En tiedä olenko masentunut vai en mutta mikään elämässä ei huvita ollenkaan! Jos en ole koulussa, olen kotona yksinäni ja harvoin lähden mihinkään, minulla ei ole oikeastaan elämässäni mitään hauskaa, en edes osaisi pitää hauskaa. Kun kesäloma alkaa pian ja muut suunnittelevat mitä hilpeimpiä juhlia ja minä olen vain yksin ilman kavereita. Minulla ei oikeastaan ole ollutkaan kavereita koskaan ja luulen etten voisikaan saada kun kaikki on tottunut siihen että olen se "hullu tyyppi" joka yksin istuu nurkassa. Ne ajattelee vain että olen ylimielinen paska kun en koskaan puhu kellekkään mitään, mutta oikeasti olen hirveän ujo. Tässä varmaan tulee hulluksi, kun istuu yksin kotona aina! Haluaisin voida saada jonkun ystävän mutta se tuntuu perin mahdottomalta?!
kyllästynyt elämään
poeka,93
6516
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Jeesus Kristus on Jumala ja Hän rakastaa sinua niin paljon että kuoli syntiesi sovitukseksi.Usko Jeesukseen niin saat elää IKUISESTI !!!
Lue Raamattua !
Käy jossakin seurakunnan tilaisuudessa tai kokeile jotakin vapaaehtoistyötä,näistä voit hyvinkin saada ystävän. :)
Mutta JEESUS ON PARAS YSTÄVÄSI!!!
Voin hyvin samaistua tilanteeseesi. Mäkin oon ollut jo periaatteessa vuosia ilman yhtään kaveria, vaikka koulussa silloin tällöin juttelen muutamien kanssa. Kotona oon kuitenkin aina yksin ja aika kuluu pääosiin koneella - vaikka sata kertaa mieluummin viettäisin sen muulla tavalla. Pienellä kylällä asuessa ei aktiviteettejä paljoa ole eikä ryypiskelykään kiinnosta - joten uusia kontakteja on vaikea muodostaa. Netin kautta oon toki yrittäny tuttavuuksia löytää, mutta ei sekään ole helppoa, kun sosiaalisilla lahjoilla ei mua ole suuremmin siunattu. Joten tiedän hyvin, miltä "tuntuu", kun ei tunnu miltään - ei edes hyvä koulumenestys. Vaikka kuinka olen yrittänyt totutella tällaisen erakon elämään, niin kiistämätön tosiasiahan se on, että kyllähän se helvetisti helpottaisi elämää ja tekisi siitä mielekkäämpää, jos olisi joku, jonka kanssa voisi todella jakaa elämän surut ja ilot.
Kokeile vaikka nettiä, jos et uskalla lähestyä muita tosielämässä. Netissä voi helposti aloittaa keskustelun ja löytää yhteisiä mielenkiinnon kohteita. Voit löytää kavereita esim. tältä keskustelupalstalta tai chatista.
Saanko muuten kysyä, tuleeko mieleesi mitään syitä, miksei sinulla ole ikinä ollut kavereita?
Jos jatkan tuota omaa vuodatustani, niin miettisin miksi minulla ei ole ollut kavereita? Ensimmäisenä tietenkin syytän itseäni, mutta hieman psykologiaa oppineena löydän vastaukset hieman järkevämmin, enkä sääli itseäni koko ajan. On minulla toki ala-aste ikäisenä ollut joitain kavereita. Mutta koska minua kiusattiin jo silloin ja ylä-asteella se hieman paheni niin sen takiakkaan en uskalla tutustua taikka luottaa oikeastaan kehenkään. Huono lapsuus voi korvata uudestaan nuoruudessa - ei ainakaan minun kohdallani toteudu tuo. Nuoruuden tärkeimmät kehitystehtävät olisi luoda sosiaalisia suhteita, mutta joillakin se jää ja syrjääntyy.
Olisi ihan mielenkiintoista kyllä jakaa tuntoja jonkin toisen kanssa
juups, elikkä mun s-posti ossa on [email protected] , sitä kautta sitte enemmän. :)
Hah, niinpä ei nuo kehitystehtävät näköjään mee ihan justiinsa, vaikka mun mielest ihan mielenkiintone oppiaine toi psykologia onkin. :D
Arvaappa, voin lähes täydellisesti samaistua tekstiisi! Kuulostaa pelottavan tutulta; ei mitään, ei milloinkaan.. huoh, todella rasittaa ja raskasta pitemmän päälle :/ Hyvänpäiväntuttuja on muutama, niillekin vaan moikkaus, jos sattuu näkemään, vaikka koulusta kotiin tullessa.. Koulussa pari tuttua, joiden kanssa tulee oltua, mutta hekin vain ryyppäävät viikonloppuisin ja asuvat kaukana. :/ Ennen oli sentään koira, joka antoin syyn mennä ulos, mutta sekin lopetettiin jonkin aikaa sitten.. ;(
"...luulen etten voisikaan saada kun kaikki on tottunut siihen että olen se "hullu tyyppi" joka yksin istuu nurkassa." - aivan. Itselläni samoja kokemuksia. Tiedän, etten saisi antaa muiden ihmisten ajatusten tai mielipiteiden vaikuttaa omaan tahtooni, saatika sitten käyttäytymiseen. Arvaa, olisiko joskus kiva muuttaa sellaiseen paikkaan, jossa minua ei tunnettaisi? Siellä voisin vähän niinkuin "aloittaa alusta", ettei tarvitse enää olla se "ylimielinen paska", vaan siksi, että on ujompaa sorttia? Ja miksi ihmeessä aina pitäisi olla hillumassa ja aukomassa suutaan joka asiasta, sitäkään en jaksa ymmärtää.
Totta se on, ystävien saaminen tuntuu välillä lähes mahdottomalta, ja hulluuden tunne kalvaa kun yksin joutuu liian kauan olemaan, ja sosiaaliset taidotkin tahtovat mennä ruosteeseen, ja kaikenlisäksi ujous eikun lisääntyy. :/ Ei hyvä!
Itse ainakin oon kaikkien ujous-sotkujen ja rauhallisen persoonan lisäksi pyrkinyt kuitenkin olemaan luotettava ja rehellinen näille vähäisillekin ihmisille. Vaikka oonki kirjaimellisesti iha paska kertomaan miten tärkeitä ne mulle on, todella ahdistavaa! :/
Hei, mut jos sua helpottaa, vaikka jakaa ajatuksia tai jotakin suht. samanikäsen kanssa, nii ilmottele vaikka tälle palstalle, niin voin antaa s-posti ossan tai vaikka mesen?
Toivoa ei pidä heittää, muista se, jooko? :)