En kehtaa mennä ulos

Ite suunnittelen usein samanlaisia päiviä... tai ostonreissuja kaupunkiin. Mut sitten perille päästyä nään kaikki ihmiset kavereidensa kanssa pitämässä hauskaa ja se tuntuu pahalta. Tulee niin ahdistunut ja ulkopuolinen olo että on pakko lähteä pois.
Välillä käy niin säälittävästi etten pääse edes ulos asti, kun peiliin katsoessa tekee vaan mieli mennä takas peiton alle.

Kyl ite ainaki oon käyny lukemassa kirjoja, jos sää on ollut hyvä. Välillä kahviloiden terasseilla, välillä rannalla. Luovu niistä ajatuksistasi. A) Ihmiset eivät pääsääntöisesti ajattele niin B) Mitä sitten, vaikka ajattelisivat? He eivät voi vahingoittaa sinua ja minua ajatuksillaan, eikä ainakaan itseäni kiinnosta paskaakaan, mitä joku minusta ajattelee.

Rauhassahan saa aina lukea, kukaan ei ole toistaiseksi tullut koskaan vielä häiritsemään. Metrossa kerran eräs vanhempi henkilö kysyi, mitä luen.

Minä käyn usein kaupungilla yksin eikä siinä ole mitään noloa. Joskus kukaan vähistä kavereistani ei halua lähteä, joskus taas en itse halua seuraa. Yksikseen shoppailu on siitä kivaa, että saa käydä missä itse haluaa. Vaatekaupoissa ja kirjastossa käyn lähes aina yksin. On ärsyttävää jos joku hengittää niskassa. Eikä sitä tarvii välittää mitä muut ajattelee, sillä luultavasti ne ei kiinnitä sinuun mitään huomiota.
Eikä rannoillakaan kukaan välitä. Mutta jos ilkeät teinit pelottaa niin mene hiljaisemmille rannoille, sellaisille jossa ei ole ketään tai jossa on vaan mummoja. Monet ottaa aurinkoa kirja ja limppari seuranaan.
Ja olen itse maailman ujoin nuori tyttö, jos minä uskallan liikkua yksin ulkona niin uskaltaa kaikki muutkin. Rohkeutta :)

Itse olen 21-vuotias tyttö/nainen, enkä todellakaan pärjäisi missikisoissa :D Rohkaisuksi sulle voisin sanoa, että menen itsekin joskus ulos istumaan hyvän kirjan kanssa. Näkyyhän niitä onnellisia pariskuntia ja hyvännäköisiä rimppakinttuja, mutta ei niistä kannata välittää. Tavallisen näköiset ihmiset ovat yleensä paljon mielenkiintoisempia kuin kauniit neidit, jotka eivät voi käydä postilaatikolla viettämättä ensin tuntia peilin edessä ehostamassa itseään. Ja tuskinpa kukaan sua tuijottaa - sen enempää ku muitakaan ihmisiä. Tiedän kyllä, miten helposti iskee se tunne, että ihmiset tuijottaa ja ihmettelee juuri sinua. Allekirjoittanut kerää joskus katseita, koska pukeudun usein aika poikamaisesti. Ihmiset sitten kääntyvät vilkuilemaan olan yli, että mikä ihme toi nyt sitten oli. Otan sen aina huumorin kannalta :P

Ymmärrän vallan hyvin mistä kerrot ja uskon tietäväni mistä se johtuu. Luulen, että sinulla suuri kaipuu tulla rakastetuksi. Itse en ole päässyt tuosta taakasta, vaikka olen jo yli 30. Kuulemma iän myötä tämäkin asia helpottaa.

Kyllähän siinä se vertailu on keskeisessä merkityksessä, kuten kirjoitatkin. Olen tästä puhunutkin jo terapiassa, mutta ei se vielä ole oikein auennut. Joskus lähden tekemään hurjia ajatusleikkejä, voisikohan sitä hyödyntää kentällä? Mieti jos ne kaikki ihmiset rannalla/kaupungilla olisivatkin vaikka koiranpentuja, ihan mitä mitä tahansa, muttei ihmisiä. Ainakin minulla olisi helpompi olla kun olisin varma, ettei katseet voisi sisältää mitään arvostelua. Eihän koiranpentukaan varmaan ajattele ihmisen ulkonäköä vaan heiluttaa häntäänsä ja kerjää rapsutusta.

Minua tavallisesti hävettää liikkua yksin kaupungilla. Tunnen itseni jotenkin niin erilaiseksi. Aivan kuin huutaisin, että olen yksinäinen eikä minua kukaan rakasta. Jopa itseni kanssa on usein vaikeaa. Tekee pahaa nähdä ehjiä ihmisiä, jotka kykenevät rakastamaan ja heillä on mahdollisuus liikkua yhdessä rakkaansa kanssa.

Psyyken lääkitykseni auttaa jonkin verran, mutta se ei tietenkään ole ratkaisu. Toki sen avulla uskalla liikkua paremmin ihmisten joukossa, koska se tuo etäisyyttä tunteisiini. Tunnen vähemmän, siis pelkään ja häpeän vähemmän. Eikä rakkaudettomuus ahdista niin voimakkaasti.

turhan tuttu tunne:( etkä kyllä oo yhtään pinnallinen tai ongelmas tyhmä. itselläni vaatii aika paljon, että uskallaudun lähikauppaa pidemmälle, matkaa ehkä alle sata metriä ja sillä aikaa ehdin jo katua, että uskallauduin ulos. suht omanikäisiä en edes uskalla katsoa (tosin talvella ei edes tarvitse, kun melkeen kaikki on koulussa/töissä), joten "kadehdin" mummojakin. vertaan itseäni niihin köpötteleviin kahdeksankymppisiin ja tiedän, etten elä niin vanhaksi tai jos elän, ei ole sängystä nousemista. pohjanoteeraus?

joskus nuorempana makoilin usein yksin rannalla lukemassa eikä mua oikeastaan haitannut, että olin häikäisevän valkoinen löllerö. en oikeasti tajua, miten itsetunto on laskenut sitä mukaa kun ikää on tullut. eksyn usein yksin kaupungille ja vaikka kotona tuntuu, että oon ihan ok ulkoisesti ja sisäisesti, muiden ihmisten näkeminen vaan saa tajuamaan, miten pitkä matka on iloisuuteen ja hyvään kuntoon ym. en kuitenkaan jaksa uskoa, että kukaan, joka on suht sinut itsensä kanssa, jaksaa vertailla itseään muihin saati sitten arvostella muita. ne ketkä arvostelee, tiedän ihan kavereistanikin, katsoo omaa kuvaansakin suurennuslasin läpi.

älä murehdi sitä mitä muut susta ajattelee, tuskin ne edes ajattelee susta mitään - en tarkoita pahalla, mutta olet vain yksi kaikista ihmisistä, niinkuin me kaikki. toiset on ruskettuneita ja mistäköhän se johtuu? solariumista ja itseruskettavasta, mutta aika mahdollista sekin, että tuosta luonnonauringosta. auringonvalo sitä paitsi piristää, iho paranee siinä missä mielikin. älä lukkiudu sähkövaloon tai parvekkeellesi, kesä menee muuten ohi ja ens talvena tuntuu, ettei mitään valoa ja lämpöä olisi edellisen jälkeen ollutkaan. rohkeasti vaan pihalle, oot vielä nuori:)

joka paikassa pyörii ihmisiä yksin

Tuttu tunne piaaaurora90!

En ole päässyt ulos urheilemaan kahteen kuukauteen, en pysyt.
Mieleni tekisi kuitenkin mennä kävelemään tai pyöräilemään, mutta uusi pyörä on kellarissa...

Mikäkö estää?
Se, että nyt on teinit lomalla ja siitä on yli 10 vuotta aikaa kun lähdin kerran ulos, vastaani tuli 2 teiniä
jotka huusivat:" voi vi__u mitkä rinnat"...ja kun oli päässyt heidän ohi niin kuului: " ja mikä perse!"..

Omistan iso rinnat EE90 ja peppuni on iso. En tiedän miten sen peittäisin mutta ulos en pysyt menemään, farkuissa kylläki mutta treenivaatteissa en. Farkkujen kanssa käytän väljiä puseroita ja liiviä, jolloin saan takamukseni peitettyä.

Tämä rajoittaa elämääni kovasti...turha on ihmisten sanoa, että kuvitelen tai että ei se peppu niin iso ole..mutta on se!

Ei tässä auta k uin odotella talvea, jolloin voi vetää toppahousut jalkaan ja häipyä iltasin pimeyteen kävelemään, eipä kukaan huutele :(

Kannattaako jättää elämä elämättä? Onko kauniilla ja rohkeilla vain oikeus oleilla rannalla tai kaupungilla.
Olen yksinäinen ja teen mitä haluan siitä huolimatta. Yksin voi mennä rannalle, aivan sama mitä jotkut muut ajattelee!!!HALOO?? Et ota vastuuta omasta elämästäsi vaan annat toisten päättää mitä teet. Tai sen mitä kuvittelet toisten sinusta jatttelevan. Arvosi tuntuu riippuvan toisten hyväksynnästä jotenkin oudosti.
Minusta on ihanaa kun saa rauhassa olla kaupungilla. Mennä minne lystää sen sijaan että pitäisi mennä jonkun kaverin mielen mukaan. Tai kuunnella jotain selitystä rannalla, sensijaan että nauttisin auringosta, hiljaisuudesta tai hyvästä kirjasta. Mulla on pari kaveria joita tapaan harvoin, en sure sitä vaan elän.
Ilmeisesti haluat kavereita, mutta nauti sillävälin elämästäsi. Ajattele miltä tuntuu maata sairaalavuoteella kuoleman kielissä joskus tai vanhana mummona vanhainkodissa hissutella huonoilla jaloilla ja miettiä että olisimpa elämässäni sitä ja tätä... mutta kun en mulle oli tärkeämpää se mitä muut ajattelee..Voi ei siis jotenkin luulet kai saavasi hirveästi huomiota/ kun kaipaat sitä, että joku nyt kauheesti jaksasi pohtia sun valasmaista olemustasi jossain rannalla? Ihmiset elää omaa elämäänsä eikä mieti sun liikakiloja. Itekin jos nään jonkun ihmisen jolla on ylipainoa rannalla niin en jaksa kelata kuule yhtään sen habitusta.

Itse asuin ennen pienellä paikkakunnalla, enkä kehdannut liikkua julkisilla paikoilla. Pelkäsin näkeväni tuttuja, jotka tunnistaisivat ja ajattelisivat, että säälittävä tyyppi kun aina yksin. Liikuinkin enimmäkseen metsässä.
Muutin uudelle paikkakunnalle, niin täällä ei ainakaan kukaan minua tunne ja on jotenkin helpompi hengittää.

Komeat, kauniit, fiksut ja rohkeat tekee kyllä katellisisksi, mutta totuus on, että meitä ihmisiä on monenlaisia. Kaikilla on oikeus olla yleisillä paikoilla, viellä ei ainakaan mitään EU:n ulkonäkö normia minun tietääkseni ole, eikä kait ole pieneen hetkeen tulossakaan.

Teet elämästäsi vain hankalempaa jos mietit jatkuvasti että mitä muut oikein ajattelevat sinusta...

Neuvoni siis on että yritä olla ajattelematta tuollaista asiaa ja mene sinne rannalle uudestaan rohkeasti jos niin kerran haluat! Ihmisillä on varmasti muutakin tekemistä ja ajateltavaa kuin tarkkailla sinua ja tekeämisiäsi taukoamatta. Se on vain tuo oma luulosi joka nyt luulee jotain tuollaista.

olen yksinäinen, synnyin yksin ja lähden tästä maailmasta yksin. vaikka kuinka yritän vakuuttaa ittelleni ett tää juttu on näin niin lopuksi purskahdan itkuun. en kestä enää tätä yksinäisyyttä. kaikkilla on joku rinnalla ja mä vaan istuskelen täällä. minua ei ole ikinä haluttu tai annettu pusu poskelle ei edes mun vanhemmat. minä vaan tykkään ett meidän välillä on etäisyys.
jos mun jalat ovat kylmät mun sydän ei ole.

joskus on parempi olla yksin kun kukaan ei loukkaa sua.

Mulla sama homma. Saattaa kuulostaa aika säälittävältä, mutta oon vasta 15 ja tosi masentunut. En uskalla mennä ulos kun ajattelen aina, että kaikki katsovat ja arvostelevat. On aika huono itseluottamus ja se saattaa johtua siitä, kun koulussa aina kiusattu ja nyt ei ole oikeastaan yhtään kavereita. Ennen oli kavereita aika paljonkin, mutta kaikki ovat lähteneet pois, tai jättäneet yksin. Olen varmaan ihan normaalin näköinenkin, mutta ajattelen aina, että olen ruma jne... Vituttaa kun koulut taas kohta alkaa ja olen ollut koko kesän yksin kotona. Sitten kaikki kyselee, että miksi olet noin valkoinen ja etkö käy ulkona ja vittuilee muutenkin. On kai se niillä helppoa, kun on paljon kavereita ja hyvä elämä ja itsetunto kohdallaan ja ne ei tiedä miltä tuntuu olla jokapäivä yksin ja masentunut. Ennen olin ulkona melkein joka päivä, mutta enään ei yksin huvita mennä ulos, kun tulee jotenkin niin avuton olo siellä yksin. En jaksa elää näin koko loppu elämää ja pelottaa jos mulla on näin yksinäinen ja masentunut tulevaisuus. Olkaa oikeasti onnellisia, jos teillä on kavereita ja arvostakaa heitä, niin ite ainakin tekisin ja nauttisin elämästä.

Itse olen myös suht. Yksinäinen nuori mies, käyn töissä, asun omillani, opiskelen, mutta seuraa minulla ei juurikaan ole. Ulkona en viitsi lähteä enää mihinkään yökerhoihin ravaamaan, niissä tunnen oloni vielä yksinäisemmäksi, tavallaan olen jo muutenkin saanut tarpeeksi baareissa etc. Ravaamisesta jo aikaa sitten. Kotoani jouduin muuttamaan jo 17 vuotiaana. Nyt olen 19.

Itse olen myös aika paljon jättäytynyt tietoisesti kaveripiiresissäni roikkumisesta ulos jo kauan sitten. Ei vain ole henkinen ikä täsmännyt oman ikäisteni äijien seurassa... En pidä itseäni parempana mutta ehkä vähän kypsempänä. Itse haluan tutustua johonkin tyttöön ihan rauhassa ja haaveilen suhteesta.

Kun taas kaljaa päivät pitkät lipittävät entiset kaverini puhuvat kaikenmaailman törkeyksistään etc... Joista suurimmassa osassa ei ole ede todellisuuden häiventäkään, ajellaan tyhjän panttina autoilla (Vanhempien ostamilla) Ja poltetaan bensaa (Vanhempien rahoilla) Sitten laittaudutaan ja mennään esittämään jtn. porvaria Yökerhoihin (Viikko rahalla maksettuna) Edellä mainittu vähän huvittaa, ehkä koska sitä tietää jo nyt miten todellisuus tulee iskemään monta kasvoihin ;-)

Joka tapauksessa etsin jotain ystävää/kaveria/Tyttöystävää jolla on jalat maassa eikä myöskään ole ensimmäisenä yökerhoihin ryyppäämään tunkemassa. Joku joka myös lukee paljon, ja osaa ihan relata ilman alkoholiakin. Joku jonka kanssa voisi ihan oikeasti jutellakkin, siis kaikesta. Joku jonka kanssa tulisin toimeen, mielellään vähän samanlainen yksinäinen sielu kuin minäkin.

Tuonne seurustelu pastalle en oikein viitsi alkaa kirjautumaan ja luomaan mitään profiileja etc. Koko palsta on kaikenmaailman törkimyksiä täynnä ja niin kuin jo sanoin, olen aika yksinäinen sielu. Enkä myöskään halua kirjoitella mitään henk. koht tietojani ympäriinsä. Jos joku haluaa minuun tutustua niin mielummin sitten kasvokkain.

Ajattelin vain että jos olet vaikkapa Turun seudulta niin voisimme ehkä joskus tavata jossain? Joku julkinen paikka? Kahvila etc.? P.s Minun edessäni et voi nolata itseäsi millään tavalla, sen voin taata ;-D

Huomaan että tämä on kirjotettu jo kesäkuussa, mutta vastaan silti, koska itsellä on ihan sama ongelma! Vai miksi sitä vois kutsua. Ulos lähteminen tuntuu usein ihan mahdottomalta, mulla on vielä pari vuotias tytär, asutaan kaksin ja se on ihan kamalassa iässä, että kiukuttelee paljon ja heittäytyy vaikeeks usein.
Pitäis ainka olla joku aikuinen kaveri seurana, että edes kaupas käyminen sujuis ilman jännitystä ja pelkoa.
Ja jos ulos pitäisi mennä ihan vaan leikkipuistoon leikkimään, niin saan tosi paljon piiskata itteeni ja ottaa niskasta kiinni, että uskaltaudun.
äh... Jokin on päässä vialla!
Kun sitä ymmärtäis, ettei muita ihmisiä kiinnosta kun mä meen ulos, mutta miksi se tuntuu niin vaikealta!?
*huokaus*

Minä olen 21-vuotta ja pääsemässä jo yli tuosta "mitä muut ajattelee"-vaiheesta, mutta pari vuotta tai vielä vuosikin sitten olisin ajatellut samalla tavalla. Olen tajunnut, ettei toisia ihmisiä loppujen lopuksi kiinnosta niin kovin paljon joku random-tyyppi joka siellä miilustaa, ellei sitten todella herätä huomiota vaikkapa erikoisella käytöksellä, mitä nyt normaalisti rannalla makoileva tyyppi tuskin tekee -oli kuinka kalpea tahansa. :D

Osaan myös ajatella niin, että kaikki tuijotus ei välttämättä ole pahasta. Joku voi ajatuksissaan jäädä tuijottamaan ja jokuhan voi katsoa jopa ihailevasti, että vau, onpas kiinnostavan näköinen tyyppi. Itse asiassa tykkään ajatella, jos joku katsoo, että katse on tietenkin ihailevaa. Kohottaa itsetuntoa kummasti. :D

Mä oon 27 ja ei oo helppoo kyl ol yksin. Kyl mä kaupois käyn yksin ja oon jo niin tottunu siihen, et en enää muistakaan mimmosta ois käyä kaverin kans shoppailemas.. No nyt ei enää ookaan rantakelit mut rannalle kyl voisin varmaa yksin mennä mut eri asia haluanko mennä yksin! Ei yksin oo kiva käyä tapahtumis, ravintolas, elokuvis jne.Omaa syytä kait tää kuiten on tää yksinelo...