Olen ollut masentunut n. 10 vuotiaasta saakka. Välillä on ollut yksittäisiä vuosia, jolloin asiat tuntuneet sujuvan, mutta sitten masennus tuullut taas päälle entistä voimaakkaammin. Nyt olen 29-vuotias, yksin, vaikkakin kavereita, mutta itse vihaan ja kadehdin heitä. Vanhemmat ovat vanhoja ja kun isäni kuolee, menetän elämänhaluni, sillä hän pitänyt perhettä pystyssä. En ole kunnolla itsenäistynyt, asun eri asunnossa ja opiskelen, mutten tiedä kykynenkö valmistumaan. Raha-asioissakin olen kiinni vanhemmissa.
Olen käynyt juttelemassa ammattilaiselle, mutta kun ei asiat juttelemalla muutu. Nyt tuntuu etten jaksa enää välittää mistään, vaan tuhoan itse elämääni sisältäpäin. Aioan nautinnon saan kärsimyksissä rypeämisestä. En jaksa hoitaa asioitani tai itseäni. En jaksa kunnolla käydä kaupassa tai syödä tai pestä pyykkiä. Nukkumaan pystyn n. 4. h yössä. Odotan apua ulkoapäin muttei minua kukaan voi auttaa; varsinkaan jos en itse tahdo. En jaksa tätä elämää. Tämä on aina tällaista. En kestä muutoksia enkä ajan kulumista, mutta molempia vain tapahtuu. Elämä lipuu ohi. Olen harkinnut itsemurhaa. Aiemmin ajattelin etten koskaan tee sitä, mutta nyt en enää ole varma. Sitä ei vain voi peruuttaa. En jaksa uskoa Jumalaan, ryven pahuudessa, pahuus jyllää minussa. Enkä jaksa taistella sitä vastaan vaan olen taantunut. Mistä todellista apua?

Vastaukset 3
Vanhimmat
Älä hyvä ihminen ajattele itsemurhaa
En tiedä onko tästä apua mutta kerron sen verran että minulla on ollut tässä jo vuosia kipuja nivelissä joten aamuisin nouseminen sängystä on todella tuskaa ja kivut eivät häviä mihinkään edes lääkkeillä joten masennus on välillä erittäin suuri mutta kuitenkin jaksan hymyillä ja viljellä huumoria tästä vaivastani jota lääkärit vain sanovat lieväksi masennukseksi..
toivottavasti kevät tuo sinulle lisää voimia kohdata päivä seuraava...
Kosketti toi sun kertomasi. Jos et ole masennukseltasi jaksanut riittävän selvästi sanoa, että olet todella avun tarpeessa. Pyydä omasta terveyskeskuksesta lääkäriltä lähete psykiatriseen kuntoutukseen, kerro kaikki sama kuin tässä viestissä kerroit, myös itsemurha-aikeista. Lääkitys voi olla paikallaan ja terapia auttaa varmasti, mutta sinne on vaikea päästä jos ei itse vaadi. Sun elämä on arvokas, ainutlaatuinen. Halua ja usko että toivut, se on mahdollista jos saat ja otat vastaan apua. Välitän susta, tuntematon, tuu ulos lasikopista, täällä on joskus ihan mukavakin elää.
Kiitos! Lämmitti todella että joku välittää tuntemattomastakin. Surullista asiassa on se, että olen itse asiassa käynyt läpi pitkän terapian, joka nyt on loppumassa. Masennuksen voimakkuus johtuu siis siitäkin. Mutta pahinta on että terapia ei "muuttanut" minua, vaan ainoastaan tutustutti itseeni ja teki monia asioita tietoisemmiksi. Joka tietoa lisää se tuskaa lisää. Minun on ikävä kyllä jatkettava tätä elämää omana itsenäni. Tuntuu vain etten kerta kaikkiaan jaksa. Kun terapia on loppunut ja mikäli olo ei parane täytyy raahautua uudestaan johonkin apua hakemaan. En vain tiedä miten jaksaisin elää. En osaa murtautua ulos lasikopista; ajoittain käyn ulkopuolella ja liikun porukoissa mutta en osaa tarttua ihmisiin, vaan ihmiset liukuvat ohi, sitten tutustun taas uusiin ja vähän päästä hekin jatkavat matkaansa mutta itse vain poljen paikallani.