Vihasta

ootko varattu

Olen samoilla linjoilla, vihaan itseäni, vihaan elämääni, vihaan tuuriani. Elämäni koostuu sarjasta ennalta-arvattavia tapahtumia, ja ne tapahtumat, jotka eivät ole arvattavissa, ovat pelkästään epäonnisia. Onneni (tai lähinnä epäonneni) on muodostunut jo käsitteeksi, ei voi enää muuta kun nauraa: milloin käsi murtuu, milloin kolaroin tai auto muuten hajoaa ym. ym. Jätetyksikin olen tullut liian monta kertaa. Lisäksi mystinen kykyni tehdä asiat, muiden muuttujien mentyä päin v:tä, vaikeimman kautta. Ja mitä teen jotta elämäni helpottuu? En mitään! Toisaalta kokemuksesta uskon, että jos tosissani yrittäisin jotain muuttaa, "yllättävät, täysin odottamattomat käänteet" tuhoaisivat kaiken intoni. Jota muuten ei enää ole. Mihinkään..

vihaan itseäni ja ulkonäköäni. Miten kummassa sitä munlainen kuvastus onkin tähän maailmaan syntynyt. Vihaan ihmisarkuuttani ja ujouttani ja puhevikaani, joiden takia olen joutunut kiusatuksi. Ei se kiusaaminen ainakaan parantanut noita vikoja, menen entistä enemmän kuoreeni. Kaikki asiat mitä ikinä olen tehnyt ovat melkeinpä aina menneet ns.vituralleen, joten päätin etten enää pistä tikkua ristiin minkään asian eteen, kun kuitenkin tulee turpiin. Kun mietin menneisyyttä tunnen melkein häpeää siitä miten tällänen onneton tapaus luuli kelpaavansa johonkin tai jollekin. Enää en luule vaan tiedän etten kelpaa. Ikinä en mene enää mihinkään illanviettopaikkoihin, kun kuitenkin saan kuulla totuuksia ei niin viehättävästä ulkonäöstäni, vaan pysyttelen mieluummin yksinäni. Kadun myös että haaskasin aikaani turhaan koulunpenkillä, niillä papereilla ja myös mun työtodistuksilla voi joku halutessaan pyyhkiä vaikka perseensä tai sytyttää tulen hellaan. Hyödyttömiä, tarpeettomia paperilappusia, yhtä merkityksettömiä kuten niiden saajakin. Ikinä mua ei saa enää mihinkään pilipalikurssille, joissa muka kartoitetaan mun mittavaa ammattitaitoa. Paskanmarjat, sanon minä. Sitä yhtä kurssinpitäjää ei taatusti kiinnostanut mun tekemiset paskan vertaa tai pahemmin kenenkään muunkaan tekemiset. Itseänsä se siellä vaan mainosti ja esitteli. Ja se sieltä saatu paperi kävis hyvin kissankusialustaksi, niinkuin se ämmä itsekkin. Tuskin kukaan muukaan hyötyi sen tyttelin opeista, niin alta riman se homma meni. Eikä mun työura päätä huimaa, pelkkää epäonnistumisien sarjaa koko ura. Nytkin olen nk.pakkotyössä, paikassa jossa ei pätkän vertaa välitetä kuka tekee ja mitä. Mun työpanos ei merkitse tuolla minkään vertaa, ihan sama teenkö mitään vai en, työkaveri käy ja korjaa, hänen mielestään väärin tehdyt, hinnottelut ja haukkuu toisille miten onneton tunari hällä on työkaverina. No, onneton tunarihan mä olenkin, jos olisin fiksumpi, en olis ikinä tuohon paikkaan töihin joutunutkaan. Olen ajatellut että kaipa sitä on sitten syntynyt epäonnisten tähtien alla, kun kaikki elämässäni on mennyt näinkin pieleen. Jospa sen verran onnea kuitenkin olisi ettei vanhaks tarvitsisi kitua vaan pääsisi jo piankin pois täältä, jos ei muuten niin omin avuin. Ei tätä elämää enää jaksa elää, kun sillä ei ole mitään tarkoitusta koskaan ollutkaan. Joutava elämä, joutava ihminen, joutavat roskiin, muitten jätteitten sekaan.

Itseäni vihaan, mutta toisinaan käännän sen itsevihan toisiinkin ihmisiin kunnes tajuan, et ei niissä ollutkaan vikaa. Ihana vihata itseä.