

Minäpäs vaikenen nyt :) lueskelen vielä tekstisi uudelleen. Kommentoin sitten lisää myöhemmin.

Lue lisää

Sitä sillä rakastettavalla tarkoitin, että pystyn kyllä katsomaan ihmisiä jotenkin vähemmän subjektiivisesti eikä mun käsitys niistä sillä tavalla aaltoile. Ihmisestä näkee sen hyviä ja huonoja puolia. Ja vaikka itse olisi nähnyt oikeastaan lähinnä vain pelkkiä huonoja puolia, niin tiedän kyllä ja aina tiesin, että paljon potentiaalia oli. Paljon hyviä puolia, jotka oikeanlaisessa ympäristössä oikeanlaisten ihmisten kanssa olisi vahvempia kuin huonot. Minä en ollut oikeanlainen ihminen hänelle eikä kai siksi hänkään minulle. Ja kyllä olen aina nähnyt myös sellaista sisällä olevaa tuskaisuutta ja ymmärtänyt, että se saa hänet toimimaan tietyillä tavoilla, mutta ajatellut, että sellaisen takia pitää välittää, yrittää huolehtia ja rakastaa. Ja kyllä sellainen tuskaisuus häviäisikin sillä reseptillä. Mutta niin ei siis tapahtunut, joka varmaan tulikin selväksi.

mieltäni.. kirjoitti:

Sitä sillä rakastettavalla tarkoitin, että pystyn kyllä katsomaan ihmisiä jotenkin vähemmän subjektiivisesti eikä mun käsitys niistä sillä tavalla aaltoile. Ihmisestä näkee sen hyviä ja huonoja puolia. Ja vaikka itse olisi nähnyt oikeastaan lähinnä vain pelkkiä huonoja puolia, niin tiedän kyllä ja aina tiesin, että paljon potentiaalia oli. Paljon hyviä puolia, jotka oikeanlaisessa ympäristössä oikeanlaisten ihmisten kanssa olisi vahvempia kuin huonot. Minä en ollut oikeanlainen ihminen hänelle eikä kai siksi hänkään minulle. Ja kyllä olen aina nähnyt myös sellaista sisällä olevaa tuskaisuutta ja ymmärtänyt, että se saa hänet toimimaan tietyillä tavoilla, mutta ajatellut, että sellaisen takia pitää välittää, yrittää huolehtia ja rakastaa. Ja kyllä sellainen tuskaisuus häviäisikin sillä reseptillä. Mutta niin ei siis tapahtunut, joka varmaan tulikin selväksi.

Lue lisää

En kuulu tähän ketjuun mitenkään. Silti sanon, että omituisia ovat ne tuntemukset, että koen mustasukkaisuutta jopa tästä teidän keskustelusta vaikkei se ole minulta pois. Ehkä on niin paljon itselläkin asioita, mitkä pitäisi saada ulos ja joku niihin vastaamaan, edes jotenkin yrittämään. Ja tietää, ettei sitä ole, ei tule. Nämä keskustelut syntyy spontaanisti, ei näihin ketään voi pakottaa. Näin netissä onnistuu, oikeasti se on niin paljon vaikeampaa, niin epätodennäköistä, ettei sellaista oikein osaa pitää edes mahdollisena, eikä tule mieleenkään. Jokainen osallistuu omasta aloitteestaan ja siksi on paljon varmaan muitakin, jotka kokee, et olis joskus joku, jolle sanoa tai kertoa omia tuntemuksia, ihan et noin paljon joku oikeasti vastaa tai kuuntelee tai ottaisi tosissaan.

Toisaalta välillä tulee sekin, et onko nää lapsellisia, et jokaisella on vaikeaa ja jokaisen pitää selviytyä tuntu pahalta tai tosi pahalta, ja et ei me voida henkisesti kuitenkaan olla muun kuin itsemme varassa omine ajatuksineen ja tunteinemme. Et se on aikuisen ihmisen elämää. Ja et kerrakos sitä nyt ihmiset pettyy ja monesti montakin kertaa elämässä eikä kaikki ole selvää, ei kukaan ole luvannut, että olisi, ja asiat olisivat onnellisia. Ja että jos ei opi itse puhumaan tai käyttäydy noin periaatteessa niin, kuin ihmiset nyt yleensä käyttäytyvät, että keskustelevat ja selvittävät asioita keskenään, niin saavatpa sitten märehtiä kun ei tule mielen viereenkään, että asialle tekisi yhtään mitään. Ja et jos ne suhteet oikeasti on tuollaisia, ettei niissä puhuta, niin onko niissä sit oikeasti arvoa? Omissa kuvitelmissa ehkä, mutta reaalielämän tasolla, kun ei kyetä alkeellisimpaankaan keskusteluyritykseenkään, niin tuntuu, että olkoon. Tätäkö se on tämä meidän suuri tunteminen ja jopa rakastaminen.. Valjua ja naurettavaa.

Ei sillä, ettenkö olis kertonut joskus jotain joillekin, mutta lopulta tiedän, ettei toiset voi saada minua niistä asioista yli, josta en itse itseäni saa. Ei ne voi auttaa lopulta. Eikä ne oikeasti kovin pitkään jaksa edes samaa asiaa ajatella. Sehän helposti menee niin, että asia, jota ei ymmärrä, on se, mistä aina puhuu ja mikä on mielessä. Siksi jotenkin ajattelen, että ei täälläkään ole sellaisia juttuja monta, jota oikeasti oltaisiin puhuttu tai koskaan puhuttaisiinkaan tarpeeksi tai niin, että ne livenä olisivat selviä. Ja alkaa miettiä, mikä on nettimaailman, draamojen ja tragedioiden merkitys suhteessa siihen, että iltapäivällä marketissa ei sano tutulle edes moi tai ole näkevinään. Tuntuu pahalta ja turhauttavalta ja sekin, että täällä tavallaan haetaan niitä tunteita ja ajatuksia koettavaksi, joita ei livenä edes tulisi mieleenkään yrittää. Älkää pahastuko, mutta tuskin teistäkään kovin moni oikeasti todella edes haluaisi selvittää mitään ihan oikeasti. Ainakin minun kokemus on se, että ihmiset haluaa mieluiten kuitenkin pitää ne omat kuvitelmansa, ylpeytensä ja mielipiteensä, kuin panostaa siihen ihmissuhteeseen siten, että kerrankin vain kuuntelisi toista tai kysyisi, että mikä sinun mielestäsi tilanne on. Kaikkitietävyys omista ja toisten ajatuksista tuntuu olevan niin paljon tärkeämpää kuin se, että joskuskaan voisi kuunnella, saati sitten se, että koskaan voisi myöntää ajatelleensa tai toimineensa väärin.

sivustasuutelija kirjoitti:

En kuulu tähän ketjuun mitenkään. Silti sanon, että omituisia ovat ne tuntemukset, että koen mustasukkaisuutta jopa tästä teidän keskustelusta vaikkei se ole minulta pois. Ehkä on niin paljon itselläkin asioita, mitkä pitäisi saada ulos ja joku niihin vastaamaan, edes jotenkin yrittämään. Ja tietää, ettei sitä ole, ei tule. Nämä keskustelut syntyy spontaanisti, ei näihin ketään voi pakottaa. Näin netissä onnistuu, oikeasti se on niin paljon vaikeampaa, niin epätodennäköistä, ettei sellaista oikein osaa pitää edes mahdollisena, eikä tule mieleenkään. Jokainen osallistuu omasta aloitteestaan ja siksi on paljon varmaan muitakin, jotka kokee, et olis joskus joku, jolle sanoa tai kertoa omia tuntemuksia, ihan et noin paljon joku oikeasti vastaa tai kuuntelee tai ottaisi tosissaan.

Toisaalta välillä tulee sekin, et onko nää lapsellisia, et jokaisella on vaikeaa ja jokaisen pitää selviytyä tuntu pahalta tai tosi pahalta, ja et ei me voida henkisesti kuitenkaan olla muun kuin itsemme varassa omine ajatuksineen ja tunteinemme. Et se on aikuisen ihmisen elämää. Ja et kerrakos sitä nyt ihmiset pettyy ja monesti montakin kertaa elämässä eikä kaikki ole selvää, ei kukaan ole luvannut, että olisi, ja asiat olisivat onnellisia. Ja että jos ei opi itse puhumaan tai käyttäydy noin periaatteessa niin, kuin ihmiset nyt yleensä käyttäytyvät, että keskustelevat ja selvittävät asioita keskenään, niin saavatpa sitten märehtiä kun ei tule mielen viereenkään, että asialle tekisi yhtään mitään. Ja et jos ne suhteet oikeasti on tuollaisia, ettei niissä puhuta, niin onko niissä sit oikeasti arvoa? Omissa kuvitelmissa ehkä, mutta reaalielämän tasolla, kun ei kyetä alkeellisimpaankaan keskusteluyritykseenkään, niin tuntuu, että olkoon. Tätäkö se on tämä meidän suuri tunteminen ja jopa rakastaminen.. Valjua ja naurettavaa.

Ei sillä, ettenkö olis kertonut joskus jotain joillekin, mutta lopulta tiedän, ettei toiset voi saada minua niistä asioista yli, josta en itse itseäni saa. Ei ne voi auttaa lopulta. Eikä ne oikeasti kovin pitkään jaksa edes samaa asiaa ajatella. Sehän helposti menee niin, että asia, jota ei ymmärrä, on se, mistä aina puhuu ja mikä on mielessä. Siksi jotenkin ajattelen, että ei täälläkään ole sellaisia juttuja monta, jota oikeasti oltaisiin puhuttu tai koskaan puhuttaisiinkaan tarpeeksi tai niin, että ne livenä olisivat selviä. Ja alkaa miettiä, mikä on nettimaailman, draamojen ja tragedioiden merkitys suhteessa siihen, että iltapäivällä marketissa ei sano tutulle edes moi tai ole näkevinään. Tuntuu pahalta ja turhauttavalta ja sekin, että täällä tavallaan haetaan niitä tunteita ja ajatuksia koettavaksi, joita ei livenä edes tulisi mieleenkään yrittää. Älkää pahastuko, mutta tuskin teistäkään kovin moni oikeasti todella edes haluaisi selvittää mitään ihan oikeasti. Ainakin minun kokemus on se, että ihmiset haluaa mieluiten kuitenkin pitää ne omat kuvitelmansa, ylpeytensä ja mielipiteensä, kuin panostaa siihen ihmissuhteeseen siten, että kerrankin vain kuuntelisi toista tai kysyisi, että mikä sinun mielestäsi tilanne on. Kaikkitietävyys omista ja toisten ajatuksista tuntuu olevan niin paljon tärkeämpää kuin se, että joskuskaan voisi kuunnella, saati sitten se, että koskaan voisi myöntää ajatelleensa tai toimineensa väärin.

Lue lisää

hmmm...
Vuodatusta tuli tuossa sinunkin viestissä aikalailla. En nyt tiedä oletko sama henkilö jonka kanssa kirjoiteltiin tuolla keskustelun loppupäässä, mutta ainakin tuon tekstin perusteella sullekin voisi tehdä hyvää kertoa mistä kenkä puristaa. Tekstiä on kyllä vaikea tulkita, olitko vihainen kun kirjoitit tuota vai muuten vain kriittinen. Hyvällä tuulella et ainakaan.

Onhan se totta ja myönnänkin sen itse, että tämä koko keskustelu on jälkiviisastelua ja tottakai, jos se olisi mahdollista niin puhuisin asiasta toisen osapuolen kanssa. Valitettavasti se ei nyt onnistu, ei enää, koska tiedän ettei toisella ole siihen mitään halua tai tarvetta. Kuitenkin itsellä jäi tunne purkaa tuntoja ja se helpotti paljonkin. Toki muutkin ovat tähän sitten kirjoitelleet mikä on minusta positiivista.

ja olet kyllä siinä oikeassa (edelleen) että pitäisi ottaa itsestä niskasta kiinni, eikä vaipua ajatuksiinsa ja mietteisiinsä mutta tuota en kyllä usko etteikö jollekin asioista kertominen saisi omaa taakkaa vähennettyä. Aikuisuutta tai ei. Eikös ne asiat vain monimutkaistu iän kanssa? Riippuu varmaan tunteen tasosta miten niistä pääsee yli. En väitä, että olisit sitten tunteeton mutta sattuneesta syystä tiedä erään henkilön joka on tällä hetkellä erittäin rikki henkisesti. Pitäisikö minun mennä hänen luokseen ja sanoa että ei se tyyppi ollut mitään, jatka elämääsi, oletko joku kakara kun murehdit moista.

Tuo oli karrikoitu esimerkki, mutta kyllä ne ihmiset tuntee tuntemuksiaan pitkään, jotkut vähemmän jotkut enemmän. Tästähän kirjoiteltiin tuolla alempanakin, että pystyisi sulkemaan tuommoiset päänsä ulkopuolelle.

"Tuntuu pahalta ja turhauttavalta ja sekin, että täällä tavallaan haetaan niitä tunteita ja ajatuksia koettavaksi, joita ei livenä edes tulisi mieleenkään yrittää"
"Kaikkitietävyys omista ja toisten ajatuksista tuntuu olevan niin paljon tärkeämpää kuin se, että joskuskaan voisi kuunnella, saati sitten se, että koskaan voisi myöntää ajatelleensa tai toimineensa väärin. "

miksi kirjoitat noin? Olenko minä tai joku täällä loukannut sinua? miksi otat tätä jotenkin niin henkilökohtaisella tasolla?
mutta tuohon jälkimmäiseen kommentiin senverran, että olet oikeassa. piste
Minä myönnän virheeni, mielelläni myöntäisin sen henkilökohtaisesti. Kyllä minusta täälläkin on ihmiset olleet kriittisiä myös itseään kohtaan.

Voi olla että tulkitsen nyt ihan väärin. Ehkäpä tyylisi kirjoittaa on vain tuollainen. Itseasiassa kun luin tuon alemman kommenttisi se "AHAA" - alkuinen. Minun piti pari kertaa lukea tuo läpi jotta ymmärsin että vit***leeko se. :)

Voisit kyllä kirjoittaa uudelleen, vähän selkeämmin. Sulla olisi varmasti paljon asiaa ja ajatuksia mitä kertoa.

Oletko sitten omalta osaltasi tehnyt kuten kirjoitat? Yrittää selvittää ja keskustella asiat halki, poikki ja pinoon ja miten kävi?

broken_maybe_fixed kirjoitti:

hmmm...
Vuodatusta tuli tuossa sinunkin viestissä aikalailla. En nyt tiedä oletko sama henkilö jonka kanssa kirjoiteltiin tuolla keskustelun loppupäässä, mutta ainakin tuon tekstin perusteella sullekin voisi tehdä hyvää kertoa mistä kenkä puristaa. Tekstiä on kyllä vaikea tulkita, olitko vihainen kun kirjoitit tuota vai muuten vain kriittinen. Hyvällä tuulella et ainakaan.

Onhan se totta ja myönnänkin sen itse, että tämä koko keskustelu on jälkiviisastelua ja tottakai, jos se olisi mahdollista niin puhuisin asiasta toisen osapuolen kanssa. Valitettavasti se ei nyt onnistu, ei enää, koska tiedän ettei toisella ole siihen mitään halua tai tarvetta. Kuitenkin itsellä jäi tunne purkaa tuntoja ja se helpotti paljonkin. Toki muutkin ovat tähän sitten kirjoitelleet mikä on minusta positiivista.

ja olet kyllä siinä oikeassa (edelleen) että pitäisi ottaa itsestä niskasta kiinni, eikä vaipua ajatuksiinsa ja mietteisiinsä mutta tuota en kyllä usko etteikö jollekin asioista kertominen saisi omaa taakkaa vähennettyä. Aikuisuutta tai ei. Eikös ne asiat vain monimutkaistu iän kanssa? Riippuu varmaan tunteen tasosta miten niistä pääsee yli. En väitä, että olisit sitten tunteeton mutta sattuneesta syystä tiedä erään henkilön joka on tällä hetkellä erittäin rikki henkisesti. Pitäisikö minun mennä hänen luokseen ja sanoa että ei se tyyppi ollut mitään, jatka elämääsi, oletko joku kakara kun murehdit moista.

Tuo oli karrikoitu esimerkki, mutta kyllä ne ihmiset tuntee tuntemuksiaan pitkään, jotkut vähemmän jotkut enemmän. Tästähän kirjoiteltiin tuolla alempanakin, että pystyisi sulkemaan tuommoiset päänsä ulkopuolelle.

"Tuntuu pahalta ja turhauttavalta ja sekin, että täällä tavallaan haetaan niitä tunteita ja ajatuksia koettavaksi, joita ei livenä edes tulisi mieleenkään yrittää"
"Kaikkitietävyys omista ja toisten ajatuksista tuntuu olevan niin paljon tärkeämpää kuin se, että joskuskaan voisi kuunnella, saati sitten se, että koskaan voisi myöntää ajatelleensa tai toimineensa väärin. "

miksi kirjoitat noin? Olenko minä tai joku täällä loukannut sinua? miksi otat tätä jotenkin niin henkilökohtaisella tasolla?
mutta tuohon jälkimmäiseen kommentiin senverran, että olet oikeassa. piste
Minä myönnän virheeni, mielelläni myöntäisin sen henkilökohtaisesti. Kyllä minusta täälläkin on ihmiset olleet kriittisiä myös itseään kohtaan.

Voi olla että tulkitsen nyt ihan väärin. Ehkäpä tyylisi kirjoittaa on vain tuollainen. Itseasiassa kun luin tuon alemman kommenttisi se "AHAA" - alkuinen. Minun piti pari kertaa lukea tuo läpi jotta ymmärsin että vit***leeko se. :)

Voisit kyllä kirjoittaa uudelleen, vähän selkeämmin. Sulla olisi varmasti paljon asiaa ja ajatuksia mitä kertoa.

Oletko sitten omalta osaltasi tehnyt kuten kirjoitat? Yrittää selvittää ja keskustella asiat halki, poikki ja pinoon ja miten kävi?

Lue lisää

niin, edellinen ei ollut tarkoitettu moitteeksi mutta haluaisin lukea kokemuksesi. Sulla on varmasti tarina kerrottavana ja vaikken osaisikaan auttaa niin siitä huolimatta suosittelen yrittämään.

broken_maybe_fixed kirjoitti:

niin, edellinen ei ollut tarkoitettu moitteeksi mutta haluaisin lukea kokemuksesi. Sulla on varmasti tarina kerrottavana ja vaikken osaisikaan auttaa niin siitä huolimatta suosittelen yrittämään.

Lue lisää

Kieltämättä järkytin sieluni, kun luin kommenttisi, että olen vihainen tai kriittinen tai että vi**uilisin, koska olin aivan tosissani, ja tarkoitus oli aivan kaikkea muuta. Voiko ihmiset käsittää asiat niin eri tavalla, se on aika järkyttävää, tarkoitan hyvää ja toinen miettii, että nyt se soittaa suutaan. Tuota kirjoittaessani olin vain pohtivainen.
Kriittinen olen kyllä aivan varmasti, jos mulla on koskaan lapsia opetan ne järkeviksi ja asioiden monet puolet huomaaviksi. Olen pohtiva ja kriittinen ja järkeväkin, toisaalta tunteellinen. liiankin järkevä monissa asioissa, mutten missään tapauksessa mitenkään vihainen ainakaan tietoisesti. Mun ystävätkin on sanoneet, että mä en niele mitään enkä ketään tuosta vain, mutta mä itse ajattelisin olevani vain järkevä, en sinisilmäinen, kriittinen ja asioita monelta kannalta tarkasteleva ja mä arvostan ihmisiä, jotka pystyy olemaan aika kriittisiä, siinä mielessä, että ei tee siitä silti ongelmaa.. Se kriittisyys ei vaan saa kohdistua minuun. :D

Toisaalta se asioiden järkeistäminen on aina ollut mun selviytymiskeino, toinen on se, että mä vain lähden, käännän selkäni ja menen pois, kun sekään ei auta. Kun tunteet menee yli, mä päätän, et nyt ollaan järkeviä ja aikuisia ja sit toimitaan niin ja tavallaan hallitaan tilanne sitä kautta. Ja mun kohdalla se toimii. Mun tapa onkin ehkä se, että mä ensin kritisoin asiat, pureskelen niitä ja tarkastelen monelta kantilta ennenkuin päätän, mitä mieltä olen. Monesti huomaan ihmetteleväni muita ihmisiä, kun jotenkin oletan, että kaikki olis samanlaisia, et ne olis järkevämpiä esimerkiks ihmissuhteissaan tai jotenkin.. Kyllä mä itsekin myönnän, että se on aika utopistista.. myös itseni kohdalla. :)

Mä arvostan järkevyyttä varmaan vähän liikaakin. Se ei silti missään tapauksessa tarkoita, et mä suhtautuisin asioihin vihaisesti. Mä vain haluan ottaa monenlaisia asioita huomioon. Esimerkiks ihmissuhteissa tai muissa asioissa mä haluan asiat kokonaan, realistisesti, todesti. Mun ajatusmaailma on jotenkin lähellä ehkä realismia, joku ehkä sanois inhorealismia, mut toisaalta on mussa se toinenkin puoli. Ei silti, etteikö asiat olis kauniita ja hyviä, ne jotka on, mutta mä en ala uskoa esimerkiksi ihmisistä lähtökohtaisesti hyvää, en pahaakaan, mut jokainen on sellainen kuin on.

En mä nyt tiedä onko mulla mitään niin ihmeellistä kerrottavaa. Lapsuus oli kohtuu vaikee alusta ponnistaa elämään, en oikeen löytänyt paikkaani ja elämä ja identiteetti ja oma paikka oli aika kauan hakusassa, siihen vielä muutama kunnon pettymys ja läheisen rankka sairaus päälle, sellaistahan se on elämä, monia sävyjä, joista kultalusikka suussa syntyneet ei ymmärrä. Kenkä on puristanut niin monta kertaa, että lopulta asiat menee uusiin mittasuhteisiin, ja kun useemman kerran elää jonkun vaikeen ajanjakson, niistä tietää, että selviää. Oppii ajattelemaan, että nyt tällaista, ehkä ensivuonna toisin ja ei järkyty ihan mistä hyvänsä vaikeuksista, eikä ota niin raskaasti. Mun on vaikea kuunnella esimerkiksi ystävien ongelmia joskus, en ymmärrä, koska mun näkökulmasta niillä olis kaikki niin hyvin. Onhan sitä muutakin. Ehkä se, et oppii elämään realismin kans on ollut taito ja et se on vielä aivan tyytyväistä ja onnellista. Nyt sujuu hyvin ja olen iloinen siitä. Mutta ei mulla ole mitään turhia kuvitelmia monestikaan siitä, et elämä olis mikään huviretki, toisille on, toisille ei. Voi nauttia päivä kerrallaan kuitenkin tai sitten ei. Mä en ehkä haaveile suuria, mutta toisaalta osaan olla aika vähäänkin tyytyväinen.

sivustasuutelija kirjoitti:

Kieltämättä järkytin sieluni, kun luin kommenttisi, että olen vihainen tai kriittinen tai että vi**uilisin, koska olin aivan tosissani, ja tarkoitus oli aivan kaikkea muuta. Voiko ihmiset käsittää asiat niin eri tavalla, se on aika järkyttävää, tarkoitan hyvää ja toinen miettii, että nyt se soittaa suutaan. Tuota kirjoittaessani olin vain pohtivainen.
Kriittinen olen kyllä aivan varmasti, jos mulla on koskaan lapsia opetan ne järkeviksi ja asioiden monet puolet huomaaviksi. Olen pohtiva ja kriittinen ja järkeväkin, toisaalta tunteellinen. liiankin järkevä monissa asioissa, mutten missään tapauksessa mitenkään vihainen ainakaan tietoisesti. Mun ystävätkin on sanoneet, että mä en niele mitään enkä ketään tuosta vain, mutta mä itse ajattelisin olevani vain järkevä, en sinisilmäinen, kriittinen ja asioita monelta kannalta tarkasteleva ja mä arvostan ihmisiä, jotka pystyy olemaan aika kriittisiä, siinä mielessä, että ei tee siitä silti ongelmaa.. Se kriittisyys ei vaan saa kohdistua minuun. :D

Toisaalta se asioiden järkeistäminen on aina ollut mun selviytymiskeino, toinen on se, että mä vain lähden, käännän selkäni ja menen pois, kun sekään ei auta. Kun tunteet menee yli, mä päätän, et nyt ollaan järkeviä ja aikuisia ja sit toimitaan niin ja tavallaan hallitaan tilanne sitä kautta. Ja mun kohdalla se toimii. Mun tapa onkin ehkä se, että mä ensin kritisoin asiat, pureskelen niitä ja tarkastelen monelta kantilta ennenkuin päätän, mitä mieltä olen. Monesti huomaan ihmetteleväni muita ihmisiä, kun jotenkin oletan, että kaikki olis samanlaisia, et ne olis järkevämpiä esimerkiks ihmissuhteissaan tai jotenkin.. Kyllä mä itsekin myönnän, että se on aika utopistista.. myös itseni kohdalla. :)

Mä arvostan järkevyyttä varmaan vähän liikaakin. Se ei silti missään tapauksessa tarkoita, et mä suhtautuisin asioihin vihaisesti. Mä vain haluan ottaa monenlaisia asioita huomioon. Esimerkiks ihmissuhteissa tai muissa asioissa mä haluan asiat kokonaan, realistisesti, todesti. Mun ajatusmaailma on jotenkin lähellä ehkä realismia, joku ehkä sanois inhorealismia, mut toisaalta on mussa se toinenkin puoli. Ei silti, etteikö asiat olis kauniita ja hyviä, ne jotka on, mutta mä en ala uskoa esimerkiksi ihmisistä lähtökohtaisesti hyvää, en pahaakaan, mut jokainen on sellainen kuin on.

En mä nyt tiedä onko mulla mitään niin ihmeellistä kerrottavaa. Lapsuus oli kohtuu vaikee alusta ponnistaa elämään, en oikeen löytänyt paikkaani ja elämä ja identiteetti ja oma paikka oli aika kauan hakusassa, siihen vielä muutama kunnon pettymys ja läheisen rankka sairaus päälle, sellaistahan se on elämä, monia sävyjä, joista kultalusikka suussa syntyneet ei ymmärrä. Kenkä on puristanut niin monta kertaa, että lopulta asiat menee uusiin mittasuhteisiin, ja kun useemman kerran elää jonkun vaikeen ajanjakson, niistä tietää, että selviää. Oppii ajattelemaan, että nyt tällaista, ehkä ensivuonna toisin ja ei järkyty ihan mistä hyvänsä vaikeuksista, eikä ota niin raskaasti. Mun on vaikea kuunnella esimerkiksi ystävien ongelmia joskus, en ymmärrä, koska mun näkökulmasta niillä olis kaikki niin hyvin. Onhan sitä muutakin. Ehkä se, et oppii elämään realismin kans on ollut taito ja et se on vielä aivan tyytyväistä ja onnellista. Nyt sujuu hyvin ja olen iloinen siitä. Mutta ei mulla ole mitään turhia kuvitelmia monestikaan siitä, et elämä olis mikään huviretki, toisille on, toisille ei. Voi nauttia päivä kerrallaan kuitenkin tai sitten ei. Mä en ehkä haaveile suuria, mutta toisaalta osaan olla aika vähäänkin tyytyväinen.

Lue lisää

Kaikesta huolimatta olen samanlainen tuossa asiassa kuin sinäkin, mutta ihan aluksi... Kyllä edelleenkin toisten tekstiä on hankala tulkita, ilmeisesti se riippuu lukijan mielentilastakin miten tekstiä ymmärtää. Hyvä siis, että tulkitsin tuota tekstiäsi ihan väärin (tunnetilaa).

Niin, vaikket ehkä heti uskokaan niin kyllä minäkin voin sanoa, etten ole ainakaan mikään kultalusikka suussa syntynyt. En ole syntynyt mihinkään rikkaaseen perheeseen vaan molemmat on ihan peruskoulutuksen saaneita "työläisiä". En ole mitenkään komeaksi luonnehdittava, saatikka koskaan ollut se luokan suosituin tms.. lapsuus ei ollut helppo. Paljon kasvukipuja. Joskus katson/muistelen hieman kateellisenakin kuinka jotkut perheet on niin TV-mainos perhettä että.. Järki-ihminen olen itsekin, pessimistikin suorastaan. Mulle on siitä joskus sanottukin yltiöoptimistien puolelta. Kuittasin ne kommentit vanhalla tutulla "pessimisti ei pety koskaan" Jos minut näkisit, en usko että osaisit yhdistää minua näihin teksteihin. Ehkäpä siksi juuri aikoinaan ihastuin kyseiseen naiseen, kun jotenkin koin yhteenkuuluvuutta hänen kanssaan. Hän kun oli kokenut kovia elämässään ja ei ollut myöskään syntynyt onnellisten tähtien alla. Tavallaan oli piristävää, kun kaikki ei ole sitä happy happy joy joy lässytystä. Jotenkin koin olevani samalla viivalla. Tietysti tuo kuulostaa jotenkin siltä, että pitäisin ihmisistä jotka olisi jotenkin "huonoja", mutta en sitä tarkoita tai tavoittele. Varmaan ymmärtänet mitä tarkoitan.

Tottakai jos paskaa tulee niskaan jatkuvasti niin siinä herkästi tulee tiedostamattaankin kyyniseksi. Vaikka ajattelisi positiivisia ajatuksia, ne pahat peikot hyökkää niskaan. Olen itsekin joskus miettinyt noita ystävien ongelmia, sitä miten arkipäiväisiltä ne tuntuu. Järkeistän asioita itsekin, ehkä joskus liikaa. Järkeilin hyvin pitkälle omassa suhteessani sen mitä näin ja kuulin ja tein johtopäätökset niistä. Tunteet teki niistä sitten voimakkaampia.

Minusta on hienoa, että osaa pitää kantansa eikä usko kaikkea mitä toiset "tuputtaa". Sitähän minäkin teen/tein, mutta pitää myös osata muuttaa mielipiteensä jos huomaa erehtyneensä. Sitä minunkin pitää harjoitella.

Realisti olen minäkin vaikkakin taivun joskus abstraktiin ajatteluun, paikkaan ne järjen ja realismin jättämät aukot päättelemällä.

Ainakin itse koin aikamoisen AHAA elämyksen, kun tajusin ettei oma suossa tarpominen ole ainoastaan minun etuoikeus. Samoja ongelmia on muillakin, jotkut osaa vain paremmin peitellä niitä tai eivät yksinkertaisesti puhu niistä. Vaikkei se siltä tunnu omalta kohdalta ja tuntuu että on epäonnistunut omassa elämässään raskaasti, niin kyllä ne pienet asiat ja hetket joita elämässä kuitenkin on jokaisella. Ne herättää uskomaan siitä paremmasta tulevaisuudesta. Koskaan ei le liian myöhäistä.

Ainakin itse olen nyt tullut siihen tulokseen, että kunhan saan nämä ajatukset pois päästäni, uudistun uudeksi ihmiseksi vaikka väkisin. Vanha koira voi oppia uusia temppuja. Kaikki me tiedetään mikä on oikea ja väärä. Ei sitä enää tarvitse opettaa kellekkään. Jos joku valitsee tietentahtoen sen toisen polun, itsellä sitä ei tarvitse seurata. Ei kannata kumarrella kellekään ja anteeksipyydellä jos omaa olemassaoloaan. jeess... meneepä taas paatokseksi. lopettelen siis tästä aiheesta. :)

Mutta sulle sivustasuutelija (mikähän tuon nimimerkin takana oikein on?), en usko että ihmiset on yhtään sen kummempia missään kuin esim. täällä. Elämä ei ole mikään huviretki, mutta se pitäisi saada elää tuntemalla ja kokemalla. Ne huonotkin kokemukset on kuitenkin kokemuksia. Niitä en tietenkään kenellekään toivo. Valitettavasti tai sanotaan toivottavasti erään vanhan kotimaisen komediaelokuvan viisauden mukaan "ihmisen elämän aikana koettujen kärsimysten määrä on vakio" eli kyllä se vielä siitä :)

mieltäni.. kirjoitti:

On tietty joitain sellaisia tapauksia, mutta mä epäilen sitä, että alkoholi vaikuttaisi ihmisiin ihan kauhean paljon. Ehkä se on enemmän se mielentila, kun juo. Ja sitten toisilla vaihtelee mielialat sillä tavalla, että parhaiten tuntevat ihmisetkin joskus ihan suotta kyselevät olenko juonut. Koska joskus on hiljainen olo ja joskus ei. Mä oikeastaan aika harvoin missään ihmisten ilmoilla olen edes juonut mitään. Oon tottunut menemään aina yksin paikasta toiseen, niin on pakko ajaa. Ja tietty äiti on kieltänyt kaikella mahdollisella uhaten juopottelun jos ei ole miestä turvana. Onhan sitä kieltoa joskus ihan kiellon rikkomisen vuoksi pitänyt uhmata, mutta muuten ei.
Oon aina miettinyt, että kuulostaa aika selitykseltä, mutta tasan yksi vanha miespuolinen tuttu halaa aina ja halaan siis takaisin ja se on homo. Sen takia se kai tuleekin aina halaamaan, koska se on ihan jännityksetöntä. Mutta voisi siitäkin ajatella jotain pahaa. Ja saada suotta huonon olon. Paljon varmaan on tilanteita, jotka voi lukea monella tavalla.
Mä luulen, että mustakin voi joskus saada helposti vähän väärän kuvan. Tai että oikeastaan ihmisistä saa sen kuvan, mitä haluaa. Etenkin jos keskittyy ulkoisiin asioihin eikä luota sisäisiin. Mä luulen, että ulkoiset olosuhteet ei aina vastaa sitä, mitä ihmisen sisällä on.
Toisaalta se ei ainakaan mua haittaa, jos joku luulee musta väärin, koska itse tiedän miten asia on.

Te ette vaan pystyneet siihen avoimuuteen tarpeeksi. Koska jos olisitte pystyneet, olisitte kyenneet selvittämään nuokin asianne. Joten ehkä se on hyväksikin, että huomaa ajoissa, että ei onnistu. Että ei ole sillä tavalla luotu yhteen, että se keskustelu ja sellainen onnistuisi. Parempi aina huomata se heti eikä myöhemmin. Vaikka varmaan teidän keskinäinen luottamus olisi kasvanut vähän tottumisen ja ajan kanssa helpottaen asioita. Ehkä joskus sellaiset tummat pilvet ja karikkoiset alut on vaan olemassa testatakseen ja osoittaakseen, että pitääkö olla yhdessä. Onko tarpeeksi tahtoa ja kykyä selvitä vaikeista hetkistä käsi edelleen kiinni toisen kädessä. Luulen, että siksi sellaisia joutuu kokemaan.
Joskus jotkut ihmiset ehkä tuottavat toisilleen lähinnä tuskaa eikä mitään muuta.
Tietenkin ylitsepääsemisen kanssa tuntee tuskaa, jos välitti. Joskus se tuska pyyhkäisee ylitse aaltona yhtenä hetkenä ja joskus se jakautuu pidemmälle ajalle.
Mä tunsin vahvasti erästä miestä kohtaan joskus. Enkä koskaan ole kokenut sellaista tunnetta maailman romahtamisesta ja siitä, että maailma kaatuu päälle ja kuolen, kuin silloin kun se loppui. Mutta sellaisetkin asiat kestää. Ja ajattelen, että mielummin olen kokenut kaikki asiat, joita olen kuin että en olisi ja en uskoisi selviäväni sellaisista koskaan. Se tuntuu tuskaiselta, kun sellainen ihminen satuttaa, jolle halusi uskaltaa avata sydäntään ja päästää sen sinne. Toivoi, että se kävelisi siellä varovasti, ei koskisi kovaa ettei satu ja koskisi hiljaa etten säikähdä. Ymmärrän, että ehkä sitäkin sattui. Joskus mietin sattuiko sittenkään. Ja miksi se halusi satuttaa niin pahasti.
Mutta mä oikeasti ymmärrän sen, että joskus voi olla ollut tosi raskasta.

En mä nyt oikein osannut niitä ajatuksia kirjoittaa, joita sun koskettava kirjoitus toi takaisin mieleen. Kun luin mitä kirjoitin, se kuulosti ihan typerältä eikä se ollut tarkoitus, mutta vähän vaikea kai sisältä on joitain asioita saada ulos.

Lue lisää

Ai sain caesarin keskisormesta :) Toi on vähän sellanen koulukiusaamistapa. En mä ala itkeä vaikka suoraan sanotaan. No ei mulla ole tähän enää muutenkaan mitään sanottavaa ja mun on aika jättää nää palstat muutenkin. Täällä alkaa olla vähän aika sekavia ihmisiä.
Mutta palstan aiheeseen liittyen, nämä voi auttaa käsittelemään kenen tahansa voimakkaita ahdistuksen tunteita tai muita sellaisia.

"Moni on oppinut pelkäämään tunteitaan. Pelkona voi esimerkiksi olla, että jos antaisi itselleen luvan tuntea jotakin tunnetta, joutuisi sen valtaan tuskallisen voimakkaasti. Usein jo se, että tietää, mitä tuntee ja sallii sen itselleen, vähentää tunnetilan vahvuutta. Kun voi alkaa kokea tunteensa luvallisiksi, hyväksyttäviksi ja vähemmän pelottaviksi, niiden voimakkuus vähenee."

"Toinen tietoisen läsnäolon keskeinen piirre tarkkaavaisuuden tietoisen keskittämisen lisäksi on hyväksyminen ja myötätunto suhteessa omaan kokemukseen, itseen, muihin ihmisiin ja elämään yleensä. Tietoinen läsnäolo ajankohtaisen tilanteen, ajatuksen tai tunteen äärellä tarkoittaa kokemista arvostelematta tai tuomitsematta, esimerkiksi luokittelematta hyväksi tai pahaksi, oikeaksi tai vääräksi. Se on vastaanottavaisuutta ja avoimuutta asioille ja omille kokemuksille."

"Voimakkaan tunnetilan aikana on tavallista kadottaa käsitys siitä, mikä laukaisi tunnetilan. Mieleen tulee samankaltaisia tapahtumia menneisyydestä ja saatamme ennakoida, kuinka tuska jatkuu myös tulevaisuudessa. _Vaikeus pysytellä nykyhetkessä lisää silloin suuresti kärsimystä_ Jos suuntaa tarkkaavaisuutensa vain nykyhetkeen, voi vapautua menneisyyden ja tulevaisuuden murehtimisen ylimääräisestä taakasta. Usein myös haluaisimme tuskan heti pois. Ahdistuksella ja tuskalla on taipumus lisääntyä, jos sitä yrittää välttää ja jos sitä ei voi hyväksyä. Yrityksemme poistaa tuskallisia tunteita ovat harvoin tehokkaita. Tietoisen läsnäolon ideana on "tervehtiä" ja tutkia ystävällisesti äärimmäisen tuskallisiakin tunteita. Kyky pysähtyä ja tarkkailla itseään ja tunnistaa, mitä itsessä ja ympäröivässä maailmassa tapahtuu on perusta sille, että voi tulla toimeen vaikeissa tilanteissa."

"olet vahvemmalla pohjalla voidessasi havainnoida esimerkiksi tuskallista tai tuomitsevaa ajatusta vain ajatuksena."

"Arvottavilla ja tuomitsevilla ajatuksilla on taipumusta tuottaa voimakkaita ja tuskaa lisääviä tunnereaktioita. Kun voit ainoastaan panna merkille omat ajatuksesi, tunteesi ja reaktiosi tilanteesta, olivatpa ne mitä tahansa, sinun on mahdollista tarkastella niitä hieman etäämpää. Silloin ne eivät useinkaan saa niin musertavia mittasuhteita."

"Muistuta itseäsi luvastasi tuntea sitä mitä tunnet. Tunteet tulevat ja menevät kuin pilvet taivaalla tai aallot meressä. Ne tulevat ja menevät, viipyvät aikansa ja kulkevat ohi. Mitä tunnetkin ja miten vahvasti tunnetkaan, se on oikeutettua ja merkityksellistä. Tunteet ovat normaaleja ja luonnollisia – osa ihmisenä olemista. Hengitä hitaasti sisään ja ulos ja hyväksy tunteesi asiana, joka on sinussa jonkin aikaa.
Anna tunteesi olla sellainen kuin se tällä hetkellä on. Voit halutessasi kuvitella, että asetut tunteesi päälle ja surffaat sillä hetken aikaa."

"elämänsä aikana voinut jäädä jollakin tapaa voimakkaiden tunteiden kanssa vaikeaan tilanteeseen, vailla keinoja auttaa itseään tulemaan toimeen tunteidensa kanssa. On hyvin ymmärrettävää, että silloin tunteet voivat alkaa tuntua uhkaavilta ja niistä pois kääntyminen, "virran katkaisu" turvallisimmalta ratkaisulta. Virran katkaisu on pitkällä aikavälillä pulmallinen selviytymiskeino: tyhjyyden tai epätodellisuuden tunne lisääntyvät."

"Altistuminen on todettu erityisen tehokkaaksi pelon ja paniikin hoitomenetelmäksi. Se lievittää myös tunteiden pelkoa. Altistuskokeilut ja suostuminen kokemaan tunteita ehkä hyvinkin pahasta olosta huolimatta alkaa vähitellen tasoittaa tunteiden voimakkainta terää. Itsensä altistaminen tunteille toimimatta niiden mukaan tuottaa uudenlaisen kokemuksen siitä, että voi kestää tunteitaan. "

"Myönteisten tunteiden pelko ei ole harvinaista. Joskus voi pelätä, että hyvien asioiden jälkeen seuraa väistämättä jotakin pahaa. Ei myöskään ole harvinaista tuhota positiiviset tunteet nopeasti, ei useinkaan tarkoituksellisesti, vaan esimerkiksi jos on oppinut, että hyvät asiat eivät kuuluisi omaan elämään tai että sellaisiin ei olisi oikeutusta. Myönteiset tunteet vain tuntuvat haihtuvan pikaisesti. Voi vaatia työtä saada positiiviset tunteet kestämään. Myönteiset toiminnot ja onnistumisen kokemukset lisäävät myönteisiä tunteita. Vastaavasti harva voi elää tyydyttävää elämää ilman positiivisia tapahtumia. Positiivisten kokemusten kerääminen lisää psyykkistä kestokykyä ja tekee vahvemmaksi kestämään elämään liittyviä stressiä, kipua ja takaiskuja."

kieltäni.. kirjoitti:

Ai sain caesarin keskisormesta :) Toi on vähän sellanen koulukiusaamistapa. En mä ala itkeä vaikka suoraan sanotaan. No ei mulla ole tähän enää muutenkaan mitään sanottavaa ja mun on aika jättää nää palstat muutenkin. Täällä alkaa olla vähän aika sekavia ihmisiä.
Mutta palstan aiheeseen liittyen, nämä voi auttaa käsittelemään kenen tahansa voimakkaita ahdistuksen tunteita tai muita sellaisia.

"Moni on oppinut pelkäämään tunteitaan. Pelkona voi esimerkiksi olla, että jos antaisi itselleen luvan tuntea jotakin tunnetta, joutuisi sen valtaan tuskallisen voimakkaasti. Usein jo se, että tietää, mitä tuntee ja sallii sen itselleen, vähentää tunnetilan vahvuutta. Kun voi alkaa kokea tunteensa luvallisiksi, hyväksyttäviksi ja vähemmän pelottaviksi, niiden voimakkuus vähenee."

"Toinen tietoisen läsnäolon keskeinen piirre tarkkaavaisuuden tietoisen keskittämisen lisäksi on hyväksyminen ja myötätunto suhteessa omaan kokemukseen, itseen, muihin ihmisiin ja elämään yleensä. Tietoinen läsnäolo ajankohtaisen tilanteen, ajatuksen tai tunteen äärellä tarkoittaa kokemista arvostelematta tai tuomitsematta, esimerkiksi luokittelematta hyväksi tai pahaksi, oikeaksi tai vääräksi. Se on vastaanottavaisuutta ja avoimuutta asioille ja omille kokemuksille."

"Voimakkaan tunnetilan aikana on tavallista kadottaa käsitys siitä, mikä laukaisi tunnetilan. Mieleen tulee samankaltaisia tapahtumia menneisyydestä ja saatamme ennakoida, kuinka tuska jatkuu myös tulevaisuudessa. _Vaikeus pysytellä nykyhetkessä lisää silloin suuresti kärsimystä_ Jos suuntaa tarkkaavaisuutensa vain nykyhetkeen, voi vapautua menneisyyden ja tulevaisuuden murehtimisen ylimääräisestä taakasta. Usein myös haluaisimme tuskan heti pois. Ahdistuksella ja tuskalla on taipumus lisääntyä, jos sitä yrittää välttää ja jos sitä ei voi hyväksyä. Yrityksemme poistaa tuskallisia tunteita ovat harvoin tehokkaita. Tietoisen läsnäolon ideana on "tervehtiä" ja tutkia ystävällisesti äärimmäisen tuskallisiakin tunteita. Kyky pysähtyä ja tarkkailla itseään ja tunnistaa, mitä itsessä ja ympäröivässä maailmassa tapahtuu on perusta sille, että voi tulla toimeen vaikeissa tilanteissa."

"olet vahvemmalla pohjalla voidessasi havainnoida esimerkiksi tuskallista tai tuomitsevaa ajatusta vain ajatuksena."

"Arvottavilla ja tuomitsevilla ajatuksilla on taipumusta tuottaa voimakkaita ja tuskaa lisääviä tunnereaktioita. Kun voit ainoastaan panna merkille omat ajatuksesi, tunteesi ja reaktiosi tilanteesta, olivatpa ne mitä tahansa, sinun on mahdollista tarkastella niitä hieman etäämpää. Silloin ne eivät useinkaan saa niin musertavia mittasuhteita."

"Muistuta itseäsi luvastasi tuntea sitä mitä tunnet. Tunteet tulevat ja menevät kuin pilvet taivaalla tai aallot meressä. Ne tulevat ja menevät, viipyvät aikansa ja kulkevat ohi. Mitä tunnetkin ja miten vahvasti tunnetkaan, se on oikeutettua ja merkityksellistä. Tunteet ovat normaaleja ja luonnollisia – osa ihmisenä olemista. Hengitä hitaasti sisään ja ulos ja hyväksy tunteesi asiana, joka on sinussa jonkin aikaa.
Anna tunteesi olla sellainen kuin se tällä hetkellä on. Voit halutessasi kuvitella, että asetut tunteesi päälle ja surffaat sillä hetken aikaa."

"elämänsä aikana voinut jäädä jollakin tapaa voimakkaiden tunteiden kanssa vaikeaan tilanteeseen, vailla keinoja auttaa itseään tulemaan toimeen tunteidensa kanssa. On hyvin ymmärrettävää, että silloin tunteet voivat alkaa tuntua uhkaavilta ja niistä pois kääntyminen, "virran katkaisu" turvallisimmalta ratkaisulta. Virran katkaisu on pitkällä aikavälillä pulmallinen selviytymiskeino: tyhjyyden tai epätodellisuuden tunne lisääntyvät."

"Altistuminen on todettu erityisen tehokkaaksi pelon ja paniikin hoitomenetelmäksi. Se lievittää myös tunteiden pelkoa. Altistuskokeilut ja suostuminen kokemaan tunteita ehkä hyvinkin pahasta olosta huolimatta alkaa vähitellen tasoittaa tunteiden voimakkainta terää. Itsensä altistaminen tunteille toimimatta niiden mukaan tuottaa uudenlaisen kokemuksen siitä, että voi kestää tunteitaan. "

"Myönteisten tunteiden pelko ei ole harvinaista. Joskus voi pelätä, että hyvien asioiden jälkeen seuraa väistämättä jotakin pahaa. Ei myöskään ole harvinaista tuhota positiiviset tunteet nopeasti, ei useinkaan tarkoituksellisesti, vaan esimerkiksi jos on oppinut, että hyvät asiat eivät kuuluisi omaan elämään tai että sellaisiin ei olisi oikeutusta. Myönteiset tunteet vain tuntuvat haihtuvan pikaisesti. Voi vaatia työtä saada positiiviset tunteet kestämään. Myönteiset toiminnot ja onnistumisen kokemukset lisäävät myönteisiä tunteita. Vastaavasti harva voi elää tyydyttävää elämää ilman positiivisia tapahtumia. Positiivisten kokemusten kerääminen lisää psyykkistä kestokykyä ja tekee vahvemmaksi kestämään elämään liittyviä stressiä, kipua ja takaiskuja."

Lue lisää

"Se, millaisia merkityksiä annamme niille tapahtumille, joita elämässämme kohtaamme, vaikuttaa tunteisiimme. Erityisen voimakkaita tunteita synnyttää arvosteleva ja tuomitseva ajattelu itsestä, esimerkiksi "et saa tuntea/ajatella noin", "olet paha"-, olet kelpaamaton"-, "olet idiootti"-, "et osaa tehdä mitään oikein"-, "et ansaitse mitään hyvää" -tyyppiset ajatukset. Monet tällaiset ajatukset ovat syntyneet sen kritiikin seurauksena, jota olemme joutuneet lapsuus- ja nuoruusiässä kuulemaan vanhemmiltamme, opettajiltamme tai kavereiltamme. Jos murehdit usein tällaisia ajatuksia, koet todennäköisesti keskimääräistä useammin voimakkaita tunteita."


"Monet pelkäävät itkeä, koska he pelkäävät, että itku ei koskaan loppuisi. Niin ei kuitenkaan tapahdu, koska tunteilla on oma elinkaarensa. Tunteita tulee ja menee, ja niiden voimakkuus aaltoilee. Kun voit kokea ensisijaisen tunteesi suoraan, ilman että sinun tarvitsi kääntyä siitä pois, se alkaa pidemmän ajan kuluessa tuntua kestettävämmältä."

"Itsen rauhoittaminen näköaistin avulla: kynttilän liekin lepatuksen katselu nojatuolissa tai sohvalla istuen; istuminen paikassa, josta näkyy rauhoittava maisema; miellyttävien kuvien (esim. kortit, eläinten kuvat, luontokuvat) katselu; taidenäyttelyyn meneminen

Itsen rauhoittaminen kuuloaistin avulla: luonnon äänten kuuntelu ulkona; ikkunan avaaminen ja luonnon äänten tai liikenteen kumun kuuntelu kaukana; äänitettyjen luonnon äänien kuuntelu CD:ltä tai MP3:sta; veden solinan kuuntelu; rauhoittavan musiikin kuuntelu

Itsen rauhoittaminen hajuaistin avulla: ikkunan avaaminen ja ulkoilman hengittäminen; kävely metsässä tai puistossa luonnon tuoksua hengittäen.

Itsen rauhoittaminen makuaistin avulla: aterian valmistus ja sen hidas syöminen tietoisesti läsnä ollen; leipominen; lämpimän kaakaon, teen, tms. valmistus ja hidas juominen; hedelmän hidas syöminen; jääpalan tai kurkkupastillin hidas imeskely.

Itsen rauhoittaminen tuntoaistin avulla: pehmeän tai kiinteän, kädessä miellyttävän tuntuisen esineen mukana kuljettaminen ja keskittyminen tuskallista tunnetta kokiessa siihen, miltä esine tuntuu käden iholla.

lämmin tai kylmä suihku tai kylpy keskittäen huomio siihen, miltä vesi tuntuu iholla Kylmyys tasaa psyykkistä olotilaa biologisella tavalla: kehossa tapahtuu erilaisia fysiologisia reaktioita kylmäaistimuksen seurauksena. Kylmän vaikutusta voi hyödyntää esimerkiksi upottamalla kädet kyynärvarsia myöten jääkylmään veteen kyynärvarsia myöten, suihkuttamalla kylmää vettä ranteiden sisäpinnalle, menemällä kylmään suihkuun tai pitämällä jääpalaa kädessä. Tämä on hyvä ensiapukeino, joka voi auttaa tasaamaan tunnetilaa sen verran, että pystyy kokeilemaan muita taitoja.

hieronta

lemmikin kanssa leikkiminen – suuntaa koko tarkkaavaisuutesi siihen, miltä lemmikki tuntuu sinua vasten, miltä sen lämpö, karva tuntuu

pukeutuminen lempivaatteisiin, jotka tuntuvat hyvältä iholla

pehmeään huopaan kääriytyminen"

takin pieltäni.. kirjoitti:

"Se, millaisia merkityksiä annamme niille tapahtumille, joita elämässämme kohtaamme, vaikuttaa tunteisiimme. Erityisen voimakkaita tunteita synnyttää arvosteleva ja tuomitseva ajattelu itsestä, esimerkiksi "et saa tuntea/ajatella noin", "olet paha"-, olet kelpaamaton"-, "olet idiootti"-, "et osaa tehdä mitään oikein"-, "et ansaitse mitään hyvää" -tyyppiset ajatukset. Monet tällaiset ajatukset ovat syntyneet sen kritiikin seurauksena, jota olemme joutuneet lapsuus- ja nuoruusiässä kuulemaan vanhemmiltamme, opettajiltamme tai kavereiltamme. Jos murehdit usein tällaisia ajatuksia, koet todennäköisesti keskimääräistä useammin voimakkaita tunteita."


"Monet pelkäävät itkeä, koska he pelkäävät, että itku ei koskaan loppuisi. Niin ei kuitenkaan tapahdu, koska tunteilla on oma elinkaarensa. Tunteita tulee ja menee, ja niiden voimakkuus aaltoilee. Kun voit kokea ensisijaisen tunteesi suoraan, ilman että sinun tarvitsi kääntyä siitä pois, se alkaa pidemmän ajan kuluessa tuntua kestettävämmältä."

"Itsen rauhoittaminen näköaistin avulla: kynttilän liekin lepatuksen katselu nojatuolissa tai sohvalla istuen; istuminen paikassa, josta näkyy rauhoittava maisema; miellyttävien kuvien (esim. kortit, eläinten kuvat, luontokuvat) katselu; taidenäyttelyyn meneminen

Itsen rauhoittaminen kuuloaistin avulla: luonnon äänten kuuntelu ulkona; ikkunan avaaminen ja luonnon äänten tai liikenteen kumun kuuntelu kaukana; äänitettyjen luonnon äänien kuuntelu CD:ltä tai MP3:sta; veden solinan kuuntelu; rauhoittavan musiikin kuuntelu

Itsen rauhoittaminen hajuaistin avulla: ikkunan avaaminen ja ulkoilman hengittäminen; kävely metsässä tai puistossa luonnon tuoksua hengittäen.

Itsen rauhoittaminen makuaistin avulla: aterian valmistus ja sen hidas syöminen tietoisesti läsnä ollen; leipominen; lämpimän kaakaon, teen, tms. valmistus ja hidas juominen; hedelmän hidas syöminen; jääpalan tai kurkkupastillin hidas imeskely.

Itsen rauhoittaminen tuntoaistin avulla: pehmeän tai kiinteän, kädessä miellyttävän tuntuisen esineen mukana kuljettaminen ja keskittyminen tuskallista tunnetta kokiessa siihen, miltä esine tuntuu käden iholla.

lämmin tai kylmä suihku tai kylpy keskittäen huomio siihen, miltä vesi tuntuu iholla Kylmyys tasaa psyykkistä olotilaa biologisella tavalla: kehossa tapahtuu erilaisia fysiologisia reaktioita kylmäaistimuksen seurauksena. Kylmän vaikutusta voi hyödyntää esimerkiksi upottamalla kädet kyynärvarsia myöten jääkylmään veteen kyynärvarsia myöten, suihkuttamalla kylmää vettä ranteiden sisäpinnalle, menemällä kylmään suihkuun tai pitämällä jääpalaa kädessä. Tämä on hyvä ensiapukeino, joka voi auttaa tasaamaan tunnetilaa sen verran, että pystyy kokeilemaan muita taitoja.

hieronta

lemmikin kanssa leikkiminen – suuntaa koko tarkkaavaisuutesi siihen, miltä lemmikki tuntuu sinua vasten, miltä sen lämpö, karva tuntuu

pukeutuminen lempivaatteisiin, jotka tuntuvat hyvältä iholla

pehmeään huopaan kääriytyminen"

Lue lisää

"Kun kokee voimakkaita tunteita tai tuskaa on hyödyksi, jos on lohduttavia ja rauhoittavia esineitä ulottuvilla. Voit tehdä itsellesi selviytymispakkauksen esimerkiksi sopivan kokoisesta pahvisesta laatikosta, jonka koristat haluamallasi tavalla. Laatikko voi tietysti olla mikä tahansa muu sinua intuitiivisesti miellyttävä laatikko. Valitse laatikkoon itseäsi miellyttäviä ja rauhoittavia esineitä. Esimerkiksi luonnosta löytyneet kivet, rauhoittavaa musiikkia tai luonnon ääniä sisältävät CD-levyt, sinua miellyttävät postikortit tai valokuvat sinulle tärkeistä ihmisistä tai lemmikeistä, muistutuskortit tai listat myönteisistä kokemuksista, joita haluat kerätä, ovat muutamia esimerkkejä tällaisista rauhoittavista esineistä."

"Vastaavasti voit järjestää kotiisi turvapaikan konkreettisesti. Järjestä kotiisi tila tai nurkkaus, jonka kalustat sinua rauhoittavalla ja miellyttävällä tavalla. Esimerkiksi pehmeät huovat tai muut miellyttävät materiaalit, musiikki, miellyttävät kuvat ja miellyttävät värit voivat olla muutamia turvapaikan yksityiskohtia"

"On huomattava, että ihmissuhteissa validointi ja todeksi vahvistaminen ei välttämättä tarkoita samalla tavalla tuntemista tai samaa mieltä olemista. Kahden ihmisen sisäiset kokemukset ja näkökulmat itse asiassa harvoin vastaavat täysin toisiaan. Voimme kunnioittaa ja pitää pätevinä toisten tunteita, tarpeita, arvoja ja tavoitteita, vaikka omamme olisivatkin erilaisia. Se on toisen hyväksymistä sellaisena kuin tämä on. Toisen todeksi vahvistaminen ei tarkoita omasta näkökulmasta ja omista tarpeista luopumista, vaikka se voi toki joskus johtaa myös oman näkökulman tarkistamiseen."

"Tunteet myös aktivoivat meidät toimintaan. Esimerkiksi toisen suru aktivoi meissä halun pitää huolta. Etäinen ja vihamielinen käyttäytyminen voi herättää ärtymystä tai halun ottaa etäisyyttä. Tässä kohtaa voi kuitenkin olla hyvä tarkistaa omia havaintojaan. Ihmiset voivat lukea tunteita eri lailla, ja tunnereaktiot voivat olla hyvin monimutkaisia (ks. 2, ensisijaiset ja toissijaiset tunteet). Esimerkiksi surua, pelkoa tai häpeää ei aina ole helppo erottaa suuttumuksesta. On välttämätöntä ja todesta ottavaa varmentaa, pitääkö oma tulkinta toisen tunteista paikkansa juuri käsillä olevalla hetkellä."

"Toisen ihmisen todeksi vahvistaminen on kaikkein voimaperäisintä silloin, kun se ilmenee tekoina"

"Moni on oppinut pelkäämään tunteitaan, koska on tuntenut olevansa niiden armoilla, vietävissä. Silloin voi alkaa kokea pelkoa, kun jokin normaali tunne viriää. Pelkona voi olla, että joutuisi tunteen valtaan tuskallisen voimakkaasti tai että tunne ei koskaan loppuisi. Tunteen pelko on toissijainen tunne. Suurin kuorma ei aiheudu ensisijaisten tunteiden voimakkuudesta sinänsä, vaan siitä, että ihminen on elämänsä aikana voinut omaksua käsityksen, ettei hän saisi tuntea niin kuin luontaisesti tuntee. Toissijaiset tunteet voivatkin aiheuttaa paljon enemmän kärsimystä kuin ensisijaiset tunteet. Jos pelkää omaa tunnettaan – olipa tämä pätevä ensisijainen tunne mikä tahansa – tunteen pelko yleensä myös voimistaa ensisijaista tunnetta."

"Vaikeissa oloissa pitkään eläneet oppivat estämään omia tunteitaan. Tällainen selviytymistyyli kehittyy mielen suojaksi ihmisille, jotka ovat kokeneet liian tuskallisia asioita. Pitkäkestoista psyykkistä stressiä kohdanneet ihmiset ovat toistuvasti kokeneet olevansa voimakkaiden tunteiden armoilla ja toistuvasti kokeneet vaikeutta säädellä niitä. Jos elämässä tapahtuvat asiat ja niihin liittyneet tunteet ovat tuntuneet musertavilta, turvallisimpana vaihtoehtona on näyttäytynyt tunteiden poissulkeminen. On helppo ymmärtää, että silloin alkaa uskoa, ettei kannata tuntea mitään tai että tunteminen voisi olla vaarallista. Moni on oppinut pelkäämään tunteiden kokemista. Tunteiden viriäminen voi silloin johtaa "virran katkaisuun". Ihminen voi yrittää monin eri tavoin kääntyä pois itsestään: ajattelemisen välttäminen, tunteiden välttäminen, puhumattomuus, kotiin eristäytyminen, nukkuminen ja itsetuhokäyttäytyminen ovat muutamia esimerkkejä. Myöhemmin tunteiden estelystä kehittyy oma ongelmansa. Tyhjyyden tunne voi tuntua kestämättömältä. Tuskallisimmillaan voi tuntua, ettei ole elossa; tyhjyyden tunne voi saada epäilemään omaa olemassaoloaan. Ihminen voi yrittää muuttaa tyhjyyden tunnetta esimerkiksi ahmimalla, käyttämällä päihteitä tai takertumalla ihmissuhteisiin, joita ei todellisuudessa haluaisi.
Tälläinen ihminen pyrkii välttämään tilanteita, jotka herättävät tunteita tai tuottavat painetta. Hän ei osallistu omaan elämäänsä läsnä olevana toimijana, vaan elää elämää, josta puuttuu sisältö ja lataus."

tieltäni.. kirjoitti:

"Kun kokee voimakkaita tunteita tai tuskaa on hyödyksi, jos on lohduttavia ja rauhoittavia esineitä ulottuvilla. Voit tehdä itsellesi selviytymispakkauksen esimerkiksi sopivan kokoisesta pahvisesta laatikosta, jonka koristat haluamallasi tavalla. Laatikko voi tietysti olla mikä tahansa muu sinua intuitiivisesti miellyttävä laatikko. Valitse laatikkoon itseäsi miellyttäviä ja rauhoittavia esineitä. Esimerkiksi luonnosta löytyneet kivet, rauhoittavaa musiikkia tai luonnon ääniä sisältävät CD-levyt, sinua miellyttävät postikortit tai valokuvat sinulle tärkeistä ihmisistä tai lemmikeistä, muistutuskortit tai listat myönteisistä kokemuksista, joita haluat kerätä, ovat muutamia esimerkkejä tällaisista rauhoittavista esineistä."

"Vastaavasti voit järjestää kotiisi turvapaikan konkreettisesti. Järjestä kotiisi tila tai nurkkaus, jonka kalustat sinua rauhoittavalla ja miellyttävällä tavalla. Esimerkiksi pehmeät huovat tai muut miellyttävät materiaalit, musiikki, miellyttävät kuvat ja miellyttävät värit voivat olla muutamia turvapaikan yksityiskohtia"

"On huomattava, että ihmissuhteissa validointi ja todeksi vahvistaminen ei välttämättä tarkoita samalla tavalla tuntemista tai samaa mieltä olemista. Kahden ihmisen sisäiset kokemukset ja näkökulmat itse asiassa harvoin vastaavat täysin toisiaan. Voimme kunnioittaa ja pitää pätevinä toisten tunteita, tarpeita, arvoja ja tavoitteita, vaikka omamme olisivatkin erilaisia. Se on toisen hyväksymistä sellaisena kuin tämä on. Toisen todeksi vahvistaminen ei tarkoita omasta näkökulmasta ja omista tarpeista luopumista, vaikka se voi toki joskus johtaa myös oman näkökulman tarkistamiseen."

"Tunteet myös aktivoivat meidät toimintaan. Esimerkiksi toisen suru aktivoi meissä halun pitää huolta. Etäinen ja vihamielinen käyttäytyminen voi herättää ärtymystä tai halun ottaa etäisyyttä. Tässä kohtaa voi kuitenkin olla hyvä tarkistaa omia havaintojaan. Ihmiset voivat lukea tunteita eri lailla, ja tunnereaktiot voivat olla hyvin monimutkaisia (ks. 2, ensisijaiset ja toissijaiset tunteet). Esimerkiksi surua, pelkoa tai häpeää ei aina ole helppo erottaa suuttumuksesta. On välttämätöntä ja todesta ottavaa varmentaa, pitääkö oma tulkinta toisen tunteista paikkansa juuri käsillä olevalla hetkellä."

"Toisen ihmisen todeksi vahvistaminen on kaikkein voimaperäisintä silloin, kun se ilmenee tekoina"

"Moni on oppinut pelkäämään tunteitaan, koska on tuntenut olevansa niiden armoilla, vietävissä. Silloin voi alkaa kokea pelkoa, kun jokin normaali tunne viriää. Pelkona voi olla, että joutuisi tunteen valtaan tuskallisen voimakkaasti tai että tunne ei koskaan loppuisi. Tunteen pelko on toissijainen tunne. Suurin kuorma ei aiheudu ensisijaisten tunteiden voimakkuudesta sinänsä, vaan siitä, että ihminen on elämänsä aikana voinut omaksua käsityksen, ettei hän saisi tuntea niin kuin luontaisesti tuntee. Toissijaiset tunteet voivatkin aiheuttaa paljon enemmän kärsimystä kuin ensisijaiset tunteet. Jos pelkää omaa tunnettaan – olipa tämä pätevä ensisijainen tunne mikä tahansa – tunteen pelko yleensä myös voimistaa ensisijaista tunnetta."

"Vaikeissa oloissa pitkään eläneet oppivat estämään omia tunteitaan. Tällainen selviytymistyyli kehittyy mielen suojaksi ihmisille, jotka ovat kokeneet liian tuskallisia asioita. Pitkäkestoista psyykkistä stressiä kohdanneet ihmiset ovat toistuvasti kokeneet olevansa voimakkaiden tunteiden armoilla ja toistuvasti kokeneet vaikeutta säädellä niitä. Jos elämässä tapahtuvat asiat ja niihin liittyneet tunteet ovat tuntuneet musertavilta, turvallisimpana vaihtoehtona on näyttäytynyt tunteiden poissulkeminen. On helppo ymmärtää, että silloin alkaa uskoa, ettei kannata tuntea mitään tai että tunteminen voisi olla vaarallista. Moni on oppinut pelkäämään tunteiden kokemista. Tunteiden viriäminen voi silloin johtaa "virran katkaisuun". Ihminen voi yrittää monin eri tavoin kääntyä pois itsestään: ajattelemisen välttäminen, tunteiden välttäminen, puhumattomuus, kotiin eristäytyminen, nukkuminen ja itsetuhokäyttäytyminen ovat muutamia esimerkkejä. Myöhemmin tunteiden estelystä kehittyy oma ongelmansa. Tyhjyyden tunne voi tuntua kestämättömältä. Tuskallisimmillaan voi tuntua, ettei ole elossa; tyhjyyden tunne voi saada epäilemään omaa olemassaoloaan. Ihminen voi yrittää muuttaa tyhjyyden tunnetta esimerkiksi ahmimalla, käyttämällä päihteitä tai takertumalla ihmissuhteisiin, joita ei todellisuudessa haluaisi.
Tälläinen ihminen pyrkii välttämään tilanteita, jotka herättävät tunteita tai tuottavat painetta. Hän ei osallistu omaan elämäänsä läsnä olevana toimijana, vaan elää elämää, josta puuttuu sisältö ja lataus."

Lue lisää

laitatko vielä tietoa mistä kirjasta nuo on kopioitu?

broken_maybe_fixed kirjoitti:

laitatko vielä tietoa mistä kirjasta nuo on kopioitu?

niin ja vielä lisäksi, että en tiedä ketä tarkoitat sekavilla ihmisillä, koulukiusaamistavalla ja ceaserin keskisormilla, mutta voin kyllä ainakin omalta puoleltani sanoa, että mulla ainakin alkaa vain olemaan takki tyhjänä omasta tapauksestani ja en enää jaksa tuota vatvoa kuin pieninä viittauksina. Joten alan pikkuhiljaa itsekin siirtymään muille maille. Tietysti tod. näk. tulee vielä silloin tällöin käytyä täälläkin, en ehkä malta olla poissa.

ps. ja kiitos noista lainauksista...

broken_maybe_fixed kirjoitti:

laitatko vielä tietoa mistä kirjasta nuo on kopioitu?

Jaa lähdettä vaaditaan, http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_teos=epi&p_selaus=12526&p_osio=#12526

En tiedä todistaako tämä keskustelu sen, että ihminen kokee olonsa parhaimmaksi omien näkökulmiensa keskellä. Ainakin alussa vaikutit sympaattiselta, niin että tunsi sua kohtaan paljon empatiaa. Ja loppua kohti menit toiseen suuntaan.

Mä nyt sen sanon vielä, vaikka tää keskustelu on jo kasaan kuivunut, että jos on rakastanut jota kuta, niin kyllä sitä haluaisi auttaa saamaan asiat sellaiseen kuntoon, että ne on ok. Ei edes kuvitteellisesti jättää tunnetasolla heitteille. Ja uskon, että moni kokee samalla tavalla. Vaikka joskus olisikin jotain loppunut ikävällä tavalla, niin ainakin minusta tuntuu, että sen verran voisi aina katsoa niiden asioiden yli, että ymmärtää, että sitä ihmistä rakasti eikä halua sille ylimääräistä pahaa. Etäältä se asia on kohtuullisen helppo nähdä. Koska tunteethan ei sillä tavalla kuole. Haaveet ja toiveet kuolevat ja tunteet siinä sivussa näivettyvät. Joten ei voi sanoa, että toisen kokemuksilla asioista ei olisi väliä. Tai että jos toinen ei tunne tarvetta käsitellä asioita, niin niitä ei voi käsitellä. Toiset vaan ovat ehkä oppineet elämään sen kanssa, että asiat jää selkeyttämättä, eikä se tunnu haittaavan liiemmin. Vaikka ilmeisesti sinulla se halusi käsitellä asioitasi riippui toisen halusta haluta selvitellä juttuanne. Ja ehkä se ei silloin ole ihan puhdas tai pelkkä halu käsitellä asiat. Mutta sitä siis olin sanomassa, että jokaisen kokemukset on tärkeitä. Ja jonkin pienen määrän voi huoltakin tuntea, vaikka olisi sattunut paljon ja kaikki siksi loppunut. Kun on ottanut etäisyyttä asioihin, pystyy toimimaan sillä tavalla, että ei vihastu eikä ihastu. Ei mikään ole niin yksiselitteistä ja ihmiset kyllä välittävät yleensä. Omasta jutusta tiedän, että varmaan helpostikin siihen ihmiseen uudelleen rakastuisi. Ja juuri siksi on helppo ja järkevä pitää oma etäisyys siihen ja kaikkeen tapahtuneeseen. Olla miettimättäkään niitä, paitsi nyt välillä näin. Mutta etäältä silti. Ja kun voi olla onnellinen oman elämän selkeydestä ja siitä, että niitä sellaisia satuttavia asioita ei enää tarvitse kokea, niin se etäisyys asioihin pysyy mielekkäänä. Siinä ei ole kyse minusta siitä, että ei olisi oikeasti välittänyt. Ja toiseksi ihmisten välisiä suhteita ohjaa paljon ne asiat, mitä niistä saa, siis tuntemuksia. Jos jonkun kanssa tulee tunne, että haluaa sitoutua siihen tai lapsia tai yhteisen tulevaisuuden, niin kyllä se ohjaa sitä käyttäytymistä. Jos yhtäkkiä kokeekin, että ne haaveet murtui, niin ei siinä oikein ole enää mitään miksi haluaisi samalla tavalla olla enää. Tai kaikenlisäksi, jos ne tulevat tuntemukset ovat lähinnä negatiivisia. Nyt se ajatus hukkui jo itseltänikin. No tuli turhaan sepustettua, mutta enköhän mä nyt keksi itselleni jotain fiksumpaa tekemistä.

Toisaalta helpottavaa kuulla hänen kannaltaan, että toivoa kuitenkin on. Minun kannalta tuolla ei taida olla enää kuitenkaan merkitystä. Näin koen kuitenkin tilanteen tällähetkellä. Ehkäpä siksi, että hän juurikin kuulosti samalta, jota itse nyt kirjoitit eli kaikki on nyt paremmin kuin ennen ja olen ollut tosi paljon pahempi aiemmin. Nyt pystyn pitämään tunteeni kurissa jne.. pikkuhiljaa tämä kulissi kuitenkin repesi auki.
Mutta kun olet itse nyt terve niin..

Haluaisin kyllä tietää lisää sinun tilanteesta. Minkälaisia ongelmia sinulla oli ja montako vuotta terapiaa se vaati. Käytätkö edelleen lääkkeistä tai käytkö terapiassa. Oletko saanut kuriin kaikki ne jutut jotka aikoinaan vaivasi/kulutti läheisiäsi. Mikä oli se punainen lanka jonka jälkeen teit sen suuren askeleen paranemisessa vai onko se ketju pieniä askelia eteenpäin. Eli koitko jotain ahaa -elämystä. Miten silloiset poikaystävät/aviomies koki tilanteen, tuliko eroja , on/off suhteita.. miten asiat ratkesi vai ratkesiko ollenkaan.

broken_but_not_fixed kirjoitti:

Toisaalta helpottavaa kuulla hänen kannaltaan, että toivoa kuitenkin on. Minun kannalta tuolla ei taida olla enää kuitenkaan merkitystä. Näin koen kuitenkin tilanteen tällähetkellä. Ehkäpä siksi, että hän juurikin kuulosti samalta, jota itse nyt kirjoitit eli kaikki on nyt paremmin kuin ennen ja olen ollut tosi paljon pahempi aiemmin. Nyt pystyn pitämään tunteeni kurissa jne.. pikkuhiljaa tämä kulissi kuitenkin repesi auki.
Mutta kun olet itse nyt terve niin..

Haluaisin kyllä tietää lisää sinun tilanteesta. Minkälaisia ongelmia sinulla oli ja montako vuotta terapiaa se vaati. Käytätkö edelleen lääkkeistä tai käytkö terapiassa. Oletko saanut kuriin kaikki ne jutut jotka aikoinaan vaivasi/kulutti läheisiäsi. Mikä oli se punainen lanka jonka jälkeen teit sen suuren askeleen paranemisessa vai onko se ketju pieniä askelia eteenpäin. Eli koitko jotain ahaa -elämystä. Miten silloiset poikaystävät/aviomies koki tilanteen, tuliko eroja , on/off suhteita.. miten asiat ratkesi vai ratkesiko ollenkaan.

Lue lisää

vielä tuohon loppuosaan kommentti.

Totta tosiaan, toivoa on ja pitääkin olla.
Toisaalta varmaankin omia käsityksiä värittää vieläkin omat kokemukset ja tunnetila tällähetkellä.
Voin kuitenkin kuvitella miten mahdottomaksi tilanne muuttuu, kun molemmilla on niin eri käsitykset tilanteiden kulusta. Tiedän kyllä melko varmasti, että kyseinen ihminen ajattelee, että luovutin liian helposti tai en luottanut riittävästi vaikka hän teki "kaikkensa" jottei sellaista tilannetta tulisi.

Hänkin halusi perhettä kovastikin ja nopealla aikataululla.
"Ihmissuhde vaatii uskoa, luottamusta ja jopa sitä, että mahdottomasta tehdään mahdollinen. Pitää olla uskoa ja haaveita, joiden eteen haluaa tehdä töitä. "

Kaunis ajatus, tuohon pitääkin pyrkiä mutta jos toiselle tulee tuntemus, että jos joutuu yksipuolisesti uskomaan ja tehdä mahdottomasta mahdollista.. se ei vain toimi.. toinen ei jaksa loputtomiin. Minun ymmärrys ja jaksaminen sitten kait loppui kesken.

Ymmärrän kyllä, ( näiden kirjoitusten jälkeen ehkä jopa paremmin) ettei ihminen voi itselleen mitään vaikka itse tunnistaisi oireet ja olisi tietoinen niistä. Siitä huolimatta ne "pahat" tunteet ja teot nousevat pintaan ja vasta parin päivän jälkeen herää huomaamaan, mitä on tullut tehtyä.

Se vain on niin äärimmäisen raskasta kuunnella ja kokea vastapuolen ongelmat ja yrittää miettiä siltä kannalta, että tuo tilanne menee kohta ohi, jos ei nyt niin huomenna viimeistään. Kuitenkin tilanne on aito ja sanat ja teot todellisia. Ne satuttaa, vaikka tietäisi (jollain tasolla) ettei ne välttämättä tule syvältä sisimmästä vaan ovat jonkin raivon tai mielentilanmuutoksen aikaansaamaa. Toisaalta mistä minä tietäisin mikä on todellista ja mikä ei. Aivan hyvin ne sanat voi olla todellisia ajatuksia ja muuna aikana ne vain tainnutetaan piiloon.

Aika monta kertaa sain kokea riidan jostain minun mielestä älyttömästä asiasta, vaikka yritin olla sovinnollinen tai valmis korjaamaan tilanteen. Se ei riittänyt. Toki normaalissakin parisuhteessa riitely on normaalia toimintaa ja riidan aiheet yleensä miesten mielestä hieman hataralla pohjalla, mutta kun muutama päivä kului, sain sitten kuulla että terapiassa oli puhuttu siitä riidasta ja "oma käytökseni johtui kuulemma siitä että..." syy oli jossain muualla ja siksi toimin näin.. En kyllä koskaan kuullut anteeksi pyyntöä kohtuuttomuuksista.. Minä niitä sensijaan jouduin viljelemään jatkuvasti. Joskus syystä, joskus syyttä. Tuntui kuin olisin kävelevä ja hengittävä rasite koko ihmiselle.

Mutta haluaisin tosiaan kuulla sinun "taipuu, taitu ei" omia kokemuksia ja käsityksiä aiheesta, olisin todella kiitollinen, että saisin tavallaan vastapuolelta näkemyksiä, kun yhteys on poikki siihen alkuperäiseen henkilöön.

broken_but_not_fixed kirjoitti:

Toisaalta helpottavaa kuulla hänen kannaltaan, että toivoa kuitenkin on. Minun kannalta tuolla ei taida olla enää kuitenkaan merkitystä. Näin koen kuitenkin tilanteen tällähetkellä. Ehkäpä siksi, että hän juurikin kuulosti samalta, jota itse nyt kirjoitit eli kaikki on nyt paremmin kuin ennen ja olen ollut tosi paljon pahempi aiemmin. Nyt pystyn pitämään tunteeni kurissa jne.. pikkuhiljaa tämä kulissi kuitenkin repesi auki.
Mutta kun olet itse nyt terve niin..

Haluaisin kyllä tietää lisää sinun tilanteesta. Minkälaisia ongelmia sinulla oli ja montako vuotta terapiaa se vaati. Käytätkö edelleen lääkkeistä tai käytkö terapiassa. Oletko saanut kuriin kaikki ne jutut jotka aikoinaan vaivasi/kulutti läheisiäsi. Mikä oli se punainen lanka jonka jälkeen teit sen suuren askeleen paranemisessa vai onko se ketju pieniä askelia eteenpäin. Eli koitko jotain ahaa -elämystä. Miten silloiset poikaystävät/aviomies koki tilanteen, tuliko eroja , on/off suhteita.. miten asiat ratkesi vai ratkesiko ollenkaan.

Lue lisää

Älä syyttele itseäsi turhia. Joskus vaan läheisyys tekee kipeää, että ei se sinusta mitenkään välttämättä johdu ja varmaankin tämän naisen täytyy kasvaa ja opetella elämään toisella tavalla niin, että muuttaa suhtautumistapojaan. Muuttuminen ja muutos on vaikeaa ja raskasta. Se vaatii energiaa, aikaa sekä ihan yksinoloakin ja hiljaisuutta. Joskus on hyvä nostaa vaan kädet pystyyn: En pysty, en jaksa enempää.

Ok, kerron vähän omasta tilanteesta. Suurin ongelma oli se, että vaikka pyrin sosiaalisuuteen, niin osa persoonasta on hiljainen, ujo ja masentuvainen. Sitten muita ongelmia oli se, että menin lukkoon ihmisten kanssa, oli alkoholin liikakäyttöä ja rinnakkaisseurauksia. Ahdistus- ja paniikkikohtaukset erilaisissa tilanteissa olivat yleisiä. Menin terapiaan, joka kesti kolme vuotta. Nyt en ole kahdeksaan vuoteen käynyt kuin pari kertaa vuosi sitten psykologilla, kun oli erokriisi. Mitään psyykelääkkeitä en ole käyttänyt. (Nukahtamispillereitä jouduin n. pari viikkoa käyttämään.) Olen lukenut kirjoja (Miksi hyvät ihmiset tekevät pahaa, Zen ja rakastumisen taito, Kesytä oma lohikäärmeesi, Irti tunnekoukuista jne.) ja harrastanut fyysistä liikuntaa. Exä ymmärtää aika pitkälle. Hänen avullaan pääsin mm. tupakanpoltosta eroon ja en alkanut käyttämään mitään lääkkeitä. Aloitin myös uudelleen rakkaan harrastuksen hänen kannustamanaan. Tämä mies, johon rakastuin, kun erosin eksästä, niin en ole hänen kanssa yhteydessä enää. En tiedä, mikä on parempi, mutta nyt meni näin.

Missään tapauksessa sinunkaan ei olisi pitänyt alkaa tämän naisen terapeutiksi. Parisuhde ei saisi perustua minkäänlaiseen hoitosuhteeseen, että toinen vaan vuodattaa omia ongelmiaan.

Minulle ehkä suurin ahaaelämys oli se, että tunteet tulevat ja menevät. Negatiivisia tunteita ei kannata piilottaa. Pahat tunteet haihtuvat. Ne eivät kestä ikuisesti. (Hyvä tietää...)

Sanonta "Taipuu taitu ei" oli itseasiassa terpeuttini sanonta ja olen yrittänyt noudattaa. Meinasin kyllä "katketa" pari vuotta sitten, kun vanhat pahat möröt nousivat pintaan eron aikana. Ne taas kuiskuttelivat korviin, että oot niin paska tyyppi, et osaa mitään hoitaa kunnolla, kaikki jättää sut yksin, et osaa mitään ihmissuhteita jne...Sitten vaan otin soturiasenteen ja aloin taistelemaan. Kaverit ja ystävät auttoivat tosi paljon. Jumala on noussut tärkeäksi. Teen iltarukouksen iltaisin ennen nukkumaanmenoa. Välillä olen surullinen, että yhtyes on katkennut sen erään ihmisen välillä, mutta en voi enää sille mitään.

Cast away -leffa on hyvä. Vaikka menettäisit kaiken, niin pitää muistaa hengittää.:)

Ei saisi omaa huonoa käytöstä tai suorapuheisuutta laittaa jonkun muun piikkiin. Ja sitten nämä "älyttömät asiat" ja kaikki "sekamelska" ja "sotku" ihmisten välillä aiheutuu niin turhista jutuista. Monesti unohtuu, että kun on hiljaa ja lepää, niin asiat alkavat näyttämään aurinkoisilta ja selkeiltä.

En ole moniakaan juttuja osannut hoitaa oikein. Olen aina paennut ihmissuhteissa, koska pelkään läheisyyttä. Olen aina tehnyt jotakin, joka on johtanut konfliktiin, valinnut väärin, josta ei ole ollut muuta seurausta kuin epäonnea. Kaiken takana on se ajatus "En ole riittävän hyvä ja minun pitäisi olla jotain, jotta minut hyväksyttäisiin" Nyt olen yrittänyt päästä siitä eroon. Luulin, että rakkaus on joku, joka tulee ulkoapäin, mutta ei se niin mene. Rakkaus on tässä ja nyt.:)

Hyvää kesää sinulle!

Taipuu, taitu ei kirjoitti:

Älä syyttele itseäsi turhia. Joskus vaan läheisyys tekee kipeää, että ei se sinusta mitenkään välttämättä johdu ja varmaankin tämän naisen täytyy kasvaa ja opetella elämään toisella tavalla niin, että muuttaa suhtautumistapojaan. Muuttuminen ja muutos on vaikeaa ja raskasta. Se vaatii energiaa, aikaa sekä ihan yksinoloakin ja hiljaisuutta. Joskus on hyvä nostaa vaan kädet pystyyn: En pysty, en jaksa enempää.

Ok, kerron vähän omasta tilanteesta. Suurin ongelma oli se, että vaikka pyrin sosiaalisuuteen, niin osa persoonasta on hiljainen, ujo ja masentuvainen. Sitten muita ongelmia oli se, että menin lukkoon ihmisten kanssa, oli alkoholin liikakäyttöä ja rinnakkaisseurauksia. Ahdistus- ja paniikkikohtaukset erilaisissa tilanteissa olivat yleisiä. Menin terapiaan, joka kesti kolme vuotta. Nyt en ole kahdeksaan vuoteen käynyt kuin pari kertaa vuosi sitten psykologilla, kun oli erokriisi. Mitään psyykelääkkeitä en ole käyttänyt. (Nukahtamispillereitä jouduin n. pari viikkoa käyttämään.) Olen lukenut kirjoja (Miksi hyvät ihmiset tekevät pahaa, Zen ja rakastumisen taito, Kesytä oma lohikäärmeesi, Irti tunnekoukuista jne.) ja harrastanut fyysistä liikuntaa. Exä ymmärtää aika pitkälle. Hänen avullaan pääsin mm. tupakanpoltosta eroon ja en alkanut käyttämään mitään lääkkeitä. Aloitin myös uudelleen rakkaan harrastuksen hänen kannustamanaan. Tämä mies, johon rakastuin, kun erosin eksästä, niin en ole hänen kanssa yhteydessä enää. En tiedä, mikä on parempi, mutta nyt meni näin.

Missään tapauksessa sinunkaan ei olisi pitänyt alkaa tämän naisen terapeutiksi. Parisuhde ei saisi perustua minkäänlaiseen hoitosuhteeseen, että toinen vaan vuodattaa omia ongelmiaan.

Minulle ehkä suurin ahaaelämys oli se, että tunteet tulevat ja menevät. Negatiivisia tunteita ei kannata piilottaa. Pahat tunteet haihtuvat. Ne eivät kestä ikuisesti. (Hyvä tietää...)

Sanonta "Taipuu taitu ei" oli itseasiassa terpeuttini sanonta ja olen yrittänyt noudattaa. Meinasin kyllä "katketa" pari vuotta sitten, kun vanhat pahat möröt nousivat pintaan eron aikana. Ne taas kuiskuttelivat korviin, että oot niin paska tyyppi, et osaa mitään hoitaa kunnolla, kaikki jättää sut yksin, et osaa mitään ihmissuhteita jne...Sitten vaan otin soturiasenteen ja aloin taistelemaan. Kaverit ja ystävät auttoivat tosi paljon. Jumala on noussut tärkeäksi. Teen iltarukouksen iltaisin ennen nukkumaanmenoa. Välillä olen surullinen, että yhtyes on katkennut sen erään ihmisen välillä, mutta en voi enää sille mitään.

Cast away -leffa on hyvä. Vaikka menettäisit kaiken, niin pitää muistaa hengittää.:)

Ei saisi omaa huonoa käytöstä tai suorapuheisuutta laittaa jonkun muun piikkiin. Ja sitten nämä "älyttömät asiat" ja kaikki "sekamelska" ja "sotku" ihmisten välillä aiheutuu niin turhista jutuista. Monesti unohtuu, että kun on hiljaa ja lepää, niin asiat alkavat näyttämään aurinkoisilta ja selkeiltä.

En ole moniakaan juttuja osannut hoitaa oikein. Olen aina paennut ihmissuhteissa, koska pelkään läheisyyttä. Olen aina tehnyt jotakin, joka on johtanut konfliktiin, valinnut väärin, josta ei ole ollut muuta seurausta kuin epäonnea. Kaiken takana on se ajatus "En ole riittävän hyvä ja minun pitäisi olla jotain, jotta minut hyväksyttäisiin" Nyt olen yrittänyt päästä siitä eroon. Luulin, että rakkaus on joku, joka tulee ulkoapäin, mutta ei se niin mene. Rakkaus on tässä ja nyt.:)

Hyvää kesää sinulle!

Lue lisää

Lukemani perusteella sinussa on todella paljon samaa kuin kohtaamassani naisessa.
En tiedä teenkö liian suoran johtopäätöksen, mutta nyt vaikuttaisi siltä, että exä oli se johon hän halusi turvautua.. ei niinkään minuun. Tai no ehkä osittain. Toisaalta edelleenkin nuo tapahtumat ei pyyhkiydy pois, eli kyse oli hänen tapauksessaan muustakin. Tosin exä on exä, vähän kauempaa on helpompaa seurata tilannetta kuin sellaisella joka on kokoajan läsnä ja syvällä henkisesti mukana. Ehkäpä se osittain selittää sen, miksi alkuaikoina oli jotenkin helpompaa suhtautua niihin juttuihin joita mulle tapahtui. Tosin niissäkin kyse oli "mitä vähemmän tiedät sitä helpompaa on elämä"

Vaikutat kuitenkin jotenkin olevan enemmän sinut asian kanssa ja se varmaan on auttanut eteenpäin. Vaikeaahan se varmasti on ollut ja koska sulla on kulunut aikaa tuosta ajasta niin ehkä aika tekee tehtävänsä.

Minun kannattanee nyt koittaa miettiä rauhassa, miten etenen elämässä. Uuteen suhteeseen ei kannata vielä lähteä. Nauttia olemassa olevista ihmissuhteista ja nauttia ihmisten seurasta. Katsella rauhassa mitä tulevaisuus tuo. Ehkä nousen tästä ylös vahvempana kuin koskaan ja toivottavasti ymmärrän nyt ihmismieltäkin paremmin. Osaan varoa ja olla satuttamasta itseni. (vaikka näitä varmasti tulee silti).

Tästä keskustelusta tulikin yllättävän mielenkiintoinen ketju ja toivonkin, että tastä on ollut hyötyä muillekin. Opetukseksi ja varoitukseksi. Toivoa on, mutta pitää pystyä irrottautumaan jos tilanne menee huonoksi. Kaikissa meissä on vikaa, kun parisuhde purkautuu, mutta itsensä syyllistäminen ei auta, vaan niistä pitää ottaa opiksi ja elämä jatkuu... maailmassa on muutakin kuin parisuhde, toki toivon vielä itseni kohdalle sellaista naista, johon voin luottaa ja perustaa vaikkapa perhe.

Broken_but_not_fixed kirjoitti:

Lukemani perusteella sinussa on todella paljon samaa kuin kohtaamassani naisessa.
En tiedä teenkö liian suoran johtopäätöksen, mutta nyt vaikuttaisi siltä, että exä oli se johon hän halusi turvautua.. ei niinkään minuun. Tai no ehkä osittain. Toisaalta edelleenkin nuo tapahtumat ei pyyhkiydy pois, eli kyse oli hänen tapauksessaan muustakin. Tosin exä on exä, vähän kauempaa on helpompaa seurata tilannetta kuin sellaisella joka on kokoajan läsnä ja syvällä henkisesti mukana. Ehkäpä se osittain selittää sen, miksi alkuaikoina oli jotenkin helpompaa suhtautua niihin juttuihin joita mulle tapahtui. Tosin niissäkin kyse oli "mitä vähemmän tiedät sitä helpompaa on elämä"

Vaikutat kuitenkin jotenkin olevan enemmän sinut asian kanssa ja se varmaan on auttanut eteenpäin. Vaikeaahan se varmasti on ollut ja koska sulla on kulunut aikaa tuosta ajasta niin ehkä aika tekee tehtävänsä.

Minun kannattanee nyt koittaa miettiä rauhassa, miten etenen elämässä. Uuteen suhteeseen ei kannata vielä lähteä. Nauttia olemassa olevista ihmissuhteista ja nauttia ihmisten seurasta. Katsella rauhassa mitä tulevaisuus tuo. Ehkä nousen tästä ylös vahvempana kuin koskaan ja toivottavasti ymmärrän nyt ihmismieltäkin paremmin. Osaan varoa ja olla satuttamasta itseni. (vaikka näitä varmasti tulee silti).

Tästä keskustelusta tulikin yllättävän mielenkiintoinen ketju ja toivonkin, että tastä on ollut hyötyä muillekin. Opetukseksi ja varoitukseksi. Toivoa on, mutta pitää pystyä irrottautumaan jos tilanne menee huonoksi. Kaikissa meissä on vikaa, kun parisuhde purkautuu, mutta itsensä syyllistäminen ei auta, vaan niistä pitää ottaa opiksi ja elämä jatkuu... maailmassa on muutakin kuin parisuhde, toki toivon vielä itseni kohdalle sellaista naista, johon voin luottaa ja perustaa vaikkapa perhe.

Lue lisää

Lueskelin jälleen koko ketjun läpi ja näyttää vieläkin tulevan pieniä purkauksia tuosta suhteesta, mutta tuntuisi, että olen pääsemässä hyvään alkuun tässä paranemisprosessissa. Taisin pyyhkiä ja syrjäyttää tärkeän paranemisvaiheen aivan alussa ja luulin että matonalle lakaisu auttaa. Nyt sitten nuo vanhat "kaunat" tulivat uudelleen pintaan.

Ehkäpä se loppupäätelmä on kuitenkin se (kaikki asianhaarat ottaen huomioon), ettei kyseessä ollut kuitenkaan mikään narsistinen hyväksikäyttäjä. Näin nyt uskon. Ehkä tiettyjä tunneperäisiä vammoja tai jotain muuta vastaava, joka estää asioita näkemästä toisen silmin. Epäitsekkyyden opettelua kaipaisi varmaan paljonkin. Aitojen tunteiden kokemista ja ihmisten lajittelun ja ryhmittelyn lopettamista.

Kyse oli pikemminkin siitä, ettei asioista saatu puhuttua ja molemmat teki virheitä omalla osallaan. En jaksa enää pohtia sitä kumpi oli enemmän väärässä tai oikeassa, eikä tarvikaan. Omat tuntemukseni olivat oikeutettuja kuitenkin. En koe, että kukaan olisi reagoinut asioihin eritavalla, tein oikeutettuja kysymyksiä ja olisin toivonut saavana vastaavanlaisia vastauksia. Olisiko pitänyt tehdä asiat jotenkin toisin? ehkä, mutta se on jälkiviisautta.

Melkein toivoisin asianomaisen henkilön lukevan tämän ketjun läpi. Ehkäpä hän kokisi sen "AHAA" elämyksen syvällä sisimmässään. Todennäköisesti tunne olisi kuitenkin aluksi jonkinsortin vihaa tai vastaavaa, mutta voin toki olla väärässäkin. Lähinnä siksi, että kirjoittelen tapahtuneista täällä. Optimaalinen tilannehan olisi, että hän kirjoittaisi anonyyminä oman tarinansa/näkemyksensä asioihin. korjaisi epäkohdat ja virheet, selventäisi ja pohtisi myös minun toimintaani. Sekin osaltaan osoittaisi sen seikan, ettei kyseessä ole tunteeton ja manipuloiva henkilö vaan ihminen joka osaa pohtia myös omaa käytöstään kriittisesti. Toki, en tiedä olenko tehnyt sitä itsekään kovin tarkasti.

Itse kävin tässäkin tapauksessa kaikki tunneskaalat läpi, huomaan mielipiteideni muuttuneen tässä parissa päivässä jonkinverran. Pari ensimmäistä kuukautta en näköjään osannut tai halunnut ajatella selkeästi asioita, mutta muutaman kirjan luettuani ja tänne kirjoitettuani (kiitokset vain osallistujille)
sain jonkinlaisen käsityksen, vaikkakin yksipuolisen kannan siitä mitä oikein tapahtui ja ennenkaikkea miksi.

broken_maybe_fixed kirjoitti:

Lueskelin jälleen koko ketjun läpi ja näyttää vieläkin tulevan pieniä purkauksia tuosta suhteesta, mutta tuntuisi, että olen pääsemässä hyvään alkuun tässä paranemisprosessissa. Taisin pyyhkiä ja syrjäyttää tärkeän paranemisvaiheen aivan alussa ja luulin että matonalle lakaisu auttaa. Nyt sitten nuo vanhat "kaunat" tulivat uudelleen pintaan.

Ehkäpä se loppupäätelmä on kuitenkin se (kaikki asianhaarat ottaen huomioon), ettei kyseessä ollut kuitenkaan mikään narsistinen hyväksikäyttäjä. Näin nyt uskon. Ehkä tiettyjä tunneperäisiä vammoja tai jotain muuta vastaava, joka estää asioita näkemästä toisen silmin. Epäitsekkyyden opettelua kaipaisi varmaan paljonkin. Aitojen tunteiden kokemista ja ihmisten lajittelun ja ryhmittelyn lopettamista.

Kyse oli pikemminkin siitä, ettei asioista saatu puhuttua ja molemmat teki virheitä omalla osallaan. En jaksa enää pohtia sitä kumpi oli enemmän väärässä tai oikeassa, eikä tarvikaan. Omat tuntemukseni olivat oikeutettuja kuitenkin. En koe, että kukaan olisi reagoinut asioihin eritavalla, tein oikeutettuja kysymyksiä ja olisin toivonut saavana vastaavanlaisia vastauksia. Olisiko pitänyt tehdä asiat jotenkin toisin? ehkä, mutta se on jälkiviisautta.

Melkein toivoisin asianomaisen henkilön lukevan tämän ketjun läpi. Ehkäpä hän kokisi sen "AHAA" elämyksen syvällä sisimmässään. Todennäköisesti tunne olisi kuitenkin aluksi jonkinsortin vihaa tai vastaavaa, mutta voin toki olla väärässäkin. Lähinnä siksi, että kirjoittelen tapahtuneista täällä. Optimaalinen tilannehan olisi, että hän kirjoittaisi anonyyminä oman tarinansa/näkemyksensä asioihin. korjaisi epäkohdat ja virheet, selventäisi ja pohtisi myös minun toimintaani. Sekin osaltaan osoittaisi sen seikan, ettei kyseessä ole tunteeton ja manipuloiva henkilö vaan ihminen joka osaa pohtia myös omaa käytöstään kriittisesti. Toki, en tiedä olenko tehnyt sitä itsekään kovin tarkasti.

Itse kävin tässäkin tapauksessa kaikki tunneskaalat läpi, huomaan mielipiteideni muuttuneen tässä parissa päivässä jonkinverran. Pari ensimmäistä kuukautta en näköjään osannut tai halunnut ajatella selkeästi asioita, mutta muutaman kirjan luettuani ja tänne kirjoitettuani (kiitokset vain osallistujille)
sain jonkinlaisen käsityksen, vaikkakin yksipuolisen kannan siitä mitä oikein tapahtui ja ennenkaikkea miksi.

Lue lisää

AHAA. Mä haluan sanoa yhden asian. On toki hyvä, että käsittelee asioita. Järjestää maailman päässään siten, että itse ymmärtää ja selviää ja voi hyvin. Kuitenkin muistutan siitä asiasta, että jos joskus tapaa sellaisen ihmisen, jonka kanssa on monenlaista, kannattaa muistaa, että on ne omat alusta asti olleet kuvitelmat, epäilyt, ajatukset, luulot, kiusaantumiset, riidat, hankaluudet ja muut. Kun niitä voi olla sillä toisellakin ja yhtä vähän kuin sinä ehkä tiedät toisen ihmisen ajatuksista, yhtä vähän hänkään voi tietää sinun. Ja niitä on PALJON enemmän kuin oikeaa puhetta, totuutta, kommunikaatiota, luottamusta.

Itsekin monia vaikeita asioita päässäni liikaa pyöritelleenä olen jäänyt niiden ajatusten kanssa lopulta yksin ja lopulta niin, että ei enää tiedä, mikä on totta, mikä ei. Mistään ei ole varmuutta, on niitä omia kuvitelmia, luuloja, kävikö näin, johtuikko se tästä, mitä tapahtui, ja koskaan eiu saa tietää. Ajatukset on tyhiä saippuakuplia, ei missään kiinni, ei mitään pohjaa millään, mihinkään ei saa koskaan otetta, ei edes omiin ajatuksiin, että saisi asiat jotenkin järjestettyä päässään. Joskus miettii, että miten paljon omia tunnereaktioita alkaa selitellä syillä, etsii asioita, syitä ja seurauksia. Mutta ei kuitenkaan tee sitä mitä pitäisi.

Siksi olen lopultakin vain antanut kaikkien ajatusten mennä, tyhjentänyt pääni. Lopulta ajattelee, että se mikä tapahtuu, mitä näen ja koen ja ymmärrän oikeasti on totta. Että ei minun kannata ajatella asioita, ei niille ole pohjaa, ei selitystä. Olen koettanut opetella elämään reaalielämässä, kohtaamaan ihmiset oikeasti, unohtamaan luulot, kuvitelmat ja muut. Tiedän, että ajattelen monista ihmisistä monenlaista. Sitten kun tapaan ihmisen ja koen jotakin, se on todellista.
Haluan sanoa tämän siksi, että koska minun asia on ollut vaikea, tiedän, että se on muillakin. Ja haluan muistuttaa, että eläkää oikeasti, eikä vain pään sisässä. Voit ajatella jotakin ihmisestä, joka seisoo vieressäsi, mutta kohtaa häntä. Onko se todellista? vai onko todellista nähdä ja antaa itselle lupa kokea oikeasti.

sivustasuutelija kirjoitti:

AHAA. Mä haluan sanoa yhden asian. On toki hyvä, että käsittelee asioita. Järjestää maailman päässään siten, että itse ymmärtää ja selviää ja voi hyvin. Kuitenkin muistutan siitä asiasta, että jos joskus tapaa sellaisen ihmisen, jonka kanssa on monenlaista, kannattaa muistaa, että on ne omat alusta asti olleet kuvitelmat, epäilyt, ajatukset, luulot, kiusaantumiset, riidat, hankaluudet ja muut. Kun niitä voi olla sillä toisellakin ja yhtä vähän kuin sinä ehkä tiedät toisen ihmisen ajatuksista, yhtä vähän hänkään voi tietää sinun. Ja niitä on PALJON enemmän kuin oikeaa puhetta, totuutta, kommunikaatiota, luottamusta.

Itsekin monia vaikeita asioita päässäni liikaa pyöritelleenä olen jäänyt niiden ajatusten kanssa lopulta yksin ja lopulta niin, että ei enää tiedä, mikä on totta, mikä ei. Mistään ei ole varmuutta, on niitä omia kuvitelmia, luuloja, kävikö näin, johtuikko se tästä, mitä tapahtui, ja koskaan eiu saa tietää. Ajatukset on tyhiä saippuakuplia, ei missään kiinni, ei mitään pohjaa millään, mihinkään ei saa koskaan otetta, ei edes omiin ajatuksiin, että saisi asiat jotenkin järjestettyä päässään. Joskus miettii, että miten paljon omia tunnereaktioita alkaa selitellä syillä, etsii asioita, syitä ja seurauksia. Mutta ei kuitenkaan tee sitä mitä pitäisi.

Siksi olen lopultakin vain antanut kaikkien ajatusten mennä, tyhjentänyt pääni. Lopulta ajattelee, että se mikä tapahtuu, mitä näen ja koen ja ymmärrän oikeasti on totta. Että ei minun kannata ajatella asioita, ei niille ole pohjaa, ei selitystä. Olen koettanut opetella elämään reaalielämässä, kohtaamaan ihmiset oikeasti, unohtamaan luulot, kuvitelmat ja muut. Tiedän, että ajattelen monista ihmisistä monenlaista. Sitten kun tapaan ihmisen ja koen jotakin, se on todellista.
Haluan sanoa tämän siksi, että koska minun asia on ollut vaikea, tiedän, että se on muillakin. Ja haluan muistuttaa, että eläkää oikeasti, eikä vain pään sisässä. Voit ajatella jotakin ihmisestä, joka seisoo vieressäsi, mutta kohtaa häntä. Onko se todellista? vai onko todellista nähdä ja antaa itselle lupa kokea oikeasti.

Lue lisää

Niin, ihminen on kuitenkin ihminen. Ajatteleva olento, joka ei saa ajatuksiaan sammumaan kuin valokatkaisija. Kaikelle pitäisi saada selitys tai jokin edes jonkinlainen paras arvaus, jotta ajatuksista pääsee eroon. Jos asiat jää selvittämättä, aivot työstää tätä yötä päivää, unet häiriintyy, keskittyminen heikkenee jne.. saatat kuvitella että kaikki on hyvin mutta elimistö taistelee vastaan. Jotain siis pitää keksiä, jotta paluu normitilaan voi alkaa.

Se perinteinen suomalainen tapahan olisi juoda itsensä kaatokänniin, riehua jossain baarissa, vetää jotain vastaantulevaa kuonoon. Mahdollisesti laskuhumalassa sitten soitella exälle ja anoa armoa ja paluuta takaisin aikaan kun kaikki oli hyvin. Itkeä ja katua. Sitten siellä katuojassa ajatus herää, että tästä ei ole kuin yksi tie.. ylös.

Minun tapa on taas tämä. On hirvittävän vaikea puhua tutuille aivan syvimmistä tunnoista. Ongelmista ja/tai yksinkertaisesti myöntää, että on tehnyt jotain väärää tai kohdannut vääryyttä. Sitä tavallaan myöntää ettei ole täydellinen.. lähellekään. Vaikeaa se olisi myöntää alan ammattilaisellekin. Anonyyminä kirjoittaminen on jotenkin helpompaa. Ketään ei loukata suorasti, kun henkilöt ja paikat pysyy tuntemattomina, jokainen voi samaistua tai olla samaistumatta, ainakin yleisellä tasolla. Joukossa on voimaa, uskon.

Niinkuin tästäkin keskustelusta näkee, asiat ja tapahtumat ovat yllättävän yleisiä (jollain tasolla ainakin) Lähes jokaisella on näitä tuntemuksia, osa on pöydän toisella puolella ja osa toisella. Kuitenkin ongelmat tuntuu olevan yhteisiä, on epätietoisuutta, kommunikaatio-ongelmaa, luuloja, epäuskoa, oman mielen ongelmia, mustasukkaisuutta, turhautumista, pelkoa jne...
Siis molemmilla puolilla.

Olet aivan oikeassa tuosta, todellisuus/luulo asetelmasta. Ihmismieli on kait sellainen laitos, että se pyrkii täyttämään aukkokohdat (kuin puuttuvan palan palapelissä) käyttäen logiikka, joka on muotoutunut vuosien varrella. Ilmeisesti aiemmat kokemukset ja kasvuympäristö vaikuttavat tuohon. Jos siis palapelistä alkaa puuttua paljonkin paloja, ollaan pahassa pulassa. Aivot ylikuormittuu, kun missään ei ole enää mitään järkeä. Palapeliin löytyy osittaisia paloja , mutta tuntuu että jo kohdillaan olevia paloja alkaa katoilemaan... syntyy kaaos... mielessä.
jos nyt tuosta saa mitään tolkkua. Yritän kait hahmottaa sellaista ajatusta, että noiden puuttuvien palojen löytymiseen tarvitaan molempia. Ihminen muuttuu ulkoisesti ja sisäisesti jos hän ei saa tuohon tukea ja selvitystä. Sitten päästäänkin kommunikaatio-ongelmiin ja sieltä mutkan kautta todellisuuteen. Miten asiat on oikeita ja mitkä ei.

En tiedä miten onnistut tyhjentämään pääsi ja keskittymään vain siihen mitä näet. Kuitenkin maailmassa/ympärillä tapahtuu kokoajan kaikenlaista. Totta kai, kaikkea ei tarvikaan hallita tai ymmärtää. Kunhan muistaa, että maailma pyörii painollaan vaikka itse tekisi mitä tahansa.

Toisaalta, ihmisellä on itsesuojeluvaisto. Hyvinkin korkealle kehittynyt, se haluaa suojella itseään ja ei voi "katsella" vierestä tapahtumia joille ei tunnu löytyvän selitystä. Tai pikemminkin niin, että se poikkeaa normaaliudesta (?) Eli tällaista ei olla ennen koettu tai nähty.
Aika sinisilmäinen pitää olla jos ei pohtisi tai huomaisi tällaisia tapahtumia. Sinisilmäinen ja naivi on helposti höynäytettävä. Tähän voisi sanoa, että ei ajettele sellaista. Menee vain eteenpäin ja tulee mitä on tullakseen. Ideaalimaailmassa tuo toimiikin ja jos sattuisi samanlainen ihminen olemaan kyseessä vastapuolella.

Valitettavasti emme elä ideaalimaailmassa, päinvastoin. Maailma on raadollinen paikka.

Tämä oli nyt sellaista yleistä pohdintaa, jos taas ajattelen omaa tapaustani, en kyllä kuvitellut asioita. Ne tapahtuivat oikeasti, sanat ja teot oli oikeita. Tietysti näistä seurasi ajatuksia (väkisinkin), jotka jäivät junnaamaan päähän. En usko, että tuohon tilanteeseen olisin saanut napsaistua sen valokatkaisimen OFF asentoon ja vain mennyt "laput silmillä" kuin ravihevonen eteenpäin. Keskustelu.. niin se olisi auttanut varmaan, jos se olisi tapahtunut avoimemmin ja sovinnollisemmassa hengessä. Jälkiviisaus on edelleenkin se paras viisaus...

mutta kuitenkin, nyt puhutaan jälkitilanteesta johon kommenttisi sopii kyllä mainiosti. Noita saippuakuplia kyllä tulee, koska aivot yrittävät järkiperäistää ja löytää selityksiä. Jos olisi se nappula, jolla saisi sen saippuakuplakoneen kiinni niin painasin sitä tottakai.

broken_maybe_fixed kirjoitti:

Niin, ihminen on kuitenkin ihminen. Ajatteleva olento, joka ei saa ajatuksiaan sammumaan kuin valokatkaisija. Kaikelle pitäisi saada selitys tai jokin edes jonkinlainen paras arvaus, jotta ajatuksista pääsee eroon. Jos asiat jää selvittämättä, aivot työstää tätä yötä päivää, unet häiriintyy, keskittyminen heikkenee jne.. saatat kuvitella että kaikki on hyvin mutta elimistö taistelee vastaan. Jotain siis pitää keksiä, jotta paluu normitilaan voi alkaa.

Se perinteinen suomalainen tapahan olisi juoda itsensä kaatokänniin, riehua jossain baarissa, vetää jotain vastaantulevaa kuonoon. Mahdollisesti laskuhumalassa sitten soitella exälle ja anoa armoa ja paluuta takaisin aikaan kun kaikki oli hyvin. Itkeä ja katua. Sitten siellä katuojassa ajatus herää, että tästä ei ole kuin yksi tie.. ylös.

Minun tapa on taas tämä. On hirvittävän vaikea puhua tutuille aivan syvimmistä tunnoista. Ongelmista ja/tai yksinkertaisesti myöntää, että on tehnyt jotain väärää tai kohdannut vääryyttä. Sitä tavallaan myöntää ettei ole täydellinen.. lähellekään. Vaikeaa se olisi myöntää alan ammattilaisellekin. Anonyyminä kirjoittaminen on jotenkin helpompaa. Ketään ei loukata suorasti, kun henkilöt ja paikat pysyy tuntemattomina, jokainen voi samaistua tai olla samaistumatta, ainakin yleisellä tasolla. Joukossa on voimaa, uskon.

Niinkuin tästäkin keskustelusta näkee, asiat ja tapahtumat ovat yllättävän yleisiä (jollain tasolla ainakin) Lähes jokaisella on näitä tuntemuksia, osa on pöydän toisella puolella ja osa toisella. Kuitenkin ongelmat tuntuu olevan yhteisiä, on epätietoisuutta, kommunikaatio-ongelmaa, luuloja, epäuskoa, oman mielen ongelmia, mustasukkaisuutta, turhautumista, pelkoa jne...
Siis molemmilla puolilla.

Olet aivan oikeassa tuosta, todellisuus/luulo asetelmasta. Ihmismieli on kait sellainen laitos, että se pyrkii täyttämään aukkokohdat (kuin puuttuvan palan palapelissä) käyttäen logiikka, joka on muotoutunut vuosien varrella. Ilmeisesti aiemmat kokemukset ja kasvuympäristö vaikuttavat tuohon. Jos siis palapelistä alkaa puuttua paljonkin paloja, ollaan pahassa pulassa. Aivot ylikuormittuu, kun missään ei ole enää mitään järkeä. Palapeliin löytyy osittaisia paloja , mutta tuntuu että jo kohdillaan olevia paloja alkaa katoilemaan... syntyy kaaos... mielessä.
jos nyt tuosta saa mitään tolkkua. Yritän kait hahmottaa sellaista ajatusta, että noiden puuttuvien palojen löytymiseen tarvitaan molempia. Ihminen muuttuu ulkoisesti ja sisäisesti jos hän ei saa tuohon tukea ja selvitystä. Sitten päästäänkin kommunikaatio-ongelmiin ja sieltä mutkan kautta todellisuuteen. Miten asiat on oikeita ja mitkä ei.

En tiedä miten onnistut tyhjentämään pääsi ja keskittymään vain siihen mitä näet. Kuitenkin maailmassa/ympärillä tapahtuu kokoajan kaikenlaista. Totta kai, kaikkea ei tarvikaan hallita tai ymmärtää. Kunhan muistaa, että maailma pyörii painollaan vaikka itse tekisi mitä tahansa.

Toisaalta, ihmisellä on itsesuojeluvaisto. Hyvinkin korkealle kehittynyt, se haluaa suojella itseään ja ei voi "katsella" vierestä tapahtumia joille ei tunnu löytyvän selitystä. Tai pikemminkin niin, että se poikkeaa normaaliudesta (?) Eli tällaista ei olla ennen koettu tai nähty.
Aika sinisilmäinen pitää olla jos ei pohtisi tai huomaisi tällaisia tapahtumia. Sinisilmäinen ja naivi on helposti höynäytettävä. Tähän voisi sanoa, että ei ajettele sellaista. Menee vain eteenpäin ja tulee mitä on tullakseen. Ideaalimaailmassa tuo toimiikin ja jos sattuisi samanlainen ihminen olemaan kyseessä vastapuolella.

Valitettavasti emme elä ideaalimaailmassa, päinvastoin. Maailma on raadollinen paikka.

Tämä oli nyt sellaista yleistä pohdintaa, jos taas ajattelen omaa tapaustani, en kyllä kuvitellut asioita. Ne tapahtuivat oikeasti, sanat ja teot oli oikeita. Tietysti näistä seurasi ajatuksia (väkisinkin), jotka jäivät junnaamaan päähän. En usko, että tuohon tilanteeseen olisin saanut napsaistua sen valokatkaisimen OFF asentoon ja vain mennyt "laput silmillä" kuin ravihevonen eteenpäin. Keskustelu.. niin se olisi auttanut varmaan, jos se olisi tapahtunut avoimemmin ja sovinnollisemmassa hengessä. Jälkiviisaus on edelleenkin se paras viisaus...

mutta kuitenkin, nyt puhutaan jälkitilanteesta johon kommenttisi sopii kyllä mainiosti. Noita saippuakuplia kyllä tulee, koska aivot yrittävät järkiperäistää ja löytää selityksiä. Jos olisi se nappula, jolla saisi sen saippuakuplakoneen kiinni niin painasin sitä tottakai.

Lue lisää

Vielä senverran tästä
"kannattaa muistaa, että on ne omat alusta asti olleet kuvitelmat, epäilyt, ajatukset, luulot, kiusaantumiset, riidat, hankaluudet ja muut. Kun niitä voi olla sillä toisellakin ja yhtä vähän kuin sinä ehkä tiedät toisen ihmisen ajatuksista, yhtä vähän hänkään voi tietää sinun. Ja niitä on PALJON enemmän kuin oikeaa puhetta, totuutta, kommunikaatiota, luottamusta."

Sepäse, ketkä tuohon voisi vaikuttaa? Ne kaksi ihmistä tietenkin... Tottakai on niin, että myös toisella on omat juttunsa, joita hän pohtii omassa päässään. Miksi hän kysyy noita kysymyksiä?
Luotanko häneen niin paljon että voin kertoa? Onko hän pelimies/nainen? löytyykö ymmärrystä?
jne.. jne.. heitin joitain esimerkkejä.

ajatusleikki.. kommunikaatio -> puhe -> totuus -> luottamus... jos jokin noista puuttuu, ketju katkeaa ja luottamusta ei synny. Luottamus on helppo menettää ja vaikea saada takaisin. Luin tuon tekstin tuossa taannoin (olikohan jokin facebook ryhmä). Hieman raadollista mutta totta.

Mutta tuo esittämäsi ajatus on kuitenkin ihan oikea, ei todellakaan voi tietää mitä toinen ajattelee ja samat ajatukset on varmaan kaikilla. Helposti tulee varmaan tunne, että tässäkin keskustelussa on kerrottu jostain kylmästä otuksesta, joka ei ajattele, toimi kuin ihminen vaan on jokin tunteeton kone. EIhän se tietenkään niin mene. Kyllä minä ymmärrän (nyt, en silloin)
että vaikeaa se oli varmaan hänellekin. Asiat kuitenkin näkee vain omalta kantilta, ne ajatukset ja tuntemukset joita itsellä on. Ne on aitoja, muut olettamuksia ja luuloja.

Parisuhde ja sen toimivaksi saaminen on vain niin pirun vaikeaa, jopa niillä jotka ulkoisesti näyttävät ja näyttelevät sitä muille ( että hyvin menee). Yleensähän sitä kuulee, että miksi erosivat vaikka heillä meni niin hyvin... kuulostaa tutulta.

Koska emme tiedä tai kuule toisen ajatuksia, täytyy varmistaa jotenkin muuten se, ettei luottamus katoa. Teot, välittäminen ja myötätunto.. kompromissit

Eikö olisikin hienoa, jos tällaisille ongelmille olisi jokin helppo ratkaisu? Ei tarvisi tarpoa ajatuseten suossa, vaan voisi unohtaa kaiken vaikean ja elää helppoa elämää.

Pitäisi vain jaksaa yrittää...

broken_maybe_fixed kirjoitti:

Vielä senverran tästä
"kannattaa muistaa, että on ne omat alusta asti olleet kuvitelmat, epäilyt, ajatukset, luulot, kiusaantumiset, riidat, hankaluudet ja muut. Kun niitä voi olla sillä toisellakin ja yhtä vähän kuin sinä ehkä tiedät toisen ihmisen ajatuksista, yhtä vähän hänkään voi tietää sinun. Ja niitä on PALJON enemmän kuin oikeaa puhetta, totuutta, kommunikaatiota, luottamusta."

Sepäse, ketkä tuohon voisi vaikuttaa? Ne kaksi ihmistä tietenkin... Tottakai on niin, että myös toisella on omat juttunsa, joita hän pohtii omassa päässään. Miksi hän kysyy noita kysymyksiä?
Luotanko häneen niin paljon että voin kertoa? Onko hän pelimies/nainen? löytyykö ymmärrystä?
jne.. jne.. heitin joitain esimerkkejä.

ajatusleikki.. kommunikaatio -> puhe -> totuus -> luottamus... jos jokin noista puuttuu, ketju katkeaa ja luottamusta ei synny. Luottamus on helppo menettää ja vaikea saada takaisin. Luin tuon tekstin tuossa taannoin (olikohan jokin facebook ryhmä). Hieman raadollista mutta totta.

Mutta tuo esittämäsi ajatus on kuitenkin ihan oikea, ei todellakaan voi tietää mitä toinen ajattelee ja samat ajatukset on varmaan kaikilla. Helposti tulee varmaan tunne, että tässäkin keskustelussa on kerrottu jostain kylmästä otuksesta, joka ei ajattele, toimi kuin ihminen vaan on jokin tunteeton kone. EIhän se tietenkään niin mene. Kyllä minä ymmärrän (nyt, en silloin)
että vaikeaa se oli varmaan hänellekin. Asiat kuitenkin näkee vain omalta kantilta, ne ajatukset ja tuntemukset joita itsellä on. Ne on aitoja, muut olettamuksia ja luuloja.

Parisuhde ja sen toimivaksi saaminen on vain niin pirun vaikeaa, jopa niillä jotka ulkoisesti näyttävät ja näyttelevät sitä muille ( että hyvin menee). Yleensähän sitä kuulee, että miksi erosivat vaikka heillä meni niin hyvin... kuulostaa tutulta.

Koska emme tiedä tai kuule toisen ajatuksia, täytyy varmistaa jotenkin muuten se, ettei luottamus katoa. Teot, välittäminen ja myötätunto.. kompromissit

Eikö olisikin hienoa, jos tällaisille ongelmille olisi jokin helppo ratkaisu? Ei tarvisi tarpoa ajatuseten suossa, vaan voisi unohtaa kaiken vaikean ja elää helppoa elämää.

Pitäisi vain jaksaa yrittää...

Lue lisää

olet niin oikeassa tuossa kaikessa. Jotenkin liikuttavaa, että puhut noin tuosta luottamuksesta. On niin totta, että se, mitä ei ymmärrä, sitä itse yrittäisi täydentää kaikella omalla logiikallaan, ja eihän se koskaan selvene sillätavalla. Muistin kuitenkin ajatuksen, että luottamus alkaa siitä, mihin tieto loppuu. Ja joskus tavallaan pystyy peilata omaa luottamustaan sillä. Ajattelenko asioita, joita en tiedä hyvin, luotanko, vai ajattelenko asiat huonosti, enkö luotakaan? Niin monta kertaa saa itsensä siitä kiinni, että oikeasti tietää, ettei tiedä asioita, ajattelee ne jotenkin, ja sitten kun tajuaa, mikä sävy niissä ajatuksissa on, sehän on itsestä lähtevää, hyvä tai huono. Se oma luottamuksen taso on just siinä.
Sit sellaiset asiat, mistä se luottamus tai epäluottamus lähtee, ei ne ole oikeasti monestikaan mitään isoja. Jotain pieniä juttuja. Selviäis minuutissa, ehkä kahdessa. Jos ei selviä, sithän se alkaa haitata ja kunnolla.

En mä ajattele, että suhde on vaikeaa ainakaan teoriassa. Jotkut perusjutut, just tuo luottaminen, puhuminen, sekin, että antaa toiselle tilaa, ja tajuaa, että on kaksi eri ihmistä, joilla on omat kokemukset, jotka voi jakaa. Tavallaan, et jos elää yhdessä, siinä on kuitenkin aina kaks pohtivaa päätä, kahdet ajatukset, ja siinä se tekeminen ehkä onki, et puhutaan edes samasta aiheesta. (mut olen nähnyt onnellisen pariskunnan, joisat molemmat puhui sujuvasti omasta aiheestaan samassa keskustelussa, ja molemmat oli tyytyväisiä. :) heh.) Monelle se vaikeus tulee siitä, et ne mieltää niitäi päitä olevan yhden ja ajatukset aina samanlaiset. Jos ei tajua, et ne on kaks eri ihmistä yhdessä, sit voi olla hankalaa. Se et jos toisella on huono päivä vaikka, ei sen tarvi tarkottaa, että toinen imasee sen itseensä. Ehkä helpommin sanottu kuin tehty.

En usko kuitenkaan, että kenelläkään ei tulis joskus jotain vastaavaa eteen. Just ton luottamuspulan tai puhumattomuuden tai vastaavan kanssa. Oppimisen paikka on vaan sitten siinä, että miten siihen suhtautuu, miten keskustelee, ottaako kissaa pöydälle vai ei.. Joku ottaa sen ensimmäisestä karvasta, toinen antaa kaiken kasvaa tiikeriksi, ja sittenhän sitä ei enää oikein uskaltaisikaan eikä jaksaisi nostaa pöydälle. Sama tilanne kuin siivoamisessa. Jatkuvasti pitäis jostain puunata, sitten kaikki kaaos kasaantuu vuoreksi, josta ei saa aloitettua.

Usein juuri tuota miettiikin, että löytyykö ymmärrystä. Ainahan sitä ei löydy, ei kaikelle ole edes itsellä ymmärrystä tai se voi aueta joskus myöhemmin. Ei kaikkea voi tajuta paras ystäväkään. Mutta ei se silti vähennä sitä, että voi kuunnella tai tukea. Ja jotenkin itse ajattelen, että ei tarvitse odottaakaan aina täydellistä ymmärrystä. Kyllä joku voi kuunnella asioita ihan vain sillä tavoin, että ne ovat toisen kokemuksia ilman mitään arvostelemista. Vaikka ainahan sitä olis neuvomassa monenlaista, vaikkei monesti pitäiskään.

En minä oikeasti täysin pysty tyhjentämään päätä. Mutta koitan tiedostaa sen, etten ota niin itseeni asioita. Ja jotenkin olen oppinut suhteuttamaan monia asioita, pikkuasioita en ota niin raskaasti ja musta se ajatus on hyvä, et jos tekee oman osansa, niin se riittää. Aina vaan ei tee sitä omaakaan, mikä pitäisi. Ehkä sitä oppii olemaan vähän vähemmän vaativa itseään kohtaan, ei tarvitse onnistua, aina ei suju, entä sitten? Tänään ei, ehkä huomenna paremmin tai ensi viikolla. Eikä jumita niin johonkin yhteen juttuun. Jos tänään riitelen, huomenna ehkä voin tulla toimeen paremmin. Ja en ajattele niin lopullisesti kaikesta. Koko elämä on tavallaan prosessia eikä joku tietynvärinen putki, nyt näin, huomenna ehkä näin tai toisin. Ehkä ajattelen itse olevani tai suunnittelevani jotakin, mutta opettelen myös sitä, että mielipiteitä voi vaihtaa itsestä, elämästä, kaikesta. Jos ei koskaan mistään ajatus muut, ei varmaan koskaan mistään mistään opi. Jotain tämäntyyppisiä ajatuksia. Vaikea selittää.

Yleensä se menee jotenkin niin, että kyllä aina muiden kanssa pärjää ihan kohtuulailla, mutta kun se vaikeus onkin pärjätä itsensä ja oman päänsä kanssa. :D
Jos sen muistais.

sivustasuutelija kirjoitti:

olet niin oikeassa tuossa kaikessa. Jotenkin liikuttavaa, että puhut noin tuosta luottamuksesta. On niin totta, että se, mitä ei ymmärrä, sitä itse yrittäisi täydentää kaikella omalla logiikallaan, ja eihän se koskaan selvene sillätavalla. Muistin kuitenkin ajatuksen, että luottamus alkaa siitä, mihin tieto loppuu. Ja joskus tavallaan pystyy peilata omaa luottamustaan sillä. Ajattelenko asioita, joita en tiedä hyvin, luotanko, vai ajattelenko asiat huonosti, enkö luotakaan? Niin monta kertaa saa itsensä siitä kiinni, että oikeasti tietää, ettei tiedä asioita, ajattelee ne jotenkin, ja sitten kun tajuaa, mikä sävy niissä ajatuksissa on, sehän on itsestä lähtevää, hyvä tai huono. Se oma luottamuksen taso on just siinä.
Sit sellaiset asiat, mistä se luottamus tai epäluottamus lähtee, ei ne ole oikeasti monestikaan mitään isoja. Jotain pieniä juttuja. Selviäis minuutissa, ehkä kahdessa. Jos ei selviä, sithän se alkaa haitata ja kunnolla.

En mä ajattele, että suhde on vaikeaa ainakaan teoriassa. Jotkut perusjutut, just tuo luottaminen, puhuminen, sekin, että antaa toiselle tilaa, ja tajuaa, että on kaksi eri ihmistä, joilla on omat kokemukset, jotka voi jakaa. Tavallaan, et jos elää yhdessä, siinä on kuitenkin aina kaks pohtivaa päätä, kahdet ajatukset, ja siinä se tekeminen ehkä onki, et puhutaan edes samasta aiheesta. (mut olen nähnyt onnellisen pariskunnan, joisat molemmat puhui sujuvasti omasta aiheestaan samassa keskustelussa, ja molemmat oli tyytyväisiä. :) heh.) Monelle se vaikeus tulee siitä, et ne mieltää niitäi päitä olevan yhden ja ajatukset aina samanlaiset. Jos ei tajua, et ne on kaks eri ihmistä yhdessä, sit voi olla hankalaa. Se et jos toisella on huono päivä vaikka, ei sen tarvi tarkottaa, että toinen imasee sen itseensä. Ehkä helpommin sanottu kuin tehty.

En usko kuitenkaan, että kenelläkään ei tulis joskus jotain vastaavaa eteen. Just ton luottamuspulan tai puhumattomuuden tai vastaavan kanssa. Oppimisen paikka on vaan sitten siinä, että miten siihen suhtautuu, miten keskustelee, ottaako kissaa pöydälle vai ei.. Joku ottaa sen ensimmäisestä karvasta, toinen antaa kaiken kasvaa tiikeriksi, ja sittenhän sitä ei enää oikein uskaltaisikaan eikä jaksaisi nostaa pöydälle. Sama tilanne kuin siivoamisessa. Jatkuvasti pitäis jostain puunata, sitten kaikki kaaos kasaantuu vuoreksi, josta ei saa aloitettua.

Usein juuri tuota miettiikin, että löytyykö ymmärrystä. Ainahan sitä ei löydy, ei kaikelle ole edes itsellä ymmärrystä tai se voi aueta joskus myöhemmin. Ei kaikkea voi tajuta paras ystäväkään. Mutta ei se silti vähennä sitä, että voi kuunnella tai tukea. Ja jotenkin itse ajattelen, että ei tarvitse odottaakaan aina täydellistä ymmärrystä. Kyllä joku voi kuunnella asioita ihan vain sillä tavoin, että ne ovat toisen kokemuksia ilman mitään arvostelemista. Vaikka ainahan sitä olis neuvomassa monenlaista, vaikkei monesti pitäiskään.

En minä oikeasti täysin pysty tyhjentämään päätä. Mutta koitan tiedostaa sen, etten ota niin itseeni asioita. Ja jotenkin olen oppinut suhteuttamaan monia asioita, pikkuasioita en ota niin raskaasti ja musta se ajatus on hyvä, et jos tekee oman osansa, niin se riittää. Aina vaan ei tee sitä omaakaan, mikä pitäisi. Ehkä sitä oppii olemaan vähän vähemmän vaativa itseään kohtaan, ei tarvitse onnistua, aina ei suju, entä sitten? Tänään ei, ehkä huomenna paremmin tai ensi viikolla. Eikä jumita niin johonkin yhteen juttuun. Jos tänään riitelen, huomenna ehkä voin tulla toimeen paremmin. Ja en ajattele niin lopullisesti kaikesta. Koko elämä on tavallaan prosessia eikä joku tietynvärinen putki, nyt näin, huomenna ehkä näin tai toisin. Ehkä ajattelen itse olevani tai suunnittelevani jotakin, mutta opettelen myös sitä, että mielipiteitä voi vaihtaa itsestä, elämästä, kaikesta. Jos ei koskaan mistään ajatus muut, ei varmaan koskaan mistään mistään opi. Jotain tämäntyyppisiä ajatuksia. Vaikea selittää.

Yleensä se menee jotenkin niin, että kyllä aina muiden kanssa pärjää ihan kohtuulailla, mutta kun se vaikeus onkin pärjätä itsensä ja oman päänsä kanssa. :D
Jos sen muistais.

Lue lisää

Mulla ei ole oikeastaan mitään lisättävää enää tuohon :) oikeaa asiaa.
Taitaa olla jo pikkuhijaa niin, että oma tila ja tunne on jo käyty läpi, etten enää oikein jaksakaan kerrata omaa tapaustani. Jatkan sitten vaikka yleisellä tasolla ja alan kirjoittelemaan kommentteja muiden murheisiin.

broken_maybe_fixed kirjoitti:

Mulla ei ole oikeastaan mitään lisättävää enää tuohon :) oikeaa asiaa.
Taitaa olla jo pikkuhijaa niin, että oma tila ja tunne on jo käyty läpi, etten enää oikein jaksakaan kerrata omaa tapaustani. Jatkan sitten vaikka yleisellä tasolla ja alan kirjoittelemaan kommentteja muiden murheisiin.

Lue lisää

miksi muuten kirjoitit AHAA tuohon ensimmäisen viestin alkuun?

broken_maybe_fixed kirjoitti:

miksi muuten kirjoitit AHAA tuohon ensimmäisen viestin alkuun?

siinä oli paljon ajattelemisen aihetta. Varmaan paljon muillekin. Kun sä halusit, että joku kokis sen ahaa elämyksen. Ainakin jotain ajattelemista herätti.

sivustasuutelija kirjoitti:

siinä oli paljon ajattelemisen aihetta. Varmaan paljon muillekin. Kun sä halusit, että joku kokis sen ahaa elämyksen. Ainakin jotain ajattelemista herätti.

totta tosiaan, tuota lausetta kirjoittaessa oli mielessä, että näiden kokemusten aiheuttaja lukisi tämän keskustelun ja oppisi jotain. Tosiaan, kyllä tästä varmasti saa kaikki jotain uutta ajattelemisen aihetta, minä etunenässä.