Olen jo todella pitkään miettinyt äidin masennuksen vaikutusta lapseen. Ollessani leikki-ikäinen, en siis enää vauva, tiedän äitini sairastaneen masennusta. Minulla ei ole tarkkaa kuvaa siitä kauanko hän sitä silloin sairasti, mutta muistan tiettyjä välähdyksiä lapsuudesta tähän liittyen. Muistan hänen mm. joskus puhuneen minulle kuolemasta ja omasta itsemurhasta, esimerkiksi joskus riideltyämme jostain.
Minulla ei ole minkäänlaisia kaunoja eikä negatiivisia tunteita äitiäni kohtaan, päinvastoin! Hänelle masennus on menneisyyttä, ja hän on minulle äärettömän tärkeä ihminen.
Olen tällä hetkellä parikymppinen nuori aikuinen, ja vasta aivan äskettäin olen alkanut pohtia, olisiko tuolla äidin masennuksella voinut olla jotain sellaisia vaikutuksia jotka näkyisivät edelleen?
Asuin lapsena kaksistaan äitini kanssa, enkä oikein kokenut ketään muuta aikuista kamalan läheiseksi, vaikka meillä läheinen suku onkin.
Olen koko elämäni ollut jollain tavalla epätavallisen kiinni äidissäni, tai siltä ainakin itsestäni tuntuu. Itsenäistyminen on ollut minulle vaikeaa, ja koen edelleen usein jonkunlaista eroahdistusta äidistä ja muusta perheestäni. Lapsena se oli vielä pahempaa. joskus oli vaikea mennä jopa kouluun tai olla yötä kavereiden luona, viihdyin kaikkein eniten kotona perheen parissa. Tällä hetkellä koen vaikeana ajatuksen kotoa irtautumisesta lopullisesti.
Tunnen edelleen, että minulla on epätavallisen tarkat tuntosarvet äitini suhteen... ja näin on ollut varmaan aina. Koen hänen tunteensa todella voimakkaasti, ihan kuin omat tunteeni olisivat kytköksissä häneen. Tällä hetkellä minua on alkanut vaivata jollain tavalla ehkä pakonomaisetkin ajatukset siitä, että jos äidilleni sattuu jotain tai jos hän sairastuu vakavasti. Näitä pelkoja on kaikkia läheisiä kohtaan, ja vaikka ei voikaan sanoa että pelkäisin äidin menettämistä enemmän kuin vaikka sisarusteni, niin silti koen sen eri tavalla. Ja se on niin ahdistavaa, että sitä on vaikea kuvailla. Menettämisen pelko on todella suuri.
Pienenä minulla myös ilmeni mm. jonkunlaista takertumista äidin antamiin tavaroihin/vaatteisiin... tällaista on tavallaan edelleen. Jos äitini antaa minulle vaatteen, tulen todella surulliseksi kun ajattelen hänen luulevan etten pidä siitä. Ja näillä ajatuksilla kiusasin itseäni myös pienenä, kuvittelin mielessäni jonkun äidin antaman lelun, ja kuvittelin itseni tuhoamassa sen. Ei sillä että olisin niin koskaan halunnut tehdä, mutta nuo ajatukset aiheuttivat suuria tunteita minussa.
Minulla on usein myös edelleen pelkoja siitä että äiti luulee etten rakasta häntä.
Koen että meillä on jollain selittämättömällä tavalla myös monimutkainen suhde. Ei meillä koskaan mitään dramaattista ole ollut, ja aina olemme toisillemme olleet tärkeitä. Välillä on ollut kyllä rankkojakin riitoja, ja niistä soimaan itseäni aina jälkikäteen. Tuntuu että minun jä äitini suhde on erilainen kun vaikka äitini ja sisarusteni suhde. Ei millään tavalla vähäpätöisempi, mutta selittämättömällä tavalla monisyisempi ja monimutkaisempi.
On todella vaikea kuvailla kaikkea tätä, mutta olen pitkään miettinyt sitä mahdollisuutta, että noilla lapsuuden kokemuksilla voisi olla vaikutusta tähän kaikkeen. Tunteet ovat myös monesti niin vaikeasti selitettävissä, etten osaa puhua niistä.
Olisinkin nyt kiinnostunut kuulemaan muiden kokemuksia ja näkemyksiä asiasta!
Minulla ei ole minkäänlaisia kaunoja eikä negatiivisia tunteita äitiäni kohtaan, päinvastoin! Hänelle masennus on menneisyyttä, ja hän on minulle äärettömän tärkeä ihminen.
Olen tällä hetkellä parikymppinen nuori aikuinen, ja vasta aivan äskettäin olen alkanut pohtia, olisiko tuolla äidin masennuksella voinut olla jotain sellaisia vaikutuksia jotka näkyisivät edelleen?
Asuin lapsena kaksistaan äitini kanssa, enkä oikein kokenut ketään muuta aikuista kamalan läheiseksi, vaikka meillä läheinen suku onkin.
Olen koko elämäni ollut jollain tavalla epätavallisen kiinni äidissäni, tai siltä ainakin itsestäni tuntuu. Itsenäistyminen on ollut minulle vaikeaa, ja koen edelleen usein jonkunlaista eroahdistusta äidistä ja muusta perheestäni. Lapsena se oli vielä pahempaa. joskus oli vaikea mennä jopa kouluun tai olla yötä kavereiden luona, viihdyin kaikkein eniten kotona perheen parissa. Tällä hetkellä koen vaikeana ajatuksen kotoa irtautumisesta lopullisesti.
Tunnen edelleen, että minulla on epätavallisen tarkat tuntosarvet äitini suhteen... ja näin on ollut varmaan aina. Koen hänen tunteensa todella voimakkaasti, ihan kuin omat tunteeni olisivat kytköksissä häneen. Tällä hetkellä minua on alkanut vaivata jollain tavalla ehkä pakonomaisetkin ajatukset siitä, että jos äidilleni sattuu jotain tai jos hän sairastuu vakavasti. Näitä pelkoja on kaikkia läheisiä kohtaan, ja vaikka ei voikaan sanoa että pelkäisin äidin menettämistä enemmän kuin vaikka sisarusteni, niin silti koen sen eri tavalla. Ja se on niin ahdistavaa, että sitä on vaikea kuvailla. Menettämisen pelko on todella suuri.
Pienenä minulla myös ilmeni mm. jonkunlaista takertumista äidin antamiin tavaroihin/vaatteisiin... tällaista on tavallaan edelleen. Jos äitini antaa minulle vaatteen, tulen todella surulliseksi kun ajattelen hänen luulevan etten pidä siitä. Ja näillä ajatuksilla kiusasin itseäni myös pienenä, kuvittelin mielessäni jonkun äidin antaman lelun, ja kuvittelin itseni tuhoamassa sen. Ei sillä että olisin niin koskaan halunnut tehdä, mutta nuo ajatukset aiheuttivat suuria tunteita minussa.
Minulla on usein myös edelleen pelkoja siitä että äiti luulee etten rakasta häntä.
Koen että meillä on jollain selittämättömällä tavalla myös monimutkainen suhde. Ei meillä koskaan mitään dramaattista ole ollut, ja aina olemme toisillemme olleet tärkeitä. Välillä on ollut kyllä rankkojakin riitoja, ja niistä soimaan itseäni aina jälkikäteen. Tuntuu että minun jä äitini suhde on erilainen kun vaikka äitini ja sisarusteni suhde. Ei millään tavalla vähäpätöisempi, mutta selittämättömällä tavalla monisyisempi ja monimutkaisempi.
On todella vaikea kuvailla kaikkea tätä, mutta olen pitkään miettinyt sitä mahdollisuutta, että noilla lapsuuden kokemuksilla voisi olla vaikutusta tähän kaikkeen. Tunteet ovat myös monesti niin vaikeasti selitettävissä, etten osaa puhua niistä.
Olisinkin nyt kiinnostunut kuulemaan muiden kokemuksia ja näkemyksiä asiasta!
Vastaukset 8
Vanhimmat
Lisäisin vielä, että joskus koen että potisin ikäänkuin jonkunlaista peter pan -syndroomaa. Jollain lailla tunnen taantuvani äitini lähellä lapseksi, ihan kuin en haluaisi olla hänen silmissään aikuinen ollenkaan. Itseasiassa jollain tavalla aikuisuus myös "kuvottaa" minua, jos näin voi sanoa. Ei yleisesti, mutta äitini lähellä en halua tuntea itseäni aikuiseksi. Oma itseni ja aikuisuuteni ällöttää minua tavallaan. Kuulostaa varmasti järjettömältä. Mutta jotenkin yhdistän tämänkin asian noihin edellisessä viestissä kuvaamiini asioihin.
Jotenkin minulla on tunne, kuin lapsuus olisi jäänyt kesken. Kyse ei ole siitä, että olisin lapsena joutunut ottamaan vastuuta äidistäni tai hoitamaan häntä, tai muutenkaan olemaan aikuinen äidin masennuksen takia. Mutta jostain syystä koen vaan taantuvani lapseksi äitini lähellä.
Näin ei ole koko ajan, ollessani ystävieni seurassa mitään tällaista ongelmaa ei ole. Tämä liittyy pelkästään äitiini, ja ehkä sitä kautta sitten myös muuhun perheeseen ja sukulaisiin jollain lailla.
rakentaa omaa elämääsi. Hanki opiskelpaikka, töitä, oman ikäluokan kavereita, poikaystävä tai lähde vaikka au pairiksi ulkomaille. Parikymppisen tytön elämään kuuluu lähteä omien unelmien toteuttamien eikä äitiin ripustautuminen. Äidit on mitä on, hyvässä ja pahassa, niihin ei pidä jäädä kiinni.
Tässä oli kiteytettynä ikääsi kuuluva kehityskriisi pääpiirteisään. Äitisi tekee karhunpalveluksen jos yrittää estää sinua itsenäistymästä. Lycka till!
Ei voi olla totta, kertomuksesi on kuin suoraan omasta elämästäni. Myös minun äitini on sairastanut masennuksen ollessani leikki-ikäinen. Minulla ei ole minkäänlaisia muistikuvia noista ajoista liittyen sairauteen, mutta edelleen minua vaivaa tunne, kuin koko elämääni olisisi varjostanut tietynlainen surumielisyys ja äidin menettämisen pelko. Ja äidin menettämisen pelko on juurikin täysin erilainen kuin muiden läheisten, jotenkin tuntuu kuin myös itse kuolisin ihmisenä jos menettäisin äitini. Mietin monesti kauhulla miten ihmiset, jotka ovat menettäneet äitinsä nuorena, selviävät. Tämä ei tietenkään ole normaalia parikymppiselle ihmiselle? Kauan jo olen miettinyt, mikä minussa on vikana kun edelleen haluaisin olla pieni lapsi ja elää turvassa äidin lähellä. Kavereiden kanssa oleminen myös minulla helpottaa oloa, mutta aina vähän väliä esimerkiksi kun olo on vähänkään alakuloinen, valtaa mieleni "kaipuu" ja surumielisyys äitiäni, ja koko elämää kohtaan.. Kuten kuvasit, jotenkin on tunne, kuin lapsuus olisi jäänyt kesken.
Ehkä kaikkein ahdistavinta on juuri "syyllisyys" ja kiitollisuus äitiä kohtaan. Esimerkiksi juuri jos äitini on ostanut minulle jotain ilahduttaakseen, tulen enemmänkin surullisen kiitolliseksi ja pelkään hänen luulevan etten pidä siitä. Suhteemme on myös todella tiivis ja "monimutkainen".
Minäkin koen, että äitini tunteen ovat jollain lailla kytköksissä omiini ja havaitsen poikkeuksellisen voimakkaasti äitini tunnetiloja ja yleistä ilmapiiriä. Olen myös usein ollut vihainen isälleni jos hän on "suututtanut" äitini esimerkiksi riitojen yhteydessä. Olenkin huomannut, että lähes aina asetuin hyvin voimakkaasti äitini puolelle lähes kaikissa vanhempieni välisissä riidoissa.
Oli todella uskomattoman vapauttavaa lukea kertomuksesi. Sain vihdoinkin kiinni tunteestani. Mitenköhän tätä asiaa tulisi alkaa työstämään? Toivon ja uskon, ettei mitään peruuttamatonta ole tapahtunut olisi ihanaa vaihtaa lisää ajatuksia!!
Turhan sun on alkaa vastaileen mitään kun et selvästikään asiasta tiedä mitään. Viestisi oli poikkeuksellisen tökerö ja täynny itsestäänselvyyksiä. Totta kai viestissäsi mainitut asiat ovat totta, mutta ongelma onkin juuri se ettei hyviä "neuvojasi" pysty/osaa toteuttaa.
Sairastan itse pakko-oireista häiriötä, mielestäni sinulla on samantyylistä ongelmaa (pelko, että äitisi luulee, että et pidä lahjasta tai että äitisi luulee, että et rakasta häntä).
Minä käyn terapiassa ja syön mielialalääkkeitä. Mielialalääkkeet ovat auttaneet valtavasti, suosittelen.
Onko äitisi ollut masentunut sinun ollessasi pieni? Minusta kyse ei ole pakkomielteestä vaan äitini ja minun välisestä suhteesta. Toki oma pakkomielteinen häiriösi voi johtaa samankaltaiseen käyttäytymiseen. Mikä sinulla on taustalla pakko-oireisuudessasi?
.. onhan sitä tutkittukin.
Olen itsekin masentuneen äidin lapsi.
Jos hommaa tuntuu pahasti vaivaavan, niin kannattaa hakeutua psykoterapiaan.
Minä ainakin opin "antamaan äidilleni anteeksi" ja samalla itselleni ja nykyisin osaan olla tekemisissä äitini kanssa.
Älyllinen märehtiminen ei johda mihinkään.
Ja nämä mieti jotain ja mene töihin jutut eivät johda mihinkään, jos ongelma on vakava. Pakeneminen ei silloin auta.
Sinullakin ongelma varmaan hiukan erilainen, sillä minulla ei todellakaan ole tarveta antaa äidilleni anteeksi, päinvastoin, kuten aloittajakin kuvasi. Eikä myöskään vaikeuksia olla tekemisissä äitini kanssa. Kävit siis itse psykoterapian ja se auttoi? Ja kyllä älyllinen "märehtiminen" auttaa siinä mielessä, että itse en esimerkiksi aluksi tiedostanut yhteyttä äitini masennuksen ja oman oloni välillä.