Perheeni on rikki

.

täysi-ikäinen ja lisäksi hoitohenkilökuntaa koskee, onneksi, vaitiolovelvollisuus.

Ootko ottanut huomioon ettei äidillänne ole tapahtunut aivoissa verenkierohäiriötä, se saa nimittäin persoonan muuttumaan

Todella ikävä tilanne, olen pahoillani puolestasi. Jos itse olisin vastaavassa tilanteessa yrittäisin saada asiat sille mallille että äitisi saisi diagnoosin sairauteensa ja asianmukaista hoitoa jonka jälkeen keskittyisin tukemaan isääsi ja sikoasi parhaani mukaan. Tilanne on varmasti kamala myös sinulle, mutta nuori siskosi ja isäsi ovat ehkä vielä enemmän ahdistuneita tilanteesta. Ikävä sanoa näin, mutta itse ottaisin hieman etäisyyttä äitiini henkisesti, onhan hän sairas, eli ei oma itsensä ja keskittyisin tukemaan muun perheen hyvinvointia. Tietysti ensin varmistaisin että hän on ammattilaisen autettavana ja valvonnassa. Jonkun on otettava tilanne ns. hallintaan ja tuettava muita. Äitisihän on sairas, ei hän tahallaan tuhoa perhettänne noin ja uskoisin että hän "tervejärkisenä" toivoisi sinun keskittyvän perheesi hyvinvointiin. On hyvä että olet hankkinut apua, tuollainen tilanne nimittäin varmasti aiheuttaa masennusta myös sinulle. Tärkeää on, että ymmärrät että hän on sairas, hän ei ole tahallaan hankala, muistele millainen hän oli terveenä ja tee päätöksesi sen perusteella. Parisuhteessa kannattaa keskustella kumppanin kanssa paljon tilanteesta ja ottaa hänet asian hoitoon mukaan (jos hän vain haluaa) jotta hän ymmärtää mikä tilanne on nyt. Voitte ottaa ns. aikalisän oman parisuhteenne hoitoon jotta voitte keskittyä perheasioiden selvittelyyn, parhaassa tapauksessa vaikeudet vain lähentävät teitä. Kun asiat ovat paremmin voitte viettää laatuaikaa yhdessä ja jatkaa omaa elämäänne.

Voimia teille, toivottavasti saatte tämän ikävän tilanteen hallintaan mahdollisimman pian!

on paljon tuossa.

Perheeni on rikki, tiedän tunteen... Itse olen 20 vuotias, äidin ja isoveljen kanssa en ole missään tekemisissä, isän kanssa on ihan ookoo välit ja käyn joskus vaan kahvit juomassa isän kanssa ja juttelemassa. Äidin kanssa ensimmäisen kerran meni välit poikki kun olin yläasteella (noin 2 vuotta oltiin puhumatta toisillemme silloin) ja saatiin kuitenkin lopuksi välit korjattua ja oltiin puheväleissä... mutta ei kauaa... ammattikoulun viimeisenä vuotena eli joskus noin vuosi sitten TAAS äidin ja minun välit tulehtuivat ja pahasti, äiti heitti minut kotoa lopullisesti pois ja kotiin ei ollut enään asiaa ollenkaan (muutin poikaystävän kanssa yhteen sitten) , aluksi olin surullinen, mutta en enään, tuntuu kuin äitiä ei olisi olemassakaan enään, tuntuu kuin äitiä ei olisi KOSKAAN ollutkaan minun elämässäni...

Isoveljeäni en ole nähnyt ja kuullut 3 vuoteen ja minua ei suoraan sanoen voisi enään vähempää kiinostaa. Valitti aina, määräsi minne menen ja minne en, rajoitti elämää, valitti vaatteista ja meikeistä, nuorempana jos isoveli teki jonkun mokan niin se aina loppujen lopuksi laittoi kaikki minun syyksi ja kertoi vanhemmilleni että minä muka tein sen mokan.. 3vuotta sitten mulla tuli mitta täyteen, halusin elää omaa elämää ja ''vapaana'' että kukaan ei olisi määräilemässä elämästäni. Riideltiin paljon sen takia, sanoin suoraan miltä tuntui ja niin pois päin..Päätin että en halua isoveljeäni elämään (vai voiko tollaista sanoa veljeksi?) ja siitä lähtien on ollut välit poikki ja näinä päivinä sanon itselleni että ''isoveljeni'' on kuollut ihminen minulle, vähän törkeesti sanottu kylläkin, mutta jospa joku ymmärtää.

Isän kanssa on hyvät välit, soitellaan ja käydään kahvilla, onneksi edes yksi perheenjäsenistä pitää yhteyttä ja hyväksyy minut sellaisenaan kun olen :) Isän, poikaystävän, ystävien ja anopin(tukena ollut todella paljon) takia jaksan elää, tunnen vapauden.
Joskus on rankkaa kuunnella kavereitten puhheita mitä ne ovat yhdessä tehneet perheidensä kanssa, mutta en välitä loppujen lopuksi.
Halusin vain kertoa miten meillä on mennyt perhe rikki..

MasentunutItsekin - Jaksamista ja voimia teille paljon!

Ensimmäiseksikin ihmettelen suuresti sitä, että teille läheisille ei ole järkätty minkäänlaista keskusteluapua ja olla yhteistoiminnassa! Siis siinä mielessä, että teillekin ja etenkin 13-vuotiaalle tarjottaisiin mahdollisuus käsitellä omia tunteita ja voisit säkin esim. pohtia yhdessä ammatti-ihmisen kanssa, että miten reagoida noihin puheluihin. Musta toi on järkyttävää ja jos jostakusta teistä vielä rahkeita löytyy, niin vaatikaa itsellenne keskusteluapua! Mistä tahansa taholta edes, jos siellä äitisi luona eivät suostu minkäänlaiseen yhteistoimintaan. Aivan hullua, kun ihminen tuossa kunnossa ja varmaan jossain vaiheessa suunnittelevat kotiuttamista, niin hänet lähetetään loppuunpalaneiden ihmisten keskelle, joilla ei ole mitään henkisiä välineitä selvitä tilanteessa. Ja kun yksi on vieläpä alaikäinen! >:( Anteeksi, tuo oma suuttumukseni tarinasi jälkeen ei sinua nyt auttanut, mutta tuo on tosi tärkeä juttu. Ja sun täytyy muistaa vaalia itseäsikin, sä et pysty suojelemaan ja pelastamaan isääsi ja pikkusiskoasi - siihen sulla ei ole rahkeita, taitoa eikä se ole edes sun tehtävä.

En osaa sanoa mitään tukevaa, muuta kuin osoittaa myötätuntoni teille kaikille. Toivottavasti etsimällä löydätte tahon tukemaan ja auttamaan myös teitä omaisia ja keskittymään myös itseenne ja omaan hyvinvointiinne.

En jaksanut lukea.