siitä, että elää ihan ok parisuhteessa, jossa ei sinänsä ole ollut mitään vikaa. Ja sitten kohtaa ihmisen, joka vaikuttaa elämiseen ja elämään niin paljon, että joutuu miettimän kaiken tarkoitusta uudelleen. Todella. Ja kun tämä ihminen, jonka on tavannut, on myöskin parisuhteessa, mutta silti on saanut itsessä nämä tunteet heräämään. Yksipuolista kyllä, mutta siitä huolimatta.
Kun mietin häntä, niin olisin päässyt helpommalla, jos en olisi koskaan häntä tavannut. Nyt elämä menisi oikein kivasti ja voisin vain elää sellaista elämää, jota olin elänyt ennen hänen kohtaamista. Vaikeinta on, että luulen, että mikään ei tule olemaan enää koskaan ennallaan tämän jälkeen. Sopeudun tilanteeseen, mutta minuun jää pysyvästi tyhjä kohta. En olisi halunnut tunnistaa tätä itsessäni.
Ja parisuhteessa elävänä, tunnen syyllisyyttä siitä, että oma puolisoni ei täytä tätä kohtaa minussa, vaan se joku toinen on saanut sen aikaan. Minä tiedän sen. Pystynkö elämään näin ja meneekö tämä ohi? Olisiko reilua toista kohtaan, että antaisi hänelle mahdollisuuden jakaa elämänsä sellaisen kanssa, joka teksi hänet onnelliseksi kaikin mahdollisin tavoin. Itselläni on tällä hetkellä tunne, että minä en siihen pysty ainakaan tällä hetkellä. Tottakai tunne laimenee ajan kanssa ja elämä jatkuu sekä pitää sopeutua&unohtaa kun on pakko. Ja tietysti näin tapahtuu. Ehkä aika näyttää, miten käy.
Kun mietin häntä, niin olisin päässyt helpommalla, jos en olisi koskaan häntä tavannut. Nyt elämä menisi oikein kivasti ja voisin vain elää sellaista elämää, jota olin elänyt ennen hänen kohtaamista. Vaikeinta on, että luulen, että mikään ei tule olemaan enää koskaan ennallaan tämän jälkeen. Sopeudun tilanteeseen, mutta minuun jää pysyvästi tyhjä kohta. En olisi halunnut tunnistaa tätä itsessäni.
Ja parisuhteessa elävänä, tunnen syyllisyyttä siitä, että oma puolisoni ei täytä tätä kohtaa minussa, vaan se joku toinen on saanut sen aikaan. Minä tiedän sen. Pystynkö elämään näin ja meneekö tämä ohi? Olisiko reilua toista kohtaan, että antaisi hänelle mahdollisuuden jakaa elämänsä sellaisen kanssa, joka teksi hänet onnelliseksi kaikin mahdollisin tavoin. Itselläni on tällä hetkellä tunne, että minä en siihen pysty ainakaan tällä hetkellä. Tottakai tunne laimenee ajan kanssa ja elämä jatkuu sekä pitää sopeutua&unohtaa kun on pakko. Ja tietysti näin tapahtuu. Ehkä aika näyttää, miten käy.
Vastaukset 6
Vanhimmat
tilanne koskettanut täälläkin, ainoastaan tunteet jyllää enemmän tai vähemmän molemminpuolin. Todella hienosti osasit ilmaista itseäsi ja voin vaan yhtyä tuntoihisi. En osaa sanoa mitään vastausta, en usko että siihen löytyykään mitään sen kummempaa vastausta.
Itse en usko tämän menevän koskaan ohi, olen jo kuitenkin sen verran elämää elänyt ja nähnyt ja kokenut että voisin väittää tuntevani itseni tässä kohtaa. Voin vaan koittaa elää tämän kanssa. Toki se vaivaa etten pysty olemaan puolisolleni 100% aina "läsnä". Mutta en osaa myöskään, toisin kuin sinä, tuntea edes katumusta tästä. En tiedä miksen, en ymmärrä. Ja minä olen oikeudenmukaisuuden ylistäjä. Tämä henkilö tosiaan täyttää minussa sen tyhjän kohdan, joka on aina ollut vailla täyttymystä. Nyt olen ehyt ihminen, hänen seurassaan koen uskomattomia fiiliksiä, kuin meidät olisi luotu yhteen.
mitenköhän asiat muuttuvat jos aloitat hänen kanssaan parisuhteen?
Arki koittaa ja rupeaa ärsyttämään. Niin käy kaikilla alkuhuuman jälkeen. Täysin eri asia on olla ihmisen kanssa ja ihastua, kuin olla parisuhteessa, jos vakavassa sellaisessa ja vieläpä jaetaan sama katto.
Aina kun ihastuu, tuntuu että "meidät on luotu yhteen". Jokainen rakastunut tai ihastunut kokee niin. Se ei ole sikäli niin ainutlaatuista. Ehkä hän täyttää juuri sen tyhjän kohdan joka on: seikkailua ja vaihtelua tylsään ja nähtyyn arkeen. Ja tunne että on haluttu ja toiselle jotain hirmuisen suurta ja uutta, kun on uusi jännä ihminen, ja ei ole vuosien suhteen katkeruuksia ja pahoja sanoja välissä.
ja siinää piilee ajatus. Mutta. Ei saa yleistää. Mun juttuuni se ei osu. Tämä asia on sellainen monien vuosien juttu jo...alkuhuuma on mennyt jo. Niin se voimennä näinkin, ilman parisuhdetta. Hän ei täytyä mussa mitään seikkailumielen tyhjää kohtaa tai tylsää arkielämääni tai suhteeni puutumista, tiedän tasan miksi ja mitä hän täyttää mussa ja hän tietää sen myös. Ja ei se ei liity seksiin. Parisuhteen aloittaminen hänen kanssa olisi yhtä helppoa kuin kiivetä kuuhun, eli meistä ei tule paria.
täälläkin. Tosin sillä erotuksella, että tunteet eivät ole yksipuolisia ja se tekee koko tilanteesta vieläkin raastavamman. En tunne syyllisyyttä, en vaan pysty, koska tunnen syvällä sydämessäni, että minun täytyi kohdata tämä ihminen. Hänen kohtaamisensa on niin monin tavoin muuttanut elämääni ja ennen kaikkea itseäni. Vaikka mitään välillämme ei ole varsinaisesti tapahtunutkaan.
Ikää minulla on jo sen verran, että tunnistan tämän tunteen ja voin vaan surukseni kysyä, että miksi en ole tuntenut/tunne näin puolisoani kohtaan, koskaan. :(
Tämä tunne on kääntänyt koko elämäni päälaelleen ja nyt vaan odottelen sitä hetkeä, kun järki taas palailee takaisin. Parin vuoden sisällä rakastumisesta näin pitäisi tapahtua, eikö niin? :) Olen menettänyt siis järkeni, mutta lähiympäristön mielestä myös kuuloni. Olen "toisinaan" niin uppoutunut omaan vaaleanpunaiseen maailmaani, että unohdan ympäröivän maailman aivan täysin. Kiitos Hänen! :)
Rakastuminen on aina vahva tunne. Jopa niin vahva, että se mitätöi entiset tunteet. Aina väitetään, ettemme ole koskaan tunteneet yhtä vahvasti, mutta vahvojen tunteiden pyörteissä unohtuu paljon muutakin.
mun tapauksessa en oikeasti ole koskaan tuntenut näin. On aika surullista huomata sellainen asia nyt. En ala spekuloimaan omaa elämääni täällä sen enempää, riittää että minä itse tiedän. En katso todellakaan tätä, häntä, itseäni, elämääni vaaleanpunaisten lasien läpi.
Uskon ettei kukaan muu kuin saman kokeneet pysty käsittämään tätä, tälläistä tunnetta. Sitä voi tosiaan käsitellä eri termeillä, yleistää ja saarnata ja moralisoida, vähätellä. Itsekin olisin vielä monta vuotta sitten takaperin kuulunut ehkä tuohon kastiin.