Oliko se loppu elämän onni vai loppuiko ennen aikojaan. Kuinka moni on avioitunut ensirakkautensa kanssa.
Minä en.
Minä en.
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 31
Vanhimmat
.
mä oon, oon vieläki saman kaa,,,, elämä on ollut ( taistelevat virtaset) ja sota jatkuu ,,,,
Ensirakkaus on puolisoni. Meillä on jäänitystä ja mielenkiintoa ikuisesti, on nääs elämänmittainen kilpajuoksu menossa, molemmat juoksee vieraissa heh, kumpi voittaa määrässä.
Sitä se teettää nuoruuen rakkaus !
Monesko sulla on menossa "maagikko" ? Varmaan elämä on ollut mielenkiintoista ?
mutta naimisiin päädyin ensimmäisen suuren rakkauteni kanssa. Oli ihan oikea valinta, tai eihän siinä mitään valintaa oikeastaan ollutkaan kun heti oli päivänselvää että naimisiin mennään. Niin mentiin ja ollaan vieläkin. Ei kahleilla toisissamme kiinni, vaan vapaaehtoisesti. Oma itsenäinen elämä ja omat harrastukset molemmilla - siinä se salaisuus.
Voinpa minäkin allekirjoittaa kommenttisi. Eka kunnon, iso rakkaus, ja sitä on kestänyt, ja se on vain syventynyt ja saanut uusia ilmenemismuotoja elämänmuutosten mukana.
Elämäni ensirakkaus oli ja on edelleen todella syvää rakkautta, ei mitään ihastumista. Olin 20-22 vuotias. Ihastumisia kyllä oli ollut, mutta ei niitä voi verrata tähän rakkauteen missään valossa. Opiskelutoverini 30:nen perheellinen mies. Mutta aviokrsiisissä ja asumuserossa sillä hetkellä. Yksi lapsi.
Alkuun hän salasi perheensä vaikka oletin, että ilman muuta täytyy olla ton ikäisen komean ja hyvännäköisen miehen naimisissa, mutta hänen käyttäytymisestään kieli, ettei ehkä sittenkään taida olla naimisissa.
Sitä ennen en ole kohdannut sellaista rakkautta, enkä sen jälkeen. Hän olisi halunnut naimisiin kanssani, ja olisin minäkin halunnut, mutta kun hänelle valkeni, että hän on antanut väärää signaalia itsestään, hän joutui äärettömän vaikeisiin tunnon tuskiin ja ahdistui, että hänen täytyy mulle selvittää, että hän on naimisissa, niin kuin minä alkuun oletinkin. Ja sitten selvitti ja kertoi perhetilanteestaan.
Hän pelkäsi suunnattomasti menettävänsä minut, ja minä fanaatikkona en voinut myöskään hyväksyä tilannetta, että sotkeutuisin naimisissa olevaan mieheen. Minun mielestäni eron olisi pitänyt olla jo valmis, ennen kuin minä kuvioihin ilmestyin, ja niinpä sovittiin, ettemme enää tapaile.
Mutta kuukauden verran kärsimme kumpikin hirvittävää toistemme ikävää tapaamatta toisiamme, ja sitten hän ilmoitti kämppikseni välityksellä mulle, että on pakko saada nyt tavata minut, ettei hän pysty kertakaikkiaan olemaan täällä koululla, kun näkee minut, mutta mitään kontaktia ei voi olla, että hän lähtee.
Pohdimme tilannetta uusiksi. Jouduin katsomaan omia fanaattisia näkemyksiäni uuden asian valossa. En ollut rikkonut heidän avioliittoaan. Se oli jo täysin karilla ennen meidän tapaamista. Ja asumuseropäätöskin voimassa. Jos hän nyt lähtee, hänen elämänsä voi kariutua, koska hän oli selkävammansa takia uudelleenkoulutuksessa. Itse hän oli sitä mieltä, että hänen elämänsä kariutuu aivan varmasi. Hän ei kestä sitä ikävää, ja oma perhetilanne on umpikujassa, on helppo alkaa hukuttaa ikävää viinaan toimettomana. Ja jos hän olisi tosta noin vaan keskeyttänyt sen opiskelun, se olisi tietänyt hänen sosiaaliturvaoikeuksiensa peruuntumista siihen aikaan (oli vakuutusyhtiön uudelleen koulutuksessa). Ja mitä muuta hän tekisi, kuin masentuisi ilman työtä, ja ilman koulutusta hän ei kevyempiäkään töitä saisi (silloin suurten ikäluokkien työmarkkinat olivat yli kyllästettyjä).
Onko se anteeksiantamaton synti, jos jatkamme, siitä, mihin jäimme? Ehkä elämä voisi selkeytyä jo yhden vuoden aikana, mitä mulla oli jäljellä opiskelua siinä oppilaitoksessa. Ratkaisustamme voisi olla vain hyötyä. Ja niinpä teimme, jatkoimme yhdessä oloa. Käytännössä hän asui luonani. Pojat virnuilivatkin, että sieltä Sinin kämpästä se Jaska kummiskin löytyy. Heh, minut oli vielä valittu naisten asuntolan valvojaksi. Ja itse valvojalla mies asuu lähes yötä päivää...!
Kuulin kuin muut miesoppilaat kuiskuttelivat, että se Sini on kyllä ihan hyvä tyyppi, jos ei häiriköi, se ei silloin "polta", että hiipikää sukkasillanne. Ihan oikeutetusti se puuttuu asioihin, jos häiriköi. Miesoppilaat kun eivät olisi saaneet olla naisten puolella klo 21 jälkeen.
Jatkuu seuraavassa viestissä
Jaska (muutettu nimit tietenkin) sai kevyemmän ammatin. Minä edelleen olin vielä yhtä fanaattinen ja kielteinen naimisiin menon kanssa, että en haluaisi tulla väliin, koska hänellä on kuitenkin lapsi, jos sittenkin kotiasiat vielä reeraantuisivat ja näin avioliittoasiaa siirrettiin ja siirrettiin.
Kun sitten kouluni loppui, ja Jaska jäi vielä vuodeksi kouluun, oli tullut vuotta myöhemmin, sain kämppiskaverini (hän jäi sille paikkakunnalle töihin) välityksellä viestejä Jaskasta. Hän oli ollut hyvin masentunut päätöksestäni, mutta eivät sitten enää eronneetkaan, ja sai myöhemmin vielä yhden lapsen.
Minä olen ikävöinyt häntä koko elämäni.
Kerran nukahdin saunanlauteille, ja putosin sieltä. Nimittäin painauduin niin intensiivisesti Jaskani muistojen lumoihin, ja nukahdin, ja unissani käännyin halatakseni ja pussatakseni Jaskaani. Olin olevinani sängyssä, ja kas, saunanlauteen reuna loppui, ja minä kierin sieltä alas loukaten itseäni ja takapuoli siinä törmäsi kiukaaseen ja paloi kämmenen kokoinen palovamma kankkuun.
En ole pysynyt kuosissani, vaan soitinkin kerran n. 20 vuoden kuluttua. Jaska ilahtui suunnattomasti, niin että tunui, että tulee puhelinlankoja pitkin luokseni, ja torui että miksen ole ilmoittanut aiemmin itsestäni. Ja hän pyysi, että kun liikun siellä päin, soita, nähdään edes kerran vielä eläessämme. Hän oli sairastunut syöpään saman aikaisesti kuin minäkin. Mahtoikohan surulla ja ikävällä olla osuutta, kun kummallakin saman aikaisesti, aikamoinen sattuma?
Nyt soitin 3 vuotta sitten kun liikuin Pohjois-Suomessa, mutta Jaskan syöpä oli uusinut, ja hän sai just silloin päivittäin OYKS:sissä hoitoa ja vaimo kuljetti joka päivä häntä Oyksiin, kun ei enää itse jaksanut, eikä meidän tapaamisesta enää tullut mitään.
Silti vielä kävin katsomassa siellä hänen kotikylällään, missä hän asuu. Osoitteen syötin navigaattoriin, ja katselin talon kohdalla tieltä hänen kotiaan. Muistan, miten kyyneleet valuvat multa, kun ajattelin, että tietäisitpä vaan, mitä muutaman kymmenen metrin kodistasi juuri nyt tapahtuu.
Nyt olen huomannut, että hänen puhelinnumeronsakin on poistunut luettelosta, niin että syöpä on korjannut satonsa. Vaimon puhelinnumero siellä vielä näkyy olevan. Aion vielä jos Pohjois-Suomessa yksin liikun, etsiä hänen hautansa ja vielä käydä yhdet kaipauksen kyyneleet siellä tiputtamassa.
Riivattu, kun taas tirahti kaipauksen kyyneleet. Miten muuten tällaisen elinikäisen rakkauden saa sammumaan? Miksei se rakkaus sammu jo kun toinen on kuollutkin?
Vanha sanonta " uusi rakkaus tappaa vanhan", rakastu uudelleen !
Olet jäänyt haaveisiin kiinni. Elämä jatkuu.
Minun ensirakkauteni meni toisen kanssa avioon, kun en ollut silloin valmis tarjottuun elämäntilanteeseen.
Parempi varmaan näin. Hän tuskin olisi ollut uskollinen, sanoikin sen. Itse taas vaadin uskollisuutta.
Hyvät muistot kyllä jäi. Vuosien varrelta olen joitakin kuulumisia saanut hänen tilanteestaan, mutta ei ne enää hetkauta. Oma elämä on järjestyksessä, enkä sitä sekoita.
Rakastumisia on ollut, mennyt ja taas tullut, mutta tuo rakkaus vaan ei ole sammununut, vaikka itsellänikin on ollut ja on edelleen se yksi ja sama perhe, jonka aikoinaan sitten perustin 10 vuotta myöhemmin. Lapset jo aikuuisia ja heillä omat perheensä.
Joten tuo vanha sanonta ei näytä purevan minuun syystä tai toisesta.
Kielletty hedelmä.
Tunteet sekaisin jotka ei tulleet käsiteltyä.
Nyt ei taida käsittää asiaa lainkaan. Nimenomaan oli puhuttu, tunteet käsitelty, keskusteltu asia joka puolelta, ja sen perusteella sovittu yhteisesti, mutta et taida olla koskaan kokenut oikein rakkautta? Rakastumistahan jokainen kokee, mutta rakkauden tunteen kokeminen onkin jo toinen juttu.
Löytymättä on vielä. Ja saattaa jäädäkin jo näillä kymmenillä.
oli vasta 14 vuotias, niinkuin minäkin..joten en avioitunut ensirakkauteni kanssa :)
mutta meikäläinen on ollut naimisissa ja avoliitossakin, mutta ei voi sanoa, että on rakastunut,
minä en ole koskaan rakastunut ja en usko rakkauteen, koska aina on jokin syy olla toisen kanssa esm. sääli, ulkonäkö, raha, maine ym. ja intohimo ei ole rakkautta, rakkauden tapaista on vain elämän tarkoisuksena oleva lisääntymisen vietti,
joka tulee toisille pikkuhiljaa, ja toiset ovat ainaisia tämän vietin alitajuttomia kaipuisia ja hakevat intohimojaa kaikista vastaavista saadakseen lisääntymisviettinsä tyydytettyä puolin ja toisin,
koska ihmisellä ei ole lissääntymisaikoja vaan kaikki on vain järjen varassa,
ja nykyaikana tehdyissä varmuuskeksinnöissä
Surullista, että olet jäänyt vaille rakkauden ihania tunteita. Minä taas väitän, että rakkautta on mutta se on kiinni jokaisen ihmisen tunne-elämän tasapainosta. Minulla tunne-elämä, luojan kiitos pelittää, ja se on ihnaa, kertakaikkiaan elämän eliksiiriä antava voima, tuo rakkaus. Se on aivan eri asia kokonaan, kuin ihastuminen tai seksuaalinen vietti. Ikävää, että et erota seksuaalista viettiä rakkaudesta.
Ja rakkaus ei välttämättä edes ole sitä, että ollaan yhdessä ja tai naimisissa, siis taloudellisten interssien kanssa sillä ei ole mitään tekemistä todellisuudessa.
Rakastamansa ihmisen kanssa voi mennä naimisiin, mutta yhtä usein mennään naimisiin muista syistä, ilman että rakastetaan toisiaan. Pidetään toisistaan, joka on taas eri asia kuin rakkaus.
Rakkaus on todella taivaallinen tuunetila. Sitä ei näköjään edes aika tainnuta.
kokea ensirakkauden melko nuorena, parikymppisenä. Se on todella vahva tunne, ei osaa kuvata. Tulee kuin salama kirkkaalta taivaalta. Tunne ei ollut molemminpuolinen, vaan rakkauteni kohde rakastui toiseen. Seurasi vaihe, jolloin surin, kukaan muu ei kiinnostanut. Kunnes elämääni astui suuri rakkaus, onneksi olin malttanut odottaa. Tuntuu usein siltä, että moni hätiköi liikaa ja pyrkii sitoutumaan ennen kuin on kunnolla rakastunut. Rakkaus antaa valtavasti energiaa, jaksaa mitä vain....
Bänet harmittaa. Olin todella rakastunut. Ehkä hän oli liian kiimainen, mutta juuri siitä tykkäsin. Jäin kiinni valheesta ja siitä bänet.
luultu hekuma, loppuu aika nopesti vain jonkun pienen asian vuoksi, mutta toinen toisistaan kaikessa pitäminen kestää kolhujakin ja koviakin rasituksia, joka mielestäni se ei ole rakkautta eikä pelkkää seksiä, vaan kunnioitusta ja hyväksyntää kanssa elämistä kuin tosi kaveruutta ja ystävyyttä, joka kestää paineitakin
eikä heti hetkahda sylistä syliin, se on taitoa elää tousen kanssa
Mitä tarkoitat sanonnallasi bänet, en ole ikinä kuullutkaan? Ne on BÄNÄT eli loppu , poikki sille suhteelle.
Takaisin sinne ikäisiisi, horioppia nyt , hop. hop!
Ei pidä käyttää sanoja joita ei osaa, waarit!
Voi herranjestas, ei kai noin pienistä kannata nokkiintua. Olkoot sana noin tai näin, eri puolilla Suomea on eri tapoja sanoa ja kirjoittaa samakin sana. Eikä nyt ollut edes kirjakielestä kysymys.
Minä toivotan myös S.Sykregenin (?) tervetulleeksi palstalle. Tuleehan "uusia tuulia" kirjoituksiin, ja se on edistystä kaikki.
oli tri Ben Casey 60-luvun telkkarisarjasta. Musta oli ihanaa kömpiä peiton alle ja näin ihania päiväunia mitä tri Ben mulle tarjosi. Ihania pukuja ja hienoja juhlia ja karkkeja ja suklaata hän oli mulle unelmissani tarjoava. Äiti harvoin antoi karkkirahaa hampaitani ajatellen, mutta Ben Casey - voi sitä suklaarasioiden määrää... No totuus kuitenkin oli ettei tri Casey koskaan ilmestynyt elämääni ja kaikki karkkini sain edelleen ostaa itse. Hymyilyttää vieläkin 13-vuotiaan ensirakkaus.
Häpeä kirjoitustasi. Etkö koskaan itse tee näpytysvirhettä?
Bänet on ihan oikea sana, bänxit myös, bänästä en ole ikinä kuullutkään.
Ruskeat silmät, tumma tukka koskaan niistä luopuisi en.
Siinä minun eka rakkaus ja valtava nuoren tytön kaipaus. Aluksi luulin etten toivu koskaan, mutta toivuin aika piankin. Viatonta ensirakkautta.
Siellä Kristiinan kaupungissa hän asuu ja perhettäkin on lapsenlapsiin asti. Ehkä näin on paras, en olisi oppinut ruotsia kuitenkaan. Se luopumisen tuska ja kun raukkamaisesti katosi, mitään kertomatta, kotipaikkakunnallaan oli tyttö odottamassa.
Nyt on pulpahdellut mieleen useasti, onkohan se ikä vai vuosikymmenten kuilu, joka sen muiston tuo esiin.
luulin etten koskan toipuisi, itkin ja soitin yesterdayta, odotin ihmettä, kunnes unohdin.
Niin se elämä toimii.
Maagikko
Minun juttuni on taas siitä erkoinen, etten tullut jätetyksi. Minun kohdalla rakkaus ei ole vieläkään sammunut, vaikka hän on jo kuollut. Rakastumisia, niitähän ihminen kokee ilmeisesti läpi elämän, mutta rakkaus, se on aivan toinen juttu kokonaan.
Kun sitten minä lähdin koulusta, niin luulin minäkin, että toipuuko siitä koskaan. Mutta kyllähän se vuosikymmenien saatossa on asettunut omiin uomiinsa, mutta silti se rakkaus on edelleen jäljellä häntä kohtaan.
Bänät= ero heilasta, vaan mitä pirun väliä on sillä miten se tällä palstalla kirjoitetaan.
Eikös niin :-)
Aivan oikein, täällä on aivan turha TAKERTUA sanan oikein kirjoitamiseen, tai kirjoitus tapaan, TÄRKEINTÄ on kirjoitetun ymmärtäminen.
Ihmettelen muutamaa entistä opettajaa, luulis heidän jo olevan eläkkeellä, eikä enään YRITTÄS opettaa kuinka pitää kirjoittaa, hymm on kai jäänyt jokin "levy" kiinni , eivätkä pääse elämässä etennpäi, eivätkä näe että maailmassa paljon muutakin elämää, kuin ikuinen opettaminen.
Eipähän noita muita ehtinyt juuri olemaan, kun 20-vuotisena vein 17-vuotisen vihkivalalle... Tuota hyvää yhteiseloa kestikin 43 vuotta... :)
Kai joka paikkakunalla on omat sanontansa, joka sallittakoon... Meilläpäin tehdään "bänät" kun suhde lopetetaan... Tämä viittauksena tuohon "bänet" jne. keskusteluun...